Henkinen hylkimisreaktio

Haluaisin kirjoittaa näiden kivojen uusien kuvien (kiitos veikka!) joukkoon jotain kevyttä ja ihanaa. Jotain siihen tyyliin, että mulle kuuluu hyvää, elämä hymyilee ja sitä rataa. Mutta se ei olisi totta.

   Tai olisi siinä määrin, että ulkoisesti kaikki on hyvin. Elämän peruspalikat ovat kasassa: hampaat on suussa, uudet pohjalliset Respectalle menon päässä, kesätyöt luistaa ja kohta meitsi pääsee myös pitkästä aikaa rippileirille! Samaan hengenvetoon voin iloita veljen yo-papereista ja muistella lämpimän iloisia juhlia, joita asian kunniaksi vietimme tovi sitten. Veli muutti myös pian lakkiaistensa jälkeen ensimmäiseen omaan vuokra-asuntoonsa ja minunkin AMK-paperini ovat muutaman kymmenen opintopisteen päässä. Lokakuu on täällä pian, ja silloin voin tuulettaa todistus kourassa, jos Luoja suo.

   Ei siis moittimista näissä olosuhteissa. Mitä nyt en kesätöitten takia pääse oikein kunnon visiittiä omalle kämpälleni Ylivieskaan tekemään, mikä tietää porukoilla majoittumista tämän kesän ajan. Mutta se on hetkittäistä. Ja oikeastaan suuri onni, sillä ollakseni rehellinen...en pysty tällä hetkellä asumaan yksin.

   Ja ollakseni vielä rehellisempi - noiden kuvien takana on hyvin hukassa oleva ihminen. Mieli joka toinen tunti maassa oleva, elämää epäröiden katsova ja henkistä vuoristorataa kierros toisensa jälkeen viilettävä tyyppi. 

Minä.

   Niin kuin aluksi totesin, elämäni peruspalaset ovat tosi hyvin kohdillaan. Tietysti asiat voisivat olla aina paremminkin, mutta näin hyvin mulla ei ole mennyt sitten hetkeen. Ja se onkin mulle tosi iso kriisi - niin ironiselta kuin se kuulostaakin. Myös yhtäkkinen onni voi olla kova kolaus ja todellinen umpikuja.

   Suurin syy tähän alakuloon ja epätoivoisuuteen löytyy siitä isosta elämäni palasesta, joka viimein naksahti kohdilleen - suustani. Hampaistani. Niistä täydellisistä valkoisista lampaistani, joista olen enemmän kuin kiitollinen jokaikinen päivä. Joiden avulla pystyn taas syömään lempikarkkejani, pureskelemaan kovempiakin vihanneksia (raakaa porkkanaa lukuunottamatta) - tekemään ylipäätään kaikkea, josta olen vain unelmoinut.

Kun on elänyt parikymmentä vuotta hammashoitojen kanssa ja itseltäkin salaa erilaisia hampaitaan häveten, ei voi kuin tottua elämäänsä. Tottua niihin maisemiin, jota 9-tie tarjoaa Jämsä-Jyväskylä-välillä. Tottua hammaslääkärihuoneiden tuoksuun ja erilaisiin omituisiin nimityksiin, joita löytyy niin instrumenteille kuin suun mitoillekin.

   Sitä tottuu, että matka on kesken. Minussa on jokin asia, joka on aina enemmän tai vähemmän kesken. Enemmän tai vähemmän vialla. Ja vaikka se suun sisältö olisikin joka kerran jälkeen taas askeleen verran valmiimpi ja vähemmän vialla, on vaikeaa ymmärtää, että joku päivä voi oikeasti myös olla valmis. Ehjä, kaunis ja onnellinen. Valmis jatkamaan elämää huolettomammin kuin koskaan aiemmin. Elämään elämäänsä lähes täysin samalla tavalla kuin muutkin valtaväestön ihmiset.

   Tiesin, että endorfiini häviää ja tylsyys iskee - jopa kriisi omasta itsestä. Henkinen hylkimisreaktio kuuluu erään hammaslääkärin mukaan jokaisen implanttipotilaan elämään. En siis yllättynyt tavallisuuden tunteesta jo kahden viikon jälkeen, en tylsyydestä enkä oikeastaan hyvän elämän -kriisistänikään. Yllätyin sen sijaan siitä, kuinka voimakkaana tuo kriisi elämääni tuli - paljon paljon voimakkaampana kuin uskoinkaan.

