Minua etsimässä

Kiitos, että olet kulkenut vierelläni ja elänyt matkaani kohti unelmieni hymyä todeksi. Olen kiitollinen sinusta. On hienoa nähdä, että iloitset lopputuloksesta kanssani - jopa enemmän kuin minä itse.

Tiesin hammasprojektini olevan yhteisöllinen asia. Mutta oli häkellyttävää ja jopa pelottavaakin huomata, kuinka satasella ihmiset elivät ajan hammasleikkauksen odottamisesta harvahammaskauden kautta hampaiden saamiseen saakka kanssani lävitse. Jossain vaiheessa he tuntuivat olevan mukana niin tunteella, että tein päätöksen olla kertomatta mitään hammasremonttini vikoista vaiheista etukäteen. Kun sain tietooni, että hampaat tulisivat todennäköisimmin suuhuni 20.3., kerroin asiasta vain perheenjäsenilleni ja kahdelle kolmelle ystävälleni. Pelkäsin, että jos tuo päivä ei jostain syystä menisikään kuten Strömsössä, pettäisi erityisesti koulutoverini. Mutta myös kaikki muut. Välillä siitä ihanasta taustaelämisestä ja ilon tunteista huolimatta tuntui siltä, että tämä meni nyt väärin. Tämähän oli minun projektini. Nyt nämä toiset elävät tätä enemmän kuin minä. Se oli varmaan ensimmäinen asia, mikä teki uuden minun syntyprosessista hieman hasteellisen. Kun sitä tunsi, että muut elävät minun elämääni täydemmin kuin minä itse - vaikka tiedostankin, ettei se oikeasti ihan kyllä niin mennyt...Silti se tuntui siltä.

 

Tämä seuraava on hiukan vaikeaa sanoittaa, mutta minä yritän. Vaikka sainkin sen, mistä olen aina vain unelmoinut, on elämä nyt hiukan sekavaa. En oikein tiedä, mihin kulkea seuraavaksi. Kun on kulkenut samaa turvallista polkua iät ajat, on pelottavaa lähteä kulkemaan uutta tietä eteenpäin. Siksi olen jäänyt tähän risteykseen seisomaan. En ole uskaltanut vielä valita seuraavaa polkuani.

    On ylipäätään vaikeaa ymmärtää, että minä olen nyt tässä - hampaat suussa ja tärkeimmän maalin saavuttaneena. Se tuntuu omituiselta. Se, että enää näitä hampaita tulee hoitaa hyvin. Ei enää telaketjuja, retentiolevyjä ei mitään (paitsi se purukisko öisin).

Hampaiden saamispäivänä en paljoa kelannut juuri saamiani tuliteriä legoja, vaan kaikkia kuljettuja vuosia. Ajattelin jokaikisiä jäljennyksiä, jotka minulta on otettu. Jokaikistä hammaslääkäriä ja -hoitajaa, joiden huomassa olen saanut aikaani viettää. Ajattelin rautoja, telaketjuja, yökiskoja, Coregatabseja (jotka eivät kuulu ainoastaan mummojen ja pappojen lääkekaappien repertuaariin), röntgenkuvia...koko matkaani siihen päivään ja hampaiden saamiseen saakka. Vasta samaisena iltana Buranaa kaapista kaivaessani ajattelin hampaitani ja niin tuhottoman kipeitä ikeniäni. Enkä ehkä siltikään ollut sisäistänyt tapahtunutta. Olin saanut sen, mitä olin halunnut ja mitä en ikinä uskonut saavani. Mutta minä sain sen - ja mitäs nyt sitten seuraavaksi? Olin ihmeellisessä elämän risteyksessä ja minua todella pelotti tulevaisuus. Ja pelottaa edelleen. Mitä minun elämääni tulee kuulumaan ja millaisena minä tulen kaikki uudet seikkailut vastaanottamaan?

Minä juoksin viimeiset kaksi kuukautta lävitse. En katsonut taakse, ylös enkä sivuille. Katsoin ainoastaan eteenpäin - kohti maalia. Vaikken tietänytkään tarkkaan, miltä asiat siellä tulisivat näyttämään. Nyt täällä maaliviivan takana on outoa olla. Kun ei tarvitse juosta eikä kiinnittää huomiota maaliviivaan. Maaliviivan sijaan minulla on nyt aikaa katsoa taakseni, sivuille ja ennen kaikkea peiliin. Ja minä haluan käyttää kaiken tarvitsemani ajan elämän ihmettelyyn. Toivon, ettet hoputa minua. Minun täytyy saada ensin hetki hengähtää ja miettiä - ihan kaikkea. En usko kiireessä tehtyihin päätöksiin.

