keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Mistä tulee joulumieli?

Blogi on nyt saanut suurin piirtein ulkoasunsa uuteen uskoon. Sivupalkin kuvat pitäis vielä päivittää kunnolla, mutta ne ehtii sitten joulun jälkeen säätää loppuun. Nyt on nimittäin aika vielä hetkeä ennen aattoa aikaa kerätä joulumieltä sisimpäänsä. Minulle joulumieli syntyy näistä:





Nyt jätän koneen kolmeksi päivää ja toivotan teille blogini lukijoille ihanaa ja rauhallista joulua!

~ Roosa ~

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Ulkoasu elää

Päivittelin tossa banneria, mutta tekstien osalta joudun vielä hiukan sääteleen fontteja sekä niiden kokoa ja paikkoja. Myöskin blogin taustat sun muut voivat muuttua (ja todennäköisesti muuttuvatkin). Kärsivällisyyttä siis sinne - eiköhän tää tästä huomisiltaan mennessä! :)

~ Roosa ~

Pahin, mutta kuitenkin se kaikista tärkein

Olin tässä ystävilläni istumassa iltaa. Juttelimme perheistämme ja siitä, kuinka tärkeää se on, että on perhe ja sen jäsenet, joita rakastaa. Tästä syntyi innostus ja halu kertoa jotain perheestäni ja sen jäsenistä tänne bloginkin puolelle.
   Alkuun todettakoon, että olen tehnyt tietoisen päätöksen jo blogini alkutaipaleella, etten perheenjäsenteni nimiä täällä kertoile. Veljiltä olen kysynyt luvan kuvien käyttämiseen blogissa, samoin äidiltä. Joskus olen jonkun satunnaisen kasvokuvan julkaissut pikkusiskoistani, mutta varsin pian tein sen linjan, etten halua tehdä siskoilleni some/internet-identiteettiä valmiiksi. He saavat tehdä sen itse sitten joskus. Siskoistani täällä tullaan jatkossakin näkemään harvakseltaan takaapäin otettuja kuvia tai vastaavia, joissa omanlaisensa "koskemattomuus" säilyy. Vesileimoista tuskin tarvitsee puhua, ne länttään aina kuviin, joissa on itseni lisäksi muita henkilöitä, esimerkiksi perheenjäseniäni. Mutta mennään tämän teoriaosuuden jälkeen asian äärelle.
    Miksi perheeni on minulle niin tärkeä? Tiedostan nimittäin senkin puolen, ettei ikäisilläni välttämättä näin ole. Miksi minun kuului tulla osaksi tätä perhettä?


1. Saat olla oma itsesi.  
Hyvinä ja huonoina päivinä. Jos ärripurri puraisi nilkasta, saat huutaa ja ärsyyntyä (muistathan toki pyytää anteeksi). Jos taas Naantalissa paistava aurinko tavoittaa sinut, anna vain loistaa.

2. Jokainen on oma persoonansa. 
Meistä lapsista ei olla kasvatettu identtisiä. Meidät on huomioitu yksilöinä. Vaikka paljon meistä lapsista löytyy samaa, tavoiltaan, luonteenpiirteiltään kuin ehkä ulkonäöllisestikin, meillä on silti omat nimet. Ja sotut. Me olemme silti erillisiä ihmisiä, joita arvostetaan omina itsenään. Niin ja myös meidän vanhemmiltamme löytyy omat sosiaaliturvatunnuksensa...ja pankkitilinsä. ;)

3. Toisen ilo on sinun ilosi ja surunkin voi puolittaa. 
Jos jonkun päivä ylitti odotukset, postissa tuli hyväksyntä musiikkiopistoon tai onni potkaisi työpaikalla, meistä jokainen on iloinen toisen puolesta. Jos ei nyt halaten, niin ehkäpä sitten hymyillen tai kivojen sanojen siivittämänä. Sama pätee myös vastakkaisissa tapauksissa. Mieleeni muistuu tilanne pari kevättä sitten. Veljeäni oli kohdannut vääryys ja epäoikeudenmukaisuus. Koko perhe oli siitä järjettömän surumielinen. Mutta yhdessä asian jakaen ja taistellen selvisimme - ja saimme asian myös korjattua oikeille raiteilleen.


