Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mikä piirre tai asia näitä mun ystäviä yhdistää? Miksi juuri nämä ihmiset ovat ystäviäni? Millaisten ihmisten kanssa ystävystyn? Ja ennen kaikkea - miksi? Tämä postaus liittyy siis näiden kysymysten pohtimiseen ja linkittyy liiankin perinteisellä aasinsillalla ystävänpäivään.
Kun mietin ja ajattelen tarkemmin näitä neljää elämäni huippuihmistä, ovat he jokainen kovin erilaisia tyyppejä - niin luonteeltaan kuin tavoiltaankin. En voi siis sanoa, että kaikki ystäväni ovat räiskyviä, kunnianhimoisia ja nopeita liikkeissään - kuten esimerkiksi Merja on. Mutta kun olen kohdannut heidät jokaisen ensi kerran, minut on täyttänyt aivan erityinen tunne. Tunne siitä, että tuo ihminen tulee kuulumaan elämääni aina. Tämä ei jää tähän keskusteluun tai kohtaamiseen. Haluan painottaa sanaa kohtaaminen, sillä esimerkiksi Kakaraystäväni olin tiennyt jo kolmen vuoden takaa yhdeltä sekaleiriltä, jolla olimme molemmat isosina. Tuolloin mitään kohtaamista Kakaran kanssa ei kuitenkaan syntynyt, emme me keskustelleet keskenämme juurikaan - hän oli toisten poikaisosten kanssa, minä tyttöisosten. Emme ystävystyneet, sillä emme kohdanneet. Kohtaaminen tapahtui vuosia myöhemmin rippileirillä, jonne sattuman kaupalla päädyimme yhtä aikaa jälleen isosiksi. Se, mitä tuo kohtaaminen Kakaran kanssa minulle opetti, selviää myöhemmin tässä postauksessa.
Merjan kanssa kohtaaminen tapahtui myöskin isosjutuissa, sillä olin Merjan isonen, niin kuin aikaisemmista postauksista on voinut lukea. Kun näin Merjan rippikoululaisena sillä leirillä, kuvittelin hänestä eka jotain muuta. Kaduin ensimmäisen syvällisemmän keskustelumme jälkeen valtavasti. Merjahan oli huipputyttö! Pitkään meni riparin jälkeen ennen kuin ystävyys otti tuulta alleen. Mutta se ystävyyden potentiaalinen kipinä oli jo syttynyt riparin leiriviikon kohtaamis(t)en johdosta.
Herttaisen, mutta sitäkin sitkeämmän Keijukaisen olin tiennyt jo alakouluvuosista lähtien. Olimme samassa kuorossa ja myöhemmin pyörimme yhtä aikaa nuortenilloissa. Se ei kuitenkaan johtanut ystävyyteen. Ystävyyteen johti eräs kerhonohjaajapalaveri. Se pidettiin meidän kokkikerho-ohjaajien voimalla luonani ja sen lopuksi Keijukainen jäi luokseni venailemaan kaveriaan jostakin. Kohtaaminen tapahtui heti, kun kaksi muuta kerhonohjaajaa olivat sulkeneet ulko-oven takanaan. Yhtäkkiä siinä jaettiin älyttömän arkoja ja kipeitä asioita. Taidettiin siinä molemmat purkaa itkun patojakin hiukan. Kun yhteinen aika loppui, halattiin ja luvattiin, ettei tämä jää tähän. Sillä molemmista tuntui siltä, että seisoi kasvokkain hyvinkin potentiaalisen tulevan ystävän kanssa. Tunne ei ollut väärä.
Uusin ystäväni on Toivoton Unikeko. Hänen kanssaan tunne siitä, että tää kantaa, syntyi kaikista nopeiten. Emme olleet vaihtaneet sanaakaan, enkä tiennyt edes hänen nimeään. Katseet vain kohtasivat, näin hymyn ja tiesin heti, ettei tää jää tähän. Unikeon kanssa matka on ollut kaikkea muuta kuin tasaisen hidasta. Välillä on menty kahtasataa mutkaan, ajettu ulos koko radalta ja jouduttu menemään varikolle. On ollut paljon säröjä, joiden kanssa ei ole ollut helpointa elää. Kuitenkin tiedän ja uskon siihen, että kyllä tämä tästä. Ja jotenkin mulla on sellanen fiilis, että nyt kaiken jälkeen tämä matka voi vasta alkaa. Lippu on korkealla.
On näillä ystävilläni kuitenkin jotain yhteistä. Yksi yhteinen piirre, joka kertoo varmasti sen, millaisten ihmisten kanssa ystävystyn. Kaikki neljä ystävääni ovat jollain tapaa rikkinäisiä ja keskeneräisiä. Kuten itsekin olen. Olen nähnyt kuoren alle ja ollut myös paikalla niinä hetkinä, kun toinen meinaa romahtaa tai romahtaa kokonaan. Olen noista hetkistä tavattoman kiitollinen heille kaikille - Merjalle, Kakaralle, Keijukaiselle sekä Unikeolle. Nuo hetket ovat viestittäneet minulle luottamusta sekä sitä, että seurassani ei tarvitse esittää mitään. Erityisesti viimeiseksi mainittua pidän arvossa eniten. Se antaa minullekin luvan olla heidän seurassaan sellainen kuin olen.
