perjantai 14. kesäkuuta 2019

Sulle, jäärä

Mun yhdellä lähimmistä ystävistä on tänään merkittävä päivä, joten halusin julkaista hänelle tekstin omanlaisena pienenä muistamisena tehdystä työstä. En tiiä, luetko Sä koskaan tätä tai odotitko Sä tällaista, mutta tässä olisi - ole hyvä!

Tänään olisi sitten se päivä - vihdoinkin! Oon niin onnellinen sun puolesta. Sä teit pirusti hommia ja turhautumisen täyteisiä päiviä on varmasti näihin vuosiin mahtunut. Puhumattakaan viimeisimmistä parista kuukaudesta (tai muutamasta viikosta). Välillä mut valtasi epäilys, pakko myöntää. Mutta mä en missään vaiheessa kadottanut sitä pientä ääntä mun sisällä, joka sanoi, että sä kyllä pystyt siihen. Ja niin sä pystyitkin. Aika mieletön suoritus! Erityisesti se sun loppuvaiheen päättäväisyys, kun sait oikeen vaihteen päälle...ei vitsit kuin upeeta sitä oli seurata. Silloin mä viimeistään tiesin, että valmista tulee. Sillä siinä pakersi se sama ihminen, joka päätti, et hän haluu prätkän ja hän haluu vaihtoon. Päätöksensä jälkeen se tyyppi hommas prätkän ja lensi myös 3 kuukaudeks Atlantin toiselle puolelle. Ja tänään se sama tyyppi on valmistunut. Koska se päätti niin. En voi kuin hymyillä.



Mä olen sanonut tän varmaan tuhannesti, mutta mä toivon, ettet pidä tätä sanahelinänä.
Mä oon kiitollinen sinusta.

Miltei kahteen ja puoleen vuoteen mahtuu aika paljon. Hymyä, naurua, tuhansia kilometrejä valtateitä sekä vähän mertakin, valtavan mielenkiintoisia ja älyä vaativia keskusteluja. Satoja turhia infoja ja kuvia whatsappissa. Mutta myöskin hampaiden kiristelyä ja salamoita, kun kaks jäärää ottaa yhteen tai käsittää tahtomattaan asioita väärin. Onneksi me saakelin jäärät ollaan kuitenkin haluttu pyrkiä niiden tilanteiden jälkeen sovintoon ja jatkamaan tätä omituista ystävyyttä eteenpäin. Kyllä me molemmat varmasti muistetaan ne tilanteet, jolloin paloi päreet. Mutta oon kiitollinen siitä, että ei liikoja niitä muistella, vaan ollaan opittu ja jatkettu siitä, mihin jäätiin.
   Oon kiitollinen myöskin siitä, että oot jakanut mulle paljon elämästäsi - onnen ja ärsytyksen hetkistä, huolista, unelmista, pohdintaa aiheuttavista jutuista ja ihan arkisista asioista. Mutta erityisesti niistä hetkistä, jotka on satuttaneet sua. En varmastikaan tiedä kaikkea susta, sillä sanot ehkä viideosan siitä, mitä sun päässä liikkuu. Mutta sen mä tiedän, että oon onnekas, kun oon saanut kuulla kaikista noista edellisistä. Sulla on ollut valitettavan rankkaa ihmissuhteissasi. Sut on nähty väärin hyvin pienestä pitäen. Yhden samantyylistä tarinaa kantavan läheisenä voin vain kuvitella, kuinka rankkaa se on ollut. En allekirjoita tai oikeuta tokikaan kaikkia sun tekoja, mutta oon koko meidän tuntemisen ajan ajatellut, että kunpa ihmiset näkis sut siinä valossa, missä mä nään sut. Että ne näkis sen ihmisen, joka on kaiken sen vitsin vääntämisen, tietynlaisen ehdottomuuden ja saamattomuuden alla. Kiitos, että mä oon saanut. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, sillä mäkin näin sut aluksi väärin (ja meni pitkään, ennen kuin annoin sen itelleni anteeksi). Kiitos, että annoit silti mahdollisuuden - ja oot antanut aika monta senkin jälkeen. Joskus aika lähtömetreillä kertoessasi vääryyksistä, joita oot kohdannut, sä sanoit myös jotenkin näin (muutin vähän, koska blogi on kuitenkin julkinen) "mä ajattelin, että siellä, sitten siellä, siellä ja siellä...muttei missään". Mä toivon, että mä oon voinut olla ainakin yksi poikkeus sääntöön. Yksi positiivinen muisto sieltä yhdestä paikasta, joka jäi myös elämään kaiken jälkeenkin - vaikka sä sanoit pelkääväsi muuta. Mutta kuten mä sanoin - me ollaan pelattu hyvin niitten pelikorttien varassa, mitä meillä on ollut. Se ei jäänyt Suksariin.




