Kaivoin eilisiltana hetken mielijohteesta yläkouluajan kirjoitelmavihkot esille sängynaluslaatikosta. Halusin muistella, mitä kaikkea olinkaan rustaillut ja tarinoinut 13-14 vuoden ikäisenä tyttönä. Jonkin sortin yllätyksekseni olen käsitellyt kerta toisensa perään hyvin rankkoja asioita: ystävien menettämistä, sairauksia ja kuolemaa. Lähes jokaikisessä tarinassa. En oikein löytänyt sille syytä - elin kyllä rankkaa elämänvaihetta, muttei siihen kuulunut yhtään kuolemaa. Kai minä sitten vain näin asiat omalla tavallani, ken tietää.
Yhden tarinan toivoin löytyvän noista sinikantisista vihkoistani. Löysinkin sen. Muistan nähneeni kasiluokalla televisiohaastattelun, jossa joku julkkis kertoi yläasteikäisenä kirjoittaneensa erään tarinan. Tarinan idea säväytti. Vaikka tiesin jollain tavalla rikkovani tekijänoikeuksia, halusin yrittää kirjoittaa samanlaisen tarinan omalla käsikirjoituksellani. Niin minä kirjoitinkin. Ja tuo kirjoittamani tarina sai minut eilen hämmentyneeksi, mutta ehkä kuitenkin positiivisella tavalla. Miten 14-vuotias Roosa on osannut tuolloin käsitellä sellaista aihetta niin...tuollaisella tavalla?
Jos haluat tietää, millaisen tarinan minä sitten kirjoitin, voit lukea sen alta.
Taas ne puhuvat minusta. Kyllä minä tiedän sen. Eivät ne muuten sulkisi minua tänne typerään huoneeseen. Minuthan on helppo eristää, kun en pääse edes ilman apua ylös sängystä.
Minun pitäisi unohtaa, keksiä jotain uutta ajateltavaa. Aloittaa ehkä uusi harrastus tai jotain. Siitä se Liisa äidille ja isälle puhuu.
Olisihan se helppoa, jos tämä johtuisi vain ja ainoastaan jaloistani. Mutta tässä on paljon muutakin. Ihmiset, jotka saisivat minut onnelliseksi, ovat nyt poissa.
- Vera, äiti raottaa ovea ja katsoo minua säälivillä silmillään.
- Mene pois.
- Mutta Vera, äiti yrittää vielä kerran.
- Mene!
- Vera on vain väsynyt. Yrittäkää vähän myöhemmin, Liisa tulee ja laittaa tipan käteeni.
Hän katsoo minua ruskeilla nappisilmillään ja hymyilee.
- Kohta olosi on taas parempi, hän taputtaa lempeästi tipatonta kättäni ja häipyy.
Minua alkaa todellakin väsyttää. Hiljaisuus ja typerät, värittömät seinät tekevät oloni vielä unettavammaksi. Silti oloni pahenee sekunti sekunnilta.
Annan itseni vajota hiljalleen pimeyteen.
- Hei, älä! huudan niin kovaa kuin osaan.
Silmäni räpsähtävät auki. Tummat varjot ympäröivät minua ja allani on jotain kosteaa, märkää.
Huomaan makaavani järven rannalla, kuusten ja pensaikkojen ympäröimänä.
- Tuo järvi, sanon hiljaa, lähes ääneti.
Järvi on tutun oloinen. Sen päällä kelluvat lumpeenkukat ja reunoja kiertävät osmankäämit muistuttavat jostain. Sellaisesta, jota en muista.
Tuolla se on. Se valo, joka minut herätti. Ihan kuin se kutsuisi minua.
Minun on pakko mennä. Jos en mene, voin menettää jotakin.
Mutta minä en pääse ylös ilman apua.
- Kyllä sinä pääset, ääni kuuluu jostain kaukaa. Se on tuttu ja turvallinen.
Ihme kyllä, pystyn kävelemään. Onkohan tämä joku Taivas? Askeleeni tuntuvat keveiltä. Liikkuminen ei tee kipeää, vaikka viimeisimmistä askeleistani on jo vuosia.
- Täältä se jostain tuli, astun leveähkölle kärrypolulle, jota reunustavat ylväät kuuset.
- Vera, metsästä astuu pieni poika rähjääntynyt paita yllään.
Ei, tämä on jotain unta. Pakko olla. Nipistän itseäni varmuuden vuoksi, mutta silti hän seisoo edessäni.
- Luka?
Poika hymyilee ja tarttuu käteeni. Vedän sen kuitenkin kauhuissani pois. Lukahan on kuollut.
- Vera, älä pelkää. Minähän se vain olen, Luka.
Tartun vastahakoisesti hänen pieneen käteensä, joka on - ihme kyllä - lämmin.
Alamme kävellä leveää kärrypolkua eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Vain musta korppi lentelee yksinäisenä taivaalla.
- Onko tämä Taivas? kysyn hiljaa Lukalta ja käännän katseeni hänen lapsenkasvoihinsa.
Hän on ensin hiljaa tovin, mutta vastaa:
- Jos sinä haluat.
- Mutta Vera, hän sanoo äkkiä.
- Niin?
- Sinä olet surullinen. Haluan, että olet onnellinen. Olit paras sisko ikinä.
Edessämme alkaa virrara puro ja Luka istahtaa. Istahdan Lukan viereen, joka alkaa uittaa jalkojaan purossa.
- Sinä et vastannut, hän inttää eikä jätä minua rauhaan.
Etsin oikeita sanoja. Miten voisin selittää asian kuolleelle veljelleni?
- Luka, hmm...ensin lähti Akseli, sitten Daniela ja kaiken kukkuraksi Amelia ja...sinä, pyyhkäsen kyyneleet kasvoiltani ja yritän koota itseni. Luka odottaa. - Ihan kuin kaikki jättäisivät minut yksin.
