Aina unelmat ei toteudu

Vajaa vuosi sitten oli kulunut kolme viikkoa suolitukoksesta ja sen jälkeinen euforinen elämänhalu oli muuttunut tosiasioiden tajuamiseen ja realismiin. Aloin ymmärtää, että todennäköisesti joutuisin luopumaan yhdestä mun tärkeimmästä unelmasta. 

   Mä en tarvinnut asian tajuamiseen ja ymmärtämiseen lääkäriä - joskus pitkäaikaissairaana on tarpeeksi kyvykäs ymmärtämään asioita, jotka eivät millään tavalla edes liity perussairauteen. Lääkärin sijaan mä tarvitsin ihmistä, jolle sanoa ääneen tämä ymmärtämäni asia. 

Mä oisin voinut sanoa sen jollekin ihan toiselle tyypille. Oon välillä miettinyt, oisko mun pitänytkin. Mutta mä en halunnut, että toinen lähtee liiaksi mukaan mun panikointiin tai suruun. En halunnut kuulla, että mieti nyt vielä. En halunnut myöskään huolestuttaa liikaa. 

   Enkä erityisesti halunnut sääliä. 

   Mä kerroin asiasta ensimmäisenä mun miespuoliselle ystävälle. Paikassa, jossa sanoja ei pääse karkuun. Autossa, kun toinen oli heittämässä mua luotansa juna-asemalle. Väsyneenä iltapäivänä, jolloin sanomattomat asiat painaa sydäntä niin paljon, että ne tekee mieli vain huutaa ulos. Eikä ihme, sillä tämä asia meni niin syvälle mun naiseuteen, ettei paremmasta väliä. Asia myös tuntui ja tuntuu edelleen joltain niin negatiiviselta, ettei sille edes ole sanoja. Silti mun oli sanottava se ääneen, tehtävä siitä itselleni totta ja todellista.

”Mä oon tullut siihen tulokseen, että niiden mun mahassa olevien kiinnikkeiden vuoksi mun ei ole järkevää koskaan yrittää saada omaa lasta. Se ois tosi riskialtista.”

Toinen oli ehkä kaksi sekuntia hiljaa. Sitten se totesi varsin lohdullisen asian. Mietin, miten se osaakin vastaanottaa mun elämän tuskat niin hyvin ja löytää paremmat sanat kuin ehkä yksikään muu. Se ei panikoinut, käskenyt miettimään, huolestunut eikä säälinyt. Pahoillaan se toki saattoi olla, mutta tiesin, ettei toinen tulisi valvomaan öitään mua surkutellen. Viimeisenä totesin, etten ole kertonut asiasta oikeastaan kenellekään, enkä todennäköisesti ole hetkeen kertomassakaan. En ollut siihen vielä valmis. Mun ei tarvinnut kuulla toisen suusta mitään luottaakseni, ettei asia leviä eteenpäin. Vaikka siis oonkin jälkikäteen miettinyt, oisko mun pitänyt kertoa asiasta ekana jollekin toiselle, en saamani vastaanoton vuoksi osaa katua valintaani hetkeäkään. Se oli just sellainen, mitä tarvitsin.

Mä en halunnut jäädä asiaan kiinni liiaksi, joten painoin sen taka-alalle. Kunnes mun oli alkuvuonna palattava sen äärelle uudemman kerran. Useampi lääkäri nimittäin laittoi mut miettimään, haluanko mä tulevaisuudessa omia lapsia. Kukaan ei pystynyt sanomaan varmaksi, miten vatsassani oleva iso arpimassa vaikuttaisi raskauteen. Saattaisin saada suolitukoksen, mutta yhtä hyvin voisin selviytyä ilman sitä. Mikään ei ollut varmaa. Asia olisi luonnollisesti mun päätösvallan alla.

   Ylianalysoivana ihmisenä tulin siihen tulokseen, että mun on tehtävä lopullinen päätös asiasta. Muuten stressi saisi musta ylivallan. 

Niinpä mä päätin, ettei minusta koskaan tule biologista äitiä. 

Mä en ole asian kanssa vielä sinut ja ok. En tiedä, oonko koskaan. Mutta mä opettelen elämään sen kanssa. Samaan aikaan opettelen lohduttamaan muita. Vakuuttelen, että musta ei tarvitse olla huolissaan. Ja kyllä, päätökseni on lopullinen. Ei, en lohduttaudu ajatukseen siitä, että oon vielä nuori. Sillä todennäköisyyksiä relevantimpi kysymys on, oonko valmiiksi riskiodottajien ryhmään kuuluvana valmis ottamaan vielä senkin riskin, että voin saada suolitukoksen raskausaikana. En helvetissä ole. Sellaisen riskin ottaminen olisi ehdottoman väärin lasta kohtaan.

   Ja kyllä, olen puhunut asiasta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

   Mä oon kuitenkin aina halunnut äidiksi. Oon halunnut sitä enemmän kuin yhtäkään haaveammattia tai nykyistä työtäni. Kun ala-asteella muut sanoivat tulevansa isoina päiväkodin tädeiksi, partureiksi ja lääkäreiksi, mä sanoin haluavani äidiksi ja vasta sen jälkeen joksikin muuksi - ja nekin ammattitoiveet liittyivät tavalla tai toisella lapsiin ja nuoriin. Kun olin yläasteikäinen, harmittelin, ettei mulla ollut poikaystävää eikä teiniäitiys ollut yhteiskunnassamme tavoiteltavana pidetty asia - vaikka muodissa se toki saattoi olla. AMK-aikana en voinut pitää silmiäni erossa kaikista ihanista vauvan- ja lastenvaatteista. Kuinka monta kertaa olisinkaan halunnut ostaa koko Ylivieskan Kärkkäisen lastenvaateosaston tyhjäksi, jos se olisi ollut vähäisessä määrinkään järkevää. Kaverit pyörittelivät päitään mun hulluudelle.

   Onneksi en ostanut.

   Onneksi jo noin kymmenvuotiaana päähäni syttyi hassulta tuntunut haave. Mun kalenterin ja päiväkirjan välimallissa oli sellainen aukeama, johon sai kirjoittaa tulevaisuuden haaveitaan ylös. Mä kirjoitin tuon haaveeni sinne, muistaakseni kolmanneksi tai neljänneksi. Sitten tein kalenteripäivikseni ohjeen mukaan ja liimasin aukeaman sivut kiinni toisiinsa. Ehkä vuoden kuluttua tuosta kalenteripäivis lensi paperin- ja pahvinkeräykseen haaveet mukanaan. Muut kirjoittamani haaveet olen autuaasti unohtanut, mutta tuota kolmannen tai neljännen kohdan haavetta en.

Haluaisin adoptoida isona lapsen.

Adoptio on kai tuntunut musta aina varsin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Olin ehkä 22-vuotias ammattikorkeakouluopiskelija, kun latasin kännykkääni laskurin. Se laski päiviä 25-vuotissynttäreihini. Adoption alaikärajaan. 

   Mä oon ollut kohta puoli vuotta 25.

   Tänään naistenpäivä tuntuu erilaisemmalta kuin yksikään aiempi. Oon kuluneiden muutaman kuukauden aikana kysynyt arvoani naisena monesti. Vaikka tänä päivänä on vaihtoehtonsa, naiseuteni koki ehkä suurimman mahdollisen kolauksen. Varsinkin, kun IP:stä johtuen en voi antaa munasolujani edes luovutukseen. En voi siis tehdä ketään toista onnelliseksi, vaikka itse olen kokenut muutamankin onnettoman hetken.

   Ja toisaalta, vaikka pyörittelisin asiaa miten päin tahansa, lopputulos on silti se, että kaikesta huolimatta olen silti nainen. Nyt tämän koko naisen pitää vain saada kalibroitua omat naiseuden arvonsa uuteen asentoon. Siihen voi mennä hetki, mutta uskon, että joku päivä huomaan onnistuneeni.

Samalla tiedän, ettei mulla ole enää yhtäkään hyvää tekosytä olla laittamatta elämäni fasiliteetteja siihen kuntoon, että voin ottaa yhteyttä Pelastakaa lasten adoptioneuvontaan.