4. Meidät on opetettu säästämään.  
Penniä on tässä perheessä osattu venyttää. Tai euroa. Serkusparvessa sekä pikkuserkusten kesken vaatepussit ovat vaihtaneet omistajaa säännöllisin väliajoin ja suurin piirtein jokainen on tiennyt, kenen vuoro on seuraavaksi saada uusi älyluuri. Veljiltä löytyy myös omat säästönsä soitinhankintoihin ja voi sitä ilon päivää kun Thomannin paketti viimein saapuu perille. Itse sitä osaa budjetoida oman tilinsä saldon joka kuukausi sekä miettiä etukäteen, mihin sitä tässä kuussa voi satsata, mistä pitää pihistää. Tiukilla ollaan oltu, mutta kertaakaan ei olla eletty yli varojen. Uskon, että meistä jokaisesta lapsesta kasvaa kelpokansalaisia rahankäytön suhteen. Tässä perheessä osataan olla pieneen tyytyväisiä - ja miksi surkutella? Aina on löytynyt puhtaita vaatteita, urheiluvarusteet koululiikuntaan, ruokaa jääkaapista...eli kaikki tarvittava. Ei kai sitä ihminen enempää tarvitsekaan.

5. Huumori. 
Tässä perheessä kukkii välillä mitä omalaatuisemmat huumorin kukkaset. On omat sanonnat, pikkusisko, jonka näyttelijän lahjat ovat täysin omaa luokkaansa, pientä naljailua toisen kustannuksella...muun muassa ilman näitä en selviäisi tästä elämästä. Jos nauru ei pidennä ikää, niin ainakin se tekee siitä joskus helpomman kantaa. Ja mikäs sen parempaa kuin nauraa räkättää yhdessä rakkaiden kanssa!

6.  Et ole koskaan yksin. 
Tai ehkä 15 minuuttia tiettyyn aikaan iltapäivästä. Kotona on yleensä aina joku, jonka kanssa jutella, syödä, pelata tai katsella telkkaria. Mutta mahdollisuus on myös olla eri kerroksessa tai talon eri päädyissä omassa rauhassa. Aina ei tarvita katsekontaktia tai sanoja. Joskus tieto toisen läsnäolosta voi riittää. Itse asiassa aika useastikin.

7. Paljon yhteistä aikaa. 
Tämä on luonteva jatko edelliseen. Siihen nähden, että perheessämme on seitsemän henkeä, iskä tekee vuorotyötä, äiti päivätyötä (ja opintoja), minä asun muualla ja muilla sisaruksilla on koulunsa ja harrastuksensa, vietämme paljon aikaa yhdessä. Ruoka syödään saman pöydän ääressä ja iltaisin katsellaan telkkaria samalla sohvalla istuen ja loikoillen. Minä pääsen tästä tietenkin osalliseksi vain silloin, kun olen kotipuolessa käymässä. Paljon vanhempia on viime aikoina harmituttanut, kun yhteistä aikaa on niin vähän...mutta uskallanpa väittää, että vietämme silti paljon enemmän aikaa yhdessä kuin joissakin ydinperheissä.


8. Kotityöt.
Niistä ei ole kukaan päässyt sluibailemaan. Varsinkaan vedoten "naisten ja miesten töihin". Eihän se vessanpesu tai viikkosiivous ole aina mukavalta tuntunut, mutta luulisi niin vasaran kuin lattiamopinkin pysyvän meistä jokaisella kädessä, kun omilleen päästään. Terveisin, vessan hajulukon kuukausi sitten hoidellut.

9. Rajat.  
Meillä on aina ollut selkeät säännöt, rajat ja seuraukset. Joskus ainakin minun kavereistani on tuntunut siltä, että meillä on ollut liiankin tiukka kasvatus. Mutta nyt itse aikuisena voin todeta, että ei kyllä ollut. Meillä on säännöt, jotka on laadittu mitä aidoimmalla rakkaudella meidän lasten parhaaksi.

10. Rakkaus. 
Sitä ilman meistä kukaan ei ole jäänyt sanktioista ja kotitöistä huolimatta. Sitä osoittavat meistä kaikki toisilleen omine, persoonallisine tapoineen. Eikä rakkaus onneksi lopu, vaikka se välillä läikkyisi yli.



Lisäksi paljon muita onnen palasia. Mitkä jutut tekee sun perheestä sen rakkaimman ja tärkeimmän?

~ Roosa ~
   

torstai 17. joulukuuta 2015

Joululomalle kotipuoleen päästyäni haluaisin...