   Tiiäkkö mistä mä pidän tässä meidän kahden omituisessa ystävyydessä eniten?
   Siitä ehdottomasta rehellisyydestä, joka meidän välillä on ollut alusta asti. Oot ensimmäinen, jonka kanssa ei oo käynyt niin, että joku mun tahoton moka tulee esille muutaman vuoden päästä ja sitten juttu paisuu niin isoks pullataikinaks, ettei siitä vaan selvitä. Okei, nyt mä itken täällä...mutta mä aattelin niin pitkään, että mä oon vaan sellanen magneetti, joka kerää vaan tollasii ihmisii ympärilleen (tähän ei siis lasketa Epaa). Ja narsisteja. Sen takia mä myös silloin 2017 alussa mietin pitkään, annanko mä sulle mahdollisuuden. Mä olin just selvinnyt yhden ikävän tapauksen jäljiltä, enkä halunnut tippuu uudestaan. Mutta mä en onneksi tippunut, vaan opin taas luottamaan siihen, että hyviä ihmisiä on oikeasti olemassa. Myös mua varten. 
   Mä oon siis voinut luottaa siihen, että se, mitä sä sanot, on sun rehellinen mielipide. Sä et mielistele - sanot suoraan myös mun heikoista kohdista. Vaikka se sattuiskin. Ja jos mä mietinkin, että painaaks sun mieltäs joku, mä voin luottaa siihen, että sä kyllä kerrot ajallas. Kuten voin luottaa siihenkin, että jos vahingossa loukkaan tai meen liian pitkälle, sä annat kuulua. Sama tietysti toisinpäin - kerron rehellisesti ja ajallani sekä ilmoitan, jos raja ylitettiin. Mutta luulenpa, että sä tiedät osan siitä 3/5:sta, mitä jätän välillä sanomatta tai myöhempään hetkeen. Se on välillä pelottavaa, koska niin monelta pystyn kätkemään kaiken haluamani. Mutta sä näät mun naamasta, milloin mun tekis mieli ojentaa sua keittiön(kaappien) siisteydestä ja milloin mua jännittää jokin. Viimeisimmän sä tiedät kyllä ilman katsekontaktiakin - ja kuinka monen sadan tai tuhannen kilometrin päästä tahansa. Hirmu pelottavaa, mutta toisaalta - myös helpottavaa. En tiiä, miten sä teet sen, mutta hyvä et teet.
   Sun kanssa mä oon oppinut, etten mä ookaan niin hyvä, kuin luulin. Me molemmat vihataan turhaa draamaa, mutta huomaan aiheuttavani sitä tässä ihmissuhteessa. Suurimmaksi osaksi vain minä. Hups ja anteeks. Sekä kiitti ko siedät.

   Välillä mä pyöritän liian isoja rattaita päässäni ja opettelen pysäyttään niitä. Että sä pidät tätä ystävyyttä hengissä huvin vuoks. Vaikkei se oo totta, sun rehellisyys huomioiden. Kyllä mun yks pahimmista peloista on menettää sut - varsinkin oman ajattelemattomuuden takia. Oon jopa sanonut sun äidilles, että jos tulee päivä, ettet sä oo enää mun ystävä mun käytöksen takia, en anna sitä itelleni koskaan anteeksi. Enkä antaiskaan. En silti vois koskaan pitää sua pakolla mun ystävänä - jos sä haluaisit lähtee, sä saisit. Ja sun pitäiskin. Onneksi tiiän, että ainakin tällä hetkellä se on turha pelko. Toivon myös, ettei se koskaan toteudu.