   Ensin oli vain huonoja iltoja synkkine ajatuksineen. Sitten ei pystynyt menemään kävelylenkille yksin - ei edes luurit korvilla. Sitten oli vaikeiden iltojen lisäksi vaikeita aamuja. Lopulta myös hetkiä ja pidempiä tunteja, jolloin tuntui, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ja ne itsetuhoisat ajatukset - kyllä. Niitä vastaan minun on tarvinnut taistella toukokuulta lähtien. Joka päivä, joskus enemmän ja joskus vähän vähemmän. Minun on todellakin joka päivä ollut pakko etsiä se jokin asia, jonka vuoksi jaksaa.

Jos mietitään aikaa taaksepäin, olen elänyt kohta kaksi vuotta peläten. Peläten hammasleikkausta, peläten uutta annettua hammasleikkausaikaa, kun ensimmäinen yritys peruuntuikin flunssani takia. Kävin koko pelkäämisprosessini uudestaan lävitse reilussa kahdessa kuukaudessa. Menin pelon kanssa leikkaukseen. Heräsin leikkauksesta ja ei vienyt aikaakaan kun päähäni ilmestyi uusi kysymys - jos en kuollut hammasleikkaukseen, milloin minä sitten kuolen? Vaikka todellisuudessa tiesin herääväni leikkauksesta, olin myös niin valmistautunut pahimpaan (mutta epätodennäköisimpään), joten herääminen shokeerasi omalla tavallaan.

   Aika harvahampaana ei kulunut yhtään helpommin tai pelottomammin. Meni kuukausi ennen kuin uskalsin syödä edes pehmeää rieskaa miettimättä, irtoaako jokin parenemisjatke nyt vai ei. Piti olla koko ajan varuillaan, vaikkei sitä välttämättä itse niissä hetkissä tajunnutkaan. Mutta minä varoin ja minä pelkäsin. Mitä? Loppupeleissä ja pohjimmiltaan sitä, että kuolisin ennen kuin saisin implantit suuhuni. Koska siinä tapauksessa olisin ollut vain tuhlaus tälle yhteiskunnalle - kymmeniä, jopa satoja tuhansia hukkaan heitettyjä euroja. 

   Kun ns. "viimeinen vaihe" ja ravaaminen Jyväskylässä alkoi, minä päätin vain mennä läpi. Vaikka päällään seisten. Minulla oli 7 aikaa Jyväskylään aikavälillä 6.2.-4.4.2017. Se tiesi sitä, että elin juna- ja linja-automatkasta toiseen, käyden niiden välissä koulua sen verran, minkä vain ehdin. Elämässäni ei ollut muuta kuin koulu ja hampaat, sillä muuhun ei ollut aikaa. Minä laitoin monen asan tietoisesti ja tiedostamatta pauselle. Ja kun olin painanut pausea, asetin ravihevosen laput silmilleni ja vain juoksin. Katsomatta sivulle tai taakseni. Niiden sijaan katsoin vain eteenpäin, kohti maalia - vaikken edes tiennyt, mitä siellä minua konkreettisesti odottaa. Ja samalla toivoin, etten kuolisi ennen hampaideni saamista.

   Ei minulla ollut aikaa tai jaksamista miettiä kaiken keskellä, mitä nyt tulee tapahtumaan. Tai toki minä tiesin, että hampaathan sieltä hammaslääkäristä keväällä kotiin kannetaan. Mutta millaiset, sitä en tiennyt. Enkä tiedä, halusinko tietääkään. Vaikka lopputulos oli parhain mahdollinen, psyykeeni ei olisi jaksanut liikoja pohdintoja hampaiden istuvuudesta suussani ja muusta elämästäni hampaiden jälkeen. Minulle riitti, että selvisin junamatkasta toiseen ja sain aina takaisin Ylivieskaan päästyäni yliviivata lapusta yhden hammaslääkärikäynnin. Taas askel lähempänä maalia.

   Enkä minä syytä itseäni siitä, etten miettinyt joka neljän tunnin junamatkalla tulevia hampaitani. Ihmismieli on rajallinen, mitä tulee isoihin elämänmullistuksiin. Yleensä ihminen vain paahtaa läpi vaikeiden aikojen kuin mikäkin robotti. Ja vasta kaikesta selvittyään tapahtuu se pysähtyminen ja romahtaminen. Tässä asiassa ihmismieleni toimi juuri ohjekirjan mukaan. Kun viimein oli aikaa hengähtää ja todeta, että elämähän on mallillaan, minä romahdin.

