torstai 16. marraskuuta 2017

23 vuotta

Yhtä hassulta kuin ajatus ensi viikolla haettavasta tutkintotodistuksesta tai blogihiljaisuudesta tuntuu, tuntuu se 23. syntymäpäivänikin. Kliseistä sanoa, mutta viime vuoden synttärit tuntuivat olevan viime viikolla. Ja taas sitä vanhennutaan vuodella. Hassua, kertakaikkiaan.


Harva ihminen käy kahden syntymäpäivänsä välillä niin paljon asioita läpi, kuin itse olen vuoden aikana käynyt. Vaikka siis väitän edelleen juhlineeni synttäreitäni viimeksi viime viikolla, tuntuu siltä kuin edellisiä synttäreitäni olisi viettänyt joku täysin toinen ihminen kuin minä itse. 
  Vuodessa olen saanut itselleni kasaan ammattikorkeatutkinnon, muuttunut harvahampaasta mittatilaushymyn omistajaksi ja lähtenyt omalla tavaallaan rakentamaan elämääni uusiksi. Meinannut luovuttaa, stressannut kaikesta, mutta lopulta löytänyt uskonsa tulevaan. Oon kohdannut mörköni, käsitellyt ne ja lopulta löytänyt ihmeellisen rauhan epävarmuudesta. Siitä, että muutan porukoille toistaiseksi. Eli käytännössä siihen asti, kunnes tiedän, miten nyt vetämässä olevien työhakemusten suhteen käy. Ero vuoden takaiseen Roosaan on tämän asian suhteen mieletön. Vuosi sitten olisin repinyt hiukset päästäni pelkästä ajatuksesta muuttaa porukoille aikamääräksi X. Nyt etukäteen stressaaminen tuntuu järjettömän turhalta. Mitä sitä ressaamaan, kyllä kaikki lopulta järjestyy - ihan niin kuin on järjestynyt tähänkin saakka.


Tää ikävuosi on mulle siitä merkittävä, että olen samanikäinen kuin äitini minut saadessaan. En ole juuri isompia elämänpäätöksiä koskaan tehnyt. Mutta lukioikäisenä muistan ajatelleeni, että harvassa asiassa omena putoaa kauas puusta. Tiesin siis, että en välty siisteysnarkomanialta ja tuskin monelta muultakaan äitini tai iskäni piirteeltä. Puutarhahulluus on mitä todennäköisemmin myös puhkeamassa seuraavien vuosien aikana kukkaansa. Yhden asian kuitenkin päätin lukio-iässä geeniomenoiden putoamista pohtiessani - sen, että hankin koulutuksen ja ammatin ennen omia lapsia. Tuon lupauksen myös pidin ja olen siitä aika ylpeä. Vähättelemättä ollenkaan äitini kasvatustyötä ja leijonaemon luonnetta, joka hänen oli otettava minun iässäni vammaisen esikoislapsensa asioita hoitaessaan. Tai sitä uhrausta tai toisaalta itsestäänselvyyttä, että hän viettää kuutisentoista vuotta kotosalla lasten kanssa uran tai tutkinnon päätöksen saamisen sijaan. En voi arvostaa enempää äitiäni tässä asiassa. Hän on laittanut aina lapset itsensä edelle - vaikka se onkin tarkoittanut käytännössä pätkätöitä ja tutkinnon saavuttamista vasta nelikymppisenä. Harva pystyisi moiseen. Harva äiti myöskään jaksaa hoitaa vammaisen lapsensa asioita ensin täysi-ikäisyyteen asti  ja senkin jälkeen vielä neuvomaan puhelimessa, mitä asioita niihin hakemuksiin olikaan tärkeää merkitä. En voi kuin olla kiitollinen äidistäni ja kiittää häntä aivan kaikesta. Ja toisaalta juuri siksi - kun on nähnyt ne monivuotisen kotiäitiyden haittapuoletkin työmarkkinoiden suhteen, minä päätin, että tämän minä hoidan toisin. Minä hankin itselleni ammatin ennen lapsia. Samalla myös kiitokseksi vanhemmilleni ja erityisesti äidilleni. Kasvatustyösi ja ajoittainen kompurointi byrokratian kanssa ei mennyt hukkaan - nyt monivammaisella tyttärelläsi on ammatti, jonka mukaista työtä hän voi myös tehdä. Lisäksi vammaistuki kilahtaa tilille aina eläkeikään saakka. Asiat on aika jees nyt.
 23-vuotias Roosa on alkanut avata silmiään sille ajatukselle, että mää oon kuitenkin parasta, mitä itselleni on sattunut. Eli mun on korkee aika alkaa kelvata itselleni näin, tällä paikalla ja näillä statuksilla. Että mun ei tarvii alkaa miellyttää ketään, mun ei oo pakko sanoo kyllä, kun haluan sanoa ei ja että mää riitän kaikille muillekin, jos vaan riitän itselleni.

  
Ja mä oon päättänyt riittää. Hulluna, kahjona, viisaana, idioottina, papupatana, meikattuna ja meikkaamattomana, nauravaisena, välittävänä sekä surullisena ja suuttuneenakin. Niinä päivinä, kun huomaan sheivaushöylän olleen liian pitkään käyttämättömänä suihkun hyllykössä sekä silloin, kun kynsissä hohtaa kauden uusin muotiväri. Riittää joka päivä itselleni omana senhetkisenä itsenäni.
   Haluun uskoa, että tämä kulunut ja minut vuoden vanhemmaksi tehnyt vuosi halusi vuoristoratamaisuudestaan huolimatta opettaa mulle yhden asian - mä oon heikkonakin ihminen, joka voi hurmata muut ihmiset ainutlaatuisuudellaan ja jopa tyhmyydellään. Miten suuria ja hienoja asioita voinkaan siis saavuttaa, kun alan vihdoinkin  rakastaa ja välittää itsestäni sekä elämästäni enemmän? Uskon, että suuria.



Niitä kohti siis!

~ Roosa ~

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3