Näillä kengillä on tarinansa. Joku hyvinkin nokkela saattaakin jo arvata, että nämä kengät ovat minun ihkaomat ensikenkäni. Pienuudestaan huolimatta (koko 20) tarina näiden kenkien takana on suuri.
Syntyessäni vanhempani olivat nuoria ja opiskelivat. Hirveästi ei markoissa kylvetty. Synnyin marraskuussa, joten ekana talvena kengistä ei hirveästi tarvinnut välittää. Villasukat ja jotkut töppöset jalkaan vain. Vähitellen saapui seuraava talvi. Yksivuotissynttäreideni (ja talven) lähestyessä vanhempani tajusivat, ettei heillä olisi sinä talvena varaa ostaa minulle uusia, kunnollisia ja tukevia kenkiä. Ei yksinkertaisesti ollut rahaa moiseen. Mummu ja pappa riensivät onneksi apuun, ja heidän yksivuotissynttärilahjastaan paljastuivat nämä lumiukko kengät. Jälkikäteen tarinan kuulleena olen ollut todella kiitollinen isovanhemmilleni näiden kenkien ostamisesta. Eihän tuolloin sairauteni johdosta ollut ollenkaan varmaa, opinko koskaan kävelemään. Siitä tai kävelemisen ajankohdasta ei ollut mitään varmuutta.
Pienenä rakastin kuitenkin kenkiä yli kaiken (ei siis tietoakaan nykyisestä kenkien ostamisen tuskasta). Saatoin istua kerrostalokämppämme eteisessä tuntikausia katsellen eri kenkiä ja tietysti solmien kengännauhoja yhteen. Vanhempieni ja mahdollisten vieraiden iloksi. Meiltä lähtiessään vieraat saivat varata aikaa omien kenkiensä löytämiseen ja solmujen irroittamiseen. Sillä enhän toki solminut pareja yhteen. Ei, muutenhan se olisi ollut liian helppoa vieraillemme! ;)
Sitten koitti eräs kevätpäivä. Olin jo pitkään seisonut tuetta. Kävelemään en ollut vielä oppinut. Kuvaputkitelevisostamme pyörivät tietysti muumit. Serkkupoikani olivat vanhempineen meillä kylässä. Ja lumiukkokengät olivat solmittuina jalassa. Sitten näin Niiskuneidin. Pitihän sitä päästä lähemmäs katsomaan, kun kädellä kurkottaminen ei millään riittänyt. Ehkä sitä yhden askeleen uskaltais, ehkä toisenkin...Ja hops vain! Roosa oli ottanut ensiaskeleensa ensikengät jalassaan.
Mitään varmuutta kävelemään oppimisesta ei siis ollut. Taivaan Iskä oli kuitenkin mun suunnitelmaan kirjoittanut, että Roosa oppii kävelemään. Ei ihan samalla tavalla kuin muut, mutta oppii kuitenkin. Kuten mun suunnitelmaan on kirjoitettu monia muita asioita, kuten opiskelupaikka tai tuleva työura. Sun arvokkaaseen suunnitelmaan on kirjoitettu jotain muuta, mutta kuitenkin jotain yhtä arvokasta ja ainutlaatuista. Kellään ei ole samanlaista elämänkarttaa kuin sulla, muista siksi vaalia sitä - huonoinakin päivinä.
Suurin piirtein tällaisen hartauden pidin vikan riparin aloitusjakson vikana päivänä. Halusin kertoa jollain kivalla ja luontevalla tavalla jotain itsestäni ja vammastani. Ettei sitten nuorilla ole mitään kuiskittavaa selän takana, jos vaikka huomaavat erilaisen kävelytyylini. Luotan siihen, että jos antaa nuorille jotain itsestään, he antavat vastalahjaksi itsestään, jotain minulle. Niinhän se myös meni. Kuitenkaan en olisi kuuna päivänä uskonut, että noista kengistä lähtisi elämään leirillämme oma teemansa. Yhtäkkiä päiväohjelmalistasta löytyi kengän kuva, alttaritaiteena aiheen "Kutsu" kohdalla sidottiin alttarille roikkumaan yhden nuoren Converset ja tekemiimme kangaskasseihin jokainen painoi oman jalanjälkensä. Kaikki tuo sai alkunsa ensikengistäni hyvin huomaamattomasti. Olen aina luottanut tarinoiden voimaan, mutta oikeastaan tuolla leirillä sain nähdä ja kokea sen, mitä yksi tarina voi saada aikaan, konkreettisesti.
Itsehän taiteilin myös ekokassini. Toiselle puolelle tuli ensikenkien avulla oma taiteilunsa ja eräs laulunpätkä. Toiselle puolelle tuli leirin tunnukset ja jalanjälkeni - tietysti huonomman jalan eli vasurin! ;)
Oon aika tyytyväinen lopputulokseen - mitäs mieltä te olette?
~ Roosa ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3