Muuttunut ystävyyden ideologiani

Oon tässä tän kesän aikana miettiny paljonkin ystävyyttä ja sitä, kuinka mun käsitys ystävyydestä on muuttunut. Ennen mä aattelin, et on tärkeetä olla ne pari tosi tärkeetä ystävää ja sit tulee ne kaverit, joita on joko liuta tai sit muutama hassu kipale. Nyt mun käsitys tästä asiasta on muuttunut.
   Tämä käsitykseni on muuttunut vähitellen, kuin huomaamatta. Ei sille ole välttämättä erityistä syytä - tai ehkä se, kun huomasin ettei se mun paras ystävä olekaan enää mun paras ystävä. Hän on samanarvoinen kuin muutkin ystäväni, enkä halua enää arvottaa sitä, kuka on paras ja kuka vasta neljänneksi parhain. Mitään väärää paras ystäväni ei ollut tehnyt, huomasin vain, että mun ympärille on vikan vuoden aikana kulkeutunut huimasti ihmisiä, joita voin kutsua ystävikseni. 
   Nykyään ajattelen, että on hyvä, et mulla on erilaisia ystäviä ja jokaisen kanssa meillä on aivan omat jutut. Mulla on ikään kuin ystäviä eri tarkoituksiin - yhden kanssa kirjoittelen kirjeitä, yhden kanssa puhun paljon uskonasioista ja hän on se, jolta pyydän rukousapua, kun sitä tarvitsen. Sitten on se ystävä, jolle voi purkaa kouluangstit ja jolta saa apua arjessa sekä sielunhoitoa, oli vuorokaudenaika mikä tahansa. Koska ollaan samassa kaupungissa ja samassa koulussa, tällanen arjen jakaminen on täysin luonnollista. Tuossa kuvauksessa murto-osa niistä, jotka on mun ystäviä. Jokaisen ystävän kanssa on omat jutut, joita tehdään, omat vitsit ja sisäpiirin jutut. Silti kukaan ei aja millään mun luomalla järjestyslistalla toisen ohi, koska joku on tärkeempi tai arvokkaampi kuin joku toinen. Kaikki mun ystävät on mulle yhtä tärkeitä ja rakkaita.

Mitä vanhemmaksi tai aikuisemmaksi tulen, sitä tärkeämmäks mulle on alkanut muodostua se, et tärkeitä ihmisiä on eri puolella Suomea, sellanen tukiverkosto. Sitä ei myöskään jotenkin osaa enää niin paljoa stressata, ketä ehtii milloinkin näkemään. Mä oon saanut stressaamisesta ystävien näkemisen suhteen tarpeekseni. Kun aikuistuneilla ystävillä on omat aikataulunsa ja mulla omansa. Joskus niitä on vaan liian vaikea yhdistää ja silloin on mielestä turha ottaa liikaa stressiä ja omantunnon tuskia asiasta. Sit jos ei onnistu, sit kokeillaan joskus toiste. Jos ei myöskään fiilistä nähdä, silloin kannattaa vaan rohkeesti siirtää näkemistä. Aina ei oo pakko jaksaa nähdä. Tää on varmasti opiskeluvuosien tuoman kokemuksen tulosta. Välillä Jämsässä saattaa olla kuukaudenkin, välillä viikonlopun. Kokemukseni tuoma viisaus on se, että viikonloppukäynneillä Jämsässä en yritä nähdä enempää kuin yhtä ystävää, koska mä kuitenkin pidän sitä perheen kanssa vietettyä aikaa tärkeempänä. Kyllä niillä kuukauden reissulla (joita tulee myös määräajoin), ehtii treffata taas useempia ystäviä - yleensä vieläpä moneen kertaan. Ei se määrä, vaan se laatu, sanoi eräs ystävistäni eilisen puhelinkeskustelumme päätteeksi.    
   Yleensä kerroin jokaiselle mun ystävälle mun turhautumista ja epätoivon hetkistä, kun kriisi tai useampi iskee päälle. En siksi, että hakisin huomiota. Vaan siksi, että voisin saada monenlaista tukea. Jostain syystä noi elämän vastoinkäymiset ei oo mun kohdalla juuri koskaan kaikista pienimpiä arjen tenkapoo-tilanteita. Ja ainakin viime aikoina mä oon tarvinnut kaikkea sitä tukea, mitä oon saanut.
   Jokainen mun ystävä osaa myös tukea mua omalla erityisellä tavallaan. Joku soittaa lähes joka päivä ja esittää sen pienen ja tärkeän kysymyksen - mitä kuuluu? Joku toinen pistää pitkän ja tsemppaavan ääniviestin. Joku kutsuu kylään katsomaan elokuvaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät pysty tuleen moikkaan mua, mutta pistävät kätensä ristiin ja muistavat rukouksin. Huomasin tän erityisesti silloin, kun kesäkuun hammasleikkaus peruuntui. Mulle suorastaan tulvi tukea, mitä erilaisimmissa muodoissa ja hyvin monelta eri ihmiseltä. Oon sanattoman kiitollinen saamastani tuesta. Oloni on hyvin siunattu. :) On hienoa, että mun ystävät ovat löytäneet jokainen keinonsa, mikä on heille se luontainen tapa auttaa mua.

