Kuinka olla nainen?

Naiset ja naiseus. 

Uuden elämän kasvattamista ja synnyttämistä. Huolenpitoa, vaatteiden parsimista, pyykkäystä ja siivousta. Kodin sisustamista ja kynttilöiden sytyttämistä pimeinä talvi-iltoina. Sukkapuikkojen kilinää. Hellyyttä, haurautta ja kauneutta samassa paketissa. 
   Vai olisiko se myös jotain muuta? 
   Entä jos naiseus olisikin myös ongelmiin ja haasteisiin tarttumista sekä niiden ratkaisemista? Kuten viemäriputkien avaamista, työkalupakin säilyttämistä eteisen ylähyllyllä, huonekalujen korjaamista niiden rikkoutuessa. Vieläpä täysin itsenäisesti. Sitä, että pukeutuu mieluummin kulahtaneisiin, pesussa pehmentyneisiin ja muotonsa menettäneisiin college-vaatteisiin kuin tiukkoihin, vartaloa myötäileviin kotelomekkoihin. Sitä, ettei odota prinssi Uljaan esiin astumista pelastumisen hetkellä. Vaan sitä, että osaa pelastaa itse itsensä.
   Tunnistan itseni molemmista kuvauksista, mutta enemmän tuosta viimeisemmästä. Tulen paremmin toimeen viemäriputkien kuin ripsivärin kanssa. Jos olisi sopivaa pukeutua värikkäisiin, viidakkokuvioituihin lököhousuihin (jotka muistuttavat lähinnä pyjamahousuja), pitäisin niitä jalassani jokaikinen päivä aina ja kaikkialla. Enkä muuten varmana kuluttaisi aikaa tiukkalahkeisten farkkujen tai yhdenkään mekon kanssa painien.

En myöskään lakkaa kynsiäni usein, en edes joka kuukausi. Taitaa kynsilakkapullon aukaisumäärien kerta vuodessa olla yhden käden sormilla laskettavissa. Juhlat - niin synttärit, häät, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat kuin valmistujaisetkin ovat ihanaa luksusta arkeen. Mutta se, miten sitä varten pitää varmistaa ehjien sukkahousujen määrä, ennakoida, kuinka monet saa rikottua niitä jalkaan pujottaessaan ja kuinka omalla kohdallani jalat täytyy suorastaan uittaa ennen sitä vartalovoiteessa, on järjetön työmaa. Pitää miettiä, mihin järjestykseen laittaa pukeminen, hiusten laitto, meikkaaminen, säärien parturireissu, ihon rasvaaminen ja se kynsilakka. Naama vääntyy jo ajatuksestakin mutkalle.
   En ole gourmet-kokki. Tuskin tulen koskaan olemaankaan. Osaan perusasiat, enkä ole ikinä polttanut ruokaani pohjaan. Osaan tehdä perusarkiruokaa ja kypsyttää kinkkukiusauksen jälkilämmöllä loppuun, mutta mitään Michelin-kokkia minusta tuskin ikinä saa. Niin ja sukkapuikoista ei kannata mainita mitään. Ei näillä niskoilla.
   Minä olen se, joka lainaa ruuvareita, kolmen metrin mittarullaa ja vasaraa kavereilleen. Se, joka avaa vessan hajulukot ja tekee viikkosiivouksen kaksi kertaa seitsemän päivän aikana. Ja joka vaihtaa petivaatteet kahden viikon välein ja pesee samalla lattiat.
    Minä olen se, joka meikkaa kouluun ja varaa sille aikaa kymmenen minuuttia. Mutta joka pahimman aikataulukriisin sattuessa voi mennä myös meikittä koulunpenkille seitsemäksi tunniksi. Ja joka useimmiten viihtyy siellä paremmin ikäistensä jätkien kuin naisten seurassa.      
   En pidä vitivalkoisen ja hempeän vaaleanpunaisen yhdistelemisestä sisustuksessa, vaan rakastan sen sijaan räiskyvien värien leikkimielistä sekamelskaa. Kauhistelen ennakoivia puutarhahulluuden oireitani ja kiroilen välillä ihan liikaa. Ainakin, jos perheenjäseniltäni kysytään. Jos kohtaan arkielämän probleeman, yritän ratkaista sen ensin itse. Viimeinen vaihtoehto on kaverin ovikellon pimputtaminen. 

Useimmiten suustani kuuluu "Kyllä mä osaan!" tai "Mä yritän ensin itse.". En edes muista, milloin olisin sanonut "Auta, mä en osaa." Jaksan nauraa ronskeille vitseille ja mustan huumorin kukkaset on parhaimpia. Ruokahaluni ei mene piloille, jos ruokakeskustelut siirtyvät veri ja suolenpätkät -osastolle. Joudun muistuttamaan itseäni useasti siitä, että näin ei ole kaikilla - edes ruokapöydän ulkopuolella.
   Olen sanonut olevani todella epänaisellinen nainen. Olen sanonut olevani vaikea nainen. Joku Facebookin naistenpäivän sanaleikki kertoi minun olevan itsenäinen voittaja. Osui ja upposi. Mutta kaikesta itsenäisyydestä, pärjäämisestä, ikävimpienkin kotitöiden selättämisestä ja kynsilakan vihaamisesta huolimatta - olen silti nainen. Välillä tuntuu, että edelleen naisena olemisen ainut ja oikea kuvaus on tuo ensimmäisen kappaleen sanarivistö. Mutta eihän se niin ole. Ei todellakaan. 
   Mistään ei tulisi mitään, jos kaikki maailman naiset olisivat vain kilttejä kotiäitejä, jotka tiskaavat, pesevät pyykkiä, imuroivat ja tietävät, missä sukan kaksi vuotta sitten kadonnut pari on. Tietysti kotiäitiys on todella arvostettava asia, vilpittömät aplodit sille! Mutta kaikista ei ole sellaiseen. Eikä onneksi tarvitsekaan. Sillä tämä maailma kaipaa kaikenlaisia naisia - lempeitä ja suorasanaisia naisia, pelkääviä sekä uhkarohkeita, toisesta voimaa saavia sekä itsenäisiä naisia. Ei ole olemassa yhtä naisena olemisen kaavaa tai kuvausta. Naisena olemisen tapoja on yhtä monta kuin on naisiakin.

Olkaapa siis siskoni rohkeasti sitä mitä olette - olkaa naisia!

~ Roosa ~