Viimein hammashoitaja hakee mut odotusaulasta ja pääsen taas tuttuun penkkiin istumaan, nauratettuani ensin lääkäriä ja hoitajaa kertomuksella parin viikon takaisesta labrakäynnistäni. Sitten ei kuin makuuasentoa kohti ja hommiin.
Tällä kertaa lääkäri antoi minulle hyvin selkeän ja yksinkertaisen ohjeen - älä nielaise mitään. Enkä onneksi nielaissut, vaikka vaaratilanne iskikin päälle laskujeni mukaan kolme kertaa. Enpä ole ennen kalastellut kielelläni hampaita suustani, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Edelliskerran muottien ottaminen oli siis tuottanut tulosta ja sain tulevat hampaani raakasovitukseen. Niin mihinkä? No antakaas, kun kerron tämän kerran kaavan.
Paranemisjatkeet jälleen siistiin riviin apupöydälle. Sitten labrassa valmistetut titaanijuurten vastinkappaleet pyöriteltiin paikoilleen. Voin kertoa, että sattui. Onneksi vain hetkellisesti. Jos kyseessä olisi ollut viimeisen vaiheen vuoro, hampaat olisivat olleet ilmeisesti jo noissa vastinkappaleissa kiinni. Mutta koska kyseessä oli raakasovitus, implanttihampaani olivat irtonaista mallia ja pohjavärissä. Siis 11 irtonaista hammasta. Hampaissa oli kaiverretut kolot, joiden avulla lääkäri yritti hoitajan avustuksella loksautella hampaita hahlolleen vastinkappaleisiin. Purutestien avulla koeteltiin siinä sitten tsekkailla, ovatko hampaani oikein valmistettu, vai pitäisikö niitä vielä hioa labrassa.
Lääkäriäni lainaten, oli se kyllä savotta. Onneksi hän kuitenkin hymähti "Ai sää vasta nyt tajusit sen?" -kommentilleni ja hoitajalla sitä vasta näyttikin olevan naurussa pitelemistä. Sillä jos hammaslääkäri tajusi hammashoitojeni laajuuden vasta tässä urakan loppuvaiheilla, oli hän tajuamisineen autuaasti myöhässä. ;)
Ja olihan se tiistain lääkärikerta melkoinen savotta. Koska implanttihampaita oli harvinaisen paljon sekä ylä- että alaleuassani, sovitus oli melkoista trapetsitaiteilua sekä henkilökunnan että potilaan näkökulmasta. Ihme, etten kirjaimellisesti nielaissut tuhansia euroja kurkusta alas, vaan selvisimme säikähdyksillä. Nuo irtonaiset hampaat kun olivat sikataitavia irtoamaan hahloistaan ja tippumaan kielen alle, päälle ja viereen.
Sain nähdä yläkerran tulevan hammasrivistön. En oikein ollut varautunut siihen. Tai jos puhutaan totta, en ollut uskaltanut haaveilla moisesta. Olen himmaillut intoani niin paljon, että peilin käteen tyrkkääminen tuntui absurdilta. En myöskään osannut sanoa sanaakaan näkemästäni. Muuta kuin että kyllähän ne hampailta näyttivät. Ja niitä näytti olevan hirveän paljon - ainakin jos vertaa viimeiseen 20 vuoteen. Suu näytti täydeltä, varmasti hyvältäkin. Se vain tuntui niin käsittämättömältä - että tuossa ne hampaat ovat. Minun silmieni edessä. Tietysti oudoksi asian teki myös se, että implanttihampaissa tuolloin ollut väri oli vain pohjaväri. Hampaat menivät siis tuon kerran jälkeen vielä labraan maalattaviksi. Siellä niitä varmaan tälläkin hetkellä maalaillaan omien alkuperäisten hampaideni sävyisiksi. Hurjan kamalan ihanaa.
Tulevien alahampaideni kokonaisuutta en saanut nähdä. Lääkäri pelkäsi niin kovin hampaiden päätymistä mahalaukkuuni, että katsoi paremmaksi vain tutkailla näkemäänsä omien silmiensä ja mittaustulosten valossa. Ehkä ihan hyväkin niin - en tiedä, olisinko ollut valmis myös alahampaiden näkemiseen. Niin kuin olen sanonut tuhannesti - luotan täysin minua hoitaviin ammattilaisiin. He kyllä saavat taiottua minulle täydellisen hymyn ilman minun mielipidettänikin. He kyllä osaavat hommansa ja tietävät, mitä tekevät.
Tuossa sovittamisurakassa meni reilun tunnin verran, ja lääkäri jaksoi hymyillen kehua kerta toisensa jälkeen labran tyyppien hyvää työtä. Kaikki näyttää hyvältä. Joten sovittamisurakan jälkeen hampaat ja juurten vastinkappaleet lähtivät takaisin labraan loppuhiontaan ja -maalaukseen ja paranemisjatkeet takaisin minun suuhuni. Ollaan todella hyvässä vaiheessa.
Käyntikerta jäi taas plussan puolelle, mutta hetkeen en ole kyllä sellaista kipua tuntenut, kuin nyt viimeisimmällä kerralla. Juurten vastinkappaleiden paikoilleen pyörittely oli melkoista kidutusta. En ole IKINÄ kokenut vastaavaa. Jokaisen kivuniskun kohdalla ajattelin, ettei se lääkäri voi kierittää vastinkappaletta enää syvemmälle. Kyllä voi ja kyllä pystyi - keskimäärin viisi kierrosta. Jos olisin voinut, olisin parkaissut Aina Inkeri Ankeista lainaten "Voi Luoja, ota minut jo pois täältä."
Mutta minä en kuollut siihen kipuun. Ja thänk gaad, se loppui kymmenessä minuutissa. Nyt muutaman päivän jälkeen voin myös todeta, että jos selvisin tiistaista hengissä ja ilman pahempia traumoja, selviän tuosta urakasta uudemmankin kerran. Niin monta kertaa kuin on tarvis. Ja kiitos sille hoitajalle, joka neuvoi mua vuosia sitten kierittelemään nilkkoja aina silloin, kun jotain epämieluista tai kivuliasta on meneillään. Toimii. Tällä kerralla nilkat saivat kyytiä edellistenkin kertojen edestä ihan toden teolla.
Saa nähdä, monta karusellikierrosta nilkkojeni pitää vielä ottaa ennen hampaiden pysyvää muuttoa suuhuni. Elämme jännittäviä aikoja ystävät!
~ Roosa ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3