Mun suurin haaveeni ja unelmani tulee aina olemaan äitiys.

~ Roosa ~

Taitepiste

Vuosi sitten oli ihan tavallinen maaliskuun sunnuntai-aamu, mitä nyt siskoni olivat luonani yökylässä. Heräsimme naapurin porakoneen ääneen. Kello taisi olla jotain yhdeksän ja kymmenen välillä. Noustessani ylös se sunnuntai kuitenkin muuttui tavallisesta kivun ja pelon täyteiseksi päiväksi, jollaista en ollut ajatellut koskaan enää kohtaavani.

Mä tunsin sykähtävän, viiltävän kivun oikealla puolella vatsaani.

Se oli tuttu kohta. Mä tiesin, mitä sen kohdan alla oli, mitä siinä kohdassa oltiin reilut kahdeksan vuotta aiemmin tehty. Mutta mä olin kuitenkin toiveikas, en halunnut ajatella vielä yhtään mitään. Toki mä muistin, miten se sama kohta oli tuntunut jo muutamaan otteeseen kipeältä aiempina kuukausina ja miten olin kuluneella viikolla todennut äidilleni, että jotain outoa mun mahassa on.

Mä kuitenkin työnsin sen ajatuksen pois, menin keittiöön ja otin maitohappobakteerin vesilasillisen kanssa ennen kuin aloin kokoamaan mulle ja siskoilleni brunssia. Mun siskot rakastaa pitkiä aamupalahetkiä luonani, täytyyhän mun se brunssi valmistaa. Niin mä ajattelin.

   Se brunssi oli vieläpä tavanomaista erityisempi, koska sillä aamupalalla oli tarjolla myös pannukakkua.

Yleensä mä söin noina meidän siukkuviikonlopun runsailla aamupaloilla kaikkea. Nyt joku ääni mussa epämukavan oloni keskellä kuitenkin sanoi, ettei mun kannattaisi vetää tällä kertaa övereitä. Mä tulin täyteen jo kahdesta leipäsiivusta ja pannukakkupalasta – tai korkeintaan kahdesta. Jogurtin jätin väliin.

Me kuitenkin jatkettiin askareitamme normaalisti. Piti harjoitella meidän porukoille suunnittelemaa Eppukeikkaa varten lauluja ja sit piti mennä elokuviin. Ja paistaa laskiaispullia.

Niin tosiaan, oli laskiaissunnuntai.

  Jossain vaiheessa muistan soittaneeni äidille. Valitin vähän huolissani mahaani, joka muuttui tunti tunnilta kipeämmäksi. Siinä vaiheessa kuitenkin tuntui, että se voisi mennä vielä ohi. Äiti käski pysyä liikkeessä. Jossain välissä otin toisen maitohappobakteerin ja Movicolia, joka lisää nesteen määrää suolistossa.

Me treenattiin niitä lauluja, leivottiin pullat täyttökuntoon ja syötiin ennen kuin meidän piti lähtee kohti elokuvateatteria. Uskalsin syyä just ja just yhen lautasellisen keittoa. Jostain syystä mun ei ollut yhtään nälkä.

Jossain välissä otin myös kuvan Aaltomaljakossa olevista liloista tulppaaneistani Instaramiin. Laitoin siihen hashtagiks tulips ja lisäsin tulppaaniemojin perään.

   Matkalla elokuvateatterille pitelin mahaani, mutta kuluttaessamme aikaa leikkikentällä viimassa ja pakkasessa sanoin siskoilleni, et nyt tuntuu siltä, et se mahakipu alkaa vähitellen helpottaa. Toinen, loputtoman empaattinen siskoni sanoi, et hyvä juttu.

Ajattelin, että elokuvista palaisi kivuton Roosa.

   Söin muutaman karkin elokuvissa – enempää en uskaltanut. Se elokuva oli uusin Risto Räppääjä, mun myöhästynyt nimpparilahja toiselle siskolleni. Kun tunsin vatsassani ikävän kouraisun, joka vei sekunniksi kivun mennessään, luulin pienen hetken, et nyt ohutsuolessani ruokasula alkoi liikkua ja kipu häviää.

Sitten tunsin toisen kouraisun, kolmannen, neljännen.

Avasin vaaleanpunaisten farkkujeni ylimmän napin, koska ne olivat alkaneet puristaa.

Mä en muista siitä elokuvasta mitään. Sen sijaan muistan, et elokuvan jälkeen sanoin siskoilleni liiankin kohtuuttomaan ja ilkeän sävyyn, että nyt kukaan ei puhu mitään ja me vaan mennään mahdollisimman nopeasti mun kämpille. Mua sattui. Soitin äidille, että milloin sä tuut. Äiti sanoi tulevansa reilun tunnin kuluttua.

Sen jälkeen mä vaan laskin minuutteja siihen, et äiti tulisi ja tietäisi, mitä pitää tehdä.

Kotona linnoittauduin kuuman haudepussin kanssa sohvannurkkaan ja huutelin äkäisiä käskyjä siskoilleni siitä, miten laskiaispulliin saadaan ja valmistetaan täytteet. Mua hävetti ja suretti, et miks mä kohtelin siskojani sillä tavalla. Siskot sai kuitenkin pullat täytettyä, ne laitettiin jääkaappiin.

   Äiti tuli ja kinattin hetki multien vaihdosta mun jättipeikonlehteen. Miten se olikin mulle niissä kivuissa maailman tärkein ”hetitässäjanyt”-juttu? Kai siksi, et siitä oltiin sovittu etukäteen. Ja kyllähän äiti lopulta keksi, mitä laitetaan lattiansuojaksi, kun olin mennyt vahingossa heittämään kaikki sanomalehdet paperinkeräykseen.

   Mä olin luullut, et äiti hoitais asian mun kylppärissä.

Multien vaihdon ajan pitelin mahaani ja odotin, et äiti tokaisis, et nyt lähdetään ensiapuun. Mut äiti sanoi mulle, joka makasin keittiön lattialla kaapistoon nojaten, et liiku. Liiku, niin se helpottaa. Ja juo vettä.

   Niinhän mä olin tehnyt koko päivän.

   Tytöt ja äiti söi laskiaispullia. Kun ne lähti, mä itkin sitä, et olin kivullani pilannut tyttöjen päivän. Äiti selosti, et älä nyt sitä itke. Itku ei auta mitään ja ethän sä sitä kipua suunnitellut. Nyt vain pysyt liikkeessä ja juot vettä.

   Mä yritin sitä seuraavan, mitä mä nyt sanoisin, ehkä tunnin. Tytöt laittoi viestiä, ettei mun tarvi itkee sitä, et pilasin niitten viikonlopun, me oltiin ehitty tekemään kaikki, mitä oltiin suunniteltukin. Ja toivottavasti mun mahakipu loppuu.

   Jonkin ajan kuluttua siitä mä soitin äidille, et oon vessassa ja mua oksettaa. En pysty myöskään kävelemään suorassa ja se kipu ei oo hävinnyt minnekään, vaikka oon juonut ja kävellyt. Se kipu oli vaan äitynyt ja oli niinku helvetillistä.

   Äiti sanoi, et sit pitää lähteä ensiapuun. Pyysin nätisti hakemaan, sillä pelkäsin, et oksentaisin taksiin. Äiti sanoi tulevansa hakemaan ja viemään mut sinne. Muistutti vielä, et ota oksennuspussi varuiks mukaan. Mä otin. 

Se oli vaaleanpunainen muovipussi, johon en matkalla oksentanut kertaakaan.

Äiti sanoi autossa, et ne antaa mulle luultavasti Litalginia. Kysyin, mitä se oli. Kuulemma samaa lääkettä, mitä ne antoi mulle edellisten suolitukosten aikaan kipuihini. Mutta äidin mukaan se ei kyllä välttämättä auttais. En siinä vaiheessa halunnut ajatella tai kysyä, mitä se sit tarkoittais, jos Litalgin ei auta.

   Ensiavussa kiitin Luojaa siitä, että vastaanottotiskillä oli tuttavaperheen äiti, joka oli nähnyt mun aiemmat suolitukokset. Äiti oli kuulemma nähnyt tämän saman naisen ikkunasta ja ajatellut, että nyt ei tarvi pelätä, et kituisin tunteja ensiavussa saamatta hoitoa ja helpostusta kipuihini.