- Ei se niin ole! Kaikki he rakastivat sinua ja rakastavat edelleen. Heidän aikansa vain kului umpeen, täyttyi.
- Mutta miksi kaikki lähtivät niin äkkiä? Sille täytyy olla jokin selitys!
- En tiedä. Ehkä Herra vain katsoi sinun unelmiesi täyttyvän näin.
- Unelmieni?! Mitkä unelmat?!
Luka vetää minut hellään syleilyyn. Haluaisin vetäytyä pois, mutta se vain tuottaisi tuskaa Lukalle. Hän haluaa vain auttaa minua.
Korppi alkaa laulaa surulauluansa oksalla. Pystyn samaistumaan siihen. Edes tuo korppi on kokenut jotain samaa kuin minä.
- Onneksi tuo korppi on kokenut saman, huokaisen puoliääneen.
- Niinhän se onkin, Luka nauraa ja vislaa.
Korppi lennähtää puunoksalta viereemme ja raakkuu. Olen aivan ihmeissäni. Mitä nyt tapahtuu?
Korppi alkaa muuttua. Ensin häipyy musta väri, sitten sen muoto muuttuu. Hitaasti siipien paikalle tulevat ihmisen kädet ja jalkojen paikalle ihmisen paikalle jalat. Tunnistan hänet suureksi yllätyksekseni ystäväkseni. Taas kuollut läheiseni seisoo edessäni.
- Daniela?
Tyttö nauraa ja tanssittaa minua hänen kanssaan. Tietysti hän on Daniela.
Äkkiä hän pysähtyy. Hän katsoo minua tutkiskellen. Lopulta hän saa sanotuksi:
- Kerro kaikki.
Kiipeämme vuorelle, jossa on vielä kosteampaa kuin puron varrella. Daniela istahtaa kielekkeelle ja minä teen samoin.
- Jos kaikki johtuisikin vain jaloistani, ei olisi näin vaikeaa. En kävisi hoitamassa mielenterveyttäni sairaalassa tai en kokisi tavallisten askareiden hoitamista ylivoimaiseksi. Mutta...
- Oletko varma? Daniela keskeyttää. - Sanoit aina, että kuolema kuuluu elämään.
- Mutta nyt on toisin. Mieli muuttuu.
- Tietysti. Mutta oletko miettinyt, miksi sinä et kuollut? Miksi vain minä kuolin? Tai miksi kaikki muut rakkaat läheisesi poistuivat, mutta sinä jäit?
- Ei sillä ole väliä, sanon ja nypin roskia samalla paidastani.
- On sillä! Daniela yrittää kääntää pääni. Turhaan, minähän en taivu.
Hän huokaisee. Tiesin voittavani.
Kumpikaan ei sano sanaakaan. Aika kuluu. Katson vaivihkaa Danielaa kulmieni alta. Hän näyttää jotenkin oudolta, mietteliäältä.
Huokaisen. Ennen rakastin hiljaisuutta. Lukan metelöidessä pienenä oli hyvä päästä välillä rauhoittumaan. Nykyään hiljaisuus on kuin vihollinen, joka kietoo minut ympärilleen ja haluaisi tukehduttaa.
Luka...missä hän on? Minne hän meni?
- Luka! huudan niin kovaa kuin voin. - LUKA!
Huutoni kaikuu takaisin.
- Hän taisi jo lähteä. Hän teki jo paljon vuoksesi, Daniela hymyilee. - Tule, mennään!
Kävelemme pienellä metsäpolulla kämmekköjen keskellä. Aurinko tulee esiin pilven takaa ja häikäisee.
- Vera, Daniela aloittaa tutulla äänensävyllä. - Muistatko Dianan?
- Siis luokanopettajamme? Muistan toki.
- Muistat sitten varmaan hänen opetuksensa?
Nyökyttelen. Mutta miten Diana tähän liittyy?
- Hän opetti, että suru kuuluu elämään. Ja suru tapahtuu vain sille, joka jaksaa sen kantaa, Daniela tuijottaa minua silmiin.
- Sinä jaksat sen kantaa.
Metsä loppuu ja edessämme on se sama järvi, jonka rannalta heräsin.
Alan pikku hiljaa tajuta. Että elämän täytyy voittaa. Tiedän, miksi minä jäin henkiin.
Kumarrun veden ylle. En näe siellä enää surullista takkutukkaa, näen onnellisen ihmisen.
- Daniela, aloitan vielä.
- Kysy.
- Onko tämä Taivas?
Daniela alkaa nauraa helisevää nauruaan. Olinkin kaivannut sitä.
- Mitä tämän perusteella luulet? hän saa sanotuksi. - Mutta minun täytyy mennä. Yksi juttu vielä.
- Sano pois.
- Muistatko, mitä Diana sanoi sinulle lähtiessään?
Hymyilen. Minä muistan, mutta annan ystäväni sanoa sen.
- Luota itseesi. Osaat jo paljon asioita.
Sitten Daniela lähtee sanaa sanomatta, ja minä jään rantaan hymy huulillani.
En ole ollut ikinä näin onnellinen.
Olen onneksi kehittynyt noista vuosista kirjoittajana aika paljon. Enkä ole onneksi jättänyt kirjoitusharrastustani, vaikka sille onkin aikaa yhä vähenevässä määrin. Kuitenkin jossain tuolla on se päivä, kun mä painan lähetä-nappia. Jossain tuolla on se päivä, kun muistitikkuni kätkemät sanat eivät ole enää salaisia. Jossain tuolla on se päivä, kun ne näkevät päivänvalon.
~ Roosa ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3