//Kirjoitettu 13.6. eli viisi päivää leikkauksen peruuntumisesta
Minua harmittaa, etten pysty olemaan paras tytär, isosisko, lapsenlapsi ja ystävä kaikkien näiden vastoinkäymisten jälkeen. Minä niin haluaisin, mutten kykene. Vastaanväittäminen kaikista tärkeimmille tulee kuin luonnoistaan, vaikkei haluaisikaan. Sama levy on jäänyt jankkaamaan levysasemaan, kun näen ystävän. Yritän saada sitä pois, mutta en kykene. Minä kyllä niin hauaisin.
Olen väsynyt. En jaksa antaa kaikkea koulutehtäville. Ne vain ahdistavat. En saa purettua tätä pettymyksestä nousevaa ajoittaista angstin boostia edes niihin. Sellaiseen, missä olen aina pärjännyt. Nyt koulujututkin näyttävät minulle kieltä ja juoksevat karkuun.
Minulla on ikävä sitä tilannetta, että tunnen minua tarvittavan. Haluaisin kokea itseni tarpeelliseksi. Että minusta olisi hyötyä. Leirillä, töissä, kavereiden elämässä - jossakin. Nyt olen kuin hylätty lelu lelukopassa, jota kukaan ei tarvitse meneillään oleviin, pitkäkestoisiin leikkeihinsä.
Epävarmuus syö. Kun joutuu odottamaan faktatietojen saapumista. Senkin jälkeen päätökset pitää tehdä todennäköisyyksien perusteella - ei 100%:sten varmuuksien.
Koen yksinäisyyttä omassa kehossani ja oman pääni sisällä. Kun kukaan ei voi tuntea näitä samoja fiiliksiä kanssani - joudun loppujen lopuksi käymään ne läpi yksin ja selviytymään niistä myöskin yksin. Mutta en millään jaksaisi. Mutta on vain pakko. Mennä tätä pimeää polkua yhä syvemmällä metsään toivoen, että joskus pääsen sieltä pois ja valoon.
En edes muista, miltä tuntuu toisen kosketus iholla. Täytyy siis myöntää se, että olen hieman katkera toisten onnelle ja parisuhteille. Tiedän, etten saisi. Enkä edes haluaisi. Kyynelten lävitse kuitenkin viimeisillä voimillani kysyn: miksi ja kuinka kauan? Miksi olen yksin, miksi en saa onnea - ihan tavallista elämää ja parisuhdetta - itselleni? Mikä minussa on kallellaan, minkä pitää minussa muuttua ennen onnen löytymistä? Kuinka kauan minun pitää odottaa vai luovutanko jo suosiolla? Toivottavasti minun ei tarvitse. Sillä silloin terälehdistäni viimeinenkin kuihtuu pois.
Kuitenkin olen myös kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat osoittaneet ja osoittavat rakkautta ja välittämistä minua kohtaan nyt, kun sitä tarvitsen eniten. Ja nämä tyypit näyttävät rakkauttaan siitäkin huolimatta, etten käytökseni puolesta todellakaan ansaitsisi. KIITOS. Kiitos, että te ette ole luovuttaneet, vaan rakastaneet, luoneet toivoa ja taas rakastaneet.
Sillä
rohkeinkin ja kestävinkin murtuu joskus. Niin kuin minä nyt. Mutta te
ystävät ja tuntemattomammatkin blogin lukijat luotte mulle uskoa ja
toivoa siihen, että kaikki selviää vielä ja puuttuvat elämäni palaset
löytyvät kyllä
- ja lopulta musta tulee kokonainen.
~ Roosa ~
Mun on nyt ihan pakko kommentoida. Toivottavasti sulle on tästä joku aiemminkin sanonut, mutta: et saa määritellä itseäsi toisten ihmisten kautta. Sä oot arvokas juuri sellaisena kuin olet etkä voi elää pelkästään muita varten. En tiedä, ymmärsinkö tekstin jotenkin väärin mutta on oikeesti vähän vaarallista aatella, ettei oo hyvä ihminen jos ei oo paras tytär/sisarus/ystävä. Koska fakta on se, ettei kukaan oo täydellinen ja mä oon ihan varma, että sä riität sun perheelle ja ystäville juuri tuollaisena kuin oot <3 Kommentoin siksi, koska oon kokenut ihan samoja tunteita. Vieläkin välillä kärsin siitä kympin tyttö-syndroomasta: ei saa tuottaa pettymystä muille, pitää olla tarpeeksi hyvä opiskelija/tyttöystävä/kaveri/koiranomistaja/younameit. Mulle koulu oli jossain vaiheessa ainoa asia, jossa olin hyvä ja vieläkin joissain asioissa "suoritan" liikaa. Nyttemmin oon onneks tajunnut, että itselleen on pakko olla armollinen eikä maailma pysähdy jos jotain asiaa ei suoritakaan niin täysillä. Enkä todellakaan tarkoita, että olis hyvä olla itsekäs, töykeä tai epäystävällinen muille ihmisille. Mutta itseään täytyy rakastaa, että voi rakastaa myös muita. Oikeat läheiset ymmärtää, että välillä on vaikeeta eikä aina jaksa olla hymyilevä päivänsäde. "You can't please everyone, so you gotta please yourself."
VastaaPoistaJa mä ymmärrän, että sen leikkauspettymyksen jälkeen kaikki negatiiviset tunteet nousee pintaan ja tuntuu just tarpeettomalta. Mutta sä olet tarpeellinen ja tärkeä ihminen ihan jo siksi, että olet olemassa, ei siksi että oot leirillä tms. jonkun tarvitsemana :) Ehkäpä siitä pettymyksestä yli pääsemistä helpottaisi, jos jättäisit hetkeksi ne kouluhommat tauolle ja pitäisit rehellistä lomaa? Antaisit itelles aikaa käsitellä noita täysin luonnollisia ja hyväksyttäviä tunteita, minkä jälkeen energiaa riittää taas koulutehtäviin paremmin.
