Olla ystävä - onko ihanampaa ja vaikeampaa?

Oon monena vuonna tehnyt ystävänpäiväpostauksen, vaikka olenkin jokapäiväisen ystävyyden liputtaja. Ja koska tosiaan ystävänpäiväpostauksia on arkistossa luettavissa jo muutama samantyylinen, ajattelin tänä vuonna vaihtaa vähän näkökulmaa. Eli nyt saattekin ystävyysfilosofioitteni sijaan lukea, millainen ystävä minä toivon olevani - ja millainen saatan toisinaan sittenkin tosiasiassa olla...(asianosaiset voi korjailla sitten tarvittaessa kommenttiboxin puolella!)

Toivon olevani ystävä, jolle voi soittaa vaikka kolmelta aamuyöllä tai laittaa kilometriviestiä whatsappin puolella. Ihan mistä vaan. Kenkkuilevista mies/naisystävistä, loistavasta shoppailulöydöstä, hajoamisesta lentokentällä kaukana koto-Suomesta, perhesolmuista, hyvästä tenttinumerosta tai siitä, kun ei nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Usein kuitenkin huomaan olevani ystävyyssuhteessa se osapuoli, joka laittaa viestiä kaikesta turhasta. Tai joka laittaa sen kilometrin mittaisen wappiviestin - ääniviestien pituuksista puhumattakaan.
   Voisin siis sanoa olevani ystävä, joka haluaa pitää ystävänsä ajan tasalla kaikesta, yksityiskohtia myöten. En ole ehkä joka päivä tai edes viikko yhteyksissä jokaiseen ystävääni (toim.huom. kaikkiin niihin muutamaan, sillä laatu korvaa määrän). Mutta sitten kun olen, juttua riittää ummesta lampeen. Mun seurassa kannattaa oppia suodattamaan puolet puheesta, koska se varsinainen asia tulee yleensä kolmen minuutin kohdalla jossain sivulauseessa. Jos taas haluaa kuunnella alustuksen, joka on minunlaiselle tarinankertojalle intohimo (mutta ei välttämättä hirveän tärkeä), voi toki kuunnella koko stoorin. Mutta minä sitten varoitin...

Toivon olevani rehellinen ystävä. Se, joka ei mielistele, vaan kertoo totuuden - kuitenkin loukkaamatta toista. Koen, että sellainen mä olenkin, sillä ystäville jos keille uskaltaa olla rehellinen. Ystävät nimittäin ymmärtävät, että rehellisyys nousee rakkaudesta toiseen ja hänen parhaaseensa.  Välillä se tarkoittaa sitä, että sanoo siellä lentokentällä hajoilevalle tyypille, että lakkaa saatana murehtimasta sellaista, johon et voi vaikuttaa ja nauti sen sijaan matkastasi, jota oot oottanut. Ja huomasin, että toimi. Välillä ystävääkin on hyvä vähän ravistella, rehellisyyden ja välittämisen nimissä.
  Mutta huomaan myös olevani ystävä, joka menee välillä liikaa toisten parhaan mukaan, vaikka haluaa olla rehellinen. Tätä tapahtuu varsinkin mielipidekysymyksissä. Opettelen edelleen sanomaan mielipiteeni illan menusta tai muusta yhtä arkisesta. Välillä vois muistaa rakastaa ystävänsä lisäksi itteensäkin - ihan vaikka vaan sanomalla, että mä en haluis kattoo tota leffaa, vaan ton toisen.
   Toivon olevani avulias ystävä, jolta kehtaa pyytää apua, oli kyse sitten isosta tai tosi pienestä jutusta. Oonkin onnekseni saanut auttaa ystäviäni koulutehtävistä huonekalujen kasamisen kautta ikuisuuskysymysten pohtimiseen asti. Mistään ei tule niin hyvää mieltä kuin toisen jeesimisestä!
   Toivoisin olevani sellainen hulluttelija ja suurpiirteinen ystävä. Sellainen ystävä, joka ei liikoja stressaa tai suunnittele. Mutta en todellakaan ole ja tuskin tulen koskaan sellaiseksi muuttumaankaan. Välillä toivon salaa, että mulle järjettäisiin jotkut yllätyskekkerit. Mutta tähän ikään mennessä olen tajunnut, miksi mulle ei ole koskaan sellaisia järjestetty.

