Elämänsuunnan pohdintoja

Olen miettinyt viime aikoina paljon tulevaa hammasleikkausta. Joka päivä ja useaan otteeseen. Samaan aikaan olen yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä: auttanut ystävää häävalmisteluissa, kutsunut toisen kylään, leiponut, siivonnut, käynyt parturissa, sopinut Merjan kanssa kuvailupäivästä, lueskellut mielekästä kirjaa ja käynyt veljen kanssa geokätköilemässä. En haluaisi antaa ajatuksilleni liikaa aikaa - varsinkaan, kun aivoni ovat tällä hetkellä erittäin herkässä tilassa kaikelle yliprosessoinnille ja ylireagoinnille.
   Leikkaus-ajatusten sekaan on kuitenkin tupsahtanut yllättäen kysymyksiä tulevaisuudestani. Elämästäni valmistumisen jälkeen. Millaista se on? Missä asun tai työskentelen? Minkä sairaanhoitopiirin kirjoille hoitopaperini siirtyvät? Millaista elämää ylipäätään haluan elää?

Hoitopapereiden siirtäminen sairaanhoitopiiristä toisen alueelle on omanlaisensa prosessi. Jämsästä Ylivieskaan muuttaessani toimivien hoitosuhteiden muodostumiseen meni puoli vuotta. Se oli aika stressaavaa aikaa, kun piti vain odotella. Ja odottelun jälkeen soitella ja varmistaa, että hommat ovat kuosissa. Tiedän päässeeni silti helpolla ja ilman suurempia ongelmia. Odotteluaika olisi voinut olla pidempikin. 
   Nuorisotyö on minun juttuni, se näkemys on vain vahvistunut nyt kakkosvuonna Rauskilla. Tulevaisuuden työnkuvakin on sellainen, joka sopii minulle: mitä todennäköisemmin työajatonta työtä, jossa jokainen päivä on omanlaisensa. Hommat eivät varmasti lopu kesken ja haasteita riittää, kiitos tämän jatkuvan muutoksen, jonka keskellä elämme. Se mahdollisuus olla nuorille turvallinen aikuinen, johon luottaa, siintää mielessäni kristallinkirkkaana ja tavoittelemisen arvoisena. Se tieto siitä, ettei ole yhtä oikeaa tapaa toimia ja tehdä nuorille ja nuorten kanssa. Työtä voi, saa ja pitääkin tehdä juuri omalla persoonallisella tavallaan. Kyllä, unelmoin vain siitä päivästä, jolloin AMK:n paperit ovat kourassa ja pääsen unelma-alani töihin. 
   Tuo päivä väijyy kuitenkin vääjäämättä kohti. Itse asiassa vuoden kuluttua mun ei tarvitse ravata enää päivittäin Rauskilla, sillä lähiopetuksemme päättyy ensi vuoden maaliskuussa. Jo vuoden kuluttua olen vapaa jopa muuttamaan pois Ylivieskasta, sillä tehtävälistalla on enää opinnäytetyö. Sekin on jo tällä hetkellä hyvän matkaa menossa kohti määränpäätään. Hurjaa. Se, että vuoden päästä mulla pitäisi olla edes jonkinlainen käsitys siitä, mihin mä sitä elämääni alan rakentamaan. Sillä sellaista ei minulla todellakaan ole.

Ajatukset valmistumisesta yhdistettynä vamman hoitoon saavat aikaan kimurantteja kysymyksiä. Ihanteellisintahan olisi saada vakiduuni jostain päin Suomea, mieluusti Keski-Suomen tai Pirkanmaan alueelta. Mutta vakiduuni tuntuu tänä päivänä lähinnä vitsiltä - varsinkin nuorisotyön puolella. Mitähän mä sit teen? Muutan joka vuosi uuteen paikkaan ja elämäni on yhtä papereiden siirtelyä paikasta A paikkaan B, paikan D kautta? Ei kiitos. Elämä työttömänä? Ei kiitos. Ajokortittomana? Ei kiitos, mut valitettavasti kyllä - juuri sitä. Hyvästi siis mahdollisuus työskennellä paikkakunnalla A ja asua paikkakunnalla B. 
   Tiedän, että näistä ei saisi turhia stressata - yleensä elämällä on tapana yllättää ja lopulta kaikki asiat kyllä järjestyvät. Silti minulla on näin monivammaisena mielestäni oikeus ja jonkin sortin velvollisuus miettiä tulevaisuuden kuvioitani. Ylipäätään elämääni ja sen suuntaa. Mitä mä teen, jos työkuviot ei alakaan muovautua minulle suotuisiksi?
   Olen miettinyt paljon sijais- tai adoptiovanhemmaksi ryhtymistä. Ihan totta. Kyllä, näin 21-vuotiaana voi pohtia tosissaan tällaistakin vaihtoehtoa. Niin kuin kaikista läheisimmät tietävät, olen äärimmäisen perhekeskeinen ja viihdyn niin paljon paremmin kotona arkirutiinieni parissa kuin extempore-reissuilla tien päällä. Haaveilen räsymatoista, pyökinvärisestä arkkupöydästä, kynttilöistä ja villasukista hyvän tv-ohjelman äärellä. En ulkomaanmatkoista ja hulppeasta omaisuudesta sijoitusasuntoineen. Koti ja vanhemmuus ovat olleet mulle seiskaluokkalaisesta asti se tärkein ja tavoiteltavin asia elämässä. Jos en mitään muuta tässä elämässä saavuttaisikaan, ne minä haluan kokea ja elää todeksi.
   Toki valmistumisen jälkeen mulle jää muutama vuosi kulutettavaksi - adoptioprosessiin saa ryhtyä vasta 25-vuotiaana. Nuo pari vuotta, jotka jäävät valmistumisen ja tuon "ikärajan" väliin, ovat elämäni mahdollisuus. Elämän ja Taivaan mahdollisuus näyttää, että asiat järjestyvät kyllä. Enempää en tuhlattavaksi anna. 

Sillä mulla on oikeus onneeni. Niin kuin jokaisella meistä tämän taivaan alla.

~ Roosa ~