torstai 2. heinäkuuta 2015

Toivepostaus: Muiden ihmisten suhtautuminen minuun & vammaani

"Miten muut ihmiset on suhtautunu sun vammaan elämän aikana? Tai onko joskus tuntunut siltä, että sua kohtaan on jotkut olleet erilaisia kuin muita kohtaan? Vähän vaikea selittää, mut toivottavasti ymmärsit ^^ Voihan se tavallaan olla hankalaa kun ei oo perspektiiviä siihen, miten terveeseen suhtaudutaan. Mut niin :D Onko ollu sellasia akward momentteja, et joku ei oo osannu suhtautua ollenkaan ja sen takia ollu vaivaannuttava tilanne?"

Tällaisen kysymyksen/postausaiheen Olivia (klik!) esitti minulle tuossa toukokuun loppupuolella. Koska tämä postausaihe on aika laaja, pääsen takertumaan siihen vasta nyt. Mutta ei todellakaan huono aihe - kiitos Olli tästä! Aiheesta oon kyllä varmasti puhunu jonkin verran siellä täällä, milloin minkäkin blogitekstin osana, mutta kertaus ei koskaan ole pahitteeksi.
   Vauva/pikkulapsivuosista osaan sanoa vain sen, mikä minulle on kerrottu. Tuolloinhan kauhistelut ja voivottelut kohdistuivat lähinnä vanhempiini. Että voi kuinka ikävää ja kauheaa, miten te nyt jaksatte...Mun vanhemmat on olleet nuoria, kun mut esikoisekseen saivat (äiti 23 ja isi 27). Nostan tosi paljon virtuaalihattuani heille siitä, että vaikka rankkaa on varmasti ollut, sääliä ja voivottelua he eivät ole kaivanneet. Sen he kielsivät muilta. Niin kuin äitini viime syksynä yhteen postaukseen (klik!) kirjoitti, mun vamma & sen hoito kuului meidän silloin kolmihenkisen perheen elämään, eivätkä he osanneet muunlaista elämää kaivatakaan. Varmasti vaikeita hetkiä on ollut usein, mutta pää pystyssä he ottivat vastaan sen, minkä päivät ja vuodet toivat tullessaan. Mun leijonavanhemmat <3  
   Mua ei myöskään oo koskaan passattu verrattuna terveisiin sisaruksiini. Meitä on kohdeltu kaikkia viittä samalla tavalla. Tuskin pienemmät siskoni tievät/tajuavat, että olen vammainen. Roosa nyt vaan syö lääkkeitä migreeniin ja toiseen tautiin, jonka nimi on epilepsia. Ja että Roosa näkee vain yhdellä silmällä, eikä voi siksi ajaa autoa. Niin ja Roosan toinen jalka on huonompi kuin toinen, mutta ei se mitään haittaa.  
   Mutta varhain puhumaan oppineena en minäkään ole jäänyt sanattomaksi. Joskus olen osannut puolustautua paremmin itse kuin vanhempien sanojen tuella. Opin siis ensimmäisen sanani (KRRRJA = kirja) n. 7 kk ikäisenä ja vuoden ikäisenä jo päästelin lauseita menemään. Toisen silmän sokeus todettiin, kun olin 2,5-vuotias. Äidin puolen pappani ei meinannut millään tätä uskoa aluksi. Olin paljon pikkuisena äidin puolen mummulassani hoidossa. Eräänä päivänä pappa päätti sitten testata itse, onko se lääkäri tehnyt oikean diagnoosin. Olin verhon takana pappaa piilossa ja jostain syystä pappa ei tullut mua sieltä hakemaan. Sen sijaan pappa istuutui sohvalle ja käski minun peittää sen silmän millä näen. Sitten pappa kysyi. "Mitäs sä nyt näet sillä toisella silmällä, Roosa?" Minäpä siihen tyhjentävästi "En sitten yhtään mitään!" Tälle on naurettu monet kerrat jälkeenpäin :D