Selitin sille tuttavaperheen äidille tuskissani jotain päivän aikataulusta, kivuistani ja aiemmista tukoksistani. En muista tarkkaan. Mut sen mä muistan, kun toinen kysyi multa, missä asennossa mun ois hyvä just nyt olla. Se tarkoitti sitä aikaa, joka kului lääkärin odottamiseen. Vastasin, että en tiiä, mutten mä ainakaan istuviltaan pysty oleen. Nainen ohjas mut sänkypaikalle odottamaan lääkäriä.

 Mä en tiiä, kauanko mä siinä sikiöasennossa kipujeni kanssa tuskailin. Ehkä viisi minuuttia, jos sitäkään. Se nainen laittoi nimittäin hihat heilumaan. Yhtäkkiä verhon takaa tuli mies, jota mä vaan jäin kipujeni keskellä tuijottamaan. Mä luulin sitä komeeks mieshoitajaksi. Mut sit mä tajusinkin, et se on lääkäri.

Sain jotenkin tervehdettyä sitä. Se tutki mun mahan ja peräsuolen. Oikeaa puolta mahaa painaessaan mä ulvoin kivusta.

”Kauan sul on ollut näitä kipuja?”

”Jostain aamuyhdeksästä.”

”Näin kauan sitten kärvistelit niitten kanssa.”

En jaksanut kommentoida sitä hieman toruvaa ääntä. Mutta joo, kakstoista tuntia.

”Annetaan sulle kipulääkettä.”

”Joudunko mä TAYSiin?”

”Ei mennä nyt asioiden edelle. Katsotaan, miten ne lääkkeet auttaa.”

”Mut onks tässä semmoinen mahdollisuus, et joudun TAYSiin? Mä lupasin soittaa äidille ja kertoa, miten mun käy.”

”On tässä se mahdollisuus.”

Sitten lääkäri lähti ja mun ympärillä tapahtui asioita viivasuoraan ja nopeasti, peräjälkeen ja yhtä aikaa. Ehdin just ja just soittaa äidille väliaikatiedot ennen tämän näytelmän alkua.

 Tuttavaperheen äiti on ainut nainen, jonka tiedän osaavan laittaa mulle kanyylin niin, että se onnistuu ensimmäisellä yrittämällä. Tehtiin yhteistyötä – sanoin, että jos vois laittaa vasempaan käteen ja kyynärtaipeeseen, niin mun ei tarvii tehdä sen jälkeen kaikkea CP-kädelläni. Kokemuksesta tiesin, et esimerkiks viestin kirjoittaminen huonommalla kädelläni olisi älyttömän vaikeaa.

”Joo, yritetään laittaa sinne. Tosin ensin täytyy katsoa, et saanko alemmas kuin kyynärvarteen. Jos sulle tulee pitkäkin reissu.”

En vieläkään suostunut uskomaan sitä. Kanyyli saatiin lopulta ensi yrittämällä suoneen, paikkana vasen kyynärtaive.  Kun kanyyli oli paikoillaan, toinen, nuorempi hoitaja tuntui suorastaan juoksevan lääkepussit ja ruiskut käsissään mun luokse. Kaikki tapahtui mun tajunnalle liiankin nopeasti.

   Kipu helpotti muutaman sekunnin päästä lääkkeiden alkaessa kiirimään suonissani eteenpäin. Pieni kipu ja epämukava tunne jäi kuitenkin jäljelle. Olin silti taivaassa.

   Kysyin siltä toiselta nuorelta hoitajalta, joka oli mulle tuttu jo vuosien takaa, että miksi mun verenpaineet on niin korkealla.

”Siks kun sulla on niin kovat kivut.”

Sen lisäks mulla oli kuumetta 37,8 astetta. Mua ei ollut palellut missään vaiheessa. Tulehdusarvot olivat normaalit sen nuoremman hoitajan mukaan – vielä.

   Tuskin lääkkeet olivat ehtineet vaikuttaa viittä minuuttiakaan, kun se Robert Pattinsonin ja Sebastian Rejmanin sekoitukselta näyttävä lääkäri tuli kyselemään vointia ja tunnustelemaan vatsaani, joka oli edelleen pinkeä kuin ilmapallo ja kova kuin kivi.

”Kyllä mulla edelleen kipuja on.”

”Joo, tukos siellä todennäköisesti on. TAYSiin lähdön paikka.”

Sen jälkeen se lääkäri lähti soittamaan ambulanssia ja kirjaamaan lähetettä.

   Mä aloin itkeä hysteerisenä. Mä en halunnut kuolla suolitukokseen.

   Nuorempi naishoitaja keräsi mun kamppeita. Joku älynväläys mulla oli käynyt, sillä mulla oli onneksi kännykän laturi mukana. Se olikin melkein ensimmäinen kysymys, jonka äiti esitti sen jälkeen kun oli kuullut uusimmat uutiset.

Puhelumme loputtua Whatsappiin tuli viesti. Äiti sanoi, että se rakastaa mua.

Se nuorempi hoitaja kysyi mun paniikin nähtyään, haluanko mä, et se odottaa ambulanssin ensihoitajia mun kanssa. Mä sanoin, et jos se vaan voi. Odotettiin ja juteltiin. Se hoitaja – mun entinen isonen – teki kyllä kaikkensa, et mä rauhoittuisin. Mut muistot kahdeksan vuoden takaa, pelko siitä, et mä jäisin vaan norumaan johonkin Acutan soppeen ilman hoitoa liian pitkäksi aikaa, oli liian voimakas. Tosin Sebastian Pattinsonin kirjoittama lähete oli todella vakuuttava. Rivien välistä olisi kuka vain osannut lukea, et lisätutkimuksia ja hoitoa pikaisesti kiitos.

   Ambulanssimiehet tuli ja mä urheasti päätin kävellä paarien kyytiin. Hoitajat onneksi tuki kyynärpäistä. Lääkkeet oli aika huojuttavia. Molemmat hoitajat toivottivat onnea matkaan ja lääkäri toivotti parempaa vointia. Mä katoin sitä lääkäriä itkuisin silmin ja sanoin kiitos. Mä todella toivon, et hän tajusi, että tarkoitin sitä koko sydämestäni.

Alle tunnissa ensiapuun saapumisesta olin jo ambulanssin kyydissä, määränpäänä Tampereen yliopistollinen keskussairaala.

Mä muistan siitä matkasta mun itkuisuuden, muutaman lisäkipulääkkeen ja mieshoitajan rauhallisen ja rauhoittelevan toiminnan. En ehkä kiittänyt niitäkään tarpeeksi. Edellisen, syyskuun 2010 sairaalareissun juonen kuultuaan vieressäni istunut hoitaja päätti soittaa TAYSin Acutaan, jonne mua oltiin viemässä. Hän halusi sekä infota, millainen potilaskeissi oli luvassa, mutta myös kertoa huoleni, et mut leikataan liian myöhään.

  Sieltä vastattiin, et jos leikkaava lääkäri on nukkumassa, se herätetään viimeistään nyt. Mun olo rauhoittui heti hieman. Mä olisin ehkä sittenkin turvassa ja jäämässä henkiin.

   Taysin Acutasta muistot ovat sekavia. Pelkäsin koko ajan kipujen pahemista ja sitä epätietoisuutta, et joudunko leikkaukseen vai en. Pelkäsin myös siellä yksin sängyllä nuokkuessani, et jos mut tarvii leikata, leikkaako nää mut ajoissa. Se oli sellaista pelonsekaista utua. Paljon yksittäisiä tapahtumia kokonaisuuden tai kronologisuuden sijaan kuitenkin muistan. Otettiin sydänfilmiä, verikokeita ja valtimoverikoetta. Huusin hysteriasta, kun kuulin mulle tarjoiltavan sellaista ajanvietettä. En ollut kuullut siitä mitään hyvää muutamia kertoja saman kokeneelta ystävältäni. Se olikin just sitä, mitä hän oli lupaillut – yks pahimmista. En tiiä, oliko se valtimoverikoe vai nenämahaletku pahempi. Kumpikin syvältä. CT-kuvasta löytyi kuin löytyikin suolitukos, joka johtui kuulemma aiempien suolistoleikkauksien jälkeen muodostuneista kiinnikkeistä. Ja sit odoteltiin lääkäriä leikkurista, et tiedetään, päädynkö leikkauspöydälle vai en. Mä olin varma, et päätyisin.

