Aivan erityinen lapsi

Neljän kuluneen viikon aikana blogi on ollut mielessä, muttei työn alla, sillä oikeat työt ovat syöneet enemmän aikaa. Eka kuukausi on jotenkin mun mielestä aina se rankin, koska varsinaisen työn lisäksi pitää oppia ja sisäistää niin monia muitakin juttuja. Mutta viimein alkaa tuntua siltä, että rytmeihin, päiviin ja tehtäviin on päässyt kiinni. Se tietää myös sitä, että iltapäivisin jaksaa avata Bloggeriakin. 
   Oon lukenut paljon juttuja erityislapsista kuluneen kuukauden aikana, joita on pomppinut eteeni SOMEn kautta. Sattumaa vai ei, sillä erityislapset kuuluvat myös omaan työnkuvaani päiväkodilla. Olen saanut nyt kuukauden ajan tutustua erityisesti yhteen erityislapseen ja eri päivityksiä sekä artikkeleita lukeneena haluankin nyt tuoda oman osani erityislapsikeskusteluihin. Siihen, millainen tyyppi erityislapsi on. Luulin, että tietäisin  itse erityislapsena jo jonkin verran asiasta, mutta olin väärässä. Olen oppinut erityislapsista enemmän kuukauden aikana kuin ikinä olisin uskonut.

Erityislapsi ei ole yhtään sen erilaisempi kuin yksikään toinen lapsi. Jokainen lapsi on arvokas yksilönsä, erityislapsilla on vain lisäksi omia, aivan erityisiä piirteitään. Ja ne piirteet ja ominaisuudet tekevät hänestä aivan erityisen lapsen. Erityislapsi näkee maailmaa omalla tavallaan, vähän eri näkökulmasta kuin muut perusterveet ikäisensä. Tuota näkökulmaa voi olla välillä vaikeaa ymmärtää, vaikka kuinka aikuisena ja kasvattajana haluaisi. Erityislapsi myöskin sanoittaa maailmaa omalla tavallaan ja välillä käy niinkin, ettei löydy sanoja omia olotiloja sekä ympäristöään kuvaamaan, vaikka lapsi kuinka haluaisi. Siksipä lapsen ja aikuisen täytyy opetella viestimistapoja yhdessä - miten minä ymmärrän sinua ja sinä minua?
   Erityislapsen kanssa eläminen vaatii kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että tänään ei onnistuttu tässä, mutta ehkäpä huomenna - tai sitten ensi viikolla. Mihinkään ei ole valmiissa maailmassa kiire. Erityislapsen kanssa työskentely on myös kahden askeleen ottamista iloiten eteenpäin pitkällä aikavälillä ja taas yllättymistä kolmesta peruutusaskeleesta hetkessä. Siksipä erityislapsen kanssa ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun iloitaan pienistä asioista. Niitä iloisia pikkujuttuja onneksi mahtuu arkeen paljon, mikäli on vain tahtoa huomata ne!

 Erityislapsi on persoona isolla P:llä. Hänellä on inhokkinsa. Vaatii lujuutta olla antamatta periksi silloin, kun lasta ei saa päästää aidanraosta vaan sen sijaan sen päältä. Toisaalta erityislapsen kanssa täytyy myös osata nähdä tilanteet ja asiat, jolloin vaaditaan liikaa ja kiertoreitti tai aidanrako on sittenkin oiva valinta. Ja sen jälkeen tarvitaan vielä viisautta erottaa nämä tilanteet ja toimintamallit toisistaan. 
   Mutta inhokkiensa lisäksi erityislapsella on myös ehdottomat suosikkinsa. Eikä ole mitään parempaa kuin nähdä erityisen lapsen nauttivan ja nauravan. Siinä on jotain taikaa, mitä ei voi ymmärtää, ennen kuin sen kokee itse.
   Erityislapsi vaatii tarkkasilmäisyyttä sen suhteen, mitä asioita tulee huomioida, että arki sujuisi. Se vaatii tiimityötä työyhteisössä. Ja kommunikaatiota. Mistään et voi lukea käyttöohjeita siihen, miten toimia tässä tilanteessa. Varsin usein käyttöohjeet erityislapsen kanssa elämiseen ja toimimiseen löytyvät itse tilanteista, kokemuksista ja maalaisjärjestä. On vain mentävä, tehtävä ja pohdittava, oliko tämä se toimivin tapa vai kokeillaanko huomenna tehdä tämä sama asia sittenkin eri tavalla. Isini viljelee lausetta "Kyllä elämä opettaa." Elämän lisäksi voi luottaa siihen, että erityislapsikin opettaa.
   Ja hän opettaakin ihan mielettömästi vain olemalla oma itsensä. Hän opettaa maailmasta, ihmisyydestä ja elämästä. Mutta itse erityislapsena ja erityisesti erityisten lapsien kanssa työskennelleenä uskon tietäväni, mikä on tärkein asia, mitä erityislapsi haluaa omana itsenään maailmalle opettaa. Se asia on varsin inhimillinen ja yksinkertainen. 

Näe minut yhtä tärkeänä, arvokkaana ja rakkaana kuin muutkin. Näe minut ihmisenä.
   Näe minut ihmisenä silloin, kun minulla on huono päivä. Silloin, kun en löydä muita, kuin epäsopivia tapoja ilmasta itseäni, ajatuksiani ja tunteitani. Silloin, kun minua ei huvita, vaikka pitäisi. Näe minut ihmisenä silloin, kun en ole niin nopea kuin haluaisit, tai kun olen omassa maailmassani. Auta minua yrittämään parhaani, myös huononakin päivänä. Iloitse onnistumisistani, kannusta ja kehu. Ole johdonmukainen. Kerro, jos teen jotakin väärää ja perustele se. Äläkä luovuta helposti. Auta minua ymmärtämään itseäni, sinua, muita ja maailmaa.
   Ja vaikken aina olisi yhtä auringonpaistetta enkä osoittaisi kunnioitustani sinua kohtaan, olet minulle tärkeä. En osaa välttämättä osoittaa sitä kaikessa ja koko ajan. Mutta osaathan poimia yhteisestä ajastamme ne hetket, jolloin olemme samalla aaltopituudella, vierekkäin ja puhumme samaa kieltä? Huomaathan ne hetket, jolloin kerron päätelmistäni ja viestin, että olen kartalla ympäristöstäni? Ja huomaathan sen, kun osaan tämän asian paremmin kuin eilen? Huomasithan, että käytin äsken imperatiivin sijaan konditionaalia? Ja huomasitko, kun äsken vähän vitsailin?

Kyllä, olen huomannut. Ja kyllä, lupaan yrittää ja tehdä joka päivä parhaani.
Olen saanut nähdä huonoja päiviä ja hyviä päiviä kuluneen kuukauden aikana. Mutta lisähuomautuksena todettakoon, että huonoissakin päivissä on ollut aina jotain hyvää. Hymy, yksittäinen tarkkasanainen lause, yhtäkkiset yläfemmat tai käsi, joka huomaamatta hakautui käteeni. 
   Erityislapsi on melkoinen pakkaus. Melkoisen erityinen ja tärkeä sellainen. <3

Ehkäpä saatte lukea jossain vaiheessa erityisistä aikuisista? Eli siitä, kun erityislapsi on kasvanut jo aikuiseksi. Mikä on erityisen aikuisen tapa hahmottaa maailmaa? Palaillaan, viikonloppuja!

~ Roosa ~

//kuvat hidasta elämää- ja hidas vanhemmuus -facebooksivustoilta.