Jokainen ystävistäni on myös opettanut tai antanut minulle jotain erityisen merkittävää. Jotain sellaista, jota ilman olisin paljon tietämättömämpi tästä elämästä ja sen lainalaisuuksista. Ensinnäkin Merja palautti uskoni ystävyyteen monen rikkinäisen ja hajottavan ystävyyssuhteen jälkeen. Hän jaksoi olla kärsivällinen ja näyttää teoillaan ja sanoillaan sen, ettei ole tässä ystävyydessä hyötymistarkoituksessa. Hän on tässä mukana siksi, että haluaa olla aidosti ystäväni. Ei siksi, että odottaa saavansa tästä jotakin. Ilman Merjaa tuskin olisin enää koskaan halunnut yhtäkään ystävää elämääni. Olisin halunnut elää yksinäisyydessäni. Merjan kärsivällisyys ja ystävyys merkitsee minulle enemmän kuin mihin kirjoitustaitoni yltävät. Ei voi kuin todeta - KIITOS MERJA! <3
Kakarastäväni opetti minulle ja itselleen, että ennakkoluulot kannattaa heittää suoraan roskikseen, sillä ihminen voi muuttua paljon kolmessa vuodessa - ja muuttuukin. Menimme riparille isostelemaan niissä käsityksissä, että toinen on tuollainen ja tuollainen. Ihan vain siksi, kun sekaleirillä vaikutti siltä. Kuitenkin jo riparin ekana päivänä ällistyimme siitä, miten syvälle keskustelumme menivät. Viikon kuluessa saimme myös monesti havahtua siihen, että sanoimme yhtä aikaa saman lauseen tai käsityksemme tehtävien suoritustavoista tai järjestyksestä olivat identtiset. Jälkikäteen voi sanoa, että toimittiin luottohenkilöinä toisillemme sen viikon ajan ja käytiin muutamakin terapiakeskustelu puolin jos toisin. Leirin vikana päivänä oli pakko myöntää toiselle, että et sä mikään p*ska tyyppi olekaan, nyt kyllä hävettää kun niin luulin. Siitä alkoi ärsyttävän kakaran ja hullun tiukkissiivojan ystävyys. ;)
Keijukaisystäväni yllätti minut toissa syksynä kirjeellä - aidolla, käsinkirjoitetulla kirjeellä. Hänen rohkeutensa ansiosta saimme molemmat vanhan rakkaan harrastuksemme takaisin. Nyt kirjeet kulkevat opiskelupaikkakuntiemme väliä. Ystävyytemme on pitänyt sisällään paljon yhdessä jaettuja turhautumisia ja kipuiluja milloin minkäkin asian suhteen, mutta ennen kaikkea tsemppisanoja. Keijukainen on ainakin minulle osannut sanoa juuri ne sanat, mitkä olen tarvinnut milloin minäkin hetkenä. Vaikka ne olisivat olleet kuinka kliseisiä lauseita tahansa, eivät ne ole tuntuneet koskaan sellaisilta. Ne ovat olleet juuri niitä sanoja ja lauseita, jotka olen tarvinnut.
Unikeko on toisaalta tehnyt minulle muutamankin karhunpalveluksen muun muassa kahvinjuonnin ja herätyskellon suhteen...mutta ehkä ne ovat olleet pieniä ja anteeksiannettavia asioita sen rinnalla, mitä hän on minulle opettanut. Sana rehellisyys on saanut minun elämässäni aivan uuden merkityksen hänen ansiostaan. Rehellisyys toiselle ja etenkin itselleen, näiden asioiden merkityksen olen tajunnut vasta tämän Toivottoman Unikeon ansiosta. Niin ja jos minulta kysytään, saisi hän olla välillä uskoa vähän enemmän omiin kykyihinsä ja vahvuuksiinsa - sillä kyllä hänellä niitä on.
Yhteen kysymykseen en ole vielä vastannut tässä kilometripostauksessa: miksi ystävystyn vähän liian monta kertaa tallottujen ja rypistettyjen ihmisten kanssa? Hyvä kysymys, johon tuskin koskaan löydän oikeaa vastausta. Ehkä siksi, että olen myötätuntoinen ja näen heissä pienen palasen itseäni. Heidän mokkasiineissaan minusta ei ole kulkemaan, mutta omien karikkojeni kanssa uskon pystyväni edes hiukan samaistumaan toisen tarinaan. Ja ennen kaikkea luomaan toivoa paremmasta. Ehkä myös siksi, että en halua tuomita toista. Ystäväni on tuomittu useammin kuin olisi suonut. Myös itse olen kokenut saman omalla elämänpolullani, joten haluan olla vihoviimeinen ihminen, joka tuomitsee muita läheisiään. Minusta ei ole hirveästi itseäni kehumaan, sillä pelkään muuttuvani ylpeäksi. Mutta sen sanon, että se on ehdoton vahvuuteni: nähdä toisessa samanlainen virheitä tekevä ihminen kuin mitä itsekin on. Ei sitä ulkokuorta, jonka muut ovat arvostelleet liian monesti, kun eivät ole nähneet sen alle.
Loppuun haluan kiittää kaikkia näitä neljää - Merjaa, Kakaraa, Keijukaista ja Unikekoa. Tiedän, että tiedätte olevanne tärkeitä. Halusin silti kiittää - ihan vain, koska voin. En varmasti ole maailman helpoin ystävä, välillä olen aika kauheakin. Mutta muistattehan, että vain niiden seurassa pystyn näyttämään huonoimmatkin puoleni, jotka ovat mulle oikeasti arvokkaita. Toivottavasti hyviä päiviä on kuitenkin useammin ja olen voinut antaa edes pienen osan siitä, mitä te olette antaneet mulle. Te nimittäin ootte antaneet mulle paljon.
~ Roosa ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3