Olen sulkenut oven hammasprojektilleni, päivittäiselle koulunkäynnille ja pian myös opiskelijaelämälle. Olen myös ymmärtänyt, että kaiken tämän keskellä olen  myös puristanut opinnäytetyöni toiminnallisen osuuden testaamista vailla olevaan kuntoon. Pian olen valmis kasvatuksen ammattilainen, jonka hampaista ei voi nähdä merkkiäkään hurjista hammaspuutoksista. Olen monessakin mielessä vapaa ja se jos mikä, on jälleen pelottavaa.

   Tältäkö siis tuntuu olla hampaiden ja monen muunkin asian suhteen "normaali" ja "terve"? Joutuvatko muut perusterveet ikäiseni elämään tällaisessa epävarmuudessa koko ajan, kun loppuelämä on vain elämistä ja uusien ovien ja polkujen avaamista vaille valmis? Niitä polkuja pitkin tallaamista, joista ei tiedä, minne ne vievät - mutta joiden kulkuun on vain pakko luottaa?

   Kuka se Roosa on tämän kaiken alla? Mitä se Roosa haluaa olla? Ainakin jotain paljon enemmän kuin uudet hampaansa, joita edelleen joutuu ensimmäisinä esittelemään muille. Ja ainakaan tämän uuden Roosan ei tarvitsisi tai kuuluisi pelätä koko ajan. 

Nyt moni varmaan haluaisi kirjoittaa kommenttiboxiin jotain sen tyylistä kuin "sä oot vahva, kyllä sä tämänkin läpi menet!" Varmaan menenkin, niin kuin kaikkien edellistenkin pettymysten ja kolausten jälkeen. Nyt en ehkä juokse, mutta astelen askel kerrallaan myös tämän polun päähänsä. Niin minä teen ja olen heikkoudenkin keskellä vahva. Sillä mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla olisi? Mitä muita vaihtoehtoja minulla on ennenkään elämässäni ollut, kuin olla vahva? Ei mitään. Minun on aina pitänyt olla vahva. Ja se tekee elämästäni jopa raadollista aina silloin tällöin. Koska ilmeisesti otsassani on permanenttitussilla kirjoitettu kirjaimet V, A, H, V ja A, on myös välillä kipeää pudottaa ne kulissit alas ja pyytää ihmisiä näkemään minut heikkona. Ja kyllähän minä siihenkin saan luvan. Harmillisen usein loppukaneetit ovat vain luokkaa "mutta kyllä sä sieltä taas nouset, koska sä vaan meet kaiken läpi. Sä kun oot vaan niin vahva."

   Jos joku sana voi olla leima, niin vahva. Pyydän teitä käyttämään sitä harkiten, rakkaat lukijat. Ja jos lukijoissani on joku nuoristani tai työtovereistani, ei hätää. Olen jo hakenut nöyrästi apua tähän isoon kriisiini samalta psykologilta kuin ennen hammasleikkaustakin. Hänelle on nyt varattu aika heinäkuun alkuun - en siis voi kuin vaan taas kiittää hammaslääkäriäni lähetteestä. Tutun psykologin kanssa voin avata näitä solmuja paremmin ja syvemmältä kuin yksinäni. Sekä tietysti  löytää avaimia tähän omanlaiseensa vaiheeseen johon liittyy sekä luopumisen tuskaa että tulevaisuuden pelkoa. Ja erityisesti epävarmuuden sietämistä.

   Lisäksi minä saan suureksi onnekseni tehdä tällä hetkellä työtä, jota rakastan. Se jo itsessään on minulle syy, miksi jaksaa ja minkä voimalla selviän ensimmäiseen psykologin tapaamiskertaan. Työstä ei tietenkään voi ikinä tehdä itsellensä elämää, muuten käy hullusti. Tällä hetkellä työ toimii kuitenkin itselleni eräänlaisena pelastuksena ja pelastusrenkaana, jonka avulla voin päästä rantaan. Ja rantaan päästyäni voin jatkaa matkaani turvaten jälleen omien jalkojeni kantavuuteen. 

Täältä suunta ei ole kuin ylös ja valoon!

~ Roosa ~