Tilanteeni kääntyi kuitenkin yllätyksellisesti itsestään, nesteytyksen ja lääkkeiden avulla hyväksi – jo aamuyöllä Acutassa leikkurista tullut lääkäri kuuli stetoskoopin avulla mahastani hiljaisia suoliääniä. Niinpä mut siirrettiin Gastrologian vuodeosastolle 2, jossa vietin seuraavat neljä päivää.

   Mä en muista, missä vaiheessa siellä Taysin Acutassa sain mun kännykän käsiini. En edes muista, antoiko sen joku mun repusta vai ojentiko joku mun repun mulle ja otin sen itse sieltä. Mut sen muistan, et siellä oli viesti mun toiselta tärkeimmistä ystävistä. Mä olin pyytänyt äitiä ilmoittamaan sille, et mua viedään TAYSiin. En jotenkin kyennyt sellaiseen itse siellä Jämsässä ambulanssia odotellessani. Olin liian sekaisin infotakseni toista ilman, että aiheuttaisin turhaa paniikkia. Se mun ystävä oli laittanut mulle viestiksi kohdan Psalmista 23. Mun vatsa tuntui sen verran aralta ja turvonneelta, etten kyennyt nauramaan. Mut sen viestiä lukiessani mä hymyilin yhtäkkiä tosi leveesti – enhän mä ollut vielä kuolemassa!

Vasta myöhemmin mä tajusin, et kuinka paljon se viesti mun puhelimessa olisi merkinnyt, jos se ois ollut mun ystävän viimeinen viesti mulle. Siinäkin tapauksessa, etten ois ikinä ehtinyt lukea sitä.

Se ystävä piilotti huolensa mun voinnista seuraavina päivinä mitä hauskimpin viesteihin. Ja sit oli monia muitakin ihmisiä, jotka Facebook- ja Instagram-päivitykseni nähtyään lähettelivät viestejä ja tsemppasivat. Niiden avulla mä kestin sen, et mulla oli parikin erikokoista nenämahaletkua ja virtsaummen takia katetri ja ulostetta ei meinannut tulla moneen päivään.

   Niin, vastoinkäymiset eivät loppuneet suoliäänten yhtäkkiseen palaamiseen aamuyöllä Acutassa. Kivut alkoivat uudestaan just ennen kuin mut siirrettiin osastolle. Niihin auttoivat onneksi lääkkeet. Mutta mun nenämahaletku jouduttiin vaihtamaan isompaan, koska se ei vetänyt. Ja sit kaikki ihmetteli, miks se isompikaan ei vedä. Yritettiin laimentaa vatsanlaukun sisältöä vedellä ja ties millä vippaskonsteilla – turhaan. Ilon sijaan tuli lisää kipua. En tiedä, mutta veikkaan, että siellä mahalaukussa oli useamman päivän ruoat sulamatta, sillä se suolitukoskin oli kuulemma pitkän ajan – jopa kuukausien – tulos. No, kun ne ruoat ei tulleet nenämahalatkun avulla ulos, ne tuli sitten oksentamalla. Sen jälkeen piti pidetellä tunti, että mun epilepsialääkkeet imeytyy, koska se letku korkattiin hetkeksi. Ja aika pian sen jälkeen ilmoitin, että se letku aiheuttaa hyödyn sijaan enemmän kipua, joten voisko siltä lääkäriltä kysyä, voiko sen vaan ottaa pois. Sairaanhoitaja yritti, että josko antais mulle Panadolia kurkun kipuihin, johon totesin, että eihän ne nyt oikeasti auta yhtään, sillä ei se Panadol sitä nenämahaletkua sieltä poista. Hoitajan oli pakko allekirjoittaa mun väite ja hetken kuluttua hän palasi luokseni mukanaan lääkärin myöntymys letkun poistoon, mutta myös ukaasi. Jos oksentaisin kerrankin, se laitettaisiin takaisin.

Mä sanoin, että sit mä en vaan oksenna.

 Enkä oksentanut – osittain pahoinvointilääkkeiden avustuksella. Olo kohentui heti huomattavasti, kun puutarhaletkun tuntu oli poissa kurkusta.

   Niin, sit se virtsakatetri vielä. Mä olin jo yöllä siellä Acutassa miettinyt, että miksi mä en pysty kunnolla pissaamaan. Viisaana en sitten kuitenkaan huolestuttanut muita ja osastollakin kovasti peittelin asiaa seuraavan aamupäivän ajan. Sairaanhoitajat kuitenkin ihmettelivät, miksi pyysin viemään niin usein vessaan. Heillä oli kai jo epäilyksiä, mutta kun lopulta tuskasta kärsien ja jokaisessa asennossa syvään hengitellen pyysin virtsarakon tilanteen tsekkaamista, tuloksena oli varma virtsaumpi-diagnoosi. Käytännössä se tarkoitti kahta litraa pissaa, jota rakkoni ei kyennyt tyhjentämään. Käsittääkseni rakon vetoisuus on puoli litraa. Diagnoosin syy ei koskaan tarkasti selvinnyt, mutta ilmeisesti suolitukoksen aiheuttamat kivut olivat saaneet myös rakon lihakset pahasti jumiin tai lamaannukseen.

   Se virtsaumpi ja siitä johtunut kestokatetri taisi olla jopa pahin takaisku mulle henkisesti, mitä tuli suolitukoksen aiheuttamiin liitännäisongelmiin. Hoitajat ja lääkärit ihmettelee, miten se nyt näin ja mun tekee mieli huutaa, et anteeksi, etten osaa pissata just nyt. Anteeksi ihan helvetisti, etten voi vaikuttaa rakkoni toimintaan. Sehän ei oikeasti edes ole millään tavalla ihmisen päätösvallan alla oleva elin. Samoin teki mieli pyytää anteeksi sitä, että suolistoni toiminnan käynnistyminen kesti monta päivää, enkä useammankaan vessakäynnin jälkeen voinut ilmoittaa minkään sortin tuotoksesta pöntössä.

   Sain todella kokea kovan käden kautta sen, että ihmisen elimistö on maailman omituisin järjestelmä ja moniin asioihin ei sen suhteen voi vaikuttaa. Ja jos suolisto menee jumiin, ollaan aika hengenvaarallisessa tilanteessa. Lähtöpäivänä katerista päästyäni ja vessassa asioimisen suhteenkin onnistuneena lääkäri sanoi, että voi olla että tulen uudemman kerran sairaalaan uuden suolitukoksen vuoksi ja sitten mulle laitetaan avanne. Tai sitten voi olla, etten saa enää koskaan tukosta. Kuitenkaan en voi itse juurikaan vaikuttaa siihen, tuleeko se tukos vai ei. Herran haltuun.

Onneksi avanneriskistä oltiin mainittu mulle vasta sitten, kun tukos oli mennyt itsestään ohi. Mutta kamalaa oli myös kuulla, että mitään varmuutta tulevaisuuden mahdollisista vastoinkäymisistä ei voitu antaa. Pahinta oli se, että mä en voisi mitenkään vaikuttaa suolistoni toimintaan. Tai ainoastaan kuitujen- ja vedensaannin turvaamisella, mutta sekin on hyvin pientä vaikuttamista. Minä ja elämäni ihmiset olemmekin käyneet läpi pitkän tien sen suhteen, että opettelemme taas luottamaan elämään pahimpien elämänkokemusten uusiutumisen jälkeen. Varsinkin, kun sain muistoksi tuosta tukoksesta todennäköisesti ikuiset kiinnikekivut, jotka muistuttavat suolitukoksen alkamisesta kertovia kipuja. Erotus on vain se, että se ei ole suolitukos. Kiinnikekipujen ja tukoksen tunnistamisen erottaminen on hyvin haastavaa ja olenkin olut monesti ensiavussa turhaan. Pelko on siis ollut kuluneena vuonna voimakkaasti läsnä. On vain ollut pakko totutella elämään kipujen kanssa, opetella tunnistamaan vaarallisen ja vaarattoman kivun erot – ja samalla on vain luotettava, että kaikki menee hyvin.

