Mites kaikki menikään? Minkälainen on minun itse kertomani epikriisi eli kertomukseni sairaalassaoloajasta? Ilokseni voin kertoa, hyvinkin positiivissävytteinen!
Leikkausta edeltävän päivän (16.8.) iltana mua pelotti niin älyttömästi, että lakkasin puhumasta. Olin väsynyt pelkäämään, mutta pelko ei selvästikään ollut väsynyt muhun, vaan pisti vielä viimeisen vaihteensa silmään. Vastasin kaikkiin kysymyksiin ja lauseisiin mahdollisimman lyhyesti, sanalla tai parilla, korkeintaan neljän sanan lauseella. Kyyneleet oli silmäkulmissa tosi useesti ja sairaalalaukun pakkaaminen oli työlästä. Mun oli tosi vaikeeta miettiä, mitä ihmettä mä siellä sairaalassa tarvitsen yhden vuorokauden aikana. Pelko vei melkein kaiken mun ajatuskapasiteetista.
Seuraavan yön nukuin parin tunnin pätkissä, kunnes ponkaisin ylös kello 5.30, puin vaatteet niskaan, nappasin sen sairaalalaukun ja lompsin äidin perässä autoon. Lähdettiin kotoa tuolloin leikkausaamuna (eli 17.8.) ajeleen kohti Jyväskylää kello 5.50. Perillä oltiin vähän ennen ilmoittautumisaikaa, joka oli 6.45. Koko aamuna äidin kanssa vaihdoin ehkä yhteensä neljä lausetta, automatkalla pari-kolme sanaa. Yritin vain keskittyä siihen, etten juokse sairaalan pihalta tai leikkaussalin pöydältä karkuun.
Pääsin siihen vaiheeseen asti kuin viimeksikin, eli sain ilmoittauduttua, vedettyä leikkausvaatteet päälle ja istuuduin odottamaan pre-operatiivisen sohvalle esivalmistautumiseen kutsumista. Kesäkuussa tästä vaiheesta eteenpäin kaikki oli mennyt metsään ja niin väärin: hoitajat ei olleet hammaspolin kautta saaneet tietää mun flunssasta, mulle tuli jopa syyllinen olo heidän käytöksensä pohjalta. Et anteeks kun pilasin tän kesäflunssalla. Uskokaa, en mä tahallani tuolta maailmalta sitä haalinut itselleni. Mun käsityksen mukaan heillä ei ollut myöskään tietoa siitä, kuinka paljon sitä leikkausta pelkäsin. Kirsikaks kakun päälle he kertoivat, ettei mua voidakaan leikata.
Tällä kertaa taas kaikki meni äärimmäisen hyvin, mitä tulee mun pelkojen ja toiveiden todeksi ottamiseen. Kaikissa vaiheissa kaikista mua hoitaneista lääkäreistä, hoitajista ja kirurgista näki, että he tiesivät mun pelosta jo etukäteen. Ennen kuin kukaan heistä edes oli mua kasvotusten tavannut. Myös aikataulutuksesta näki, että mun toiveet ja pelot oli huomioitu ja ennakoitu jo etukäteen.
Eli kun olin taas sille pre-operatiivisen odotustilan sohvalle istahtanut, ei kulunut hädintuskin paria minuuttia kauempaa, kun vaalea, nuori ja todella lempeä sairaanhoitaja kutsui mut sisälle toimenpidehuoneeseen leikkausvalmisteluita varten. Kello tais olla viittä vaille seitsemän. Jo kymmenen minuuttia sairaalaan tulosta olin jo sairaanhoitajan huoneessa istumassa.
