Toivepostaus: Ajatuksiani parisuhteesta

Yhden anonyymin lukijan toiveena oli kuulla mielipiteitäni seurustelusta. Tässä postauksessa niitä sitten tulee.

Ensinnäkin taustatiedoksi minun on mainittava, etten ole koskaan seurustellut. Ei, en koskaan. Hups, nyt se tuli paljastettua. Oon kuitenkin nähnyt ystäväpiirissäni kaikenlaista ja useamman kerran oon kuullut niistä seurustelusuhteiden hyvistä ja huonoista puolista yhdeltä sun toiselta. Mun vanhemmat ovat olleet 17 vuotta naimissa ja molemmat molemmat mummut ja papat vielä pidempään. Monta vuotta ajattelin, että oon täysin vääränlainen vastakkaisen sukupuolen silmissä. En onneksi enää - ainakaan niin pahasti. Näistä lähtökohdista ja kokemuksista nousevat mun ajatukset seurustelusta ja parisuhteesta.
   Teen eron seurustelun ja parisuhteen välille. Seurustelu on toiseen tutustumisen vaihetta, josta mennään (toivon mukaan) kohti kestävää parisuhdetta. Silti ajattelen, että samoihin sääntöihin ja arvoihin molemmat nojaavat. Itse käytän tässä postauksessa sanaa parisuhde. Syy on edellä mainitun lisäksi (ainakin itselleni) selkeä: Haluan pyrkiä kestävään parisuhteeseen. Mulle on selvää, että kun ja jos oon joskus parisuhteessa, oon siinä tosissani ja ajatuksella "koko loppuelämäksi". Tietysti voi käydä niin, ettei se ensimmäinen oo välttämättä se oikea, mutta mihinkään suhteeseen en tuu alkamaan ajatuksella "katotaan, kauanko tätä jaksan".
   Tästä on helppo jatkaa siihen, mitä ajattelen parisuhteen pitävän sisällään. Parisuhteeseen kuuluu mun mielestä hyvät ja huonot ajat. Ei se varmasti ole koko ajan vaaleanpunaista sokerihöttöä. Se, mitä ne huonot ajat pitävät sisällään, ovat varmaankin erilaisia eri suhteissa. Samoin kuin hyvät ajat. Vanhempiani sivusta seuranneena oon kuitenkin oppinut, että riidat sovitaan. Ennen nukkumaanmenoa. Jos aattelee, että parisuhteissa ei riidellä, on syytä avartaa näkemystään. Sillä vaikka tuskin kukaan tykkää kinastelusta, niillä on toinenkin puoli. En tiiä, oonko väärässä, mutta luulen, että juuri riitojen kautta toisesta tulee opittua yhtä sun toista - luonteesta, asenteista, mielipiteistä...ja ehkäpä siinä oppii itsestäänkin jotain. 

Mitä mä sitten odotan parisuhteessa toiselta? Ehdoton ykkönen on mun aikaisempien kokemusten pohjalta se, että mä en saa olla se toinen vaihtoehto. Että mä oon tyttöystävä sen takia, että sen toinen oikeesti välittää ja pitää musta, eikä sen takia, ettei parempaa ollut tarjolla.
Naisena on kai luonnollista, että haluan mua huomioitavan. Ei nyt ruusukimppua joka viikko, mutta jotain pieniä juttuja. En kuitenkaan halua miljoonaa soittoa ja tekstaria päivässä. Vähempikin riittää. En ole sellainen, että vaadin huomioimista 24/7. Ja tietysti myös toisinpäin. Minäkin haluan huomioida toista ja näyttää, kuinka tärkeä hän mulle on.
   Tästä on hyvä siirtyä seuraavaan. Eli mun mielestä parisuhteessa pitää olla molemmilla myös omaa aikaa ja -tilaa. Kaikkea ei tartte tehdä yhdessä. Musta on vaan parempi, että molemmilla on vaikkapa omia harrastuksia, joissa voi keskittyä itseensä. En pidä huonona sitäkään, että molemmilla on myös omia kavereita. Parisuhde ei saa määrittää sitä, ketkä on sun kavereita ja kuinka paljon aikaa saat niiden kanssa viettää. Kyllä jokaisella pitää olla henkilökohtainen oikeus päättää kaveripiiristään. Tietysti parisuhde on tärkeämpi kuin kaverit, mutta parisuhde ei saa olla liiaksi kavereiden tiellä. Ja hei, kaveripiiri voi ja varmasti laajeneekin seurustelun myötä. Mikä sen mukavampaa - vai?
   Parisuhde opettaa varmasti monia asioita. Joustavuutta. Toisen huomioimista, ettei katsota vain omaa napaa. Vastuuta. Mielipiteiden ja asenteiden avartamista. Jakamista.Se on yhdessä kasvamista, nousemista, kaatuamista ja uudestaan ylösnousemista. Ja paljon muutakin.
   Mun mielestä kotityöt ei jakaannu selkeesti miesten ja naisten töihin. Ei sellaisia olekaan. Toivon, että myös tuleva kumppanini ajattelisi näin ja olisi valmis tarttumaan niin vasaraan kuin lattiamoppiinkin. Sillä niin minäkin teen. Tänäänkin asensin itse jalat uuteen sänkyyni, oli siinä mutteria sun toista, mutta hyvin näytti jakovain kädessä pysyvän.

Mielestäni olen seurusteluun ja parisuhteeseen liittyvieni ajatusten suhteen melko realisti. En havittele pilvilinnoissa elämistä, haaveilen ihan tavallisesta arjesta toisen kanssa - hyvine ja huonoine hetkineen. 
   Olen kyllä monesti ollut ihastunut, rakastunutkin. On ollut vähän jotain juttuakin, mutta siihen ne on sitten jääneet. Joko toinen ei oo kiinnostunut musta tai toisinpäin. Myös niitä tilanteita, jolloin oon itse tajunnut jutun olevan silkka mahdottomuus. Kiusaaminen vaikutti pitkään mun ajatuksiin vastakkaisesta sukupuolesta ja kun niistä vääristä kuvitelmistani pääsin suurimmaksi osaksi irti, en joko uskaltanut tai sitten menin vauhtisokeana päin suhdetta, josta ei olisi tullut mitään. Kyllä se on kieltämättä harmittanut, varsikin kun kaverit ympärillä löytävät toisensa yksi toisensa jälkeen. Ja sitten ne tyypit, jotka eroavat, mutta löytävät uuden parin viikon sisään. Oon yrittänyt kuitenkin ajatella, että vielä joku päivä. Vielä joku päivä me kohtaamme. Mä tiedän, että oon tarpeeksi vahva odottamaan sitä oikeeta - vaikka välillä harmittaakin. Joku päiväme toivottavasti kohtaamme ja mä tajuan, että mä selvisin. On oikeesti joku, joku välittää musta paljon enemmän kuin pelkästään kaverimielessä - joku, joka oikeesti rakastaa mua.

Kaikella rakkaudella,

~ Roosa ~