Kokonainen: Pahin, mutta kuitenkin se kaikista tärkein

Olin tässä ystävilläni istumassa iltaa. Juttelimme perheistämme ja siitä, kuinka tärkeää se on, että on perhe ja sen jäsenet, joita rakastaa. Tästä syntyi innostus ja halu kertoa jotain perheestäni ja sen jäsenistä tänne bloginkin puolelle.

Alkuun todettakoon, että olen tehnyt tietoisen päätöksen jo blogini alkutaipaleella, etten perheenjäsenteni nimiä täällä kertoile. Veljiltä olen kysynyt luvan kuvien käyttämiseen blogissa, samoin äidiltä. Joskus olen jonkun satunnaisen kasvokuvan julkaissut pikkusiskoistani, mutta varsin pian tein sen linjan, etten halua tehdä siskoilleni some/internet-identiteettiä valmiiksi. He saavat tehdä sen itse sitten joskus. Siskoistani täällä tullaan jatkossakin näkemään harvakseltaan takaapäin otettuja kuvia tai vastaavia, joissa omanlaisensa "koskemattomuus" säilyy. Vesileimoista tuskin tarvitsee puhua, ne länttään aina kuviin, joissa on itseni lisäksi muita henkilöitä, esimerkiksi perheenjäseniäni. Mutta mennään tämän teoriaosuuden jälkeen asian äärelle.

Miksi perheeni on minulle niin tärkeä? Tiedostan nimittäin senkin puolen, ettei ikäisilläni välttämättä näin ole. Miksi minun kuului tulla osaksi tätä perhettä?

1. Saat olla oma itsesi.

Hyvinä ja huonoina päivinä. Jos ärripurri puraisi nilkasta, saat huutaa ja ärsyyntyä (muistathan toki pyytää anteeksi). Jos taas Naantalissa paistava aurinko tavoittaa sinut, anna vain loistaa.

2. Jokainen on oma persoonansa.

Meistä lapsista ei olla kasvatettu identtisiä. Meidät on huomioitu yksilöinä. Vaikka paljon meistä lapsista löytyy samaa, tavoiltaan, luonteenpiirteiltään kuin ehkä ulkonäöllisestikin, meillä on silti omat nimet. Ja sotut. Me olemme silti erillisiä ihmisiä, joita arvostetaan omina itsenään. Niin ja myös meidän vanhemmiltamme löytyy omat sosiaaliturvatunnuksensa...ja pankkitilinsä. ;)

3. Toisen ilo on sinun ilosi ja surunkin voi puolittaa.

Jos jonkun päivä ylitti odotukset, postissa tuli hyväksyntä musiikkiopistoon tai onni potkaisi työpaikalla, meistä jokainen on iloinen toisen puolesta. Jos ei nyt halaten, niin ehkäpä sitten hymyillen tai kivojen sanojen siivittämänä. Sama pätee myös vastakkaisissa tapauksissa. Mieleeni muistuu tilanne pari kevättä sitten. Veljeäni oli kohdannut vääryys ja epäoikeudenmukaisuus. Koko perhe oli siitä järjettömän surumielinen. Mutta yhdessä asian jakaen ja taistellen selvisimme - ja saimme asian myös korjattua oikeille raiteilleen.

4. Meidät on opetettu säästämään.

Penniä on tässä perheessä osattu venyttää. Tai euroa. Serkusparvessa sekä pikkuserkusten kesken vaatepussit ovat vaihtaneet omistajaa säännöllisin väliajoin ja suurin piirtein jokainen on tiennyt, kenen vuoro on seuraavaksi saada uusi älyluuri. Veljiltä löytyy myös omat säästönsä soitinhankintoihin ja voi sitä ilon päivää kun Thomannin paketti viimein saapuu perille. Itse sitä osaa budjetoida oman tilinsä saldon joka kuukausi sekä miettiä etukäteen, mihin sitä tässä kuussa voi satsata, mistä pitää pihistää. Tiukilla ollaan oltu, mutta kertaakaan ei olla eletty yli varojen. Uskon, että meistä jokaisesta lapsesta kasvaa kelpokansalaisia rahankäytön suhteen. Tässä perheessä osataan olla pieneen tyytyväisiä - ja miksi surkutella? Aina on löytynyt puhtaita vaatteita, urheiluvarusteet koululiikuntaan, ruokaa jääkaapista...eli kaikki tarvittava. Ei kai sitä ihminen enempää tarvitsekaan.

5. Huumori.

Tässä perheessä kukkii välillä mitä omalaatuisemmat huumorin kukkaset. On omat sanonnat, pikkusisko, jonka näyttelijän lahjat ovat täysin omaa luokkaansa, pientä naljailua toisen kustannuksella...muun muassa ilman näitä en selviäisi tästä elämästä. Jos nauru ei pidennä ikää, niin ainakin se tekee siitä joskus helpomman kantaa. Ja mikäs sen parempaa kuin nauraa räkättää yhdessä rakkaiden kanssa!

6. Et ole koskaan yksin.

Tai ehkä 15 minuuttia tiettyyn aikaan iltapäivästä. Kotona on yleensä aina joku, jonka kanssa jutella, syödä, pelata tai katsella telkkaria. Mutta mahdollisuus on myös olla eri kerroksessa tai talon eri päädyissä omassa rauhassa. Aina ei tarvita katsekontaktia tai sanoja. Joskus tieto toisen läsnäolosta voi riittää. Itse asiassa aika useastikin.

7. Paljon yhteistä aikaa.

Tämä on luonteva jatko edelliseen. Siihen nähden, että perheessämme on seitsemän henkeä, iskä tekee vuorotyötä, äiti päivätyötä (ja opintoja), minä asun muualla ja muilla sisaruksilla on koulunsa ja harrastuksensa, vietämme paljon aikaa yhdessä. Ruoka syödään saman pöydän ääressä ja iltaisin katsellaan telkkaria samalla sohvalla istuen ja loikoillen. Minä pääsen tästä tietenkin osalliseksi vain silloin, kun olen kotipuolessa käymässä. Paljon vanhempia on viime aikoina harmituttanut, kun yhteistä aikaa on niin vähän...mutta uskallanpa väittää, että vietämme silti paljon enemmän aikaa yhdessä kuin joissakin ydinperheissä.

8. Kotityöt.

Niistä ei ole kukaan päässyt sluibailemaan. Varsinkaan vedoten "naisten ja miesten töihin". Eihän se vessanpesu tai viikkosiivous ole aina mukavalta tuntunut, mutta luulisi niin vasaran kuin lattiamopinkin pysyvän meistä jokaisella kädessä, kun omilleen päästään. Terveisin, vessan hajulukon kuukausi sitten hoidellut.

9. Rajat.

Meillä on aina ollut selkeät säännöt, rajat ja seuraukset. Joskus ainakin minun kavereistani on tuntunut siltä, että meillä on ollut liiankin tiukka kasvatus. Mutta nyt itse aikuisena voin todeta, että ei kyllä ollut. Meillä on säännöt, jotka on laadittu mitä aidoimmalla rakkaudella meidän lasten parhaaksi.

10. Rakkaus.

Sitä ilman meistä kukaan ei ole jäänyt sanktioista ja kotitöistä huolimatta. Sitä osoittavat meistä kaikki toisilleen omine, persoonallisine tapoineen. Eikä rakkaus onneksi lopu, vaikka se välillä läikkyisi yli.