...nukkua myöhään
...lukea kirjan
...unohtaa aikataulut
...käydä lenkillä, useasti
 ...nauraa 
...sään salliessa laskea pulkkamäessä
...pelata yhden päivän aikana mahdollisimman monta lautapeliä lävitse perheenjäsenten kanssa


...kirjoittaa blogia
...muistaa jälleen, kuinka hienoilla asioilla ja ihmisillä minua on siunattu
...päättää päivät iltasatuun pikkusiskojen kanssa
...nähdä ystäviä
...ettei tarvitse lähteä uutena vuotena jonnekin katsomaan raketteja
...vaan sen sijaan leipoa pizzaa
...tehdä jotain ihan vain päähänpistosta
...edetä jonkin verran opinnäytetyön tekemisessä (juhlapyhien jälkeen)
...saada inspiraation
...hiljentyä ja nauttia joulun tuomasta rauhasta
...ihan vain OLLA



Kohta pääsen näitä toteuttamaan, sillä huomenna isi hakee mut Keski-Suomeen kolmeksi viikkoa. Mitä te haluaisitte tehdä joulunaikaan?

~ Roosa ~

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää


Tiedättekö, millaisia ihmisiä arvostan? Tai jos mun käskettäisiin valita yksi luonteenpiirre, mitä vaadin toiselta, jotta hän voisi olla lähemmin osana elämääni, mikä se olisi? Mistä kaikesta olisin valmis luopumaan, jotta kaikkein tärkein säilyisi? 
   Rehellisyys. Kaikki muu saa jäädä veneestä pois, kunhan tuo luonteenpiirre säilyy matkassa mukana. Miksi? Koska ilman rehellisyyttä ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole yhdessä jaettuja arkoja, kipeitäkin elämän tuomia salaisuuksia. Ja ilman näitä ei ole ymmärrystä, eikä mitään muutakaan. Kaikki pohjautuu rehellisyydelle, valheen vastakohdalle.
   Harvassa ovat ne ihmiset, jotka jaksavat yhä uudelleen nousta pystyyn tuhansien kaatumisten jälkeen vaikka usko tulevaisuuteen olisi kuinka hatara tahansa. Myönnän itsekin lukeutuvani tähän kastiin, joka nousee sieltä tulen keskeltä makaamasta, kokoaa itsensä jälleen kerran ja jatkaa matkaa. Mutta silti voin sanoa olevani tuhat kertaa ylpeämpi niistä ihmisistä ympärilläni, jotka ovat tehneet saman omalla käsikirjoituksellaan. 
   Ja kun ihmissuhteista on kysymys, ei mielestäni riitä, että on rehellinen sille toiselle osapuolelle. Pitää pystyä olemaan rehellinen myös itselleen. Totuuden myöntäminen saattaa satuttaa, mutta pidemmän päälle enemmän tuhoa tuo se, että tekee vastoin oman sydämensä tahtoa. Jos petkuttaa omaa sydäntään, ollaan kaukana rehellisyydestä, kaukana kaikesta hyvästä. 
   Pelkuruutta ei ole se, että päättääkin kääntyä takaisin kohti lähtöpistettä. Pelkuruutta ei ole se, että takaisin risteykseen tultuaan päättääkin lähteä kulkemaan sittenkin sitä toista polkua pitkin. Pelkuruutta se ei ole varsinkaan siinä tapauksessa, jos (ja kun) myöntää sen ääneen myös toiselle. Tiedättekö, miksi sitä sitten sanotaan? Rohkeudeksi, suureksi rohkeudeksi. 
   Ja jos tällainen ihminen on osana omaa elämää, pitää siitä olla vähintäänkin kiitollinen. Ajatus siitä, ettei nämä palat sopineetkaan tähän palapeliin, voi ja saakin harmittaa. Mutta mikäli itsellä on yhtään selkärankaa tai kasvoja jäljellä, ymmärtää sydämessään sen, mitä silmät eivät näe. Sillä vain omalla, rehellisellä sydämellään voi nähdä oikein ja katsoa silti valoisasti kohti tulevaa. Eihän sitä ajatusta palapelin kokoamisesta nimittäin tarvitse heittää kokonaan unholaan. Tilalle tarvitsee vain vaihtaa uudet ja oikeat palaset. 
   Tänä syksynä minä sain rinnalleni edellä kuvatun mukaisen ystävän. Ystävän, jonka rehellisyydestä ja rohkeudesta olen ylpeä. Joka omien sanojensa mukaan osaa olla täysi kusipää. Ystävän, joka on varmasti sitä. Mutta tiedän nähneeni kuoren alle ja osanneeni lukea rivien välistä. Siellä on paljon muutakin, jos vain osaa etsiä ja katsoa oikein. 
    Tai vaikkei olisikaan, siellä on se tärkein - rehellisyys.

