Mulla on ollut tosi kiire koulun, kodin ja kavereiden välillä pyöriessä.. Se on näkynyt pienenä blogihiljaisuutena. Yritän tehtailla viikonlopun aikana postauksia, joita pystyn sit julkaisemaan ensi viikolla niitä yhdellä klikkauksella. Nyt kuitenkin tämän päivän aiheen pariin.
Mä oon blogissa aika avoimesti kertonut, kuinka haluaisin ihastua, rakastua, seurustella ja elää jossain vaiheessa ihan tavallista perhearkea. Edelleen tämä on mulle tärkeämpi tavoite kuin mikään koulutus, työpaikka tai muu. Ja nyt ei pidä käsittää väärin - mä en kadu hetkeäkään opiskelemaan lähtöä, Rauskia enkä opiskelutovereitani tai mikään mikä liittyy mun uuteen elämänvaiheeseen. Kyllä minäkin haluan saada ammatin ja käydä töissä. Mutta se ei oo mulle maailman tärkein juttu.
Mut on ihmissuhteissa rikottu hyvin monta kertaa. Peräkkäin. Se on ollut tosi rankkaa ja kivuliasta. Ensin yläluokalla se ihastuminen ja siitä seurannut koko yläasteen kestänyt helvetti. Narsistiystävyys, joka ensin nosti mut pilviin ja talloi lopulta jalkoihinsa. Onneksi tajusin päästää irti. Sitten ihastuminen, jopa rakastuminen jo yläasteajoilta tuntemaani poikaan. Tämäkään ei päättynyt onnellisesti. Mut petettiin monta kertaa, mulle valehdeltiin, niin monet oharit, niin monet virheet niin ystävän kuin minunkin puolesta. Toivotonta rämpimistä ja sopan lämmittämistä uudelleen ja uudelleen. Että aloitetaan alusta, kyllä tämä tästä - vaikka tyhmäkin näkee, että ei se tästä mihinkään muutu. Ei meistä mitään tule, ei enää edes ystäviä. Tää on niin nähty.
Näistä kaikista pitkistä tarinoista (jotka kerroin erittäin tiivistetysti) kärsin osittain edelleen. Kaikesta jää jälki. Sinänsä voin ajatella, että asiat on loppuunkäsitelty. On sovittu, on jätetty entinen taakse ja aloitettu puhtaalta pöydältä. Mutta käytännössä mä en ole aloitattanut puhtaalta pöydältä. Kaikki ne pettämiset ja muut elämän varrella koetut haasteet painavat selkärepussa edelleen - ainakin siinä tietyssä tilanteessa.
Mä en enää uskalla katsoa vastakkaista sukupuolta kliseisesti sillä silmällä. Mä en uskalla ihastua, puhumattakaan rakastua. Tästä ei pidä mennä vetämään mitään johtopäätöksiä siitä, että olisin nyt löytänyt jonkun. Ei, sillä miten mä voisin löytääkään, jos mä kuljen laput silmillä ja hokemalla itselleni jokaisen kohdalla "Ei se kuitenkaan tykkää susta sillä tavalla. Ei se oo suhun ihastunut. Älä edes kuvittele."? Mä en siis anna itselleni lupaa uskaltaa. Mut on kaadettu niin monta kertaa putkeen viimeisten 7 vuoden aikana, ettei mitään rajaa. Mä en halua, mä en jaksa enää sitä samaa. Mä oon väsynyt sellaiseen. Vähän liian rikki.
Kuitenkin mä haaveilen parisuhteesta, perheestä ja kaikesta niihin liittyvästä. Kuitenkin mä jaksan vielä uskoa, että jonain päivänä. Toivottavasti mä jaksan vielä jatkossakin haaveilla, unelmoida ja uskoa siihen, että löydän jonkun, jonka silmissä kelpaan juuri tällaisena omana omituisena itsenäni. Mutta ennen kaikkea - toivottavasti mä vielä uskaltaisin.
~ Roosa ~
Ps.
Ei pitäis liikaa yrittää,
et saisin jonkun itsestäni pitämään,
tiedän mitä oon ja mitä teen
ja jos sä sen näät, et pysty ohi menemään
- Haloo Helsinki, Kuussa Tuulee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3