Sanoin varmaan jo toisessa lauseessani sairaanhoitajalle, kuinka mua pelottaa. Sitten ne kyneleet taas tulivat, eikä niistä tullutkaan sitten loppua ennen mun nukuttamistani. Tämä todella lempeä hoitaja sanoi lukeneensa pelosta esitietolomakkeestani. Oikeasti esivalmisteluihin ei kuluisi varttia kauempaa ja kahdesta työpöydästä päätellen siellä huoneessa olis voinu työskennellä toinenkin sh toisen potilaan kanssa, mutta nyt siellä oltiin vaan minä ja se sydämellinen sairaanhoitaja. Ja minkä myös näen näin jälkeenpäin suunnitelmalliseksi toiminnaksi, esivalmisteluihin varattiin mulle se 30 min. aikaa. Sairaanhoitaja hoiti siis mun valmistelut todella rauhallisesti ja jutteli sekä kyseli multa kaikenlaista siinä samalla. Esimerkiksi siitä leikkauskokemuksesta, joka mulle tän pelon oli aiheuttanut. Kun hän kuuli ne sanat, jotka mulle oli viimeisimpään suolistoleikkaukseen mennessä sanottu, hän pöyristyi ja sanoi, ettei niin saisi IKINÄ sanoa potilaalle, oli tilanne mikä tahansa. Lisäksi kertoessani, kuinka tyhmää on, että näin iso ihminen itkee, hän sanoi, ettei se ole (varsinkaan vikan kokemukseni pohjalta). Ja sitten hän alkoi kertoa koirastaan ja kuinka hän on aina itkee, jos se pitää viedä lääkäriin. Itse asiassa hampaanpoistoa varten :D Sain siis tuolla pre-operatiivisella äärimmäisen hyvän vastaanoton, joka todella jatkui myös seuraavissa vaiheissa ennen nukutusta ja sen jälkeen.
Vähän ennen puolta kasia pääsin sairaalasängyssä odottelemaan leikkaukseen pääsyä sairaaalan käytävälle. Esilääkitys oli otettu (mutta paniikin takia se ei tuntunut missään), suu ja nenä puhdistettu sekä kanyylin kautta antibioottia tippui suoneen tasaiseen tahtiin. Kanyyli muuten laitettiin menemään kämmenselän sijaan tatuointini vierestä oikeasta käsivarresta. Mulla on niin pienet suonet noissa kämmenselissä, ettei sh halunnut aiheuttaa mulle enempiä tuskia itkun lisäksi. Mulla on nimittäin siitäkin tarpeeksi monta kokemusta, kun taitavatkin sh:t on yrittäneet sanoistani huolimatta laittaa kanyyliä kämmenselän suoniin ja rikkoneet niitä molemmista käsistä. Pre-opratiivisen sh ei edes lähtenyt yrittämään, vaikka olikin ennen syöpäpotilaiden suonten kanssa työskennellyt.
Siellä sairaalan käytävällä äiti ehti muutaman minuutin viettää itkuisen minun kanssa, kun toiset kaksi sairaanhoitajaa vaihtoivat vuoroa edeltävän sh:n kanssa ja lähtivät viemään mua kohti leikkaussalia. Jotenkin mulle tuli sellanen tunne, että hekin tiesivät jo ennalta mun tilanteen, vaikka sen pystyi nopeesti tsekkaan mun vettä vuotavista silmistä. Äiti sanoi tsempit, lähti ajeleen kohti kotia ja mä lähdin sairaanhoitajien matkaan.
Nämäkin kaksi sairaanhoitajaa olivat tosi ystävällisiä, esittelivät itsensä ja rauhoittelivat mua koko ajan. Kerroin heille, miksi tätä operaatiota pelkään eli edeltävän leikkausstoorini ja sen, että tiedän tän olevan tosi iso leikkaus. Nämäkin sanoivat ensiksi, että se kuuden vuoden takainen sh oli sanonut mulle todella väärin ja toiseksi, että isosta operaatiosta huolimatta tämä on heille kuitenkin rutiinitoimenpide. Ja että he ovat siellä salissa mun kanssa koko leikkauksen ajan.