Tämä syksy oli täynnä kiirettä, koulutehtäviä ja myllerrystä. Mutta silti voin sanoa, että tämä oli ehkä opettavaisin ja parhain syksy, minkä olen ikinä elänyt. 

~ Roosa ~

tiistai 15. joulukuuta 2015

Kuvia lokakuun viimeiseltä päivältä

Käytiin lokakuun lopulla vaihtuneen hiustyylin johdosta vähän kuvailukeikalla Merjan kanssa. Kuvauspaikaksi valikoitui vanha, suljettu junaradan pätkä Jämsän Kellokalliolla. Löytyi siitä vierestä vähän järvimaisemaakin, jossa napattiin muutama kuva. Näistä ois ainakin jonkun kuvan tarkoitus päätyä blogin uuteen banneriin, joka on ollut ajatustasolla työstössä jo sieltä lokukuusta asti. Oliskos ehdotuksia kuvan suhteen? Muuten...löytykös teiltä toivomuksia myös uuden ulkoasun suhteen? Yksi vai useampi kuva banneriin, tummaa vai vaaleaa taustaa, jotain muuta..?












Mitäs ootte mieltä? Entä miltä uusi hiustyyli näyttää? Mun mielestä tuli taas tosi hyviä kuvia ja hiuksiinkaan en voisi olla tyytyväisempi (hyvästi päiväkodin täti -look). Halusin, että kuvista tulis sellaisia urbaaneja maisemiltaan ja valotuksiltaan ja sain haluamani. En voi taas kuin kiittää Merjaa näistä. Muutenkin Merja ansaitsee tältä kuluneelta 1,5 kuukaudelta ison halauksen ja kiitoksen. Elämä on ollut sellaista hullun myllyä, että edelleen oon päästäni pyörällä ja monta puhelua on tullut otettua Jämsän suuntaan. Mutta hyvä ystävä ei onneksi lähde viereltä, vaikka toinen meinaakin kaatua. Hyvä ystävä ottaa vastaan ja nostaa pystyyn. Mutta näistä avaudun sitten toisessa postauksessa sen verran kuin mitä katson tarpeelliseksi. 

Ihanaa joulukuun 15. päivää - aatelkaa, 10 päivän päästä on jo joulu! <3

~ Roosa ~

perjantai 11. joulukuuta 2015

HENGISSÄ!

Tässä ei todellakaan pitänyt käydä näin...en voi itsekään uskoa, että oon ollut 1,5 kuukautta kirjoittamatta yhden yhtäkään postausta! Kun tulin syyslomalta takaisin omaan kotiin ja ahertamaan koulun pariin, niin ei siinä oikein ehtinyt henkeä vetää missään vaiheessa. Kuluneet viikot ovat siis kuluneet koulujuttuja puurtaessa. Eilen alkoi loma ja tämän päivän kärsinkin sitten migreenistä ja varsin sitkeästä sellaisesta. Vasta nyt iltaa kohden ja kahden lääkeannoksen jälkeen helpotti. Kiitos alitajunta näistä kivuista! ;)
   Elämässä ylipäätään on tapahtunut nyt tosi paljon kaikkea ja oon vähän itsekin pyörällä kaikesta tapahtuneesta. Olisi tosi paljon mistä kirjoittaa, mutta eihän niitä kaikkia voi yhteen postaukseen tunkea. Joten tekstiä kyllä olisi päässä kilometrikaupalla valmiina, kunhan tämä lähtee tästä taas rullaamaan...ja sehän lähtee! Nyt kun on joululoma, niin on aikaa keskittyä taas bloggailuun ja korjata tapahtunut virheliike.
   Multa jäi lokakuiset syyskuvailut Merjan kanssa päivittämättä kokonaan, voisin aloittaa huomenissa niistä. Tuli tosi hienoja kuvia, joista ois kiva lähteä vääntämään tänne blogiin uutta ulkoasua. Saatte vähän avittaa kuvien valitsemisessa. :) Lisäksi ois kerrottavaa hammasprojektiin liittyen, ylipäätään omasta voinnista ja muista henkilökohtaisen elämän jutuista sekä joulusuunnitelmista.
   Lähden siis kirimään tätä blogikuilua umpeen...toivottavasti ootte kuitenkin pysyneet mukana. Bloggailua ei oo missään nimessä tarkoitus lopettaa, joskus elämä vaan pääsee yllättämään ja tänä syksynä se yllätti mut koko voimallaan, vaikkakin ihan positiivisesti! :)

Tästä tää lähtee, rupean tekeen postauksia, joten etteköhän jo huomenna saa uutta tekstiä lueskeltavaksi!

~ Roosa ~