Silloin tällöin mä mietin, unohtuuko ne kaikki hauskat sanavalinnat ja "meidän jutut", mitä luotiin vuoden 2017 aikana. Eikä siinä mitään - se ois aika inhimillistä. Ainahan voi keksiä uusia. Mutta välillä on hauska huomata, että saat mut nousemaan sohvalta 300 km päästä sanomalla että minuutin päästä whatsapp-keskustelussa on kuva tyhjästä sohvasta. Tai että mä saan tilaisuuden sanoa "ota buranaa ja panadolii". Onhan noita. Sä muistat yllättävän paljon niin unohtelevaksi luonteeksi. Ja yllätät joka kerta, kun muistat - sillä mä olin miltei unohtanut.
   Pidän siitä tavasta, miten sä tsemppaat mua unelmieni saavuttamisessa. Tai kun luulen, etten pysty, sä sanot, että kyllä mä pystyn. Ja sanot sen niin monta kertaa, et uskon itsekin. Tsemppaamisesta esimerkkinä ihan vaikka esimerkkinä tää tän viikkoinen unelma. Uskon, että mä oon osannut tsempata kans sua. Ei sais olettaa, tiedän. Mutta luulenpa, etten oo hirveen hukassa tän ajatuksen suhteen. On aika hienoo, et vastavuoroisesti tsempataan toisiamme tavoitteidemme kanssa, vaikka ne poikkeis toisistaan täysin tai ei ymmärrettäs niistä juuri mitään. Eikä tarttekaan. Sen ymmärtäminen, et mikä toiselle on tärkeetä, sen sijaan on älyttömän tarpeellista ja tärkeetä. En mä liiemmin pitänyt siitä, et lähdit vaihtoon, vieläpä niin kauas. Pelkäsin, et sulle käy jotain. Vaikka tiesin, et se sama vois käydä täällä Suomessakin. Mutta mä tiesin, et se on sulle tärkee juttu, niin totta helvetissä mä tsemppasin sua lähtemään. Ja olihan se näin jälkikäteen ajateltuna tosi kannattava juttu.
   Oon vuosien saatossa myös saanut huomata, että sä kyllä osaat ton aitähin myös suomeks. Joka kerta se saa aidon hymyn mun kasvoille. Siks kai sä sanot niin harvoin sen - ettei nyt mielensäpahoittaja aiheuttais liikaa iloo, eiku. Vaikken mä aina kuule sitä silloin kun olis kiva, mä tiiän, että sä sanot sen kyllä silloin, kun on oikeesti aihetta. Ja silloin, kun ois kiva kuulla, mutten kuule, oon tatuoinut ne yllättävät aidon hymyn aikaansaavat hetket mun verkkokalvolle.
  Jokainen tarvis yhden ystävän, jonka kanssa jutella tekstiilipesureista tai muusta hyvin randomista tai hyvin tavallisesta pitkään ja suurella mielenkiinnolla. Tai joka ottaa toisen perheen niin hyvin huomioon. Kattelen aina hymyssä suin ja suurella ylpeydellä sitä, miten sä huomioit koko mun perheen aina kun näät niitä - erityisesti ne pienimmät. Sä oot älyttömän hyvä kasvattaja ja se ei oo ainoastaan koulutuksen ansiota. Kyllä sulla on siihen myös luontaisia kykyjä.
   Jokainen tarviis myös ihmisen, joka kuuntelee, muttei jatka sitä asioiden atomeiks purkamista, johon toinen haluais lähteä. Mulla on onneks elämässäni ihmisii, jotka jaksaa käydä mun kanssa elämääni kohahduttaneita tapahtumia vaihe vaiheelta ja eri näkökulmista läpi niin monta kertaa kuin tarvii. Ja sitten on onneksi sinä, joka kyllä kuuntelee, mutta sitten käskee lopettamaan hössöttämisen ja panikoinnin. Ja joka joko tietoisesti tai tiedostamatta keskittyy mun naurattamiseen seuraavat pari päivää. Ootkin varmaan ainoa ihminen, joka saa mut paniikissakin nauramaan. En voi kuin arvostaa. Kun mä makasin TAYSis Acutassa enkä tiennyt (eikä kukaan tiennyt), mitä tapahtuu seuraavaks ja miten käy, luin sun viestin ja olisin nauranut, jos olisin voinut. Sen sijaan hymyilin aika leveesti. Vaikka jälkikäteen oon ajatellut, että jos Psalmi 23 ois ollut sun vika viesti mulle, ois se ollut aika lohdullinen. Sillä hetkellä kuitenkin hymyilytti, sillä en aikonut just siinä kohtaa kuolla. Seuraavinakin päivinä kätkit huolesi mun voinnista kysymyksiin, jotka oli muotoiltu mitä hauskimmilla tavoilla. Kuka toinen mut ois saanut siinä härdellissä oikeesti hymyileen? Tuskin kukaan muu kuin sinä.




