#SEKASIN

Muistan sen talven pari vuotta sitten. Sen erään iltapäivän, jolloin kävelin yhden avustettavalla luokallani olevan pojan kanssa samaa matkaa koululta kotia kohti, viikonlopun viettoon. Erkanimme tienristeyksessä. Se näky ja ne sanat, jotka lähtiessämme vaihdoimme...en unohda niitä koskaan. Sillä ne olivat ne sanat, jotka soivat korvissani pitkään ja herättivät minut horrosunestani.

"Heippa, nähdään maanantaina!"
"Moi moi, nähdään maanantaina!"

Minulla oli takanani melkoiset 9 kuukautta. Ensin olin reputtanut pääsykokeet, sitten tajunnut viettäväni seuraavana vuonna välivuotta ja kävellyt TE-toimistoon asioimaan. Muuttanut ensimmäistä kertaa omaan vuokra-asuntoon. Taistellut TE-toimiston kanssa saadakseni työharjoittelupaikan alakoululta. Taistellut hoitokuvioitteni puolesta. Taistellut sen jälkeen uudestaan TE-toimiston päätöksiä vastaan. Odottanut päätöksiä ja astunut sossun ovesta sisään turvatakseni toimeentuloni odotteluajaksi. Joutunut makaamaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja EA:n laverilla migreenikohtausten lamaannuttamana. Syönyt lääkkeitä ja toivonut, että uusi migreeninestolääkitys toimisi. Viides tai kuudes (?) sellainen. Ja kaiken tämän lisäksi hoitanut työt: mennyt niin monena aamuna alakouluun töihin, kuin pää on vain kiputiloiltaan tai kivuttomuudeltaan antanut myöten. Auttanut lapsia, kestänyt heidän temppuilunsa, luonut ja vaalinut syntyneitä luottamussiteitä, joita heidän ja minun välille muodostui. Ollut turvallinen aikuinen, joka kulkee ja opastaa vierellä. Ei näytä väsymystään tai ärtymystään, kun lapsi ei taaskaan usko tai kaikista keinoista huolimatta jakokulman säännöt eivät millään meinaa muokkautua lapsen päässä oikeanlaiseksi rakennelmaksi. Ja jaksanut uskoa, että se työ vielä palkitaan. 

Silti nämä kaikki elämän muuttuvat osaset saivat minut ajettua nurkkaan. Mikään niistä ei yksittäin olisi romauttanut pakkaani, mutta kun dominonappula toisensa jälkeen kaatui, minulla alkoivat olla voimat vähissä. En olisi jaksanut pitää puoliani jokaikisessä virastossa - liittyivätpä asiani vamman hoitoon tai rahapolitiikkaani. Kun lisäksi iltapäivistä suurin osa alkoi kulua sängyn pohjalla migreenissä maaten, aloin olla henkisesti aika loppu. Sain muutaman rytmihäiriön. Ja monesti mietin, loppuvatko nämä kivut ja muut elämän vaikeudet ikinä...tällaistako mun elämä tulee olemaan hamaan tappiinsa saakka? Kipua ja vääntöä eri viranomaistahojen kanssa.
   Sitten niitä ajtuksia alkoi tulla pääkoppaani. Ajatuksia, jotka eivät olleet minun ajatuksiani. Että kuinka helppoa se olisi ottaakaan vähän enemmän kuin oikeasti pitäisi. Että jos oikeasti haluaisin, voisin milloin vain päättää päiväni. Sillä mulla oli kaapissa lääkkeitä vaikka koko kaupungin väelle...ja apteekista saisi lisää.
   Lääkkeiden ottaminen iltaisin alkoi ahdistaa. Sillä en tiennyt, kuinka pitkään jaksaisin pitää oudot, minulle kuulumattomat ajatukset kurissa. En varmaankaan kauaa.
   Sitten tuli se perjantai-iltapäivä, jolloin erosimme alakouluikäisen pojan kanssa vilkkaassa tienristeyksessä. Olin henkisten taakkojeni uuvuttama ja pelkäsin tulevaa viikonloppua. Mutta enhän minä sitä kenellekään näyttänyt. Että vähän on puhti hukassa ja ajatukset korvattu sateenkaarivärien sijaan harmaan ja mustan mitäänsanomattomalla sekoituksella. Mutta tietämättään tuo pikkupoika sanoi taikasanat, jotka pysäyttivät mustan ja harmaan vahaliidun värityskilpailun pääni sisällä - tai sitten omat sanani.
   Nähdään maanantaina. Minä lupasin tuolle lapselle tulevani maanantaina töihin. Minä todella lupasin, vaikka jonkun korvaan se saattoi kuulostaa itsestäänselvältä vastaukselta. Minulle se ei sitä ollut. Mutta kun katsoin suojatien ylitettyä taakseni ja näin tuon pojan yhä minusta loittonevan selän ja hänen vilkutuksensa, tajusin kaksi asiaa.

