Takapakkeja ja uhkaavia pilviä

//kuvat eivät liity aiheeseen

Kaikki pelot nukutukseen ja hammasleikkaukseen liittyen voivat hävitä yllättävänkin nopeasti, jos aamulla herää kurkkukipuun ja kuumemittari näyttää 36,9 astetta (itsellä jo 37 astetta vetää olon täysin voimattomaksi ja kuumeiseksi). Pikkusisko lähti juuri poskiontelon tulehdus -epäilynä moikkaamaan lääkäriä. Itse näpyttelin leikkauksestani vastaavan sairaanhoitajan puhelinnumeron kännykän näytölle ja painoin vihreää luuria. Peläten pahinta mahdollista.
   Viime päivinä olen välillä ollut 110% varma, että kuolen tuohon leikkaukseen. Välillä taas olen ollut entistäkin varmempi ja toiveikkaampi elämän jatkumisesta leikkauksen jälkeen. Kaikki nuo mietteet ovat kuluttaneet ja rasittaneet todella, todella paljon. Olo on kuin maratoonarilla: edessä on viimeinen suora ennen maaliviivaa, voittoa ja palautumista, mutta usko meinaa loppua kesken. Kaikki mietteet epätodellisuudesta järkähtömättömään varmuuteen kaatuvat suoraan päälle välittämättä oikeudestani lakisääteisiin kahvipausseihin. Mutta hymy päälle ja hommia jatkamaan. 

Olen nähnyt menneinä päivinä paljon ystäviä, sukulaisia ja muit minulle tärkeitä ihmisiä. Enkä ole voinut olla ajattelematta syvällä mieleni pienimmässä nurkkauksessa sitä, jos tämä kerta olikin viimeinen. Mitä kaikkea pitäisi muistaa sanoa? Minkä fiiliksen jääädä päällimmäisenä muistojen aarrearkkuun varjeltavaksi? Ja toisaalta, mikä tahansa hetki olisi jo vuosia sitten voinut olla viimeinen. Miten voikin olla niin, että tällaisia rupeaa ajattelemaan vasta nyt? 
   Mutta siinä tilanteessa, kun tajuaa, että leikkauskuviot ovat ehkä vaakalaudalla takavasemmalta iskevän flunssan takia, pelot väistyvät maksiminopeudella niin kauaksi kuin suinkin ehtivät. Tilalle tulee epätoivo - ei tämä voi tähän kaatua. Yhtäkkiä huomaankin tajuavani, kuinka paljon tuota leikkausta olen odottanut, kuinka paljon sitä mielessäni (ja psykologin luona) työstänyt. Niin paljon, etten enää halua peruuttaa, vaan suorastaan juosta kohti. Päästä sen maaliviivan yli, jotta voin alkaa toipumaan ja elämään uutta sivua elämässäni. 
   Näillä näkymin minut leikataan, jos tämä jää vain tähän kurkkukipuun. Mutta jos kotiapteekkihoidosta huolimatta kuume yllättää 38 asteen voimalla tai ylikin, tulee käännytys takaisin kotiin. Nukutuslääkäri tutkii minut ilmoittautumisen jälkeen ja tekee päätöksen siitä, uskalletaanko minut leikata pienistä flunssaoireista huolimatta. Toivottomasti kyllä. En edes uskalla ajatellakaan, minne asti leikkaus ja siitä toipuminen voisi venyä, jos siirtämiskäsky tulisi.

Toivon ylihuomiselle mahdollisimman tervettä ja vakaata olotilaa sekä tietysti vihreää valoa matkalla kohti leikkaussalia. Pidättehän tekin peukkuja? 

~ Roosa ~