~ Roosa ~

2019

Kirjoitin vuosi sitten ystävältäni saamaani muistikirjaan rakettien räiskyessä taivaalla yhden lauseen. Tuo lause meni näin:

Vuodesta 2019 tulee mun vuosi.

Voin kertoa, ettei tullut. Tai tuli siitä, mun sairaskertomusten vuosi. Vuosi, jolloin keskityin nauttimisen ja flow:n sijaan enemmän hengissä pysymiseen ja siihen, miten ihmeessä mä voin luottaa elämään kaiken tän sairastamisen jälkeen.

Blogi on ollut tasan viimeinen asia mun to do -listalla. Sorit siitä. Mutta tässä hei nyt ollaan. Hengissä.

Koko vuoden alkukuukaudet mä kamppailin mitä omituisempien oireiden kanssa. Pahinta oli 100 yläpuolella hakkaava syke ja jatkuva antibioottikuurien syöminen, kun sormien iho aukeili ja tulehtui. Ihan koko ajan. Mua ahdisti, mut se ahdistus ei kohdistunut mihinkään. Mua ahdisti yleisesti kaikki ja toisaalta ei yhtään mikään. Olin varma jo itekin, et mul on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

Kieltäydyin lääkkeistä.

Maaliskuu alkoi varoittamatta suolitukoksella ja reissulla TAYSiin. Kaikki päättyi hyvin, mutta kukaan ei voinut luvata varmaksi, elänkö elämäni loppuun ilman tukoksia, vai tuunko joskus uusissa tuskissa sairaalaan ja päädyn leikkauspöydälle, jolta poistuisin parhaimmassa tapauksessa avanteen kanssa.

En oo vieläkään varmaan selvinnyt tuosta kokemuksesta. Henkisesti siis.

Huhtikuussa sattumalta todettiinkin, ettei mul oo yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, eikä se ainakaan aiheuta mulle kiitolaukkaa hakkaavaa sykettä. Sen sijaan mun luuydin on kuluttanut rautavarastot tyhjiin. Päädyin mun TAYS-taustani ja suolistoni tilanteen ymmärtävän sisätautilääkärin ansiosta rautatiputukseen. Kun kuulin puhelimessa sanan ”infuusio” ilman, että mun tarvitsi ottaa sitä itse puheeksi, itkin onnesta.

Loppukevät ja alkukesä oli muistini mukaan ihan jees. Heinäkuussa tuli lievempi suolitukos ja nukuin yhden yön TAYSin päivystysosastolla. Tänä syksynä keräsin jackpottiini vielä yhden kohtutulehduksen ja silmäoireita ainoassa näkevässä silmässäni, joihin ei löytynyt selitystä.

Ja se ensiavussa diagnosoitu kohtutulehdus ei muuten välttämättä sittenkään ollut kohtutulehdus.

Mut hei, sain silti antibiooteista kaupan päälle suolistoni täysin sekaisin. Just kun luulin, et se alkaa olla ok. Tai miten mä voin sanoo ”ok”, kun mä kuitenkin kamppailen lopun ikäni kiinnikekipujen sekä vatsanpehmikkeiden oikean annostuksen kanssa? Ja kun vielä lisäksi pelkään erityisesti joka reissussa, et tulee uusi suolitukos? Tai kun mietin, miten saan imeytettyä kaikki ne kadottamani viiskiloo takaisin?

Mun elämästä tuli tänä vuonna vaan yhtä ohutsuolta ja kanta.fi -kertomusta. Samalla mä rupesin vaan odottamaan ja pelkäämään, et mitähän seuraavaks. Niinpä tästä vuodesta tuli myös psykosomaattisten oireiden viidakko.

En oo nauttinut hetkeekään.

Tai okei, mun vuodessa on ollut myös kivoja juttuja. Mutten muistais niistä puoliakaan, ellei mun kameran rullalle ois taltioitunut videopätkiä ja kuvia, joista osa löytyy myös Instagramista. Okei, myös Facebookista.

Mun elämässä on ollut koko vuoden ajalle töitä - ja elokuussa pääsin unelmaduuniin nuorisotyön puolelle. Sain auttaa ystävää ja toistakin elämän tuskaisissa hetkissä - enkä antanut kummankaan luovuttaa. Reissasin Keski-Suomen ja Varsinais-Suomen väliä muutamaankin otteeseen, sillä juhlat, lomamatka ja rento illanvietto olivat lopulta parempia vaihtoehtoja kuin suolitukoksen ja elämän pelkääminen. Vaikka pelkäsin mä siltikin. Mut sain myös huomata, että pelkäsin turhaan.

Mä vein just ennen ekaa tukosta mun toisen veljen Apulannan keikalle Hartsulle joululahjamatkalle ja me selvittiin hienosti, vaikka veli olikin kipeenä. Otettiin myös samalle iltaa/yötä toinen keikka, jonka tarjosi Atomirotta. Pari kuukautta myöhemmin järjestettiin meidän porukoille kolmenkymmenen yhteisen vuoden kunniaksi yllätyskeikka Eppu-teemalla. Se jäi meidän kaikkien mieleen. Ja sit kävin myös noiden keikkojen välissä mun yhden elämän tukipilarin kaa Helsingissä kattomassa meidän yhteistä vanhaa gospel-lempparii. Kesällä nappasin vielä listalle Olavi Uusivirran ja Vesterisen sekä hänen yhtyeensä keikan.

Vietin paljon aikaa mökillä. Aloitin ilmajoogan, joka oli tosi vaikeeta CP:n kanssa, mut kehityin myös hirveesti. Jatkan sitä ensi vuonna.

Mun tekemä työ tänä syksynä nuorten parissa on saanut paljon tunnustusta niin arkisessa vuorovaikutuksessa kuin paikkakuntatsollakin. Oon siitä iloinen, mut samalla hämmentynyt - mähän teen vaan sitä, mist tykkään ja  niin hyvin kuin voin. Ja oon superkiitollinen, et tuota matkaa on vielä 5 kuukautta jäljellä. Toivon toki, et saan jatkaa sitä myös syksyllä, mikäli valtio tukee.

Mun elämässä on siis ollut myös iloa. Mut samalla mun on ollut hirveen vaikee nauttii siitä. Pikemminkin oon työntänyt ne asiat pois mun luota, koska en oo aatellut olevani niiden arvoinen. Tai et kohta kuitenkin joku vie ne multa pois. Ja jos ei muuta, mua on sattunut fyysisesti. Suolistossani olevilla kiinnikkeillä tuntuu olevan ihan oma elämänsä. Töissä vielä selviää niiden kanssa, koska kivoja juttuja tehdessä unohtaa helposti sen kivun, jolle huutais vapaa-ajalla pelkkää perkelettä. Mut auta armias, jos lähden tekemään jotain sellaista, mitä jännitän - silloin sattuu varmasti. Sit pitäis kuitenkin ylittää ittensä, eikä pelätä, et joutuuko täs lanssilla TAYSiin.

Älkää ees kysykö, miten oon hoitanut IP:tä.

En ole.

Mä oon tuhottoman pahoillani ja niin älyttömän kiitollinen kaikille niille, jotka on kestäneet mua tämän vuoden. Sillä välillä tai useamminkin mä en oo kestänyt edes ite itteeni. On ollut karua menettää se kivuton elämä vatsan suhteen, mitä elin kahdeksan edellistä vuotta. Kohdata se pelko, mitä ei koskaan enää kuvitellut kohtaavansa. Tajuta, etten mä ehkä koskaan saakaan biologista lasta, koska sain tänä vuonna niin monta huonoo korttia. Keksisin varmasti tuhat muutakin huonoo asiaa. Mut kiitos perheelle ja ystäville, jotka on kuitenkin pysyneet vierellä. Silloinkin, kun mä en ois sitä millään lailla ansainnut. Kiitos, kun olette yrittäneet ja välillä saaneetkin mut ajattelemaan muutakin kuin kipeää mahaani. Tai paskaa tuuriani. Niin ja anteeksi - yritetään ensi vuonna toivottavasti paremmalla onnella. 