Yksi. Minun oli mentävä maanantaina töihin.
 Kaksi. Minun oli hankittava itselleni apua.

Sinä viikonloppuna murruinkin jutellessani äidin kanssa puhelimessa. Kerroin, että voin pahoin. Että päässäni on ajatuksia, jotka eivät kuulu normaalille minulle, normaalille Roosalle. Kysyin, mihin minun pitää ottaa yhteyttä. Äiti huolestui ja neuvoi, että minun olisi maanantaina soitettava aika terveyskeskuslääkärille, joka voisi tehdä lähetteen mielenterveyspolille.
   Näin tapahtui. Seuraavana maantaina istuin itkemässä lääkärille pahaa oloani ja jo muutaman viikon kuluttua käsittelin rankkaa ja kuluttavaa elämänvaihettani depressiohoitajan kanssa. Kesäkuussa tunsin päässeeni taas jaloilleni ja hoito saatettiin päätökseen. Juttelukertoja oli kesäkuuhun mennessä takana kuutisen kappaletta. 
   Vamma on opettanut lukemaan minua lukemaan omaa kehoani ja sen varoitusmerkkejä. Se on ollut onni, sillä uskon sen auttaneen minua tulkitsemaan myös mieleni oikkuja. Olen pienestä pitäen tiennyt, milloin en selviä henkisten vastoinkäymisteni kanssa yksin, vaan pitää hankkia ulkopuolista apua. 
   Tuo parin vuoden takainen ei siis ollut ensimmäinen kerta, kun astelin psykologin juttusille kertomaan, etten selvinnytkään tästä omin voimin. Olen ollut psykologin vastaanotolla elämäni aikana varmaan lähemmäs kymmenen kertaa (=hoitojaksojen määrä, ei juttukertojen). Milloin syyt ovat liittyneet vammaan, milloin hajottaneisiin ihmissuhteisiin, milloin pelkoihin. Viimeisimmäksi psykologikerrat nukutuspelkooni vuoksi Jyväskylän keskussairaalan yleispsykiatrian poliklinikalle.  Onneksi olen joka kerta osannut hakeutua hoitoon ajoissa, sillä jutteleminen on aina tepsinyt. Reseptejä ei ole tarvinnut kirjoittaa.
   Silti se on masentavaa tajuta, etten selviäkään yksin. Kyllähän mun pitäisi jaksaa. Miksen vain osaa päästää irti, vaan ryven tässä kuralammikossa kerta toisensa jälkeen? Mikä mussa on vialla? 

Ei, minussa tai kenessäkään mielenterveyden kanssa kamppailevassa ei ole mitään vikaa. Siinä ei ole mitään hävettävää, että on välillä tai useammin sekaisin. Päinvastoin, vaatii ääretöntä rohkeutta myöntää itselleen, ettei kaikki ole ihan okei. Että mun pitää hakea apua. Mielenterveyspotilaat (anteeksi, järkyttävän tönkkö sana) ovat oikeastaan sankareita. Niitä, jotka kamppailevat itsensä ja oman elämänsä puolesta. Nousevat pystyyn. Nousevat yhä uudelleen ja uudelleen ylös jorpakosta jatkaakseen jälleen matkaansa kohti parempaa huomista. 
   Kukaan ei voi samaistua täysin toisen kokemiin tuskiin tai pelkoihin. Sillä pelot ja ahdistuksen kohteet ovat aina niin äärimmäisen omakohtaisia. Edes samoista peloista tai oireista kärsivät eivät ikinä voi täysin samaistua toisen tarinaan.  Tietysti siitä on hurjasti apua, kun saa kuulla, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa - että joku muukin on kokenut saman. Vertaisensa kanssa jutteleminen on äärimmäisen vapauttavaa ja terapeuttista. Mutta silti siinä on ero, ohut harso, mikä erottaa nuo vertaiset toisistaan. Ja tuo harso on elämä, kummankin omakohtainen ja ainutlaatuinen elämänpolku.
   Se on syy, miksi joku saa paniikkikohtauksia jostain tilanteesta, jonka toinen ohittaa olankolauksella. Toisen elämässä on enemmän työkaluja, joiden avulla hän pärjää hankalien tilanteiden ylitse, toisella vähemmän. Eikä siinäkään ole mitään hävettävää.