Mun on ollut pakko yrittää pysähtyä oman pääni sisällä. Se ei ole ollut helppoa, sillä kalenteri ja kello pakottavat menemään välillä päättömän kanan tavoin. Opintojen loppurutistukset antavat välillä älyttömän minimaalisesti mulle aikaa miettiä omaa itseäni ja kokemaani muodonmuutosta. Kuitenkin se minun tarvitsee tehdä. Sillä hammasoperaationi kaksi viimeistä kuukautta reissasin Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan väliä niin paljon, että hirvitti. Ainakin aluksi - sillä rytmitettyyn aikatauluun tottui. Sitä vaan painoi lävitse, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Toisaalta sen teki myös niin suurella draivilla siksi, että tiesi sen olevan vain väliaikaista. Kuitenkin tuohon matkustamiseen tuli kasvettua niin pahasti kiinni, että hoitojen vika kerta tuli aivan liian varkain. Oli yhtäkkiä omituista sopia seuraavaa aikaa ensi lokakuulle. Siis LOKAKUULLE. Siihenhän on puoli vuotta! Käsittämätöntä. 

   Minulla on siis vasta nyt ollut aikaa katsoa, mitä kaikkea tässä on tullut tehtyä kaiken reissaamisen ja hammasproggiksen ohessa. Sitä kun on vaan mennyt sisulla ja vain itseä ajatellen, niin tuntuu hassulta, että nyt olisi aikaa nähdä taas kavereitakin. Että nyt minulla on aikaa myös tehdä niitä asioita, joista mä pidän - mutta jotka oli pakko laittaa helmikuussa pauselle.

   Mutta nyt kun ulkokuori on muuttunut ja peilistä katsoo mua silmiin osittain uusi ihminen, sitä miettii, tykkääkö tuo peilin ihminen samoista asioista kuin ennen. Onko se tyyppi jotenkin eri kuin entinen Roosa ilman hampaita? Haluaisiko tämä nykyinen Roosa tehdä asioita sittenkin vähän erilailla tulevaisuudessa? Muuttaa sittenkin tulevaisuudelle tekemiään suunnitelmia, sitäkö, vai mitä? On ollut pakko yrittää löytää jostain aikaa miettiä oikeastaan kaikkea uudestaan - jopa arvojaan. Tuntuu varmasti sinne lukijan korvaan oudolta - minähän sain vain hampaat. En pudottanut 30 kiloa tai lihonut samaa vertaa. Mutta kyllä nuo hampaatkin vaikuttavat jotenkin niin paljon kehonkuvaan - pistävät miettimään uudestaan kaikkea. Ja minähän mietin niin kauan, kuin tarvitsee. Ehkä sillä tavalla pääsen näissä mietinnöissäni myös loppuun. 

Näen sinut siellä hiukan kauempana - näen teidät kaikki. Teillä on odotuksia ja toiveita tulevaisuudelleni. Se on OK - kaikillahan niitä on. Mutta varaudu siihen, etten välttämättä täytä kaikkia ääneen sanomattomia odotuksiasi. Voi hyvinkin olla, että tämän breikin pidettyäni haluan lähteä aivan toiseen suuntaan elämäni kanssa, kuin mitä sinä toivoit ja ajattelit. En ole odotuksistasi pahoillani. Se on täysin luonnollista, että sinulla on niitä varalleni. Mutta toivon, etten tuota sinulle pettymystä. Toivon sitä todella paljon.

Olen miettinyt hirveästi mm. sitä, haluanko ikinä parisuhdetta. Mietin sitä jo ennen hampaitani, mutta nyt tuo kysymys kummittelee mielessäni enemmän ja voimakkaammin kuin koskaan. Ihan kuin minun nyt näiden hampaiden jälkeen pitäisi saada tämä ajatus loppuunkäsitellyksi. Ihan kuin tässä kysymyksessä ja sen pohdinnassa olisi aikaraja. Vaikka tiedän, ettei niin oikeasti ole.

   Olen miettinyt paljon muitakin ja pienempiäkin asioita. Ehkä nämä hampaat merkkaavat tiedostamattani mulle uutta aikakautta ja sen alkua. Uusiin aikakausiin liittyy voimakkaasti uudet suunnat ja selkeämmät päätökset. Haluaisin selkeämmän oman elämän, uusia omia rutiineja ja niin edelleen. Olen kyllästynyt tiettyihin asioihin. Tietynlaisiin samoihin juhlakaavioihin esimerkiksi. Asioihin, jotka tehdään, koska niin on vain tapana. 