Mä toivon, että ensi vuodesta tulisi terveempi ja iloisempi. Et muistaisin ja löytäisin taas ne vanhat jutut, mistä sain ennen voimaa. Et jaksaisin taas kirjoittaa blogia. Pystyisin taas käymään salilla. Ehtisin lukea monta kirjaa. Saisin työn ja mielekkään vapaa-ajan tasapainoon. Olisin vuorostani ystävä, joka antaa omastaan.

Onhan näitä. Ehken saa näistä mitään, mut yritän kaikkeni, et eläisin taas elämää, josta oikeasti pidän. 

~ Roosa ~

Sulle, jäärä

Mun yhdellä lähimmistä ystävistä on tänään merkittävä päivä, joten halusin julkaista hänelle tekstin omanlaisena pienenä muistamisena tehdystä työstä. En tiiä, luetko Sä koskaan tätä tai odotitko Sä tällaista, mutta tässä olisi - ole hyvä!

Tänään olisi sitten se päivä - vihdoinkin! Oon niin onnellinen sun puolesta. Sä teit pirusti hommia ja turhautumisen täyteisiä päiviä on varmasti näihin vuosiin mahtunut. Puhumattakaan viimeisimmistä parista kuukaudesta (tai muutamasta viikosta). Välillä mut valtasi epäilys, pakko myöntää. Mutta mä en missään vaiheessa kadottanut sitä pientä ääntä mun sisällä, joka sanoi, että sä kyllä pystyt siihen. Ja niin sä pystyitkin. Aika mieletön suoritus! Erityisesti se sun loppuvaiheen päättäväisyys, kun sait oikeen vaihteen päälle...ei vitsit kuin upeeta sitä oli seurata. Silloin mä viimeistään tiesin, että valmista tulee. Sillä siinä pakersi se sama ihminen, joka päätti, et hän haluu prätkän ja hän haluu vaihtoon. Päätöksensä jälkeen se tyyppi hommas prätkän ja lensi myös 3 kuukaudeks Atlantin toiselle puolelle. Ja tänään se sama tyyppi on valmistunut. Koska se päätti niin. En voi kuin hymyillä.

Mä olen sanonut tän varmaan tuhannesti, mutta mä toivon, ettet pidä tätä sanahelinänä.

Mä oon kiitollinen sinusta.

Miltei kahteen ja puoleen vuoteen mahtuu aika paljon. Hymyä, naurua, tuhansia kilometrejä valtateitä sekä vähän mertakin, valtavan mielenkiintoisia ja älyä vaativia keskusteluja. Satoja turhia infoja ja kuvia whatsappissa. Mutta myöskin hampaiden kiristelyä ja salamoita, kun kaks jäärää ottaa yhteen tai käsittää tahtomattaan asioita väärin. Onneksi me saakelin jäärät ollaan kuitenkin haluttu pyrkiä niiden tilanteiden jälkeen sovintoon ja jatkamaan tätä omituista ystävyyttä eteenpäin. Kyllä me molemmat varmasti muistetaan ne tilanteet, jolloin paloi päreet. Mutta oon kiitollinen siitä, että ei liikoja niitä muistella, vaan ollaan opittu ja jatkettu siitä, mihin jäätiin.
   Oon kiitollinen myöskin siitä, että oot jakanut mulle paljon elämästäsi - onnen ja ärsytyksen hetkistä, huolista, unelmista, pohdintaa aiheuttavista jutuista ja ihan arkisista asioista. Mutta erityisesti niistä hetkistä, jotka on satuttaneet sua. En varmastikaan tiedä kaikkea susta, sillä sanot ehkä viideosan siitä, mitä sun päässä liikkuu. Mutta sen mä tiedän, että oon onnekas, kun oon saanut kuulla kaikista noista edellisistä. Sulla on ollut valitettavan rankkaa ihmissuhteissasi. Sut on nähty väärin hyvin pienestä pitäen. Yhden samantyylistä tarinaa kantavan läheisenä voin vain kuvitella, kuinka rankkaa se on ollut. En allekirjoita tai oikeuta tokikaan kaikkia sun tekoja, mutta oon koko meidän tuntemisen ajan ajatellut, että kunpa ihmiset näkis sut siinä valossa, missä mä nään sut. Että ne näkis sen ihmisen, joka on kaiken sen vitsin vääntämisen, tietynlaisen ehdottomuuden ja saamattomuuden alla. Kiitos, että mä oon saanut. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, sillä mäkin näin sut aluksi väärin (ja meni pitkään, ennen kuin annoin sen itelleni anteeksi). Kiitos, että annoit silti mahdollisuuden - ja oot antanut aika monta senkin jälkeen. Joskus aika lähtömetreillä kertoessasi vääryyksistä, joita oot kohdannut, sä sanoit myös jotenkin näin (muutin vähän, koska blogi on kuitenkin julkinen) "mä ajattelin, että siellä, sitten siellä, siellä ja siellä...muttei missään". Mä toivon, että mä oon voinut olla ainakin yksi poikkeus sääntöön. Yksi positiivinen muisto sieltä yhdestä paikasta, joka jäi myös elämään kaiken jälkeenkin - vaikka sä sanoit pelkääväsi muuta. Mutta kuten mä sanoin - me ollaan pelattu hyvin niitten pelikorttien varassa, mitä meillä on ollut. Se ei jäänyt Suksariin.

   Tiiäkkö mistä mä pidän tässä meidän kahden omituisessa ystävyydessä eniten?
   Siitä ehdottomasta rehellisyydestä, joka meidän välillä on ollut alusta asti. Oot ensimmäinen, jonka kanssa ei oo käynyt niin, että joku mun tahoton moka tulee esille muutaman vuoden päästä ja sitten juttu paisuu niin isoks pullataikinaks, ettei siitä vaan selvitä. Okei, nyt mä itken täällä...mutta mä aattelin niin pitkään, että mä oon vaan sellanen magneetti, joka kerää vaan tollasii ihmisii ympärilleen (tähän ei siis lasketa Epaa). Ja narsisteja. Sen takia mä myös silloin 2017 alussa mietin pitkään, annanko mä sulle mahdollisuuden. Mä olin just selvinnyt yhden ikävän tapauksen jäljiltä, enkä halunnut tippuu uudestaan. Mutta mä en onneksi tippunut, vaan opin taas luottamaan siihen, että hyviä ihmisiä on oikeasti olemassa. Myös mua varten. 

   Mä oon siis voinut luottaa siihen, että se, mitä sä sanot, on sun rehellinen mielipide. Sä et mielistele - sanot suoraan myös mun heikoista kohdista. Vaikka se sattuiskin. Ja jos mä mietinkin, että painaaks sun mieltäs joku, mä voin luottaa siihen, että sä kyllä kerrot ajallas. Kuten voin luottaa siihenkin, että jos vahingossa loukkaan tai meen liian pitkälle, sä annat kuulua. Sama tietysti toisinpäin - kerron rehellisesti ja ajallani sekä ilmoitan, jos raja ylitettiin. Mutta luulenpa, että sä tiedät osan siitä 3/5:sta, mitä jätän välillä sanomatta tai myöhempään hetkeen. Se on välillä pelottavaa, koska niin monelta pystyn kätkemään kaiken haluamani. Mutta sä näät mun naamasta, milloin mun tekis mieli ojentaa sua keittiön(kaappien) siisteydestä ja milloin mua jännittää jokin. Viimeisimmän sä tiedät kyllä ilman katsekontaktiakin - ja kuinka monen sadan tai tuhannen kilometrin päästä tahansa. Hirmu pelottavaa, mutta toisaalta - myös helpottavaa. En tiiä, miten sä teet sen, mutta hyvä et teet.
   Sun kanssa mä oon oppinut, etten mä ookaan niin hyvä, kuin luulin. Me molemmat vihataan turhaa draamaa, mutta huomaan aiheuttavani sitä tässä ihmissuhteessa. Suurimmaksi osaksi vain minä. Hups ja anteeks. Sekä kiitti ko siedät.
   Välillä mä pyöritän liian isoja rattaita päässäni ja opettelen pysäyttään niitä. Että sä pidät tätä ystävyyttä hengissä huvin vuoks. Vaikkei se oo totta, sun rehellisyys huomioiden. Kyllä mun yks pahimmista peloista on menettää sut - varsinkin oman ajattelemattomuuden takia. Oon jopa sanonut sun äidilles, että jos tulee päivä, ettet sä oo enää mun ystävä mun käytöksen takia, en anna sitä itelleni koskaan anteeksi. Enkä antaiskaan. En silti vois koskaan pitää sua pakolla mun ystävänä - jos sä haluaisit lähtee, sä saisit. Ja sun pitäiskin. Onneksi tiiän, että ainakin tällä hetkellä se on turha pelko. Toivon myös, ettei se koskaan toteudu.