Minä olen ystävänä järjestelmällisyyden ja suunnitelmallisuuden perikuva. Joka suunnittelee päivärytminsä ja ystävien tapaamishetkensä etukäteen - ainakin niin hyvin kuin voi. Esimerkkinä mun tarvitsee ennen pidempiä autoreissuja tietää, missä syödään. Mulle ei oikein mene selitykseksi no päätetään sit matkalla. Ei, mun kanssa on pakko suunnitella sekin valmiiksi. Jos meen päiväksi morottaan frendiä, mun on tiedettävä, mitä me tullaan tekemään. Ei nyt sentään kellontarkasti, mutta edes asiatarkasti. Koska suunnitelmasta sitten voi aina joustaa. Suunnittelemattomuudesta taas ei tippaakaan. Naurettavaa, tiedän. Että toivo nyt tässä sitten yllätyspirskeitä, kun saat itteskin välillä solmuun aikatauluttamisellasi...
   Toivon olevani huolehtiva ystävä. Joka kysyy ne kuulumiset ja näyttää muutenkin, että välittää (muillakin tavoilla kuin olemalla rehellinen). Mää usein varmistan, miten toisella menee silloin, kun on vaikeeta. Ihan vaan kysymällä, miten menee. Tai sitten kysyn, miten ko. asia ratkesi vai ratkesiko ollenkaan. Saatan silloin tällöin myös lähettää jonkun hassun viestin tai postissa kirjeen. Ja jos joku frendi tulee mieleen facevirran meemejä kahlatessa, niin varmasti tägään. Näytän, etten ole unohtanut.
   Välillä kuitenkin sotkeudun huolehtimisessa omiin jalkoihini. Huolehdin liikaa. Välillä voisi vain luottaa, että myös minun ystäväni ovat aikuisia ja osaavat huolehtia omista asioistaan. Uskon myös, että ystäväni ovat salanneet ja salaavat myös jatkossa multa tietyt asiat, etten huolehtisi liikaa. Että kiitos ja anteeksi tästä!
   Välillä myös murehdin liikaa siitä, että mä itse mokaan ystävyydessä. Että rikon jotain tosi tärkeetä ja menetän ystäväni. Välillä mä murehdin tätä niin paljon, että tekee mieli laittaa wappiviestiä, että eiköhän tää ollut tässä, kiitos ja anteeksi, mä en vaan pysty enää. Mutta sitten lasken sataan ja mietin uudestaan. Olenko mielestäni sanonut tai tehnyt jotain väärää, jota pitäisi pyytää anteeksi? En. Tai jos olen tehnyt jotain jotain ajattelematonta tietämättäni, kuuluuko asiasta huomauttaminen ystävälleni vai minulle? Ystävälle. Olenko sanonut sitten ystävilleni tarpeeksi monta kertaa, että jos loukkaan tai teen jotain väärää, pitää sanoa? Olen varmasti. No, onko mulla sitten hätää? Ei ole, hengitä Roosa. Ja näin vältimme jälleen turhan draaman. Ja huomasimme, että jollain täällä ruudun takana on taipumusta ylireagointiin...
   Totta on se, että kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluu menettämisen pelko. Ja pelko konflikteista. Mutta turhaan niitä pelkoja ei ehkä kannata ajatuksiinsa tuoda - varsinkaan just ennen nukahtamista. Ja mitä konflikteihin tulee. Toivon olevani ystävä, jonka kanssa uskaltaa olla eri mieltä. Jonka kanssa saa riidan sijasta aikaiseksi mielenkiintoisen keskustelun aiheesta. Sillä kunnioitan valtavasti sitä, että toisella on erilaisia mielipiteitä, tapoja ja mielenkiinnon kohteita kuin itselläni. Ois aika tosi tylsää, jos mun kaikki ystävät ois täysin samanlaisia kuin minä (ja maailma ois aika pulassa myös silloin!). Arvostan, että mun ystäviltä löytyy harrastuksia, joiden parissa ne voi kuluttaa aikaa tuntikaupalla. Se kertoo jotain intohimosta ja unelmien tavoittelusta. Ja se, kun toinen selittää ja selittää vastausta hänen harrastukseensa liittyen...en välttämättä ymmärrä puoliakaan, mutta ihailen sitä paloa ja silmien tuiketta, kun ollaan hänen omimmalla kentällään ja hän saa loistaa!

