Se tunne, se pelko

Se tunne, kun molemmilla olkapäilläsi asustaa ja roikkuu tiivisti kaksi olentoa. Toisen nimi on lannistus ja pelko, toisen toivo ja voimautuminen. Se, kun ne tappalevat joka päivä keskenään useamman matsin pääsi sisällä. Toisena päivänä Toivo vie homman kotiin 5-1, toisena päivänä Pelko voittaa kolminkertaisella lukumäärällä. Koskaan ne eivät saa sopua aikaiseksi.
   Se tunne, kun olet viettänyt ihanan kesän. Nähnyt ystäviä, perhettä, sukua. Iloinnut ja nähnyt elämää. Nauranut, raivonnut, itkenyt ja hymyillyt. Nauttinut vuoron perään sateesta, ukkosesta, auringonpaisteesta ja helteestä. Pessyt pyykkiä, tiskannut ja siivonnut. Elänyt.
   Mutta se tunne, kun mietit niitä kaikkia lukuisia yhteydenottoja läheisiin ja yllättäen vähän kaukaisimpiinkin ihmisiin. Olet nauttinut niistä mielettömästi - ei kahta sanaa. Kun olet saanut tietää, että yläasteaikainen ystävä on tehnyt ehkä elämänsä rohkeimman teon, irtisanoutunut töistä ja muuttanut rakkauden perässä vähän inhimillisemmän junamatkan päähän. Se, kuinka tsemppasit häntä. Kuinka hän ilahtui, tuli onnelliseksi. Kuinka lupasitte olla nyt enemmän tekemisissä. Kuinka hyvä mieli siitä tuli. Ja siitä, että aiot nähdä vielä ennen leikkausta yhtä ala-asteaikaista ystävää, häntäkin vuosien tauon jälkeen. Kuinka hänkin ilahtui. Ja kuinka monta kertaa olet saanut kuulla toisten iloisia elämäntarinoita, käänteitä parempaan. Kuinka monta iloista kohtaamista tapahtui niin monen ihmisen kanssa serkkusi häissä. Niin monta, että sua itkettää. Että entä jos ne olikin viimeisiä? Nämä kaikki yllättävät ja iloiset yhteydenotot ja tapaamiset, joita sä koit.
   Se tunne, kun mietit, mitä kaikkea olet jakanut ja sanonut. Ja se, kuinka alatkin miettiä uudelleen sanojasi, jotka silloin tulivat niin spontaanisti, niin sydämellä. Vailla huolta huomisesta. Se tunne ja fiilis, kun alat miettiä sanojasi siitä käsin, jos ne olivatkin viimeiset sanat noille rakkaille ihmisille. Se pelko, kun tajuat millaisia kaikuja ja merkityksiä nuo sanomasi sanat ja lauseet saisivat siinä tapauksessa, jos kuolisit leikkauspöydälle. Se itku. Tämä itku. 