Silloin tällöin mä mietin, unohtuuko ne kaikki hauskat sanavalinnat ja "meidän jutut", mitä luotiin vuoden 2017 aikana. Eikä siinä mitään - se ois aika inhimillistä. Ainahan voi keksiä uusia. Mutta välillä on hauska huomata, että saat mut nousemaan sohvalta 300 km päästä sanomalla että minuutin päästä whatsapp-keskustelussa on kuva tyhjästä sohvasta. Tai että mä saan tilaisuuden sanoa "ota buranaa ja panadolii". Onhan noita. Sä muistat yllättävän paljon niin unohtelevaksi luonteeksi. Ja yllätät joka kerta, kun muistat - sillä mä olin miltei unohtanut.
   Pidän siitä tavasta, miten sä tsemppaat mua unelmieni saavuttamisessa. Tai kun luulen, etten pysty, sä sanot, että kyllä mä pystyn. Ja sanot sen niin monta kertaa, et uskon itsekin. Tsemppaamisesta esimerkkinä ihan vaikka esimerkkinä tää tän viikkoinen unelma. Uskon, että mä oon osannut tsempata kans sua. Ei sais olettaa, tiedän. Mutta luulenpa, etten oo hirveen hukassa tän ajatuksen suhteen. On aika hienoo, et vastavuoroisesti tsempataan toisiamme tavoitteidemme kanssa, vaikka ne poikkeis toisistaan täysin tai ei ymmärrettäs niistä juuri mitään. Eikä tarttekaan. Sen ymmärtäminen, et mikä toiselle on tärkeetä, sen sijaan on älyttömän tarpeellista ja tärkeetä. En mä liiemmin pitänyt siitä, et lähdit vaihtoon, vieläpä niin kauas. Pelkäsin, et sulle käy jotain. Vaikka tiesin, et se sama vois käydä täällä Suomessakin. Mutta mä tiesin, et se on sulle tärkee juttu, niin totta helvetissä mä tsemppasin sua lähtemään. Ja olihan se näin jälkikäteen ajateltuna tosi kannattava juttu.
   Oon vuosien saatossa myös saanut huomata, että sä kyllä osaat ton aitähin myös suomeks. Joka kerta se saa aidon hymyn mun kasvoille. Siks kai sä sanot niin harvoin sen - ettei nyt mielensäpahoittaja aiheuttais liikaa iloo, eiku. Vaikken mä aina kuule sitä silloin kun olis kiva, mä tiiän, että sä sanot sen kyllä silloin, kun on oikeesti aihetta. Ja silloin, kun ois kiva kuulla, mutten kuule, oon tatuoinut ne yllättävät aidon hymyn aikaansaavat hetket mun verkkokalvolle.
  Jokainen tarvis yhden ystävän, jonka kanssa jutella tekstiilipesureista tai muusta hyvin randomista tai hyvin tavallisesta pitkään ja suurella mielenkiinnolla. Tai joka ottaa toisen perheen niin hyvin huomioon. Kattelen aina hymyssä suin ja suurella ylpeydellä sitä, miten sä huomioit koko mun perheen aina kun näät niitä - erityisesti ne pienimmät. Sä oot älyttömän hyvä kasvattaja ja se ei oo ainoastaan koulutuksen ansiota. Kyllä sulla on siihen myös luontaisia kykyjä.
   Jokainen tarviis myös ihmisen, joka kuuntelee, muttei jatka sitä asioiden atomeiks purkamista, johon toinen haluais lähteä. Mulla on onneks elämässäni ihmisii, jotka jaksaa käydä mun kanssa elämääni kohahduttaneita tapahtumia vaihe vaiheelta ja eri näkökulmista läpi niin monta kertaa kuin tarvii. Ja sitten on onneksi sinä, joka kyllä kuuntelee, mutta sitten käskee lopettamaan hössöttämisen ja panikoinnin. Ja joka joko tietoisesti tai tiedostamatta keskittyy mun naurattamiseen seuraavat pari päivää. Ootkin varmaan ainoa ihminen, joka saa mut paniikissakin nauramaan. En voi kuin arvostaa. Kun mä makasin TAYSis Acutassa enkä tiennyt (eikä kukaan tiennyt), mitä tapahtuu seuraavaks ja miten käy, luin sun viestin ja olisin nauranut, jos olisin voinut. Sen sijaan hymyilin aika leveesti. Vaikka jälkikäteen oon ajatellut, että jos Psalmi 23 ois ollut sun vika viesti mulle, ois se ollut aika lohdullinen. Sillä hetkellä kuitenkin hymyilytti, sillä en aikonut just siinä kohtaa kuolla. Seuraavinakin päivinä kätkit huolesi mun voinnista kysymyksiin, jotka oli muotoiltu mitä hauskimmilla tavoilla. Kuka toinen mut ois saanut siinä härdellissä oikeesti hymyileen? Tuskin kukaan muu kuin sinä.

   Mut kaikesta hauskuudestasi huolimatta - kyllähän sä välillä oot ärsyttävä. Mutta niin oon määkin. Tässä ystävyydessä en olekaan ainoastaan oppinut, missä mun pitää petrata. Oon oppinut myös enemmän kuin kenenkään muun ystäväni kohdalla sitä hyväksyntää, että ne ärsyttävätkin piirteet on vaan osa sua ja mun omat mua. Ystävyydessä pitää antaa tilaa molempien keskeneräisyydelle. Välillä sitä kutsutaan sietämiseksi.
   Kiitos kun esimerkiks siedät sitä, et kyläillessäni sun luona mä en vaan osaa jättää sun keittiötä rauhaan ja muutenkin liikun rätti kädessä ympäri sun kämppää. Lohdutukseksi - teen niin kaikkien muidenkin luona. Ne muut tosin mäkättää siitä edelleen, oot vissiin ainoa, joka on päättänyt olla puuttumatta asiaan. Oot vissiin tajunnut, ettei marmatus muuttais asiaa, joten parempi antaa olla. Tai sit jotain muuta. Joka tapauksessa - kiitos.
   En silti vaihtais. En mun älyttömiä sanoja, joiden ei ois pitänyt ikinä tulla ulos suusta. En sun saamattomuuttas. En yhtään automatkaa, joiden aikana ollaan puhuttu tai oltu rauhassa puhumatta. Enkä yhtään viestii, jotka sä lähetit sun päivällä ja mä luin ne mun aamulla. Jokainen niistä hymyilytti. Sinä aikana mietin, että jos me selvittiin 8000 kilometristä, selvitään aika monesta muustakin. Enkä mä ehkä vaihtais yhtään riitaakaan. Sillä niistä on opittu ja ollaan tilanteessa, jossa tunnetaan toisemme ja meidän trigger-pisteet yhä paremmin.
  Me ei olla enää niitä suksarilaisii, jotka paitaperseili sen vuoden. Se aika oli kieltämättä hauskaa ja ainutlaatuista, muttei se ois voinut jatkuu ikuisuuksia. Vaikka välillä ikävöinkin sitä aikaa. Mutta pidän valtavasti myös tästä vaiheesta, jossa molemmilla on työt ja typerii sekä turhii viestejä puhelimessa, mutta välistä myös paljon asiaa. Jotka ottaa kiintopisteitä muutaman kuukauden päähän - joilla on aina joku juttu, jota yhdessä odottaa.
   Odotan myös innolla ja mielenkiinnolla tätä uutta ja tulevaa vaihetta, kun molemmat on saavuttaneet saman tavoitteen. Toivon, että sä jatkossakin haastat mut ja järjestät mun varalle asioita, joissa joudun ylittämään itseni. Oon oppinut itsestäni näiden muutaman vuoden aikana enemmän asioita kuin 10 vuoden aikana yhteensä. Ilman sua en ois oppinut - ja kehittynyt. Mennyt epämukavuusalueille niin useasti ja huomannut selviäväni. Sä oot saanut mun päähän sen oman tahtotilan, että vaikka jännittäis tai tuntuis epämukavalta, tulta päin vain! Kiitos - ja tää tulee myös niiltä monilta ihmisiltä, jotka sitä ei aiemmin osanneet tai uskaltaneet tehdä.
  Toivon myös totisesti, et jatkat sitä brutaalirehellisyyttäs, joka on satuttavan tarkkanäköistä mutta kasvattavaa. Et oo suotta kasvatuksen ammattilainen.