Leikkaussaliin päästyämme ja mun sotun tarkastettuaan sairaanhoitajien seuraksi sinne tuli kaksi anestesiahoitajaa, molemmat miehiä. He kertoivat tosi tarkkaan, millanen mun olo on todennäköisesti herätessä (kurkku kipeä intubaatioputken jäljiltä ja molemmilla poskilla kylmäpussit) samalla kun asettelivat muhun määrätietoisen rauhallisesti kaikenlaisia lätkiä sun muita piuhoja. Kysyin, kuinka kauan se leikkaus suurin piirtein kestää ja vanhempi anestesihoitaja kertoi, että he pyrkivät, että kahdessa tunnissa kaikki olisi ohi. Pahoittelin, et mun kämmenselän suonet on tosi pienet, joten kanyyli on käsivarressa. Anestesiahoitajat sanoi, että hyvällä paikallahan se on ja mul on tosi hienot suonet. Jotenkin niin mua toi oman itsensä vähättely :D Kirurgia mä en nähnyt siellä leikkaussalissa (enkä nukutuslääkärin kasvojakaan muista, hänen tulonsa kylläkin), mutta se rauhoittelu jonka sain sairaanhoitajilta ja niiltä anestesiahoitajilta, hoiti kyllä tehtävänsä. Melkein joka toisen lauseen sisältö oli se, että he on mun kanssani siellä ihan koko ajan ja mä oon tosi hyvissä käsissä. Mutta se, mikä on multa jäänyt päällimmäisenä mieleen, on sen vanhemman miesanestesiahoitajan lauseet, joista tän postauksen otsikkokin on poimittu. Ne lauseet on myös ehdottomasti myös ne, jotka on saaneet mut näin jälkikäteen luottamaan jälleen suomalaiseen anestesia- ja leikkaushoitoon. Tämä vanhempi anestesiahoitaja kertoi työskennelleensä leikkaussaleissa 30 vuoden ajan ja kertaakaan ei ole sattunut mitään pahaa. Kaikki hänen potilaansa ovat heränneet nukutuksesta. Sitten se kysymys tuli:
Sovittaisko Roosa niin, että tämäkin menee hyvin, että mun tilastot säilyy puhtaina?Mä vastasin, et joo, sovitaan niin.
Sitten nukutuslääkäri tuli saliin, sanoi, että nyt mentäisiin ja et älä säikähdä, jos se nukutusaine kirvelee vähän. Tiesin sen kyllä jo etukäteen. Nyökkäsin ja ehdin just ja just tajuta, et nyt kirvelee. Sitten olinkin jo unessa, filmi katkes aivan totaalisesti ja yhtäkkiä. Korkeintaan kahdessa sekunnissa.
Kello oli vähää vaille yksitoista, kun heräsin heräämössä taas uusi sairaanhoitaja vierelläni. Oon aina herännyt tosi nopeesti nukutuksesta ja leikkauksista, niin tälläkin kerralla. Leikkaus oli siis kestänyt suunnitelmien mukaan vain pari tuntia. Mutta vaikka mä heräilenkin nopeesti, niistä heräämötunneista ei jää mulle juurikaan muistikuvia. Ei jäänyt tälläkään kertaa. Muistan tuijotelleeni kelloa joskus 11 (?) jäljestä ja kysyneeni, onko mun äidille soitettu, että olen herännyt. Oli soitettu, niin kuin olin toivonut esitietolomakkeessa sekä ihan ääneen ennen leikkausta. Vikan suolistoleikkauksen jälkeen ei tuota nimittäin oltu tehty ja porukat sai tehdä ison työn, missä olin, olinko edes hengissä. Ja olin sentään silloin alaikäinen! Mutta tällä kerralla tämä(kin) meni juuri niin kuin olin etukäteen toivonut.
Kurkkuni oli herätessäni kipeä (niin kuin hoitajat oli sanoneetkin), poskissa ne kylmäpussit ja kipuja jonkin verran, mutta ihmetyksekseni pystyin puhumaan ihan ymmärrettävästi ja hyvin. Kurkkukipukin siitä hellitti jo heräämössä, josta en paljoa tämän enempää muista. Niitä kylmäpusseja sai vaihtaa aika tiheään ja kyllä mulle taidetiin antaa myös jotain vahvempaa kipulääkettä iv:sti. Niin ja mikä kertoo siitä, että viestintä oli pelannut kaikissa eri sairaalavaiheissani, oli heräämöhoitajan pohdinnat mun korkeahkon pulssin syystä. Ite en korkeaa pulssiani huomannut/tajunnut, mutta heräämöhoitajahan sen tietysti näki monitoreista. Hän siitä mainitsi, mutta totesi heti perään sen johtuvan varmaakin siitä, että mua pelottanut nin kovasti se leikkaus. Tieto oli siis ilokseni kerrankin kulkenut niin kuin sen pitäis aina kulkea.
Yhden maissa mut tultiin hakeen osastolle 15. Siellä olin seuraavan vähän reilun vuorokauden. Tämäkin sairaanhoitaja oli tietoinen taustoistani. Hän myös selosti, kuinka nyt olo on varmasti aika kelju, mutten voi uskoakaan, miten mulla olis jo niin parempi olo seuraavana päivänä. Piti myös paikkansa. Koska mä olin nesteliuoksien varassa ja jaksoin juoda mehua ja vettä ite aluksi vaan silloin tällöin, mun paineet oli aika alhaalla sen iltapäivän, illan, yön ja aamunkin. Lisäksi se järkyttävä väsymys. Yllätyksekseni äidin viestittäessä, että tulevat isin kanssa mua moikkaamaan ja mikä huoneen numero on, oli tosi raskasta kirjoittaa "ysi". Siis kolme kirjainta, mut mieletön ajatustyö, et jaksan ne näpytellä. Luokkalaisilleni menevää viestiä kirjoitin monessa pätkässä puolen tunnin aikana ja taisin vetää illemmalla parit välitorkut, et jaksoin faceen päivittää, et hyvin meni.