Toivon, ettet loukkaannu tästä kommentista, mutta mun oli vaan ihan pakko avata suuni koska oon käyny noita samoja tunteita läpi ja vasta näin jälkeenpäin oon tajunnut, kuinka kuluttavaa ja itselleen epäreilua on ajatella, ettei riitä omana itsenään vaan sen suorittamisen/roolin kautta. Vahvinkin murtuu joskus, ja se on ihan ok. Mutta syvimmistäkin epätoivon syövereistä voi nousta uudestaan ylös, ja tosiaan, asiat järjestyy aina jollain tavalla. Sä oot tosi vahva ihminen ja ihan varmasti ne elämän palaset vielä loksahtaa kohdilleen :) Tsemppiä niiiiin paljon! <3
Kiitos, Iipu pitkästä ja tsemppaavasta kommentista! <3 Täytyy täsmentää, et ton tekstinhän olen rustannut puolitoista viikkoa sitten about, eli fiilikset on tällä hetkellä jo paljon paremmat. :) Halusin silti tuon tekstin kirjoittaa tänne bloggerinkin puolelle, vaikkakin jälkijunassa. Ihan siksikin, ettei osalla tuttavistani ole valitettavasti ollut ymmärrystä sille väliaikaiselle masennukselle, jonka peruuntumisilmoituksen jälkeen koin. Kuulin esimerkiksi lauseita "Lopeta se murjotus/suuta hevosenkengälle/sä et saa olla noin maas myynyt, kun oikeesti joillakin ihmisillä on asiat paljon huonommin kuin sulla." Kyllä, minulla on asiat tosi hyvin. Mut joillekin oli vaan vaikee tajuta, miksi se peruuntuminen sattui niin lujaa hetkellisesti. Heiltä ei tullut läheskään samanlaista järkipuheen ja sympatian sekoitusta, niin kuin sulta. Siksi tämä teksti. Ja myös aitouden takaamiseksi.
PoistaNyt siis pahin shokki ja järkytys ohi. En näe itseäni läheskään niin arvottomana ihmisenä kuin mitä hetki sitten. En sais elää koilutehtäville kun nekään ei elä mulle. Tiedän ja tossa koulujutussa osuitkin naulan kantaan. Otinkin parin päivän pakkoloman, mut koska tähän kesään oli pakko ottaa kesäopinnot ja niiden osana myös opparia toimerntulon turvaamiseks ja uus leikkausyritys on tulossa, yhtäkkiä tajusinkin, et on pikkusen nopsaa alettava kesäopintoja vääntään, et ehtii ja Kelakin on tyytyväinen. No, mut päätin sit et pidän vähän matalampaa rimaa noiden kesäesseiden suhteen ja oon tyytyväinen pieneenkin edistymiseen. On tuottanut tulosta: saan lähtee nyt neljäks päivää mökille enkä aattelekaan opiskeluita ennen paluuta tskaisin kotiin! Ja kyllä noita muitakin vapaa-päiviä viel kalenteriin mahtuu. :)
En siis loukkaantunut laisinkaan. :) Osuit monessa asiassa ytimeen..muun muassa siinä, että leikkauksen peruuntuminen nosti noi muutkin negatiiviset tunteet pintaan aika rytinällä. Onneksi ne on nyt laskemassa päätään ja eikä maailma oo enää joka sekunti niin harmaa. Pikku hiljaa alkaa itekin uskoo, et tässä on vaan käynyt tosi paska säkä.
Ehkä tämäkin on sarjassamme niitä, jotka opettaa tälle suorittajalle ja aikatauluttajalle TAAS sitä otsensä armahtamista, jota säkin ihanasti jaksoit alleviivata. Sitä on tässä pitkään jo opeteltu, edistyttykin hurjasti verrattuna vaikka yläkoulu- tai lukioikäänkin. Mut aina voi näköjään oppia lisää. Joku päivä mä nään kyllä, mitä kaikkee muuta tää aika mulle antoi ha opetti.
Kiitos vielä tsempeistä, oli ihana kuulla susta pitkästä aikaa! <3
Huh, no hyvä että ymmärrettiin toisemme oikein :D Ja hyvä kun selvensit, blogiin onkin hyvä purkaa ajatukset ja fiilikset. Kurjaa että jotkut suhtautui asiaan noin, ei se nyt niin mee että jos jollain menee huonommin niin ikinä ei sais omat asiat harmittaa. Totta kai ne saa harmittaa, ne on itselle isoja ja mua ainakin harmitti myös älyttömästi sun puolesta, kun tiesin kuinka kovasti olit leikkaukseen valmistautunut!
PoistaIhana myös kuulla, että oot päässyt pahimmasta järkytyksestä yli ja ajatuksesi on tulleet valoisemmiksi :) Ja huippua että päätit pitää kouluhommista taukoa ja laskea rimaa! Niin ne kurssit pitääkin arvottaa, joihinkin täytyy panostaa enemmän ja joihinkin riittää jo läpipääsy - eikä se Kelakaan kyllä yleensä perään kysele :D Toivottavasti sulla oli mukava vapaa juhannus!
Ja näinpä, niin se elämä opettaa - vaikka sillä hetkellä tuntuu ihan paskalta, niin jälkikäteen katsoen huomaa, että ei se niin kamala juttu sitten ollutkaan. Mulla itelläkin on siinä oppimista vielä paljon! Mutta eipä mitään, kiva jos kommentti sai hyvälle mielelle :) Kyllä mä sun joka postauksen luen ja mielelläni seuraan sun kuulumisia.