Harkka, neljä viikkoa Keski-Suomessa, tuhansia kilometrejä ja yksi laivamatka takana. Elossa ollaan! Yksi toivepostaus on tulossa tuolla arkistossa, mutta sitä ennen ajattelin kertoa olevani kiitollinen. Siitä, että vaikka mun elämä on tässä välistä ollut aika kuraa ja sieltä syvältä, on siihen kuitenkin siunaantunut ihmisiä, jotka kannattelee, nostaa pintaan ja saa hymyilemään - jopa nauramaan.
Onneksi.
Onneksi on esimerkiksi on Vallattomia ihmisiä, joiden kanssa lähteä laivamatkalle.
Olemme ensimmäisestä kouluvuodesta lähtien kavereiden kanssa istuneet Ylivieskassa paikallisessa pubissa keskiviikko-iltaisin tietovisassa. Kahdeksan viikon osakilpailujen pääpalkintona on 100 euron matkalahjakortti. Voitimme peräkanaa kaksi lahjakorttia, joten meidän vaihtelevalla noin kahdeksan hengen miehityksellä olimme yhtäkkiä syksyllä tilanteessa, että kädessä olisi 200 euron edestä rahaa törsättäväksi. Päätimme lähteä risteilemään.
Kaikilla luokkalaisilla oli siis mahdollisuus tähän reissuun (sillä tietovisailijaporukkamme vaihtelee viikosta ja koulutehtävistä riippuen), mutta lopullinen reissaajamäärä oli kahdeksan henkeä. Just sopiva ja passeli!
En ole tähänastisen elämäni aikana koskaan reissannut kaveriporukan kesken. Koska mulla ei oo oikeen ollut sellasta porukkaa, jonka kanssa ois kiva reissata. Jossa kiusallisia, hiljaisia hetkiä ei tule. Jossa ei tunne itseään ulkopuoliseksi. Jossa muille kanssaihmisile mun juomattomuus ei muodostu ongelmaksi (kyllä, niitäkin ihmisiä on tavattu). Jossa ylipäätään koko reissu sujuu ilman suurempia ongelmia ja erimielisyyksiä. Mulle oli siis tosi iso asia lähteä laivalle. Jos kyseessä olisi ollut jotkut muut ihmiset, olisin varmaan peruuttanut koko homman viime metreillä. Purkanut laukut, kun auto tööttää pihassa. Vilkuttanut ja sanonut, että menkää te, minä jään.
Mutta mä olen onnekseni saanut koulun kautta ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa tuota vaihtoehtoa ei edes tarvinnut miettiä. Kertaakaan. Mulle oli selvää, että lähden. Näiden ihmisten kanssa, jos keidenkä, voin kokea hulppean hauskan seikkailun. Pelkäämättä kaikkea yllämainittua. Eikä todellakaan tarvinnut pelätä. Mulla oli todella hauskaa. Mä vaan nautin ja mietin, että vaikka tässä on ollut kaikkea ahdistavaa ja keljua, mulla ei oo mitään syytä valittaa just nyt. Jos sen jälkeenkään. Koska mua on siunattu näin hienoilla ja upeilla ihmisillä.
En siis jättänyt ajatustakaan sille, mikä mua odottaa, kun palaan takaisin Ylivieskaan, kouluun ja normaaliin arkeen. Pakkasin matkatavarat maanantai-iltana valmiiksi, nukuin tiistaina yhdeksään ja katsoin keskusteluryhmästämme, että autoryhmämme on startannut Ylivieskasta matkansa aikataulussa. Otin virkistävän suihkun, laittauduin valmiiksi, söin ja pakkasin viimeisetkin tavarat mukaan. Katsoin kun pikkusiskoni tuli koulusta, vahdin kun hän teki läksynsä keittiönpöydän ääressä. Välissä katsastin, että muuramelainen vahvistuksemme oli otettu matkaan mukaan ja että ykalaisten ruokatauko pidettäisiin Jämsän Hesburgerissa. Sen jälkeen kahvit meidän kotona vois olla kova sana. Minähän keitin kahvit, teet ja sulatin pakastimesta pullapussin. (Kätevä emäntä, eh?). Iloinen matkaporukka saapui, pidimme kahvitteluhetken ja lähdimme kohti seuraavaa stoppia, Tamperetta, josta kyytiin hyppäsi viimeinen matkustaja. Loput kaksi henkeä tulivat julkisilla Turun satamaan.
Tiistain automatka Turkuun pysyi hyvin aikataulussa ja satamassa näimme sitten loppupoppoon. Reilu tunti venailtiin terminaalissa, että päästäisiin nouseen botskin kyytiin. Sekin aika meni nopeasti ystävien kanssa jutellessa ja loppuja harkkakuulumisia vaihdellen.
