Möröt on täällä taas

Tällaisena päivänä, kun olet maannut lattialla pikkimaton päällä hirveässä niskajumi/virhepurentapäänsäryssä kello neljään asti iltapäivällä, suuntautuvat ajatukset väkisinkin elokuun leikkauspäivään. Sitä miettii, kuinka paljon päänsäryt voivatkaan vähentyä leikkauksen ansiosta, kun virhepurenta on korjaantunut kirurgin veitsien ja porien aikaansaannoksena. 
   Jos siis selviän siitä leikkauksesta hengissä.
   Kyllä, pelkotilat ovat jälleen täällä. Ihmeen kauan ne pysyivätkin poissa.
   Maanantaina sairaanhoitaja soitti ja löimme leikkauspäivämäärän virallisesti lukkoon. Kahden päivän kuluttua sain jälleen valkean ja paksun kirjekuoren Jyväskylän keskussairaalalta. Siinä se oli mustana valkoisella: 

Kirurginen toimenpide keskiviikkona 17.8. Ilmoittautuminen sairaalan pääaulassa klo 6.45

En ole voinut olla miettimättä peruuntumispäätöksen jälkeen kysymystä nimeltä miksi. Miksi piti sairastua flunssaan kesäkuun alkajaisiksi? Miksi sitä ja miksi tätä? Missä parantumisen vaiheessa olisinkaan nyt, jos mut olisi voitu leikata alkuperäisen suunnitelman mukaisesti? Miksi just mulle? Miksi?
   Tiedän, turhaa. 
   Tätä kesää on elänyt ihan eri tavalla ja ihan eri perspektiivistä huonojen uutisten jälkeen. On ollut ihanaa, että on voinutkin syödä grilliruokaa ja uusia perunoita. Pystyikin syömään serkun häissä aivan kaikkea, mitä teki mieli. Elämässä ei ole ollut minkään sortin rajoituksia.
   Mieleen on kuitenkin salakavalasti hiipinyt se kysymys, että oliko tää nyt jotain lisäaikaa? Et oon saanut kokee kesän ihanuuden, nähdä mahdollisimman montaa sukulaista ja ystävää sekä hyvänpäiväntuttua pitkästä aikaa. Sellaisiakin kavereita, joita en ole nähnyt vuosiin. Ikään kuin viimeistä kertaa, hyvästiksi? On sanonut tsemppejä ja muita sanoja, joita kyllä sanoisi muutenkin. Mutta jotka varmasti toisen mielestä sisältäisivät ihan eri tavalla merkityksiä ja tarkoituksia, jos tapaaminen olisikin sattunut olemaan viimeinen.
   Mä en ikinä haluaisi, et mun hautajaisissa ihmiset hakisivat lohtua siitä, et pääsin kuitenkin elään ja näkeen vielä tämän kesän. Okei, joo. Onhan se hienoa, onhan tämä kesä ollut kaunis ja täynnä tärkeitä ihmisiä sekä hyviä päiviä. Mutta se ei ikinä korvais sitä, mitä kaikkee multa jäi saavuttamatta. Kuinka mä olin pian valmistumassa ammattiin, kuinka olisin pian saanut työskennellä siinä työssä, jota rakastan. Kuinka mun elämä oli vasta puhkeamaisillaan täyteen loistoonsa. Siinä ei paljoa yksi kesä mitään pelasta. Voin vain toivoa, että jos mun elämä olikin tässä, niin olisin ehtinyt saada jotain valmiiksi. Kuinka mun elämällä olis kuitenkin ollut jokin tarkoitus, joka olisi ehtinyt täyttyä. Että olisin ehtinyt jättää jäljen. Edes johonkin. 
   Mä oikeasti odotan sitä hetkettä ja tunnetta, et herään leikkauksesta ja tajuan selvinneeni. Tajuta, et oon tehnyt elämäni rohkeimman teon peloista huolimatta. Tajuta, et oon niin lähellä sitä hymyä, jonka eteen on nähty hirveästi vaivaa ja tuskaa. Sitä hymyä, jonka mä totta vie ansaitsen. 
   Vaatii mieletöntä rohkeutta astua uudelleen sisään pre-operatiivisen ovista, pukea jälleen ne keltaisen väriset leikkausvaatteet ylle ja istuutua odottamaan. Hypätä tällä kertaa sairaalasängyn kyytiin, mennä leikkaussaliin ja tuntea, kuinka päässä pimenee nukutusaineen vaikutuksen vuoksi. Vaatii äärimmäistä rohkeutta tehdä se, minkä pelkää tehdä. Vaikka se olisi viimeinen teko, minkä tällä pallolla teen.

Ja tietysti toivoa, ettei se kuitenkaan olisi.

~ Roosa ~