   Vielä haluan sanoa teille muutaman sanan, lauseen, ajatelman.

     
Sinä, joka kohtaat mielenterveysongelmien kanssa painivan: Älä katso kieroon. Hän on samanlainen ihminen kuin sinäkin, eikä hän kaipaa leimaa otsaansa. Hän ei ansaitse sellaista. Hän ansaitsee ympärilleen ihmisiä, jotka näkevät hänet nimenomaan ihmisenä, arvokkaana sellaisena. Sillä sellainen hän on. Ethän myöskään aliarvio tai lyttää hänen pelkojansa tai ahdistuksen kohteitansa - ne ovat aitoja, ei hän puhu niistä lämpimikseen. Ja jos sinä olet se, joka niistä kuulee, ota se todellakin luottamuksen osoituksena. Niistä ei kerrota kaikille vastaantulijoille. Olethan sen luottamuksen arvoinen. Älä myöskään ala säälimään tai paapomaan. Sitäkään toinen ei kaipaa. Ota mielenterveysongelmat todesta, mutta kohtaa toinen kuitenkin aidosti omana itsenäsi. Älä ylireagoi tai suurentele toisen kokemaa. Olethan sen sijaan realistinen. Jos et tiedä, mitä sanoa, riittää ihan kun vain kysyt, mitä kuuluu. Ja joskus ja varsin useinkin pelkkä kuunteleminen ja silmiin katsominen riittää. 
   Sinä, jolla on mielenterveysongelmia: Et ole ainut tai yksin. Joka toinen suomalainen kohtaa elämänsä aikana isompia tai pienempiä mielenterveyden häiriöitä. Siinä ei ole mitään hävettävää, että mieleen sattuu. Hae rohkeasti apua. Älä jää yksin seinien ja pääsi sisäpuolelle. Sillä sä voit päästä ulos vapauteen. Se vaatii rohkeutta pudottaa kulissit, tiedän sen. Mutta usko mua - loppujen lopuksi se kannattaa. Sillä näytteleminen ja hymyn taakse piiloutuminen syö sua pahemmin kuin se, että kerrot, miten asiat oikeasti ovat. Älä aattele, et sinussa on jokin vika - sillä sinussa ei sellaista ole. Oot vaan ollu vähän liian vahva vähän liian kauan ja nyt sulla on oikeus pysähtyä. Ota aikaa itsellesi ja hengitä. Tee just niitä asioita, joista sä tykkäät ja joita sä jaksat tehdä. Älä moiti ittees tekemättömistä jutuista tai pölyistä piirongin päällä. Sä hoidat ne kyllä sitten, kun sä taas jaksat. Sillä sekin aika tulee vielä.
   Ihan varmasti. 

Tällä viikolla YLE on toteuttanut #SEKASIN-nimeä kantavan kampanjan mielenterveysongelmista kärsivien tukemiseksi. Jotta ihmiset havahtuisivat siihen, kuinka yleisiä mielenterveysongelmat yhteiskunnassamme ovat. Etteivät ne enää olisi tabu. Jotta ihmiset pystyisivät kohtaamaan toisensa paremmin. Jotta jokainen, joka painii näiden ongelmien kanssa hakisi ja saisi tarvitsemansa avun. Halusin osallistua kampanjaan ja kertoa teille oman tarinani. Täysin vapaaehtoisesti. Sillä tämän aiheen tärkeyttä ei vaan mielestäni korostaa liikaa.

~ Roosa ~