Elämäni tärkeimmät aikuiset

Huhhuh, onpa arki taas alkanut kiireellä ja vauhdilla! Lisäksi kuvioihin ovat tulleet taas päänsäryt ja migreenit, joten postaustahdin hidastuminen on jälleen taattu. Onneksi mulla oli kuitenkin kesältä muutama postaus luonnoksissa. Tässäpä niistä vanhin, joka on oottanut julkaisuaan aivan liian pitkään. Vähän arkisempi ja hömppämäisempi, mutta mun mielestä kuiteskin tärkeä postaus. Toivottavasti tykkäätte ja annatte anteeksi kuvitukselle. Mut ainakaan kukaan ei voi syyttää mua, etten antaisi autenttista kuvaa mun arjesta. Sillä viimeisin viikko on mennyt juurikin kuvien mukaisissa tunnelmissa. 

Omat vanhemmat

He ovat kasvattaneet minusta minut. Rakastaneet ehdoitta. Kohdelleet rakkaana esikoisena, ei vammaisena tai toisarvoisena lapsena. Jaksaneet taistella byrokratian rattaita vastaan, jotta myös yhteiskunta tarjoaisi minulle kaiken sen tuen, jonka ansaitsen. Heidän ansiostaan myös minä olen oppinut pitämään puoliani ja näkemään minut arvokkaana ihmisenä, jolla on paikkansa ja tehtävänsä tässä maailmassa. En voisi olla kiitollisempi. 

Kummit

Myös he ovat nähneet minut tärkeänä kummilapsena, eivät vammaisena. Ovat olleet läsnä tärkeinä hetkinä. Muistaneet nimpparit ja synttärit. Tulleet katsomaan sairaalareissuillani tai viimeistään heti niiden jälkeen. Olleet niitä elämäni aikuisia, joiden puoleen tiedän voivani kääntyä milloin vain, jos siltä tuntuu. Vaikka se varsinainen "kummien velvollisuus" on päättynyt tasan konfirrmaatiohetkelläni ja näkemiset ovat harventuneet lapsuusvuosista (ihan fyysisen välimatkankin takia), tiedän, että olen heille tärkeä. Ja sitä he ovat myös minulle.

Erkki

Hän on äidin tätini mies - tai oli. Erkki kuoli syöpään ollessani noin 10-vuotias. Silti nuo vähäiset vuodet jotka hän vaikutti elämässäni, kantavat edelleen. Näin Erkkiä muutaman kerran vuodessa, aina silloin kun mummu ja pappa ottivat minut mukaansa Saarijärvelle äidin tädin ja Erkin luokse. Välillä olimme Saarijärven reissulla yhden yön, välillä useammankin. Nuo reissut muodostuivat minulle aina lapsuusvuosieni kohokohdiksi. Sillä mitä tahansa ikinä teimmekään, Erkki piti huolen siitä, ettei minulla olisi tylsää. Olin Erkille kuin oma lapsenlapsi, vaikkei mitään verisukulaisuutta välillämme ollutkaan. Muistan, kuinka hän istui kanssani pitkään aamupalapöydässä jutellen ja vitsaillen, kuinka hän halusi pitää minua sylissään. Tietysti isotätini oli myös aina erittäin iloinen saadessaan minut mummuni ja pappani matkassa Saarijärvelle, mutta Erkissä oli jotain erityistä. Olin hänelle kuin kunniavieras - talvella kaivettiin potkukelkka esiin navetan perältä ja kesäisin pidettiin mansikanpoimintakisat hirmuisen suurella mansikkamaalla. Koskaan ei kulunut hetkeäkään, etten olisi tuntenut olevani äärimmäisen tärkeä ja hieno tyttölapsi. Erkki piti siitä huolen.
   Mutta Erkki sairasti syöpää. Hänen viimeisen vuotensa aikana se paheni niin äkisti ja kohtalokkaasti, ettei minua enää päästetty mummun ja papan mukana Saarijärvelle. Mutta Erkki lähetti aina terveisiä minulle - ja minä Erkille. Jossain lapsen pienessä mielessäni tiesin kyllä, että Erkki ei enää toipuisi ennalleen. En ikinä unohda sitä automatkaa, kun pappa soitti äidille ja kertoi Erkin kuolleen.
   En päässyt saattamaan Erkkiä hänen viimeiselle matkalleen. Äiti ajatteli silloin, etten olisi valmis hautajaisiin - enhän ollut sellaisissa koskaan ollut. Äiti lähti sinne yhdessä mummun ja papan sekä sisarustensa kanssa. Minä jäin isin ja pikkuveljien kanssa kotiin.
   Äiti on kyllä jälkikäteen pyytänyt minulta anteeksi. Anteeksi sitä, ettei päästänyt minua mukaan. Hän tajusi vasta jälkikäteen, miten tärkeää minulle olisi ollut saada jättää hyvästit Erkille. Tuolle miehelle, joka sai minut kokemaan olevani tärkeä ja rakastettava tyttö, joka pääsisi elämässään vielä pitkälle. Olen kyllä antanutkin äidille anteeksi. Ei hän osannut aavistaa eikä ehkä tiennytkään, kuinka tärkeäksi tuo mies oli minulle muodostunut. Niinkin tärkeäksi, että hänestä kirjoittaminen saa minut vieläkin liikutuksen kyynelien valtaan. Mutta hän on yksi niistä ihmisistä, joita tiedän ensimmäisten joukossa rientäväni halaamaan jälleennäkemisen hetkellä. Uskon, että hän myös pitää minua silmällä ja varjelee suurella sydämellään sieltä, missä hän nyt on. Uskon tähän varjelukseen sai aikaan Erkin kuoleman jälkeisen kesän eräs tapahtuma.
   Olimme Saarijärvellä mummun ja papan kanssa. Poimimme isotätini ja mummuni kanssa mansikoita. Voimakas ukkoskuuro lähestyi ja ehdotin mummulle vähän hädissäni, josko menisimme sisälle. Mummu sanoi kuitenkin, ettei kannata. "Erkki se siellä Taivaan Isän kanssa vaan kärrää kiviä. Mutta Erkki näkee kyllä meidät täällä mansikkamaalla ja sanoo Taivaan Isälle, ettei kippaa niitä meidän niskaan." Ja yhtäkkiä ukkoskuuro kiersi meidät. Erkki oli kai Taivaan Isän kanssa löytänyt kiertotien kivikärryille. 