 Kuvat googlettelun tuloksena

Se tunne ja materialismionnellisuus, kun astelet kauppaan ja otat ostoskorin sijaan eteesi ostoskärryt!! Koska sulla on niin paljon ostettavaa, ja aattelet kärryjen olevan käytännöllisempi ratkaisu kuin ostokori kertaa kaksi. Kun lastaat viidenkymmenen sentin kärryihisi koulukalenterin, tiskirättirullan ja tyynynpäälliseesi ommeltavan vetoketjun lisäksi kauniin oranssin blenderin sekä juomapulloja ja mikroastian. Se fiilis, kun peset ostamiasi muoviastioita ja odotat innolla pääseväsi käyttämään niitä. Se fiilis, kun siivoat kaappeja ja saat siitä käsittämätöntä mielihyvää. Ettei sitä tartte tehdä leikkauksesta palattuaan. Voi keskittyä pelkästään toipumiseen ja kouluun. Ja ai että kun ostit niin passelin kokoisen blenderin, sehän mahtuu just ja just kaappiin! Wohoo, sä oot Roosa pro!! Ja ihanaa, kohta sen ei tarvii olla tuolla kaapissa, vaan tässä keittiön tasolla. Kahvinkeittimen vieressä. Ja kun oot käyttänyt sitä niin pitkään ja useasti et ärsyttää, voit todeta, et ainakin se on nätin värinen (ja sopii hyvin sun tiskiharjaan).
   Mut sit se tunne, kun siivootkin niitä kaappeja sillä ajatuksella, et porukkas joutuu pian ne tyhjentämään. Ei mitään best before-päiväyksen ohittaneita säilyketölkkejä tai kuiva-aineita kaappiin. Ne menee roskikseen. Kaikki, mitä sä et oikeesti tartte enää, roskikseen. Pinnat niin puhtaaks, että porukoillasi, rakkaalla perheelläsi, olisi mahdollisimman helppo työ tyhjentää kämppäsi. Ei ylimääräistä siivoustyötä heille, vain tavarat kasaan ja avain vuokranantajalle. Ja onpa hyvä, et ostit sen kunnon blenderin. Porukkas voi heittää sen heidän vanhan suoraan kaatopaikalle ja ottaa tän sun tuliterän blenderisi käyttöön. Säästyy yhdeltä taloudelta vajaa 50 euroa rahaa. Se on suurperheelle paljon rahaa se. Puolet viikonlopun ruokaostosten summasta. 

Se tunne, kun odotat ihan silmittömällä tavalla leikkauksesta toipumistasi. Se tunne, kun oot ihan varma, et selviit leikkauksesta hengissä, niin kuin kuuluukin. Ei tule mitään komplikaatioita. Saat palata takaisin kämppääsi, takaisin koulunpenkille ja nähdä rakkaat luokkatoverisi. Kuinka saatte yhdessä käydä sen sun parantumisprosessin läpi, oikeastaan koko kampus. Kuinka olet niin ihanien ja ymmärtäväisten ihmisten ympärillä. Kuinka täytyt siitä heidän osoittamastaan rakkaudentunteesta jo nyt. Kun sanat ei riitä sitä rakkauden määrää kuvailemaan. Se tunne, kun odotat, että pääsette kulkemaan viimeisen kouluvuoden lävitse ja samalla elämään yhdessä sun paranemisprosessin. Sä pääset opettamaan muita sillä, mitä oot. Ja sä puolestaan opit niin älyttömästi muilta siitä, mitä he ovat ja miten he käyttäytyvät sun seurassasi niin kuin ennenkin. Kuinka sä oot se sama Roosa heille, mitä oot ennenkin ollut. Voi että sä odotat syksyä ja tämän toisen ison perheesi näkemistä! <3
   Se tunne, kun annoit toiselle anteeksi. Ja siihen tarvittiin vain yksi kuva, yksi tieto ja yksi sekunti kaiken sisäistämiseen. Okei, ehkä kaksi - mutta kuitenkin. Se tunne, kun sä jo luulit, että sä et ikinä pystyiskään antamaan anteeksi, vaikka niin haluaisit. Mut sit sä pystyitkin siihen toissapäivänä ihan yllättäen. Se tunne, kun taakka putos harteilta ja sä aloit hymyilemään. Sä aloit loistamaan - ja sä loistit vielä eilenkin, vaikka tiesitkin menettäväsi sellaista, mitä et koskaan saa takaisin. Sä kuuntelit Eppuja koko päivän, et ärsyyntynyt viikkosiivouksesta ja vaan hymyilit, kun tiesit, miten toinen on onnellinen. Sä jopa otit siihen yhteyttä pitkästä aikaa kuukausiin. Näit vaivaa kootakses sille "hauskaa ja perinteistä festarireissua!" -viestiä Eppujen biisien nimiä apuna käyttäen. Eikä se edes tuntunut susta vaivalta. Kuinka sä olit iloinen, kun toinen vastas heti takaisin. Kuinka teillä molemmilla oli hyvä fiilis toistenne puolesta ja se tuntui susta vaan niin hyvältä!! Ja kuinka sä oot vaan onnellinen, et toinen sai kokee jotain sellaista, mistä se oli haaveillut niin pitkään. Ja kuinka se koki sen tosi tärkeessä ja hyvässä seurassa. Se tunne, se onnellisuus toisen puolesta, jota mitkään sanat ei pysty kuvailemaan. 
   Se tunne, kuinka yhtäkkiä odotatkin syksyä ja sitä, et näet tämän toisen taas kasvoista kasvoihin (omiesi ulkonäöstä puhumatta ja välittämättä). Kuinka sä haluut kuulla iloiten siitä keikasta kaiken (..tai sen, minkä toinen pystyy muistamaan), eikä sua harmita se, ettet ollut sitä keikkaa itse kokemassa. Se tunne, kun sä vaan haluut hymyillä aidosti sille, halata ja sanoo että ihana nähdä. Ja oikeasti tarkoittaa sitä koko sydämestäsi. Koska sä oot pystynyt antamaan toiselle anteeksi kaiken sen väärän, mitä se sulle teki. Vaikkei se pyytänyt sulta anteeksi. Eikä sen tarvii. Sä oot antanut sille senkin anteeksi. Te ette oo mistään velkaa toisillemme. Pyyteettömällä lähimmäisenrakkaudella saa aikaan paljon enemmän kuin vihalla, pettymyksellä ja katkeruudella. Ja just nyt susta tuntuu siltä, et se ihminen, jos kuka ansaitsee lähimmäisenrakkautta elämäänsä. Ja sä oot enemmän kuin halukas sitä hänelle osoittamaan, vailla vastapalveluksia tai taka-ajatuksia. Ei, se tie on jo katsottu loppuun. Sä vaan haluut olla toiselle ystävällinen, eikä siinä ole mitään pahaa. Se onkin ehkä sun vahvuutes - olla pyyteettömän ystävällinen ja välittävä kaikille, mut kaks kertaa enemmän niille, jotka ei sitä mistään hinnasta ansaitsis. Ja sulla on sellainen tunne, et nyt sä alat sitä vahvuuttas käyttään vielä enemmän.