Oon alkanut jopa kyseenalaistamaan mun entisen näkemykseni ystävien arvottamisesta. Et mulla on kolme ystävää, mut tää on se läheisin. Miksi ihmeessä mä oon tehnyt niin? Toisaalta se on ollut ehkä tosi luonnollistakin pari-kolme vuotta sitten, kun asuin vielä Jämsässä ja mun ystävät asui lähes kaikki myöskin Jämsässä. Sitä näki väistämättä toista enemmän kuin toista ja toiselle kertoi enemmän kuin sille toiselle tai kolmannelle ystävälle. Mutta kun lentää omilla siivillään oman kotikaupunkinsa ulkopuolelle, ei voi tukeutua enää täysin perheeseen eikä taakse jääneisiin ystäviin. Ja sitä paitsi - ystävätkin voivat hyvin muuttaa pois vanhoista tutuista ympyröistä. Heillekin koittaa uusia alkuja.
   Maailmalla eläessään on aina enemmän tai vähemmän yksin ja oma lapsuuden perhe ei oo se, miltä pyytää apua, kun olet 39 asteen kuumeessa ja jääkaappi ja burana-paketti tyhjiä. Maailmalla on väistämättä tukeuduttava ystäviin. Ja yleensä muihin kuin niihin alakouluaikaisiin ystäviin. Ensiksi onkin siis löydettävä potentiaalisia ihmisiä, joista olisi ystäväksi. On uskallettava avata omaa itseään ja elämäänsä toiselle sekä osattava ottaa toisen tarinat vastaan. On opittava vain luottamaan ja samalla itsekin tulee olla luottamuksenarvoinen. Pitää vaan uskaltaa luottaa, eikä jäädä liikaa miettimään sitä, et tää ei välttämättä kestä. On vain luotettava.
   Ja juuri maailmalla pärjäämisen takia on hyvä, että niitä ystäviä löytyy vähän joka puolelta, erilaisten etäisyyksien päästä. Mistä sitä ikinä tietää, mihin kaupunkiin ja minkä maakunnan alueelle sitä seuraavaksi muuttaa? Mutta ehkä juuri silloin onkin hienoa, et siellä on edes se yks ystävä, josta on tukea ja apua uudessa elämänvaiheessa ja arjen sekametelisopan keskellä. Olo voi olla uudessa kaupungissa heti kotoisampi sen ansiosta, että lähellä on ystävä, joka voi tulla tarvittaessa apuun, kun kaipaa auttavia käsiä tai kuuntelevia korvia.