   Alakouluajoista kaksi ensimmäistä vuotta olivat hankalimmat. Kolmannella musta tuntui jo, että mullahan on kavereita. Näin jälkikäteen ajateltuna mä itse ajattelin, etten ikinä voisi saada kavereita vammani takia. Hölynpölynlölyn! Mä uskon, että mulla olisi jo ykkösellä ollu jo vaikka kuinka kavereita, jos vain olisin työntänyt noi ajatukset pois pienestä lapsen mielestäni. Tosin kyllä mä jo ykkösellä sain ensimmäisen ystäväni, jonka kanssa koin sielunystävyyttä miltei koko alakoulun läpi.
   Alakoulusta muistan yhden askartelutunnin (olisiko ollut kolmosella?), milloin koin, että mua loukattiin, vaikka tarkoitus oli ihan hyvä. Meidän piti tehdä enkelit rautalangasta ja helmistä. Voi vitsit, miten ihailin opettajan tekemää mallikappaletta - tuollaisen minäkin teen! Mutta kun tuli meidän oppilaiden vuoro, mun eteen törkättiin puuhelmiä helmiäisten sijaan. Avustaja ja opettaja olivat ajatelleet, että mun olisi vasemman huonomman käteni takia helpompi askarrella enkeli niistä isommista puuhelmistä. Nieleskelin ja pakotin hymyn kasvoilleni. Kotona sitten itkin äidille, että kun mun piti tehdä tällanen. Keskusteltiin sitten äidin kanssa asiasta ja hän vielä laittoi reissariin viestiä opettajalleni. Tämä ihana vanhempi nainen kovasti pahoitteli mulle, etteivät he ollenkaan tajunneet, että se harmittaisi mua. Olivat ajatelleet vain mun huonompaa kättäni. Voisin tehdä samanlaisen enkelin kuin muutkin tekivät iltapäivn oppitunnilla. Mutta meikäläinen veti jonkun muun vaihteen päälle ja sanoi, ettei tarvitse. Kunhan seuraavan askartelun kohdalla muistaisivat. 
   En mä tiedä, pitäisikö mulla olla hirveästi kerrottavaa siitä, miten mua ollaan kohdeltu väärin. Koska kotona sain sen kasvatuksen, että olen vain lapsi erityisillä ominaisuuksilla varustettuna, se näkyi myös vahvana ja miltei periksiantamattomana tahtona tehdä asiat samalla tavalla kuin muutkin ikäiseni. Niin kuin muutama vuosi sitten eräässä postauksessa (klik!) kaverini pääsivät kertomaan, ovat he nähneet minut Roosana, eivät vammaisena luokkakaverina. Mua on kannustettu liikunnassa luokkakaverien puolesta aina. No, kyllähän mut valittiin aina joukkueeseen viimeisten joukossa, satuttihan se välillä. Mutta kyllä sitä aina luokkalaisten kanssa iloittiin yhdessä jokaisesta mun korista koripallossa tai verkon yli menneestä lentopallosta. Olen kiitollinen siitä, että mun ympärillä on aina ollut niitä, jotka ovat pitäneet mun puolia ja kohdelleet kuin ketä tahansa muuta kanssaihmistä.
   Olen siis halunnut mua kohdeltavan kuin muitakin kavereita - niin koulussa kuin harrastuksissakin. En ole halunnut minulle automaattisesti helpotusta jokaisella liikuntatunnilla. Pallolajeissakin, esim. pesäpallossa, olen halunnut lyömävuorolla yrittää osua palloon siinä missä muutkin. Joskus olen osunut, joskus en. Varmasti on ollut niitä, jotka ovat kokeneet mut hidasteeksi liikassa (nyt puhun erit. yläkouluajoista), mutta suoraa kuittailua en ole siitä oikeastaan koskaan saanut. Sekin tyttö, joka katto mua murhaavasti yläkoulun liikkatunneilla, muuttui kertalaakista, kun opettaja hänelle puhui.
   Ehkä myös yksi syy siihen, miksi en muista hirveästi negatiivisi tapauksia ja sanomisia on se, että olen kai osannut ottaa ne hällä väliä -asenteella vastaan tai sitten osannut sanoa jotain nasevaa takaisin. Kerran kakkosluokalla (?) pyöräilin aika hitaasti johonkin (oltiin 3 luokan kesken johonkin menossa) ja takana pyöräilevät rinnakkaisluokan pojat tuskailivat takanani. Minä vaan huusin taakse: "Jos teilläkin olis tällaiset jalat kuin mulla, niin ette tekään yhtään nopeammin pyöräilisi." Johan pojat hiljeni ja luokkakaverit hymyili mulle Jes, hyvä Roosa - hymyään. :D



   Jos puhutaan niistä akward momenteista, niin niitäkin muistan vain muutaman, lähinnä silmän sokeuteen. Alakoulussa ekalla luokalla jotkut luokkalaiset kysy multa, milloin alan taas näkemään sillä mun sokealla silmällä. Se oli silloin Roosalle ihmeellinen kysymys, mutta nykyään ihan ymmärettävä ihmetyksen kohde 7-vuotiaalle, joka ei ole koskaan ennen kohdannut moista. Yks mua vanhempi tyttö kysyi multa yläkoulussa, että mitä se meinaa, että sun toinen silmä on sokea? Se kyllä oli melkoinen akward-tilanne. Olihan kyseessä 16-vuotias ihminen. Onneksi se oli fb-keskustelu, en tiedä olisiko pokka pitänyt kasvotusten. No miten sitä nyt selittämään...etten näe sillä mitään. :D
   Päänsärkyyn/migreeniin sain välivuotena töissä monia ihmettelyn kohteita ja "hyviä neuvoja". Että voisitko miettiä, mitkä ne migreenit aiheuttaa, niin ne vähenis. Tai juo vettä ja ota burana. Tai Mene aikaisemmin nukkumaan. Tai joo, mullakin särki eilen päätä, mut kyllä mä jaksoin töissä olla. Tai se raastavin...et sä näytä yhtään siltä, että sulla olis migreeni päällä. Arvatkaa tekikö mieli räjähtää joka kerta? Voisin kertoa pitkästikin, mutta lyhyitä syitä, mitä teki mieli laukoa pöytään silloin. Ensinnäkin, arvatkaa mietinkö usein, miksi mulla on niin usein migreeni? Mutta aina en edes jaksanut, kun sain miettimisestäkin järkyttävän stressin ja uuden migreenin. Lopulta sain uudet estolääkkeet, jotka auttoi. Mutta ennen kuin ne alko kunnolla vaikuttaa (=lääkepitoisuus veressä nousi tarpeeksi korkealle) meni pari kuukautta. Ja kyllä, juon vettä, mutta se ei auta enää kun kohtaus on päällä. Ja kiitos ei, buranat ei auta enää mulla kuin menkkakipuihin. Sitten...mulla on mieletön kipukynnys. En halua turhaan valittaa, joten jos oon ihmisten ilmoilla ja migreeni yllättää eikä lääkkeet tehoa (käy harvoin, mutta tuona välivuonna tosi usein), psyykkaan itteni niin hyvin, ettei se välttämättä näy ollenkaan päälle päin. Kiitos, olen puhunut.

Mutta varsin vähällä on kuitenkin selvitty. Tai siltä se näin jälkikäteen tuntuu, koska mulla ei ole älyttömästi hampaankolossa mitään. Tässä sen taas näkee - kasvatuksella ja asenteella on väliä!

~ Roosa ~ 


  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3