Mut sit se pelko, jos tää ei toteudukaan. Kun sä oot kirjoittanut kirjeet sun luokallesi, ystäväpariskunnallesi ja tälle lähimmäisenrakkautta sisimmässään kaipaavalle. Jos sä et pääsekään näkeen heitä, et halaamaan, et sanomaan hyvästejä. Et mitään. Se tuhannenmoinen pelko, et sä et pääse halaamaan sitä tyyppiä ja sanomaan, et sä oot antanut sille kaiken anteeks. Et on ihana nähä sua. Kerro kaikki. Sä oot hyvä tyyppi pohjimmiltas ja usko, sä et oo mistään velkaa. Usko tyhymä. Näetkö? Mä hymyilen, mä nauran. Usko mun sanat ja hymyile säkin vähän. Koska sun hymy on parasta sussa.
   Se pelko, kun et tiedä, miten sun käy, jos lähtö tulee. Mihin sä joudut? Et oo ollu hirveen hyvä uskovainen viime aikoina. Sulla ei muka oo ollu aikaa. Voitko sä saada sen ja niin monta muutakin syytä sekä asiaa anteeks? Onko armoo vielä jäljellä sullekin? Sun ei auta kuin luottaa ja toivoa parasta. Sun ei auta kuin uskoa.
   Se tunne, miten sä oot kiitollinen kaikesta mitä oot saanut. Kiitollinen perheestä, ystävistä, kiitollinen elämästä. Se on kohdellut sua ihmeen hyvin. Sä oot päässyt tänne asti. Se on saavutus. Siksi sä rustaat kaiken ylös, jos pitää järjestää hautajaiset. Siihen mustakantiseen vihkoon, jonka otat mukaan porukoillesi. Et kaikki ois mahdollisimman helppoa muille, et sä saisit sellaisen hetken sun muistolle, jonka sä ansaitset. Josta jää toivon tunne kaikille. Et tää ei oo ikuista, vielä me tavataan. Sä rustaat ylös myös kaikki tilinumerot ja salasanat. Kaikki tärkeät ja merkitykselliset tavarat ja mitä niille pitää tehdä, kenelle ne menevät. Että muilla ei olisi niin hirveää kuormaa kannettavana ja selvitettävänä. Suru itsessään on jo niin käsittämättömän raskasta ja pimeää, etkä sä halua heittää lisää taakkoja rakkaillesi pimeässä kannettavaksi. Sä et haluu olla taakka. Ja sä vaan itket ja tuskin näet, mitä kirjoitat. Sun tekee pahaa rakkaittesi puolesta.
   Se tunne kun se Toivo herää taas sun olkapäällä ja kaikki on taas hirveän kirkasta ja valoisaa. Sä selviit, sä pääset käyttään niitä astioita ja sitä blenderiä. Sä pääset herättään naapurirapussa asuvaa ystävääsi, kun se lähes joka keskiviikko-aamu nukkuu pommiin. Pääset vähän heittään läppää ja vittuilemaan kaikella rakkaudella niille, jotka osaavat ottaa sen oikein vastaan. Kuinka sä pääset näkeen toisten rakkaat kasvot koulussa. Kuinka kaikki menee just niin kuin sen pitääkin ja ens kesään mennessä sulla on se kaunis hymy, josta oot haaveillut niin pitkään. Jota aatellessa sä itket onnen kyyneleitä. Ne hampaat ja se hymy, jonka sä ansaitset. You´re really worth it.
   Toivo kuitenkin nukahtaa ja jälleen kerran pelko herää ja heittää saman kierroksen kuin kaikkina edellisinä kertoinakin. 