   Olen todellakin pistänyt kaiken elämässäni syyniin. Kun tämä pohdinta päättyy ja valintani selkiytyvät, ne tuskin miellyttävät kaikkia. Ne todella saattavat hätkähdyttää läheisiäni. Toivon silti, etten tuota pettymystä. Toivon, että niitä valintojani voitaisiin sen sijaan ymmärtää...edes vähän ajan kuluttua. Tai ei niitä välttämättä tarvitse ymmärtää tai edes hyväksyä. Mutta jos niiden kanssa voisi tulla toimeen ja ajatuksiini päätösten takana voitaisiin luottaa, olisin kiitollinen ihmisille ympärilläni.

Pidän hampaistani ja pidän hymystäni. Mutta silti olen hiukan tai vähän enemmänkin hukassa - pitäisikö minun olla nyt jotenkin valmis tai edes todella onnellinen? Minusta tuntuu jotenkin liiankin tavalliselta. Siltä, ettei tältä kuulu tuntua näin suuren ja positiivisen elämänmuutoksen jälkeen. Vaikka tiedän tämänkin vaiheen kuuluvan prosessiin, se tuntuu oudolta ja väärältä. Kun kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen.

Paluu alkuun - tämä normauliuden tunne hätkäyttää minua. Kun ei tunnu mitenkään hirveän erikoiselta. Tiedän, ettei endorfiinia voi riittää loputtomiin. Tiedän myös, että tämä tyhmä "ei-tunnu-miltään-tässäkö-tämä-oli?" -fiilis kuuluu asiaan ja loppuu joskus. Mutta kun näistä ei selviä ihmisten kanssa olkiaan hetkauttamalla vielä pitkään aikaan. Aina ne nousevat puheeksi - hampaani. Ei niitä pääse pakoon. Tiukassakin ovat ja niin myös pysyvät. Kuten ihmisten ilo ja kiinnostuskin. Se ärsyttää - minähän olen paljon enemmän kuin hampaani. Ja heti perään esitän kysymyksen itselleni - olenhan?

Minä olen tällä hetkellä todella kesken. Näitä ajatuksia on myös useasti raskasta kantaa, koska nyt minulla on todellakin aikaa miettiä näitä. Ja minun on pakko miettiä näitä - muuten mikään ei asetu ikinä paikoilleen. Katson ikäisiäni ja katson sisaruksiani. Ja toivon totisesti, ettei heidän ikinä tarvitse kokea samaa. Samalla yritän luottaa siihen, että minä jaksan kantaa tämänkin asian. Edes vielä tämän yhden kerran. 

Vaikka tämä prosessi on ollut kaiken sen arvoista aina lopulta, toivon, ettei kenenkään tarvitsisi käydä tätä samaa polkua lävitse kuin minun. Olen liikuttuneisuuteen asti kiitollinen siitä, ettei sisarusteni tarvitse käydä tätä lävitse. Sillä hampaiden lisäksi tähän tiehen on kuulunut myös niin paljon sellaisista asoista luopumista, joista en olisi halunnut luopua. Minulla tulee aina olemaan pienen, häiritsevän asteen verran erilainen elämä kuin muilla ikätovereillani ja ystävilläni. Pelkään menettäväni nuoruuteni lisäksi aikuisuuteni. Pelkään kuolemaa, koska en kuollutkaan hammasleikkaukseen. Hulluako? Todella. Mutta niin pirun todellista. Se pelko, ettei saa sitä elämää, mistä unelmoi. Koska kaikki ei ole vain omissa käsissä. Joskus niiden unelmien toteutumiseen tarvitaan muitakin kuin vain oma itsensä.

 

Nyt otan askeleita kohti sitä minää, joka minä tällä hetkellä olen. Teen hänelle kysymyksiä ja annan hänelle aikaa vastata niihin. Annan aikaa tutustumiselle sekä vaalin luottamuksen ja eheyden syntymistä. Jotta rikkinäisestä voisi vielä tulla ehjää ja vakaata. Ehkä joku päivä tämä uuden minän muovautumisprosessi on valmis ja ohitse. Ja silloin voisin olla jotain paljon parempaa ja enemmän kuin nyt.

Itsensä etsimis -prosessia on vaikeaa kuvata sanoin. Kun kaikki voi näyttää (ja näyttääkin) niin tavalliselta ulospäin. Sisälläni kuitenkin on paljon kysymyksiä ja aika paljon epävarmuutta - ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Minä todella pohdin elämäni tulevaa suuntaa sekä sitä, mistä tulen, kuka olen, mitä minä tahdon ja ennen kaikkea - minne minä seuraavaksi haluan mennä. Toivon tälle prosessilleni rauhaa muilta. Tämä tuskin tulee valmiiksi hoputtamalla.

Ehkä joku päivä minua katsoo peilistä nainen, joka elää elämää, jonka todella haluaa. Mutta siihen asti toivon sinulta rauhaa ja kärsivällisyyttä. Sillä ystäväni - jos sinä todella näkisit kaiken, minkä minä näen, vaatisit sitä itsekin. 

~ Roosa ~