Mutta palatakseni konflikteihin...ne kuuluvat ystävyyteen enemmän tai vähemmän. Toivonkin, että olen ystävä, jolle uskaltaa tarvittaessa suuttua. Jolle uskaltaa näyttää ja sanoa, että nyt loukkasi, nyt teit väärin. Toivon myös olevani ystävä, joka osaa käyttäytyä ristiriitatilanteissa korrektisti. Ja jos en, ainakin yritän parhaani. Ainakin itse olen teroittanut ystävilleni, että jos suutun (oli se sitten turhasta tai tärkeästä), se on hyvä merkki. Ainakin siltä kantilta, että uskalsin suuttua. Mä en nimittäin kilahda pienestä enkä isommasta ihan kelle vain. Ainoastaan sellaisille, joiden kanssa uskon saavani välit kuntoon tunnemyräkän päätteeksi.
   Toivonkin olevani ystävä, joka pyytää ja antaa anteeksi. Ja joka saa myös anteeksi. Olen ystävänä ehdottoman aito. Sillä mulla ei ole juuri muuta tarjota ystävälle kuin oma aito itseni. Mutta usein ne mun hauskat ja ihanat puolet on myös niitä rasittavia. Esimerkiksi puhetulvasta voi usein saada tarpeekseen. Kerran yhteen luokassa pyörivään sydämeen kirjoitettiin, että ystävien seurassa mun hulluus tulee esiin. Ystäville uskallan myös sanoa, etten tiedä (vaikka mun todellakin pitäisi tietää). Hups ja oho on aika käytettyjä sanoja mun suusta. Suosikkileikkeihini myös kuuluu avainten ja puhelimen etsintä, vaikka ne oli just äsken tässä. Ja jos mun kanssa pitää lähteä nopeasti johonkin, kannattaa valmistelu aloittaa puolta tuntia aikaisemmin. Muussa tapauksessa on ehkä parempi, etten lähde mukaan ollenkaan. En tiedä, kuinka monta kertaa mun ystävät on aatelleet pahimpina hetkinä, että oon kyllä yks töhö ja idiootti. Itse oon nimittäin miettinyt sitä itelleni useasti, kun hävettää niin paljon jo, että naurattaa (vaikka toinen puistelee päätään vieressä). Että annattehan ystävät anteeksi ja yritättehän ymmärtää sekä auttaa mua vähän paremmaksi taas ensi kerralla, kun nähdään?!
   Toivon kuitenkin eniten, että olisin rakastettava ystävä. Juuri sellaisena kuin olen. Vahvuuksineni ja heikkouksineni. Silloin, kun osaan neuvoa tai kun tägään toisen meemiin, jolle molemmat voivat nauraa niin paljon, että vatsalihakset ovat viikon kipeänä. Toivon olevani rakastettava myös silloin, kun kaadan kahvit (välillä myös pöydälle), selitän liikaa, huolehdin liikaa ja kirjoitan wappiviestin, jota tuskin itsekään jaksan lukea neljättä riviä pidemmälle. Kun kysyn tai sanon jotain ja tajuan sekuntia myöhemmin, että ei oo todellista - se tuli puheena ulos suusta. Olla rakastettava ystävä, joka saa hymyilemään. Olla paras Roosa, jonka voi ystäväkseen saada. Sitä mä haluan olla - ja toivottavasti olenkin. 

Sillä mä voin käsi sydämellä sanoa, että rakastan ystävissäni myös niitä huonoja puolia. Sillä ilman niitä ne ei ois niitä ystäviä, jotka mä tunnen - ja jotka mä haluan pitää elämässäni myös tulevaisuudessa. Ootte aika parasta mahdollista laatua!

~ Roosa ~