   Mut kaikesta hauskuudestasi huolimatta - kyllähän sä välillä oot ärsyttävä. Mutta niin oon määkin. Tässä ystävyydessä en olekaan ainoastaan oppinut, missä mun pitää petrata. Oon oppinut myös enemmän kuin kenenkään muun ystäväni kohdalla sitä hyväksyntää, että ne ärsyttävätkin piirteet on vaan osa sua ja mun omat mua. Ystävyydessä pitää antaa tilaa molempien keskeneräisyydelle. Välillä sitä kutsutaan sietämiseksi.
   Kiitos kun esimerkiks siedät sitä, et kyläillessäni sun luona mä en vaan osaa jättää sun keittiötä rauhaan ja muutenkin liikun rätti kädessä ympäri sun kämppää. Lohdutukseksi - teen niin kaikkien muidenkin luona. Ne muut tosin mäkättää siitä edelleen, oot vissiin ainoa, joka on päättänyt olla puuttumatta asiaan. Oot vissiin tajunnut, ettei marmatus muuttais asiaa, joten parempi antaa olla. Tai sit jotain muuta. Joka tapauksessa - kiitos.
   En silti vaihtais. En mun älyttömiä sanoja, joiden ei ois pitänyt ikinä tulla ulos suusta. En sun saamattomuuttas. En yhtään automatkaa, joiden aikana ollaan puhuttu tai oltu rauhassa puhumatta. Enkä yhtään viestii, jotka sä lähetit sun päivällä ja mä luin ne mun aamulla. Jokainen niistä hymyilytti. Sinä aikana mietin, että jos me selvittiin 8000 kilometristä, selvitään aika monesta muustakin. Enkä mä ehkä vaihtais yhtään riitaakaan. Sillä niistä on opittu ja ollaan tilanteessa, jossa tunnetaan toisemme ja meidän trigger-pisteet yhä paremmin.
  Me ei olla enää niitä suksarilaisii, jotka paitaperseili sen vuoden. Se aika oli kieltämättä hauskaa ja ainutlaatuista, muttei se ois voinut jatkuu ikuisuuksia. Vaikka välillä ikävöinkin sitä aikaa. Mutta pidän valtavasti myös tästä vaiheesta, jossa molemmilla on työt ja typerii sekä turhii viestejä puhelimessa, mutta välistä myös paljon asiaa. Jotka ottaa kiintopisteitä muutaman kuukauden päähän - joilla on aina joku juttu, jota yhdessä odottaa.
   Odotan myös innolla ja mielenkiinnolla tätä uutta ja tulevaa vaihetta, kun molemmat on saavuttaneet saman tavoitteen. Toivon, että sä jatkossakin haastat mut ja järjestät mun varalle asioita, joissa joudun ylittämään itseni. Oon oppinut itsestäni näiden muutaman vuoden aikana enemmän asioita kuin 10 vuoden aikana yhteensä. Ilman sua en ois oppinut - ja kehittynyt. Mennyt epämukavuusalueille niin useasti ja huomannut selviäväni. Sä oot saanut mun päähän sen oman tahtotilan, että vaikka jännittäis tai tuntuis epämukavalta, tulta päin vain! Kiitos - ja tää tulee myös niiltä monilta ihmisiltä, jotka sitä ei aiemmin osanneet tai uskaltaneet tehdä.
  Toivon myös totisesti, et jatkat sitä brutaalirehellisyyttäs, joka on satuttavan tarkkanäköistä mutta kasvattavaa. Et oo suotta kasvatuksen ammattilainen.



En päätä tätä sanoihin vittusaatanaperkelejumalauta. Päätän tän näin:

ONNEA ja kiitos et oot. Sillä vaikka me ei koskaan samaan suuntaan kuljettukaan, nyt mä tiedän, miksi elää kannattaa.


~ Roose ~


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3