Viikon biisi: Kiitos ei ole kirosana

Pelkään että ihmiset on laitettu liikkumaan, 

Kiirehdi kiirehdi ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan 

Pelkään että kaikki tähtää sokeesti vaan tulevaan,

 Mun nuolet ei lennä sinne asti 

Mä heitän leivän kerrallaan 

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo, 

Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo 

Me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa, 

Joten rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt 

Uskot kohtaloon tai et, se on ihan sama kunhan ajattelet, 

Tää sekunti itsensä kantakoon, se on kaiken aa ja oo 

Mut jos tuijotat vaan yhtä puuta koko metsä voi kadota, 

Mut jos sä näet vaan metsän et ehkä huomaa puuta hienointa 

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo, 

Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo 

Me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa, 

Joten rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt

Haloo Helsingin löysin joskus vuoden 2011 paikkeilla. Biisi, mihin tartuin oli silloin Kuule minua. Mielestäni bändin levyt, sovitukset ja sanoitukset paranevat vuosi vuodelta. Elli on selkeästi kehittynyt sanoituksien tekemisessä. Bändi on myös mielestäni ihan priimaluokan livebändi Suomessa. Jos ette ole heidän keikoillaan käyneet, hopihopi niin kuin olisitte jo!

   Tämä biisi on ehkä uusimman levyn parhain, myöskin levyn nimikkobiisi on todella upea. Mutta tämä biisi kertoo mulle jotenkin siitä, kuinka me kulutetaan itsemme helposti loppuun. Myöskin siitä, kuinka helposti vahingoitamme toisiamme.
   Mä itse perfektionistina haluan tehdä kaiken just eikä melkein. Mulle ei kelpaa ihan jees tulos vaikka koulutehtävissä, haluan antaa kaikkeni. Siinä samalla yritän olla hyvä kaveri, ystävä, lapsi ja isosisko. Kun näiden kanssa sählää elämäänsä eteenpäin, välillä on aika tyhjä takki. Viime keväänä koin etenkin todellista riittämättömyyden tunnetta. Mulla oli sikapaljon koulujuttuja niskassa, kun olin menossa viikonlopuksi perheen luokse, yritin saada niitä pois alta ja kotona alle 48 tunnissa huomioida pikkusisaruksia ja nähdä kavereitakin. Usein paluujunassa koin huonoa omaatuntoa siitä, että nyt jäi jommat kummat - perhe tai ystävät - ihan liian vähälle huomiolle. Usein yksiössäni itkin, etten mä millään riitä. 
   Sitten juttelin äidin kanssa. Tai oikeastaan riitelimme jostain asiasta puhelimessa, en muista tarkalleen mistä. Olisiko ollut, että mä olin pahoittanut Jämsässä mieleni, kun olin hoitanut sisaruksia viikonlopun (porukat oli Treella) ja kotiin tultua iskä oli huomauttanut jostain roskista lattialla (?). Jotenkin siinä riidan aikana sit hanat aukesi ja tämä riittämättömyyden tunne tuli ilmi. Kai siinä molemmat jotenkin hokasi, kuinka rankkaa tää mun opiskelu ja poismuuttaminen on ollut perheessämme kaikille. No, asia saatiin sitten käsiteltyä onnellisesti loppuun. 
   Jotenkin tuon keskustelun jälkeen ja ekasta opiskeluvuodesta selviytyneenä (halleluja) sitä on oppinut ottamaan päivän kerrallaan. Joskus pelkästään tunnin. Olemaan murehtimatta yhä vähemmän turhista. Tekemään to do-listalta yhden jutun kerrallaan. Nauttimaan pienistä hetkistä. Ja olemaan riitelemättä turhista.
   Sitten toiseen biisin pääpointeista: toisten ihmisten unohtaminen. Me ihmiset ollaan niin tosi hyviä pahoittamaan toisen mieli milloin mitenkin. Sanoin tai teoin. Jotenkin se, että asuu suht kaukana perheestä, sukulaisista ja ystävistä tekee sen, ettei sitä vähäistä yhteistä aikaa halua käyttää turhaan riitelyyn. Ja mitä tulee kouluprojekteihin...meitä on todella moneen junaan. Me halutaan eri asioita ja erityistaidotkin on niin erilaiset. On vaan pakko oppia tekemään kompromisseja. Useamman kerran kuin viidesti. On opittama joustamaan ja keskustelemaan (edes hieman) sivistyneesti. Välillä tulee erimielisyyksiä ja riitoja. En sano sen olevan ihme, meidän luokallamme kun ainakin on yli 20 erilaista persoonaa. Kuitenkin sitä itse niin toivoisi, että osaisi ainakin itse näkemään itsessään ja toisessa samanarvoisen ihmisen. Erilaiset mielipiteet ei tee meistä kenestäkään vähempiarvoista. 
   Joten todellakin aion ottaa elämän jatkossakin askel kerrallaan (yritys on ainakin kova!) ja oppia virheistäni ja ymmärtää, ettei kukaan meistä ole täydellinen. Virheet kuuluu elämään. Samoin erilaisuus. Me kaikki olemme samaa ilmaa ja tuhkaa. Ei siis ole syytä osoittaa toista sormella ennen kuin on katsonut itse itseään peilistä. 

Hyvää viikonloppua kaikille! Tää pakkailis huomenna kamansa, palauttais avaimensa ja lähtis monta oppia ja muistoa rikkaampana takaisin Ylivieskaan. Kesätyöt siis viittä vaille paketissa. Ensi viikolla kohti Jämsää ja ahkerampaa blogin päivittelyä. Nyt onnellinen, mutta leireistä väsynyt Roosa kiittää ja kuittaa!

~ Roosa ~