Ne pienet, mutta suuret sanat ja teot

Paniikkikohtauksia, ahdistusta, sydämentykytyksiä, kyyneleitä ja varjoja, joita en ennen ollut huomannut. Mutta myös hymyä, naurua, unelmia, materialismionnellisuutta ja pitkiä puheluita ystävien kanssa. Sitä mun viime kesä oli. Ja sitä tää mun syksy on edelleen. En voi sanoa olevani valmis uuden itseni kanssa, vaikka viimeinen psykologin tapaaminen on jo takanapäin. Se, että jättää hyvästit jollekin vanhalle, joka määräsi ennen hyvin pitkälle elämän kulkusuunnan ja sen sijaan ottaa vastaan uuden, jota ei tunne ollenkaan, on pitkä prosessi. Pidempi, kuin tiesinkään.

   On hassua, miten hampaat voi vaikuttaa omaan kehonkuvaan niin paljon. Tai ylipäätään ihmismieleen. Kun saa jotakin, mitä ei juuri koskaan halunnut ajatella, ettei vain joutuisi pettymään ja sitten kuitenkin saa sen kaiken...se on melkoinen juttu. Vähintään yhtä omituista on huomata vielä kolme, neljä kuukautta muutoksen jälkeen, että ensimmäisenä ihmiset pyytää kerta toisensa jälkeen sua esittelemään hammasrivistöäsi. Ja kyllähän sitä niin tekeekin, vaikka mieli huutaa, että nää mut, älä hampaitani! Sillä mä oon jotain paljon enemmän kuin mun uudet hampaani. Ja heti perään mieli esittää kysymyksen - olenhan?

   Alan vähitellen olla taas jokseenkin raiteilla elämäni kanssa. En tokikaan ole valmis, mutta ainakin olen tullut kuopan pohjalta sen  viereen. Välillä on hetkiä, jolloin kuoppa tuntuu olevan todella lähellä, mutta olen onnistunut haraamaan vastaan ja näyttämään kenkkuilevalle mielelle peukun sijaan keskaria. Vielä menee aikaa, että voin sanoa olevani onnellisesti itseni herra, jolla on kaikki tosi fine. Mutta haluan luottaa siihen, että se päivä vielä tulee. Haluaisin myös kovasti hyvästellä sen kuolemanpelon, joka tarttui minuun tiukasti pari vuotta sitten. Ajattelin hyvästeleväni sen hammasleikkaukseen mennessä, mutta se otti silloin vain äkkilähdön muutaman päivän kaupunkilomalle. On vähintäänkin kuluttavaa elää kuolemanpelon kanssa joka päivä enemmän tai vähemmän. Pelätä milloin loppu tulee. Ja samalla pelätä, että elämä jää elämättä, kun oon takertuneena tähän pelkoon. Ehkä joku päivä pystyn heittämään tuon pelon rotkon reunalta alas ja sen jälkeen elän elämääni carpe diem -tyylisesti. Siihen on kuitenkin ehkä vielä jonkin verran matkaa.

Moni ihminen varmasti miettii, miten toimia mielenterveydellisistä ongelmista kärsivän ihmisen seurassa. Mitä sanoa, jos toinen kertoo valvoneensa paniikkikohtauksen kanssa puolitoista tuntia edellisyönä? Mitä tehdä, kun toinen istuu sohvallesi ja sanoo, että tää on ihan paska päivä, kun ahistaa niin paljon tää elämä? Niin...oikeastaan ei ole olemassakaan mitään ainoita ja oikeita taikasanoja, jotka sä voit kaivaa tilanteen tullen laatikosta ja joiden avulla sä kykenet pelastamaan toisen päivän sekä elämän.

   Ihmisiä kun ei voi pelastaa, heitä voi vain rakastaa. Ja rakkautta voi taas osoittaa niin monin eri tavoin. Mitä asioita mä olen kokenut tärkeäksi, mitä asioita mä oon arvostanut ystävissäni ja eidän toiminnassaan, kun mulla on ollut paha olla?