Ja lopulta se tunne, kun sä et enää jaksa näitä tappelupukareita. Sä oot väsynyt näihin keskenkasvuisiin ja uhmaikäisiin kauhukakaroihin. Sä haluut et ne ois jo täysikäisiä ja muuttais pois kotoa. Ja sen jälkeen niillä ei ole rakkaitten lasten tavoin oikeutta tulla edes viikonloppukäynneille lapsuudenkotiinsa. Kaiken tämän jälkeen se ei ole enää niitten koti. Mutta kestääkö tämä koti, sinun pääsi, näiden kahden kakaran välisiä taisteluita vai luovuttaako se kesken kaiken? Luovuttaako se, eihän se luovuta? Jaksaa, ei jaksa, jaksaahan se?
    Se lopputulema ja kysymys tämän väsymyksen, Toivon ja Pelon keskeltä. Suoraan taistelukentältä. Onko sun pakko olla kummankaan puolella? Voitko sä mennä sinne sairaalaan ja vain katsoa, kuinka käy? Onko sulla pakko olla se Toivon moodi yllä, että selviät? Onko sun henki riippuvainen sun mielentilasta? Jaksaisko sun mieli ja keho hengissä, vaikka et ajattelisi kumpaakaan - elämää etkä kuolemaa? 

   

Nyt ei saa käsittää väärin - tottahan toki mä haluan elää. Mä en mitään muuta haluiskaan. Mutta kun rupean ajattelemaan (ja varsin usein nämä tulee ilman ajatustyötäkin) elämää tai kuolemaa, mä oon vaan yhä enemmän sekaisin. Ja vie taas hirveän kauan, et saan itteeni siihen ajatukseen, jonka tiedän olevan se ainut ja alkuperäinen - mä haluan elää, mä elän, mä tuun elämään. Tähän leikkaukseen mä en kuole. Ja kun lopultahan nämä asiat eivät ole millään tavalla meidän käsissämme. Ei voi kuin vain katsoa ylöspäin ja todeta 

- Taivas, varjele.

~ Roosa ~