Kesäkuun kahdeksas

 Se se on. Leikkauspäivä. Kello 6.45 tulee olla Jyväskylän keskussairaalan pääaulassa valmiina ilmoittautumaan, vetämään esilääkityksen naamariin, vaihtamaan vaatteet ja astumaan leikkaussaliin. 
   Se on rohkeinta, mitä tulen tähänastisen elämäni aikana tekemään - leikkauspöydälle nukutettavaksi meneminen. Se vaatii älytöntä itsensä psyykkausta, mutta tiedän tekeväni sen silti. Koska mua ei vaan oo tehty luovuttamaan. 
   Psykologikäynti reilu viikko sitten Jyväskylässä oli kyllä avainasemassa tuon jännityksen laskemisen suhteen. Nyt ajattelen yhä enemmän sitä, että selviän hengissä leikkauksesta kuin sitä, että sinne Jyväskylän keskussairaalan leikkauspöydälle päätän päiväni.Tärkeäähän tuossa tapaamisessa oli itse psykologi ja hänen olemuksensa: hän oli ymmärtäväinen ja antoi täyden oikeutuksen jännitykselleni ja peloilleni. Kuunteli ja osasi kysyä juuri oikeita kysymyksiä. Hän ei säikähtänyt, kun kerroin suunnitelleeni jo varmuuden vuoksi hautajaisianikin arkunkantajia myöten. Psykologi antoi sen sijaan uuden tulokulman asiaan: arkunkantajien miettiminen kertoo vain siitä, että elämässäni on tärkeitä ihmisiä, joista itse välitän ja jotka välittävät minusta. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että selviän tuosta isosta leikkauksesta. Sillä olen selvinnyt niin monesta muustakin leikkauksesta ja elämän tuomasta karikosta.
   Sovimme psykologikerran päätteeksi toisen tapaamisen 11.5. aamupäiväksi. Mutta automatkalla takaisin Jväskylästä Jämsään sain puhelinsoiton. Suuntanumerosta tiesin heti, että tää tulee keskussairaalalta - ja sieltähän se tuli. Sairaanhoitaja sieltä sitten ehdottelikin, että kävisikö 8.6.2016 aamun eka leikkausaika. Sopihan se. Saman puhelun aikana sain kerrottua myös toiveeni leikkauksen suhteen: sen, että haluan nähdä leikkaavan kirurgin ennen leikkausta sekä nukutusaine mieluiten tipan kautta kuin maskista höyryjä hengitellen minulle, kiitos! Eivätkä olleet mahdottomuus toteuttaa. Leikkausaamuna pääsen siis tapaamaan kirurgin ja käymään hänen kanssaan leikkauksen vaihe vaiheelta läpi. Se, että tapaan leikkaavan kirurgin on minulle äärimmäisen tärkeää siksi, etten hengenvaarallisten suolistoleikkausten jälkeen koskaan saanut tietää, kuka minut leikkasi. Maskikammo on taas juontaa juurensa lapsuudesta saakka. Tähän asti olen vain kestänyt ja sitkutellut kammoni kanssa, mutta nyt sai luvan riittää. Nyt kun leikkaus ja nukutus itsessään jännittää (ja paljon), haluan, että tämä epämiellyttävä tilanne tehdään minulle mahdollisimman miellyttäväksi. Siihen minulla on myös oikeus. 
   Nyt siis psykologiaika on siirretty 25.5. aamuun. Haluan, että tuo toinen aika on mahdollisimman lähellä itse leikkauspäivää, koska juuri noina päivinä jos koska saatan lietsoa itseni paniikkiin. Toisaalta juuri nyt mieleni on pelottavankin tyyni. Heti, kun tuo leikkausaika lyötiin lukkoon ja aika tuli myös mustana valkoisena kotiin, rauhotuin. Kaikki on selkeää.  Kun palaan Jämsään, tiedän milloin tapahtuu. Tiedän myös sen, että tulen olemaan heinäkuun puoliväliin asti porukoiden nurkissa leikkausten jälkeisten kontrolliaikojen ja serkkuni häiden vuoksi. 
   En siis ole tänä kesänä alani kesätöissä. Turvotus leikkausten jälkeisinä viikkoina naamani turvotus voi olla sen verran järkkyä, ettei minun kannata töihin mennä. Keskityn siis opinnäytetyön teoriaosuuden kirjoittamiseen ja kesäopintoihin. Onneksi koulussa opettajat ovat ymmärtäväisiä ja saan suorittaa opintoihini kuuluvan pakollisen harjoittelun sitten seuraavana kesänä. Muut ryhmäläiseni suorittavat sen nyt tulevana kesänä. 

Nyt keskityn viimeisiin koulupäiviin, sen jälkeen hiukan lomailen ennen kuin on aika astua leikkauspöydälle. Leikkauksen jälkeen  keskityn sitten itse toipumiseen sekä ympärilläni oleviin ihmisiin. Niihin, jotka luovat minulle kaikista parhaimmat edellytykset toipumiselle ja itsensä hyväksymiselle juuri sen näköisenä kuin on.

~ Roosa ~

 //kuva otettu juuri ennen tutorvuoden päättymistä ja kruunujen (sekä vastuun) siirtämistä seuraavalle kolmikolle ;)