Ala- ja yläkouluajan fysioterapeutti

Minulla oli sama fysioterapeutti koko peruskoulun ajan. Se, jos mikä, on siunaus. Viikottaisten tapaamisten johdosta oppii toista lukemaan todella hyvin ja minun edistymiseni eivät olleet vain minun tähtihetkiäni. Niistä onnistumisista tuli minun ja fysioterapeuttini yhteisiä ilon hetkiä.
   Alakouluaikani ajan sain korkeimpaa mahdollista hoitotukea ja se mahdollisti sen, että olin yksityisasiakas. Suomeksi sanottuna fysioterapeuttini pystyi pitämään minulle "jumppakerrat" kotonaan. Minusta tulikin hänelle melkein kuin oma lapsi - ja fysioterapeuttini lapsista minulle kuin sisaruksia. Saatoin joskus kävellä koulusta jumppaan hänen samanikäisen tyttärensä kanssa ja syödä odotellessani yhdessä fysioterapeuttini lasten kanssa välipalaa. Muistan edelleen, missä laatikossa fysioterapeuttini keittiössä säilytetään leipää ja mistä kaapista löytyy juomalaseja.
   Vaikka en enää lapsuusaikani fyssarilla käykään, välimme ovat yhä läheiset. Perhetuttavina jatketaan ja nähdään aina kun pystytään. Ja juttuahan äitien ja tyttärien keken riittäisi joka kerta vähintään seuraavaan aamuun asti.
   Tälle fysioterapeutille en siis ole koskaan ollut potilas tai asiakas. Olen ollut lapsi, nuori ja nykyään aikuinen. Rakas ja tärkeä sellainen. Ja hän taas on ollut minulle aikuinen, johon luottaa - ja joka luottaa taitoihini ja kehittymismahdollisuuksiini aina ja erityisesti silloin, kun en itse luota. Ilman häntä en varmastikaan tässä ja näin tarmoa täynnä. Hän on se ihminen, jota ajattelen, kun usko nykyään meinaa fysioterapiassa jonkun liikkeen kohdalla loppua. "Kun x:kin uskoi minuun, minunkin on pakko uskoa itseeni", sanon mielessäni ja taas jaksan painaa eteenpäin.

Tukipohjallisteknikkoni

Taas sarjassamme "Ei näe minua potilaana tai asiakkaana" -ihminen. Jouko on nähnyt kasvuni pikkutytöstä nuoreksi aikuiseksi. Minä olen hänelle niitä harvoja tyyppejä, joiden pohjallismallit hän säilyttää. Jolle voin vastata puhelimeen pelkällä etunimellä. Sillä Jouko kyllä tietää, kuka langan toisessa päässä on.
   Vuosien yhteistyö on myös taannut sen, että puhumme samaa kieltä, mitä tulee pohjallisiin ja niiden tekemiseen. Yksi sana tai ele, niin tiedämme, mitä toinen tarkoittaa. Minusta ei edes vastaanottokäynneillä tunnu siltä, että olisin itse asiakas tai Jouko olisi teknikko - siis jonkin sortin ammattilainen. Kyse on enemmänkin ihmistuntemuksesta ja siitä  yhteisestä matkasta, jota olemme saaneet kohta vajaan parinkymmenen vuoden ajan kulkea.

