Hei hei, mitä kuuluu?

Ensinnäkin, upeeta että te muutamat blogini lukijoista tartuitte mun edellisen postauksen  haasteeseen ja lähditte kirjoittelemaan tarinoitanne. Kiitos! Haluan vielä siis sanoa, et mitään merkkimäärää tai aikarajaa ei ole, joten mukaan ehtii just silloin, kun sulle vain passaa. Rohkeesti vain muutkin mukaan! :) Ekan kirjoituksen julkaisen ensi viikolla ja katsotaan, kuinka monen postauksen sarja teidän kirjoituksista saadaan. Toivottavasti monen! :)
   Tämän postauksen aattelin pyhittää ihan vain kuulumisille, sillä niitä ette ookaan saaneet kuulla viikkoihin. Oon tehnyt tän ihan tietoisesti, mutta osin ihan tiedostamattakin. Tässäpä niitä sitten olisi.
   Oon selvinnyt leikkauksen peruuntumisesta. Voimauttavien kysymyskorttien pohjalta syntynyt teksti tuli tänne blogin puolelle luettavaksi vasta reilu viikko sen kirjoittamisesta ja oli varmaan aitoudessaan aika pysäyttävä. Sitä se oli itsellenikin. Siksi mainitsinkin heti postauksen alkuun, että ne oli peruuntumispäätöksen lähipäivien fiiliksiä. Ne pahimmat alakulon sävyttämät päivät jäivät onneksi vähäisiksi ja aloin jatkamaan elämää. 
   Oon tehnyt nyt puolet mun kesäopinnoista (lue: yhden esseen) ja toista alan vääntämään varmaan huomenissa. Saisin sitten ensi viikon jälkeen nekin pois alta ja tilaa opparin ajattelemiselle ja sen tekemiselle. Kieltämättä heinä-elokuusta tulee aika tiivis aikakausi mulle, kun suunnitelmat muuttuivat niin yhtäkkiä kesäkuun kahdeksannen jälkeen. Uskon kuitenkin selviäväni - niin hyvin kuin vain tässä tilanteessa voin. 
   Juhannuksesta aattelin aluks tehdä teille kuvapostauksen, mutta enpäs sitten tehnytkään. Koska tein kaikkea muuta kuin roikuin puhelimen perässä mökkielämää elellessäni. Mun suunnitelma oli se, että jos saan kesäopintoja väännettyä valmiiks juhannustorstaihin mennessä sen yhden esseen verran, mä todellakin lähden vain rentoutumaan neljäks päivää mökille. Niin mä myös tein ja sellainen akkujen lataus perheen, mummun ja papan sekä serkkujen kanssa tuli tosi tarpeeseen.
   Jos en edes ehtinyt - tai muistanut - ottaa kuvia juhannuksena, mitä mä sit tein? No antakaas kun listaan....
   Paistoin makkaraa kolmena iltana. Olin suurimman osan päivästä pihalla. Keinuin ja annoin muillekin "riiviöparveemme" kuuluville vauhtia. Pelasin mölkkyä. Väritin värityskirjaa. Pelasin krokettia. Vahdin laiturin päässä pienempien uintihetkiä. Pelasin muistipeliä mummun ja serkkupojan kanssa. Ja Mustaa Pekkaa (tosin sitä pitäisi kai nykyään kutsua pelkäksi Pekaksi, ainakin korttipaketin mukaan). Kävin taas välillä keinumassa. Saunoin. Uin. Päivällä, illalla ja kerran yölläkin. Nukuin hyttyshattu päässä. Söin lettuja. Liikaa. Söin myös kaikkea muuta ruokaa ihan liikaa. Onnittelin mummua. Vitsailin papan kanssa. Heräsin agregaatin laulantaan aamuisin ja sen jälkeen jatkoin nukkumista. Kuuntelin radion juhannuslistaa ja katselin ilta-auringon säteiden kajastusta järven pinnasta. Istuin veneessä. Heitin tikkaa, enkä saanut yhtään niistä tauluun. Olin hyttysten ja mäkäräisten syötävänä. Opin pelaamaan maijaa. 13 vuotta nuorempi serkkupoika rökitti mut siinä mennen, tullen ja palatessa. Pelasin toki myös sankkua ja paskahousua. En välittänyt vaatteiden yhteensopivuudesta, vaan ainoastaan niiden mukavuudesta. Harjasin hiukset kerran päivässä. Jos muistin. Ja olin tosi kiitollinen siitä, et meillä on sellainen paikka kuin mökki, jossa voi vaan unohtaa kaiken stressaavan ja keskittyy vaan hengittämiseen <3