   Oon arvostanut empatiaa ja jaettuja kokemuksia. Että toinen sanoo, että juuri noita samoja oireita hänelläkin on ollut paniikkikohtauksen aikana. Oon arvostanut niitä jaettuja tunnetiloja ja oireita erityisesti sen vuoksi, että mun paniikkikohtauksen ensioireet (puutuminen, pistely) on täysin samoja, mitä epilepsiakohtauksen auraoireet aikoinaan oli. Ja sekös vaan boostaa paniikkia.

   Oon ollut kiitollinen myös tsempeistä. Kun joku sanoo arvostavansa, että mä selvisin tunnin paniikista yksin, elämä muuttuu heti vähän valoisammaksi. Ylpeäksi ne kommentit ei ikinä voi mua tehä, sillä paniikkikohtaukset on jotain sellaista, joista ei vaan voi ikinä ylpeillä. Never.

   Kukaan ei kerro mielenterveyden ongelmista egonsa kasvattamiseksi. Mt-oireista kertominen vaatii paljon rohkeutta. On suuri luottamuksenosoitus kuulla toiselta, ettei elämässä mene kovin hyvin. Yleensä mielenterveysongelmista ei kerrota siksi, että haettaisiin sääliä. Niistä kerrotaan siksi, että edes joku uskoisi ja ottaisi todesta. Mä en oo hyötynyt säälistä (enkä sitä onneksi ole joutunut kohtaamankaan), vaan sen sijaan toisten hyväksynnästä. Että ihmiset mun ympärillä hyväksyy sen, että nyt tilanne on tämä, nyt eletään näillä korteilla, mutta ajan kuluessa ne voi vaihtua paremmiksi. Toisten tietoisuus mun elämäntilanteesta on tehnyt mulle paljon levollisemman olon. Eli aina ei tarvita hienoja lauseenparsia toiselta. Pelkästään, se että toinen tietää ja hyväksyy, voi auttaa paljon.

Mutta vähintään yhtä paljon kuin tsempit ja halaukset on mua mua auttaneet, on mua auttaneet myös toisten teot. Ja nyt en tarkoita yllätysruokakasseja kotiovella tai mitään muutakaan sellaista. Tarkoitan leffailtoja, kahvikupposten ääreen istuutumista, toisen avunpyyntöjen kuulemista koulutehtäviin liittyen...tarkoitan kaikkea sitä, mitä mahtuu tavalliseen arkiseen elämään. Jos istun toisen sohvalle ja sanon, että elämä ahdistaa ja kaveri kysyy perään, juotko kahvia, vois aatella, et se on mun tilanteen ohittamista. Varsinkin, kun seuraavaksi sama kaveri kysyy, voitko tarkistaa mun kirjoittaman sähköpostin, ennenkö lähetän sen. Mutta ei. Se ei ole mun tilanteen ohittamista. Ei mun mielestä ainakaan.

   Se on juurikin mun tilanteen hyväksymistä - ja ennen kaikkea minun hyväksymistä juuri senhetkisenä itsenäni. Se on myös minuun ja taitoihini luottamista, vaikka olenkin mieleltäni hiukan rikki. Luottamista siihen, että mä silti osaan ja oon pohjimmiltani sama tyyppi kuin ennenkin, vaikka sillä hetkellä musta itsestäni ei siltä tunnukaan.

   Mikään ei myöskään saa tarttumaan elämänsyrjästä niin paljoa kiinni, kuin konkreettinen tekeminen tai arkisista asioista jutteleminen. Paniikki ja ahdistus irroittaa ihmisen kyseessä olevasta hetkestä jonnekin aivan muualle ja saa ajattelemaan jotain täysin turhaa ja epäolennaista. Sellaisia juttuja, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta toisen neuvominen koulutehtävissä tai tiskikoneen täyttämisessä maaduttavat ihmisen siihen hetkeen. Että mä elän tässä ja nyt, huominen on vasta huomenna. Ja tällaiselle ihmiselle kuin minä, se on ollut parasta terapiaa. Sanoisinkin oikeastaan vaan yhden neuvon teille, jotka haluutte auttaa kaveria mielen alamäissä.

Olkaa luontevia, omia itsejänne.

~ Roosa ~