Lukion opo

Hän oli aina valmiina juttelemaan - asiasta ja asian vierestä. Hänellä on myös aivan erityinen taito luoda jokaiseen opiskelijaan toimiva ja luotettava side, joka kantaa läpi jokaisen lukiotaipaleen. Hän muistaa kaikkien nimet ja taustat sekä tekee kaikkensa (ja vielä vähän ylikin), jotta opiskelu Jämsän lukiossa olisi mahdollisimman kitkatonta.
   Lukioni opon merkitys minulle itselleni ei jäänyt tähän todella merkittävään ja aikaansaavaan työotteeseen. Suolistoleikkausten vuoksi jäin heti lukio-opintojeni alkuun jonkin verran jälkeen muista. Tämä tiesi aika rankaa kakkosen syksyä ja ekstrahommia niin ensimmäisenä kuin toisenakin lukiovuotena. Ainoa, joka uskoi opettajakunnassa 110% valkolakkiini ja lukion päättötodistukseen kolmessa vuodessa, oli opo. Hän tiesi, että pystyn siihen. Muut epäröivät välillä ja käskivät jopa miettiä lukion suorittamista 3,5 vuoteen. Mutta minä tiesin ja opo tiesi, että pystyn samaan kuin muutkin - vaikka takapakkeja aluksi olikin. Yksin en olisi kuitenkaan satunnaisista epätoivon hetkistä selviytynyt. Tarvitsin siihen vakaata luottamusta joltain opettajalta (sillä kotoa sitä kyllä löytyi). Se luottamus löytyi Helena-opolta...ja olen siitä tavattoman kiitollinen.

Rippikouluni nuorisotyöntekijä

Hän on tosin nykyisin pappi. Mutta omalla rippileirilläni hän toimi vielä nuorisotyönohjaajana, ennen paluutaan kesken jääneiden opintojen pariin. Se oli hänen tuntinsa, jonka jälkeen tajusin tulleeni uskoon - mikäli halutaan siis käyttää näinkin tökeröä, mutta kuvaavaa ilmaisua.
   Uskoontulo ei ollut se juttu, mikä teki hänestä minulle merkittävän. Vaan hänen tapansa olla, jutella ja kuunnella toisia. Se, kuinka hän halusi ja haluaa edelleen ottaa toisten ihmisten elämäntarinat tosissaan. Nähdä sen kuoren taakse - nähdä ihmisen.
   Hän moikkaa edelleen, jos tapaamme sattumalta jossakin. Hän muistaa ihmisten nimet. Hän kutsuu toisia nimeltä, aina. Se saattaa kuulostaa pieneltä jutulta, mutta oikeastaan se ei sitä ole. Kun joku korvaa muutaman kerran "sinä"-sanan nimelläsi, on lauseissa ihan erilainen kaiku. Lämpimämpi ja henkilökohtaisempi.
   Kun alkuvuodesta minulla oli hankalaa ja minusta tuntui siltä, että haluaisin sielunhoidollista apua joltain tutulta seurakunnan tyypiltä, kirjoitin sähköpostia tälle lempeälle miehelle. En jollekin niistä nuorisotyöntekijöistä, joiden kasvattina olin rippikouluni jälkeiset vuodet. Kirjoitin juuri tälle  papille. Sillä tiesin, että hän löytäisi ne sanat, jotka sillä hetkellä tarvitsisin. Pyysin, josko hän muistaisi minua rukouksissaan. Hän sanoi tarvittavat sanat, hän rukoili puolestani. Lisäksi hän ehdotti, josko tapaisimme, kun sellainen mahdollisuus seuraavan kerran tulisi.
   Me tapasimme ja juttelimme - asiasta ja asian vierestä. Mutta maailma puhdistui, minun oloni helpottui. Lopuksi tämä entinen nuorisotyönohjaajani ja nykyinen pastori rukoili kanssani muistaen tilannettani, jonka keskellä elin. Siitä tuli yhtä hyvä olo kuin edellisellä kerralla - viimeisenä iltana omalla rippileirilläni.
  Tässä on todellakin tyyppi, jota arvostan paljon ja joka on varmasti yksi esikuvistani, mitä tulee tulevaisuuden työminääni kirkon nuorisotyönohjaajana.

Tässäpä näitä mun elämän tärkeitä aikuisia sekä kuvia kuluneelta viikolta. Mitäs tykkäsitte välillä tällaisesta postauksesta? :)

~ Roosa ~