Tällä viikolla taas oon hyppinyt paikasta toiseen kuin mikäkin heinäsirkka. Tiistaina kävin kontrollikäynnillä Jyväskylän hammaspolilla ja ortopedi saikin taas kunnolla lisäillä akryyliä mun yöpurentakiskoon. Olin narskuttanut kunnon urat kiskooni, jollaisia ortopedini ei vähään aikaan ollut nähnytkään. Eipä ihme, et oli taas päänsäryt lisääntyneet. No, josko nyt korjaantuisivat. Ainakin ortopedi mulle niin lupasi ja toivotti virne kasvoillaan hyviä tulevia "yötöitä". ;) Hammasleikkauksesta toipumisen suhteen ortopedi oli toiveikas - hän uskoi kahden viikon riittävän hyvin pahimmasta vaiheesta toipumiseen. Eli mitä todenäköisemmin vahvistan heinäkuun lopussa elokuun 17. uudeksi leikkauspäiväksi. Tosiaan, jos (ja kun) mut leikataan 17.8. niin koulun alkuun jää kaksi viikkoa aikaa. Se on vähän jänskättänyt. Että pystynkö sellaisen ajan jälkeen jo istumaan koulussa ja selviämään arjesta suht itsenäisesti Ylivieskassa. Luotan kuitenkin ortopedin sanoihin, että kaks viikkoa riittäis hyvin. Elokuu, täältä tullaan!
   Keskiviikkona kävin sitten auttamassa ystävää muuttopuuhissa. Ystäväni on muuttamassa ensi kuussa Tampereelle poikaystävänsä kanssa, mutta eka muuttokuorma vietiin jo tänään. Muutto ja uusi elämä uudella paikkakunnalla on jännittänyt ystävääni, mutta ihan pelkkä se, et istuin, katselin ystäväni pakkaamista ja kuuntelin hänen huoliaan auttoi toisen mukaan paljon. Se on ollut mulle viime aikoina tosi tärkeää - et musta on hyötyä jossakin. Viimeiset puoli vuotta mun ystävät on kannatelleet enemmän ja vähemmän mua, kun en ole itse oikein jaksanut. Koin siitä suurta tuskaa - vaikkei edes tarvitsisi. Sillä sitä vartenhan ystävät ovat - et pahan paikan tullen jeesitään. Olenkin sanattoman kiitollinen kaikille, jotka mua on auttaneet ja potkineet eteenpäin viimeisen puolen vuoden aikana...kiitos! Vihdoin voin sanoa olevani suunnilleen jaloillani ja on tullut mun vuoro taas auttaa ja olla läsnä. Siksipä lähdinkin tosi tyytyväisenä keskiviikko-iltana ystäväni luota kotiin - mä sain auttaa toista! Mä olin hyödyksi! JEE!
   Joten vaikka deadlinet alkaa paukkua koulujutuissa ja tänään Jämsän markkinoilla rahaa kului enemmän kuin rahapussin nyörit salli, en aio vaipua epätoivoon.

Päinvastoin. Vihdoinkin, pitkän ajan jälkeen alan tuntea taas eläväni. 

~ Roosa ~