Viikon biisi: Kaunis, rietas, onnellinen

Tästä alkaapi tällainen biisi-postaussarja, jossa jokaisessa esittelen yhden biisin, joka on mua jotenkin erityisesti koskettanut. Kerron ja avaan myös enemmän tai vähemmän sitä, miksi kukin biisi on muhun kolahtanut ja mitä biisi mulle merkitsee. Tässäpä siis biisi nro. 1!

Sä oot kerran jo nähnyt, miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut, ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa
Niin mä voin luvata, et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja nyt, kun tanssitaan

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa
 

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen

Mun elämä on aina ollut milloin vamman ja milloin minkäkin asian vuoksi jonkin sortin taistelua. Taistelua, jossa uskoa omaan itseensä, elämään, muihin ihmisiin ja parempaan tulevaisuuteen on koeteltu. Joskus vähän kovemmalla kädellä, kuin ikinä olisi uskonut.

    Vajaa viisi vuotta sitten olin kahteen otteeseen erittäin kriittisissä ja äkillisissä suolistoleikkauksissa, joista hengen lähtö ei ollut kaukana. Melkeinpä katselin kuolemaa silmästä silmään. Kiitoksia yläkertaan päin on lähtenyt sen jälkeen useasti siitä, että olen vielä taivaltamassa elämänpolkujani eteenpäin. Maailma eikä elämäni romahtanut leikkauspöydälle muutamia vuosia sitten. Se on ihme. Enemmän kuitenkin noista elämääni muuttaneista leikkauksista tulen kertomaan syksyllä "vuosipäivän" koittaessa.

   Yläasteaika oli melkein kokonaan yhtä kiusaamishelvettiä. Yläasteen loppuaikoina ja lukion kahtena ensimmäisenä vuotena kaveerasin yhden mua muutamaa vuotta vanhemman tytön kanssa. Meillä oli aluksi oikeinkin mukavaa - ajattelin, että nyt mä olen viimein löytänyt sen todellisen sydänystävän. Aluksi meillä olikin oikein mukavaa ja ihanaa. Mutta sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä minulle annettiin sallittujen ja kiellettyjen puheenaiheiden lista. Puhuin tai olin puhumatta, tein tai olin tekemättä, aina kaikki oli väärin. Mitään en tehnyt oikein. Syy ei koskaan ollut toisessa, vain minussa. Minulla oli väärät mielipiteet, kaikki vääryys johtui minusta. Minut tallottiin tyystin jalkoihin, minun ylitseni ajettiin törkeästi. Narsistiystävyydestä toipuminen ei ollut helppoa, jouduin käymään ammattiauttajan luona keskustelemassa asista useampaan otteeseen. Vaikka jäinkin kiusaamisen ja narsistiystävyyden jälkeen raatona tien poskeen makaamaan, lopulta kuitenkin nousin, nostin pääni, pyyhin pölyt vaatteistani ja jatkoin eteenpäin. En kääntynyt kertaakaan taakse katsomaan. Enkä ole katunut.

   Ystäväni kuoli traagisesti epilepsiaan. Samaan tautiin, kuin mitä itse sairastan. Tein valtavan surutyön, enkä koskaan lakkaa ikävöimästä häntä. Mutta pahimman yli olen pässyt. Enää ei itketä niin usein, vaikka välillä ikävä tuleekin ja lyö. 

   Kaikkien näiden jälkeen on ollut vaikeaa uskoa, että olen kaunis, rietas, puhumattakaan onnellinen. Että nyt olisin vapaa tekemään ihan mitä tahansa. Mutta silti olen mennyt eturiviin bailaamaan Maata Näkyvissä -festareilla, Suomipop-festareilla, Himosareenalla jne. ja tunkenut ne tyhmät ajatukset syvälle pääkopan perukoille, en ole antanut niille valtaa. Kerta kerralta se on ollut helpompaa.

   Nyt voin jo sanoa, että pidän itsestäni. Olen kaunis. Olen vapaa tekemään mitä tahdon. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka hullulta näytän bileissä ja keikoilla bailatessa. Se, että ronskisti tiputtaa alussa niin hyvältä näyttäneen ystävyyden lattialle ja katsoo sen pirstoutuvan, ei pilaa loppuelämää. Se saattaa sattua aluksi (ja sattuukin), mutta se loppujen lopuksi kannattaa. Jokainen on sen arvoinen.  Kukaan ei saa talloa toista jalkoihinsa.

   Kaikkien noiden negatiivisten asioiden jälkeen minulla ei ole mitään menetettävää. Tai hävettävää. Vihdoinkin on minun vuoroni elää ja uskoltaa. Ja minä uskallan. Juuri nyt en näe rajoituskylttejä edessäni, ylipäätään mitään kauheaa ja masentavaa. Tie on avoin ja tilava kulkea. Niin ja lopulta tiedän, että kaikista tulevistakin haasteista ja vaikeuksista tullaan selviämään. Oikealla asenteella.

Iloa ja onnea ensi viikolle!

~ Roosa ~