Veikkani

On niin lyhyt aika siitä, kun puhuin silloin tulevan perhepäivähoitajasi kanssa, että kohta on syksy ja sinä synnyt ja me muutamme uuteen kotiin. Liian vähän aikaa on siitäkin, kun olit vain parivuotias ja lohdutit minua eskari-ikäistä siukkuasi tarjoamalla jääkaapista suklaavanukasta. Ja oikeassa olit jo niin pienenä - ei meillä ollut nälänhädän vaaraa, vaikka äiti oli kipeänä sängynpohjalla ja pappa vasta tulossa meitä hoitamaan.

   Muistan myös heränneeni toissayönä uutukaisessa huoneessan siihen, että sinä olet saanut mahataudin. Ensimmäinen kerta, kun menin neljän aikaan aamuyöstä suihkuun. Samoin vedit enkat pesäpallomailan kanssa lyödessäsi pallon sijaan ainoaa näkevää silmääni.  Onneksi selvisimme molemmat säikähdyksellä.

   En kaipaa niitä aamuja, jolloin muutuit spagethiksi eteisemme lattialla, kun äidin piti viedä minut kouluun ja sinut kerhoon. Sen sijaan kaipaan niitä lapsuuden kesiä, jolloin laskimme porakaivovettä hiekkaämpäreihin, etsimme voikukan varsia, revimme ne osiin, laitoimme vesiämpäreihin ja sekoitimme lapiolla niistä pastaa. Kesän keittiöleikkeihimme etsimme myös pellonlaidalta timoteitä salaatiksi. Muistatko? Minä ainakin muistan. 

   En myöskään kaipaa sitä päivää ja kauhun tunnetta, kun huomasin sinun ja pikkuveikkasi vesisotahipan muuttuneen rautakankihipaksi. En ehkä kaipaa niitäkään hetkiä, jolloin patistin sinut rikkomaan sääntöjä, kun äiti ja isi eivät näe...esimerkiksi menemään hyppimään trampoliinille, jos joku legendaarinen pitää mainita. Mutta kaipaan sen sijaan sitä, että voisit tulla kämpälleni hetken mielijohteesta, kävellä suoraan jääkaapille ja juoda puolet omenamehupurkin sisällöstä - tietysti lupaa kysymättä. Toivottavasti joku päivä asumme hieman lähempänä toisiamme, niin voisit vastapalveluksena mehupurkin tyhjentämisestä paistaa minulle esimerkiksi munakasta - sillä myönnän sen olevan parempaa kuin isin tekemä.

Mutta tänään ei ole mikään noista menneisyyden päivistä ja hetkistä, jotka mainitsin. Tänään on ylioppilasjuhlapäiväsi. Se tuntuu käsittämättömältä - vastahan sinä huusit koliikkiasi tai muuta selittämätöntä itkuasi niin kovaa, että mun piti katsoa lastenohjelmia kuulokkeet päässä. Mutta tänään ei ole talvi 1999, vaan kylmä kesäkuun alku vuonna 2017. Sinun päiväsi. 

   Voin silti myöntää, että vaikka vuosia on kulunut jo yli 18, et sinä ole muuttunut. Sinussa on edelleen olemassa se nollasta sataan sadasosasekunnissa, anna mä hoidan ite ja jumitus -veikka. Mutta samalla sinussa on olemassa se välittävä pikkuveikka ja isoveikka samassa paketissa. Katson ihaillen, kuinka osoitat veljenrakkauttasi pikkusiskoillemme ja jaksat olla heidän kanssaan niin paljon kärsivällisempi kuin minä. Sinä pikkusiukkumme kainalossasi on ehkä ihanin näky, mitä tiedän. Enkä pane yhtään pahakseni, että sinun ja pikkuveljesi nokat vastakkain 24/7 -vaihe on mitä suurimmassa määrin taaksejäänyttä elämää ja tappelunne ovat korvaantuneet soittopuuhilla ja leikkipainilla.

   En ole varmastikaan sanonut sinulle tarpeeksi usein, miten kiitollinen olen siitä, että nykyään myös sinä olet jaksanut viedä ja hakea minua paikasta sun toisesta. Esimerkiksi olen tosi kiitollinen, että heitit mut Jyväskylään hammaslääkäriin tässä keväällä, vieläpä lukulomasi aikana. Ei ole hirveän mieltä ylentävää olla aina toisten kyytien varassa ja sekoittaa sinun kuvioitasi välistä omilla menoillani. Mutta kiitos, että olet jaksanut.

   Toivottavasti olen voinut omilla sairauksillani opettaa sinulle jotain - en kylläkään tiedä tarkalleen, että mitä. Mutta ehkä jotain erilaisuuden hyväksymisestä, sisusta ja mustasta huumorista. Toivon, että sinusta on tullut suvaitsevampi minun ja sairauksieni avustuksella. En tiedä, millaista on olla vammaisen isosiukun pikkuveikka, mutta toivon, ettei se hirveästi eroa muusta, kuin että nykyään sitä pitää kuskailla paikkaan jos toiseen. Ehkä et ole edes ajatellut vammaisuuttani (emme itse asiassa ole koskaan puhuneet tästä), sillä minäkään en sitä kovin usein ajattele. Toivottavasti koet kuitenkin, ettet ole menettänyt mitään takiani - vaan pikemminkin saanut. Sillä niin minä koen sinun (ja myös muiden sisarusten) kohdalla.

   Minun liian huolehtivan isosiukun -syndroomani tuskin koskaan paranee. Tiedän edelleen stressaavani, miten selviät armeijassa ja tulevassa opiskelijaelmässä ja itsenäisemmässä elämässäsi ylipäätään. Mutta minun on vain pakko luottaa, että kyllä sinä pärjäät. Sillä kyllä sinulta järkeä löytyy. Muista silti, että olen aina puhelun tai wappiviestin päässä, mikäli tarvitset apua. Ihan mitä tahansa apua ja ihan missä vain.

   Tänään kuitenkin nauti päivästäsi, sillä tämän päivän, lakin ja todistuksesi olet todellakin ansainnut. Moni ei välttämättä aluksi uskonut, että tämä päivä tulisi, sillä onhan koulutielläsi mutkia ollut. Mutta minä tiesin, uskoin ja luotin sinuun alusta lähtien. Ja niin tämä päivä vain tuli. Tänään meillä on siis todellakin aihetta juhlaan!

Nauti siis päivästäsi huomion keskipisteenä ja mihin ikinä tulevaisuus sitten viekään - mene sydän edellä.

Rakkaudella, 

 

~ Roosa-siukku ~