Mä olen isin tyttö. Ollut aina ja varmasti tulen olemaan hamaan loppuun saakka. Mun äiti koki välillä suurtakin tuskaa lapsuudessani siitä, etten koskaan halunnut äidin kainaloon öisin nukkumaan - päinvastoin unissanikin riuhdoin äidin käden pois ympäriltäni ja takerruin tiukemmin isin kylkeen. Muistan myös syöneeni lapsena isin vieressä. Isin kanssa oli parasta lukea kirjoja selällään lattialta. Lempisatu oli Päivän paras hetki. Isi osasi eläytyä siihen niin hyvin - sekä kaikkiin muihinkin lukemiinsa satuihin. Äiti lauloi unilaulut, mutta isi luki sadut.
Isi kutitteli paljon. Isi nauhoitti paljon lastenohjelmia vhs-kaseteille. Isin ansiosta minä opin sanomaan poppa enkä kuuma. Tästä äiti ei oo koskaan tykännyt, koska poppa ei kuulemma oo mikään sana. Isi on asettanut rajoja, mutta osoittanut myös älyttömän paljon hellyyttä ja huolenpitoa. Myöhemmin oon oppinut, että rajat on myös rakkautta. Että torutaan rakkaudesta, ei vihasta.
Isi on kokannu meillä tosi paljon. Yleensä isi laittaakin kotoa ruokaa ja isin tyttönä isin ruoat on tietysti parhaita. Varsinkin lohikastike ja pasta. En vain saa samoilla aineksilla siitä yhtä hyvää kuin isi saa.
Isi myös aina korjasi lapsena kaikki lelut. Kuinkahan monesti yövuorot on muuttuneet barbi-sairaaloiksi, joissa liimaillaan barbien jalkoja ja käsiä tai annetaan muuta ensiapua leluille? On siinä varmaan olo tuntunut tosi miehekkäältä? :D
Edelleen isi on mun elämän ykkösmies. Isi ei oo ehkä mun psykologi (äidit on keksitty sitä varten, heh!), mutta hyvin läheinen silti. En oo hemmoteltu kakara, ei kukaan meidän perheen lapsista oo. Mutta kaikki tietää, että oon se isin pikkuinen tyttö enemmin kuin äidin pieni enkeli. Meidän välejä on ehkä vaikee selittää. Isi tuli edelliseen kämppään vaihtamaan spottivalot mun lamppuun, koska ei halunnut, että kiipeilen yksin jakkaralla. Jouduin lopulta sanomaan, että kyllä mä osaan noihin muihin valaisimiin vaihtaa ne lamput ja sulakkeenkin vaihto onnistuu. Silti perästä tuli viesti, että varovasti! Viime viikolla soitin talkkarin vaihtamaan mun kattolampun - ois ollu liian pitkä ajomatka isillä.
Mä koen, että meidän välinen isä-tytär-suhde on kehittynyt paljon Jyväskylään suuntautuneiden hammaslääkärimatkojen aikana. Äiti vei mua hammaslääkäriin mun toisen veljen syntymään saakka, mutta sitten homma vaan huomaamatta kääntyi silleen, että käynnit katottiin isin vuorokalenterin mukaan. 60 kilometriä kertaa kaksi antaa hirveesti laatuaikaa isälle ja tyttärelle. Löydettiin yhdessä radion aamushow nimeltä Aamulypsy ja se oli menoa sitten. Kyllä - meillä on hyvin likainen huumorintaju. Välillä äiti lähtee tilanteesta korvia pidellen pois, kun isin kanssa vähän innostutaan heittämään läppää. Kommenttina yleensä on siinä taas isi ja tytär.
Edelleen isi tekee välillä kutitushyökkäyksiä - lähinnä tökkii kylkiin. Mä en naura, mä kiljun. Joten muu väki tykkää hirveesti, kun isi innostuu ja koko talo vapisee mun kiljunnasta! :D Kotoa Jämsästä sohvalla mun vakiopaikka löytyy myös isin vieressä. Ja kun puhutaan tv:n katsomisesta, niin mainittakoon myös se seikka, että vielä kun asuin porukoilla, saattoi isi tulla ylös välillä iltaisin pyytämään sen kanssa katsomaan vielä jotain ohjelmaa, koska äiti nukahtaa aina sohvalle kymmenen kieppeillä. 16-vuotias pikkuvelikin on aika illantorkku, joten välillä mä mietin, miten isi selviää siellä iltaisin tv:n ääressä ilman mua ;)
Me ei varmaan ikinä olla puhuttu isin kanssa suoraan mun vammasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö isi hyväksyisi mua vammani kanssa. Kyllä hyväksyy just tällaisena pitkäpiuhaisena hassuna tyyppinä kuin oon! Isi on istunut mun neurologikäynneillä äidin ja mun kanssa, vienyt sinne Jyväskylään niin miljoonia kertoja, nukkunut monta viikkoa lastenhuoneen lattialla silloin, kun mun epilepsia todettiin tammikuussa -99. Se, jos mikä on välittämistä ja hyväksymistä. Niin kuin äiti mun blogiin joskus kirjoitti, mä ja mun perhe nähdään mut harvoin vammaisena ihmisenä. Me nähdään mut minuna, omana itsenäni. Niin isikin näkee. Isinrakkaus on useasti enemmän tekoja kuin sanoja. Kyllä mä sanomattakin tiedän, miten paljon isi mua ja kaikkia mun sisaruksia rakastaa. Ja siksi isi onkin isi - ei isä tai faija eikä ukko. Sääntöjen, rajojen ja ruuhkaisen suurperheen arjen alta löytyy lempeä ja rakastava mies - ja kuka muukaan se olisi kuin ISI <3
HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ MUN ISILLE!
Rakkaudella tyttäresi,
~ Roosa ~
Ps. Kyllä mä sanon joskus myös iskä ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3