1917-2017

En ole juuri ehtinyt kirjoitella yllättäen päälle iskeneen joulunalusfiilistelyn keskeltä. Mutta tämä päivä ja tämän päivän postausaihe oli selkeä jo lokakuussa. Satavuotias itsenäinen Suomi. Mitä se minulle merkitsee?

   Olisi varmaan hyvä aloittaa paljon kauempaa kuin omasta syntymästäni. Toisen puolen sukuni miehet joutuivat kokemaan sisällissodan aiheuttamat kauhut. He joutuivat surukseen huomaamaan, ettei veri ole aina vettä sakeampaa. Onneksi minulle on opetettu, että me nykysukupolvet emme ole enää vastuussa menneiden sukupolvien teoista. Menneisiin tarttumisen sijaan me voimme luoda parempaa tulevaisuutta.

   Osa isovanhemmistani on joutunut elämään sodan keskellä, toiset vanhempina ja toiset nuorempina. Kukaan muu kuin sodan itse kokenut voi tuskin ymmärtää sitä, miltä tuntuu pelätä itsensä, perheensä ja oman itsenäisen maansa puolesta. Heidän sekä monen muun suomalaisen sisumiehen ja -naisen ansiosta ollaan kuitenkin tässä - juhlimassa edelleen itsenäistä Suomea.

   On vinhaa miettiä, miten menneiden sukupolvien kohtalot ovat vaikuttaneet siihen, että minä olen olemassa tässä ja nyt. Ilman sodassa salaa vaihdettuja katseita ja sanoja ei olisi ostettu kihloja, menty naimisiin, saatu lapsia - puhumattakaan rakennettu sitä rintamamiestaloa, jota itse saan kutsua kodikseni jo neljännessä sukupolvessa.

   Tämän maan sotaveteraaneja ja omien sisutarinoidensa sankareita on siis kiittäminen siitä, että olemme tänään tässä. Kiitos jokaiselle, joka mahdollisti tarinan 1917-2017. Ja kiitos heille, jotka mahdollistavat saman tarinan jatkumisen tästä päivästä eteenpäin.

   Satavuotiaassa Suomessa on varmasti asioita, jotka voisivat olla paremmin. Ja niin kuuluukin olla - jos kaikki olisi pelkkää priimaa ja glitterisadetta, joku asia olisi varmasti pahemman kerran vinksallaan. Jopa peruuttamattomasti. Siksi voisi sanoa, että on hyvää ja tervettä, että meillä on asioita, jotka voisivat olla paremmin - sillä niin niiden on mahdollista korjaantua.

   Asiat voisivat kuitenkin olla paljon huonomminkin. Sillä tänään olen satavuotiaassa Suomessa 23-vuotias monivammainen nainen, jolla on täysien kansalaisoikeuksien lisäksi ammattikorkeakoulututkinto. Se on mielettömän paljon ja aika hiton merkittävää. Kirsikkana kakun päällä voin myös tehdä tutkintoani vastaavaa työtä vammastani tai sukupuolestani riippumatta. Lisäksi Suomi mahdollistaa minulle erikoissairaanhoidon, jota muut maat ihailevat. Eli ei, en osaa toivoa enempää eikä kiitollisuutta voi pukea tarpeeksi kattavasti sanoiksi.

Muuta kuin että KIITOS #SUOMI100. 

Toivottavasti me tämänpäivän kansalaiset osaamme kunnioittaa sinua tarpeeksi ja luoda Suomea, maata, jossa on tulevaisuudessakin turvallista ja tasa-arvoista elää. 

~ Roosa ~