Kaikista tuskallisimpia olivat vessareissut, koska alhaisten verenpaineiden takia mulla oli tosi heikko olo ja tarttin aina hoitajan auttaan mut muutaman askeleen verran sinne vessaan. Tipan vuoksi vessassa oli käytävä parin tunnin välein ja ne reissut oli oikeesti melkoinen voimanponnistus, jotka oli muutaman kerran pakko sittenkin peruuttaa heikotuksen vuoksi. Pahointilääkettä mulle annettiin kyllä säännöllisesti sen keskiviikon sekä keskiviikon ja torstain välisen yön aikana, samoin kuin antibioottia ja kipulääkkeitä. Oksensin kuitenkin kerran, leikkauksen jälkeisenä yönä juurikin vessareissulta palattuani. Se jäi onneksi siihen, eikä tuolla suussakaan mikään vaurioitunut.
Torstaiaamuna oli kirurgin ja ortopedien tarkistustyö. Kaikki näytti hyvältä, joten he antoivat ohjeet kotonaoloon tikkien poistoon asti, kirjoittelivat epikriisin sekä e-reseptit antibioottiin ja kipulääkkeisiin, sekä sanoivat, että tunnin kuluttua olevien magneettikuvien jälkeen voisin heidän puolestaan lähteä kotiin. Olimme sairaanhoitajan kanssa kuitenkin sitä mieltä, että kotiinlähdön aika olisi vasta iltapäivällä tai illasta.
Kävin siis vielä torstai-aamuna kontrollikuvissa (jotka toivottavasti näen pian itsekin) ja lepäilin väsymystäni ja heikotustani pois. Vähän ennen puolta päivää pyysin myös vielä vahvemman kipulääkkeen (jonka olin saanut myös alkuyöstä) varmistettuani, ettei se sulje pois kotiinpääsyäni vielä samana päivänä. Ei sulkenut ja torstai-illasta oma olotila oli sellainen, että äiti ja siukut kävivät hakemassa mut kotiin.
Aattelin kirjoittaa oman postauksen lähipäivinä siitä, miten mulla on kotona mennyt, mitkä hoito-ohjeet sain ja kaikkea sellaista. Mutta lyhyesti sanottuna (mitä en yleensä osaa, mut yritän) kaikki on mennyt niin ulkonäön, turvotuksen, kipujen, puhumisen ja kaiken muunkin suhteen älyttömän paljon paremmin kuin ikinä osattiin kuvitellakin. Siit voi kertoo toi selfie, jonka nappasin itestäni vain neljä päivää leikkauksen jälkeen. Täällä voidaan siis hyvin ulkoisesti sekä sisäisesti!
Myös sairaalasta, nukutuksesta ja leikkauksesta jäi äärimmäisen hyvät fiilikset. Mut otettiin tosissaan, tieto kulki ja mua kohdeltiin niin kuin kuuluikin. Oon tästä niin älyttömän kiitollinen, ettei sanat riitä. Tämän kokemuksen myötä mun ajatukseni ja asenteeni nukutusta ja leikkauksia kohtaan muuttui - ja juuri sinne suuntaan, kuin toivoinkin. Jos tässä joutuisi joskus vielä uudestaan leikkauspöydälle esimerkiksi jonkun äksidentin takia, tämän hyvän ja voimauttavan kokemuksen jälkeen mua ei enää pelottaisi yhtään niin paljon. Voisin nukahtaa rauhallisin mielin ja luottaa siihen, että mä herään.
Sillä suomalaisen sairaanhoito on todella asiansa osaavaa. Se on ihme, jonka toteutumiseen kannattaa luottaa. Se voi saada paljon aikaan. Esimerkiksi hymyn, jonka toteutumista mun tarvii oottaa enää puolisen vuotta. Sehän on ihan kohta se! :)
~ Roosa ~
//Niinjoo, tikit lähtee tänä perjantaina poies! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3