En päätä tätä sanoihin vittusaatanaperkelejumalauta. Päätän tän näin:

ONNEA ja kiitos et oot. Sillä vaikka me ei koskaan samaan suuntaan kuljettukaan, nyt mä tiedän, miksi elää kannattaa.

~ Roose ~

Ihme nimeltä elämä

Huhhuh, onpa ollut pitkä tauko! Tätä(kään) ei suunniteltu (paluuta blogin pariin sen sijaan useasti), mutta pääpointti kai on, että täällä taas ollaan!

Mun elämä on ollut työn ja arjen tasapainoilua kokemusasiantuntijakoulutuksen kanssa. Olen ollut tosi tyytyväinen mun työhön ja säännölliseen työaikaan, se on tehnyt mulle pelkkää hyvää. Mutta jatkuva sosiaalisuus myös väsyttää ja olen saanut huomata, kuinka paljon tarvitsen omaa aikaa ja tilaa työpäivien jälkeen. Ja voin sanoa, että paljon. Oon avannut mun läppärin syyskuun jälkeen maksimissaan omien sormien lukumäärän verran. Valehtelematta yhtään. Kai mä sain oppari- ja opiskeluaikana ylipäätään tarpeekseni jokapäiväisestä koneen virtanapin painamisesta tarpeekseni - ja niin se homma jäi.

   Nyt olen kuitenkin tässä. Kuten sanottua, mun elämä ei ole näiden hiljaisten kuukausien aikana muuttunut juuri yhtään. Arkisin lähden paremmalla sekä huonommalla onnella kahdeksan pintaan töihin ja palaudun kolmen, neljän välillä kotiin. Teen ruokaa, siivoan, pesen pyykkiä, katson telkkaria ja menen nukkumaan. Sama setti seuraavana päivänä uudestaan.

Noin kirjoitin 1.3. ja ajattelin jatkaa seuraavalla viikolla - tai ehkäpä jo sunnuntai-iltana siskojen lähdettyä viikonloppukäynniltä. 3.3. siskojen lähdettyä oli pian kuitenkin minun aikani lähteä itse ensiavun kautta TAYSiin neljäksi päivää.
   Kiinnikkeen aiheuttama suolitukos. 
   On sanomattakin selvää, että säikähdin ja ajattelin jo hetken, että tämä oli tässä - enkä ole edes ehtinyt päivittää hautajaissuunnitelmaani! Elämä kuitenkin voitti ja kävi ihme - tukos meni ohi lääkkein ja nesteytyksellä. Onneksi sana avanne todettiin sivulauseessa minulle vasta sitten, kun se riski oli ohitse. Siihenkin oltaisiin varmasti totuttu, mutta hyvä näin. Lähtöpäivänäni kävin moikkaamassa arpisiskoani Epaa toisella osastolla ja sovittiin, ettei oteta uusintakierroksia enää - ei hän uusiutuneesta sairaudestaan, enkä minä suolitukoksistani. Nää riittää nyt.

Väsymys, rankat päänsäryt ja muut moninaiset oireet - sekä jaksamattomuus avata läppärin kantta - tuntuivat selittyvän jo kuukausia ohutsuolessani kehitteillä olleella ja sitten eskaloituneella suolenlaajentumalla ja sittem itse tukoksella. Silti alavireinen ja ahdistunut mieliala, sydämen korkea syketaso joulukuulta lähtien ja monet muut oireet eivät. En oikein tahtonut hyväksyä kuin puolittain diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstäkään. 

Sitten se lääkäri, joka teki mulle ahdistuneisuusdiagnoosinkin, päätti mun jatkuvan aaltoilevan pahoinvoinnin takia "varuiksi" tarkistaa mun varastorauta-arvot eli ferritiinin. Naisilla pidetään hyvänä arvona yli 50 lukemaa menkkojen takia. Viitearvon alaraja on 13. Mun arvo oli 8. BINGO! Pääsin osittain oman tahdikkuuteni ja määrätietoisuuteni avulla noin kolmessa viikossa rautatiputukseen, mikä ei sinällään ole automaatio. Mutta juuri hyvinkin tiukoilla olleen ohutsuoleni (joka edelleen välillä kipottelee), perussairauteni ja laajan oireistoni takia en uskaltanut ottaa riskiä kuuden kuukauden rautakuurin suhteen. Eikä onneksi sisätautilääkärikään. Viime viikolla kävin siis tankkauttamassa itseni täyteen rautaa. Yleensä oireiston ja oman voinnin paranemisen huomaa 2-3 viikon kuluttua rautatiputuksesta eli rautainfuusiosta. Nyt on kulunut vajaa viikko ja huomaan sen jo nyt! Eli tässä innolla odottelen, mikä on olo parin viikon päästä! Kesäkuussa kontrollit ja toivotaan, että rautavarastot tulivat nyt kerralla kuntoon ilman lisätankkausta. 

Nyt jaksan siivota ja pestä pyykkiä samana päivänä. Kävin myös kahtena peräkkäisenä päivänä lenkillä ja sykkeet palautui melkein heti! Saattaa kuulostaa hassulta, mutta mun arki oli tuon aloituksen kirjoittamisen aikaan sitä, että mietin, jaksanko tänään a) siivota b) käydä kaupassa c) laittaa ruokaa vai d) katsoa televisiota. Kaikkea ei voinut entiseen malliin tehdä samana päivänä - olin vaan niin loppu ja koko oireisto lääkärien mukaan psykosomaattista. Tänään oli tosi helppo pyykinpesun, petivaatteiden tuuletuksen ja pikaimuroinnin jälkeen avata vielä läppäri! Aika huippuu, tällaistako elämän kuuluukin olla?! 

Kuvituksena kuvia kuluneilta kuukausilta, jolloin tuli tosiaan myös käytyä kokemusasiantuntijakoulutus loppuun ja valmistuttua koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi. Josko nyt, kun kirjoittamattomuus ja aivosumu eivät olleet vain laiskuutta tai ahdistusta, tulisi tännekin taas enemmän juttua - varsinkin siitä arkisesta elämästä! Tuosta uusimmasta suolitukoksesta en ainakaan toistaiseksi kykene kirjoittamaan, vaikka psykiatrisen sairaanhoitajan mukaan olen hyvin tuota asiaa työstänytkin. Ehkä joku päivä, mutta voi jäädä myös kirjoittamatta.  Katsotaan. Nyt haluun keskittyä (tai pyrkiä keskittymään) elämiseen ja siihen, että luotan taas kroppaani. Rautainfuusiosta ajattelin kyllä jonkin ajan kuluttua sitten tehdä postausta ja kantaa oman osuuteni kekoon tähän "muoti-ilmiö nimeltä ferritiini" -vääntöön perusterveydenhuollon ja asiakkaan välillä. Mua kohdeltiin hyvin ja aika vähin taistoin, mutta näin ei suinkaan kaikilla ole. Ei läheskään kaikilla.

Toivon tästä aurinkoista ja tervettä kevättä niin sulle kuin itsellenikin. Palataan!

~ Roosa ~