Itse laivalähtöhän oli keski-ikäisille suunnattu Club55-risteily, mutta aikataulullisesti ja rahallisesti lahjakorttirahojen suhteen se oli paras. Eikä meille kellekään tainnut olla pääasia, että päästäisiin hienolle risteilylle mahtavalla artistikattauksella. Parasta ja tärkeintä oli itse matkaseura - luokkatoverit, joiden kanssa tuo laivareissu oli tietovisoissa ansaittu. Nautittiin siis toistemme seurasta (hyvistä ja huonoimmistakin vitseistä), maukkaasta ruoasta (buffet ja meriaamiainen, voi namskis!), bailattiin lähestulkoon keskenämme Baltic Princessin yökerhossa ja ihmeteltiin seuraavana aamuna, miten Stokiksessa ei näyttäny yhtään siltä, että olis vielä talvi. Siellä oli ihan kevät jo! Keskiviikon paluumatkalla kulutettin rahoja Tax Freessä ja naisväen kesken myös parfyymikaupassa, josta ostin vuosia himoitsemani Kenzon Amour-hajuveden. Kiitos mummun vapaaehtoisen matkasponssausrahan, mun pihiys hellitti ja sain tuon tuoksun kauniissa pullossa luokseni. <3 Mutta tosiaan...tuliais- ja muiden ostosten jälkeen kävimme katsomassa Mikko Kuustosta, joka esiintyi mies ja kitara -yhdistelmällä. Me ja sata plus viiskytveetä. Mut hei, se oli oikeesti hyvä! Vanhemmat on ollut niin laadukkaita suomimusan kuuntelijoita, että taisi olla vain yksi biisi, jota en ollut aikaisemmin kuullut. Loppupäivä kuluikin osalla taas syöden ja osalla välipalaa mussuttaen kahviossa. Sitten vähän lauleskeltiin karaokea ja lopulta lähdettiin tarkistamaan, että kaikki tavarat on pakattu matkalaukkuun ennen maihinnousua Turkuun.
Tämä laivamatka oli vallattoman lisäksi helppo. Tällä porukalla ei juurikaan erimielisyyksiä ollut. Ainoa taisi olla kysymys siitä, ajaako autoryhmämme Ylivieskasta Tampereelle Jyväskylän vai Pohjanmaan pikkukuntien kautta. Lopulta yhden ryhmäläisemme taksikuski-miesystävä laski bensahinnat ja tiedotti, että Jyväskylän kautta ja minkä verran kukakin autoreissaaja maksaa bensoja yhteiseen hyvään. Myös ajomatkat jakautuivat tasaisesti neljän ihmisen kesken Ylivieska-Turku-Ylivieska välillä. Autoparkkeerausmaksu satamassa maksettiin tasan ja automatkan ruokatauoilla Hesekuponkeja löytyi kaikille. Autoporukkamme jätkät olivat huolissaan, jaksammeko me naiset ajaa Muuramesta Ylivieskaan yötä vasten, varsinkin kun perillä oltaisiin varmasti vasta lähempänä viittä aikaisin torstai-aamuna. Varastoon kun kukaan ei oikein pystynyt nukkumaan. Meidän ihanan huolehtivat miehet! <3 ;) Herrasmiehinä he hoitivat paluumatkan ajon Keski-Suomen puolelle, joten me naiset saimme rauhassa levätä (minä sitä varten, että olisin hereillä repsikkana kuskille, jos kukaan muu ei jaksaisi valvoa). Loppumatka meni kuitenkin hyvin, kun pääsimme juttelemaan rauhassa naistenjuttuja! :D Tauko pidettiin Viitasaarella ja samalla vaihdettiin vikan kerran kuskia. Laitoin viiden jäljestä laivaporukan keskusteluryhmäämme viestiä, että turvallisesti saavuttiin määränpäähän Ylivieskaan. Kun tämä oli suoritettu, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, mitä tekisin. Nukuin.
Torstai meni tajuttomassa väsymyksessä, vaikka nukuttuakin tuli. Kaupassa käynti oli tuskaa, vaikka se oli jääkaapin pesun lisäksi ainut listalla suoritettava asia. En ole hetkeen kyllä ollut niin väsynyt matkustamisesta, meni todellakin lähes kaksi päivää toipuessa ja arkeen laskeutumisessa.
Mutta vaikka väsymys olikin jotain kuvottavaa tuolloin torstaina, paljon suurempi ja kantavampi oli onni ja riemu. Laivareissusta ja ystävistä. Siitä, että nyt nuo sanat ovat toteutuneet mun elämässä samassa lauseessa. Sain kokea sen, mistä saatoin vuosia sitten vain uneksia - mutta mitä en oikeasti koskaan ajatellut saavani.
Mutta mä sain sen. Olen niin onnellinen ja kiitollinen. Kiitos ystävät, ootte aarteita! <3
~ Roosa ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3