Jos mä arvottaisin ystäviä nyt, mistä mä sit pyytäisin apua, kun paras ystävä asuu 350 kilometrin päässä ja se neljänneksi parhain naapurissa, mut se ei auta sua, kun oot sille joskus asiasta maininnut sivulauseessa? Et sä et oo Maija mulle niin tärkee kuin toi Tiina. Ja kaikki ei oo niin epäitsekkäitä kuin mä, et autan kaikkia ihmisiä katsomatta sitä, onko joku tehnyt mua kohtaan joskus väärin vai ei. Joku voi oikeesti asiasta loukkaantua ja sit se voi olla finito sen ystävyyden osalta. Enkä mä nyt oo noin sanonut kellekään, kunhan keksin esimerkin. 
   Teen kyllä edelleen rajaviivan kavereiden ja ystävien välille. Kaverit on niitä, joita moikataan ystävien tavoin kadulla, nähdään koulussa ja harrastuksissa, kuten ystäviäkin. Myöskin kavereilta kysytään, miten menee. Mut kaverille en lähde kertomaan yksityiskohtaisesti kaikkea sitä, mikä nyt on vinossa, mitä jännää ja mahtavaa on ehkä tulossa tai pyydetä luokse silloin, kun tarvitsee sielunhoitoa. Nää kerrotaan ystäville. Kyllä mä kavereitakin autan milloin missäkin tilanteessa, mut en oo niin avoin omasta yksityiselämästäni heille kuin ystävilleni. Kavereiden salaisuudet ja sielun purkaantumiset pidän omana tietonani, en niitäkään lähde levittämään. Tuun toimimaan ammatissa, jota koskee vaitiolovelvollisuus ja noudatan sitä ihan omassa siviilielämässänikin, jos tällaista termiä halutaan käyttää. Mut kaverit ei välttämättä tiedä mun itkuisista illoista yhtään mitään. Eikä heidän tarvitsekaan, enkä näe tässä päätöksessäni mitään väärää. Saan päättää (niin kuin meistä jokainen), mikä tieto elämästäni kuuluu kenellekin. Got the point? Joten tunnemyräköistäni ja kompastuskivistäni tietävät vain ystävät - joita mulla onnekseni on. Enemmän kuin pari vuotta sitten, jolloin en tällaisesta tilanteesta ikinä osannut haaveillakaan.  
   Nämä asiat mä oon tässä viime aikoina ymmärtänyt ystävyyteen liittyen. Ja ennen kaikkea sen, et ystävyys ei ole koskaan suoritus, josta tarvitsee saada väli- ja päästötodistukset. Välillä on kausia, jolloin ystäväsi auttaa sua enemmän kuin sä sitä. Niin kuin tässä kuluneen vuoden aikana mulla on ollut. Mut sit tulee niitäkin aikakausia, jolloin tulee sun vuorosi auttaa taas ystävääsi. Mulla tuntuu juuri nyt alkavan sellainen aikakausi. Oon kuivilla monesta asiasta ja nyt on mun vuoro olla ottamassa vastaan niitä, jotka meinaa kaatua. Olla ottamassa koppi ja auttamassa takaisin jaloilleen pääsemisessä.

Ystävyydestä ei voi pitää mitään lukukalenteria tai to do -listaa. Et ollaanko nähty tarpeeksi usein, onko kaikki puhelinkeskusteluminuutit tältä kuulta kasassa vai vieläkö pitää soittaa. Onko muistettu viettää tarpeeksi laatuaikaa? Mun tekee mieli työntää pääni pensaaseen tai sulkeutua pimeään vaatekomeroon kuullessani tällaisesta. Ystävyys ei todellakaan ole listaan ruksien vetämistä ja mitalien saavuttamista. Ystävyydessä on eri vaiheita, välillä tehdään enemmän verrattuna edelliseen vuoteen. Se on normaalia. Se on ystävyyden kiertokulkua. Kaikesta saa stressin niin halutessaan ja mun mielestä ystävyys ei koskaan ole stressaamisen kohde. Välillä on tietysti eripuraa - ei kai se muuten ystävyyttä olisikaan? Mut asiat selvitetään ja jatketaan elämää. Mut jos ystävyydestä alkaa pitää päiväkirjaa tai kotityölistaa, ollaan mun mielestä väärillä poluilla. Mun ideologiani mukaan siis - jokaisellahan on oikeus omaan ideologiaansa. Mun mielestä ystävyyttä ei vain voi elää läpi stressaten ja tekemättömistä hommista kirjaa pitäen. 
   Ystävyyttä eletään elämän heittämien sattumien, epäonnistumisten ja huippuhetkien siivittämänä. Stressaamatta liikoja, maailmaa parantaen, yhdessä kysellen ja ihmetellen. Tietäen, et molemmilla ystävyyden osapuolilla on muitakin ystäviä ja se on täysin normaalia. Ei se ystävyyttä pahenna tai huononna, et molemmilla on myös muita tärkeitä ihmisiä läsnä elämänsä poluilla. Se oikeastaan jopa helpottaa - ystäväni ei ole ainoastaan minun avustani tai iloistani riippuvainen. Hän saa jakaa elämäänsä myös muiden kanssa - ja näin kokea kaikki elämän värit lävitse useammin kuin yhden ainoan kerran.

Kuulisin mielelläni teidän lukijoiden "ystävyyden ideologioitanne". Onko jotain samoja juttuja? Entä mitä eroavaisuuksia löytyy? Oon enemmän kuin pelkkänä korvana teidän ystävyysajatelmienne suhteen! :)

~ Roosa ~

//kuvat noin pieniä siksi, että ladattu vuosien saatossa eri kokoisina tänne ja jos oisin laittanut ne alkuperäiskoossa, ois näyttänyt aikasta hassulta. ;) Pitää alkaa kaivaa kameraa pölypilven alta selkeesti esiin, et saadaan tänne uusia kuvia!!