Luukku 9: Yle Areena -vinkkaus

 Olen saanut taas viime aikoina muistutuksia siitä, millaista on elää kroonisen kivun kanssa. Kahden viikon aikana minulla on ollut vain 3 sellaista päivää, jolloin en ole saanut migreeni ja/tai tensiopäänsärkyä. Viimeksi tänä aamuna jätin kaksi tuntia välistä, sillä pää oli yönarskuttelusta niin turkasen kipeä. Kahdeltatoista helpotti hetkeksi, kun kävin halaamassa hieman pyttyä. Kipu hellitti, mutta pienoinen migreenikohtaus tuli tilalle. Se lähti onneksi lääkkeellä pois.
   Tänään mietinkin, miten mä jaksoin kolme vuotta sitten, kun mulla oli helvetti irti kipujen ja särkyjen suhteen lähes joka päivä? Peukku ylöspäin silloiselle Roosalle! Ja toivon mukaan tämäkin migreenipainoitteinen kausi loppuisi viimestään ensi viikon lopulla, kun lähiopetus loppuu.
   Se mikä on nyt onneksi toisin, on se, ettei mun tarvii täällä Ylivieskan kaveripiireissä pelätä muiden mielipiteitä. Kolme vuotta sitten mua ei aina otettu tosissaan kipujeni kanssa. Sain hyviä vinkkejä - ota buranaa, juo vettä, yritä unohtaa se kipu ja se pahin - ethän sä edes näytä siltä, et suhun sattuis. Täällä mun ei ole tarvinnut hetkeäkään miettiä, uskooko muut. Kyllä uskoo. 
   Facebookin feedistäni pomppasi esille yksi päivä linkki Inhimillisen tekijän yhteen jaksoon. Mainittakoon siis, että Inhimillinen tekijä on mun ehdoton lemppari noista keskusteluohjelmista. Kun näin huomasin, että just ulos tulleessa jaksossa käsiteltäisiin kipua (ja erityisesti kroonista sellaista), tiesin mitä katsoisin Yle Areenasta seuraavaksi.
   Allekirjoitan tuossa jaksossa esintyvien naisten mielipiteet kivusta ja siihen suhtautumisesta. Ja erityisesti siitä, miten alentavaa on, kun muut eivät usko tai ymmärrä. Miltä tuntuu, kun muut sanovat, että sä vain kuvittelet sen kivun. Sillä niinhän se ei ole. Jaksossa vieraillut lääkärikin kertoi, että kipu on aina todellinen sen kokevalle ihmiselle. Se ei ole valetta, harhaluuloja tai mielikuvituksen tuotetta. Kipu on vain ja ainoastaan totta. Ja joskus käy vain niin huonosti, että kivut pitkittyvät, eli kroonistuvat. Silloin ei auta unohtaa kipua, eikä lääkkeittenkään syönti välttämättä vie pitkälle. Ainoa keino sen sijaan on muuttaa asennettaan ja oppia elämään kivun kanssa. Koska kroonisten kipupotilaiden sairaskertomukset ja kivun hyväksymysprosessit ovat usein pitkiä ja tuskaisia, pahin virhe on mennä viereen antamaan muka niin hyviä neuvoja. Tämä on ainakin minun kokemukseni asiasta. Ja tiedän, etten ole ainoa - ainakin tuon jakson mukaan.

Mun miestä jokaisen suomalaisen pitäisi katsoa tuo pätkä - erityisesti niiden, joiden lähipiirissä on kipupotilaita. Niinpä tänään päätinkin vinkata teille lukijoille tuosta katsomastani Inhimillisen tekijän -jaksosta. Jos sulla on vain aikaa, niin katso se!

~ Roosa ~

Vamma osana arkea: pilleristin elämää

Joudun syömään epilepsian ja migreenin takia syömään päivittäinen estolääkkeitä. Lääkkeiden syönti on itselle jo niin rutiininomaista, että olen onnistunut jo miltei unohtamaan, miksi niitä syön. Ei vaan tule edes ajatelleeksi enää, että tämä lääke menee tähän ja tähän ja tuo tuota sairautta varten. Halusin kuitenkin teille lukijoille konkretisoida sen, paljon päivittäosiä lääkkeitä kuluu kahdessa viikossa.
   Trileptal on kulkenut matkassani epilepmsian diagnosoinnista lähtien, eli vuodesta 1999. Alkuvuosina lääkeannosta jouduttiin muutaaan otteeseen nostamaan, että oikea lääketasapaino löytyisi. Muutaman vuoden kuluttua se vakiintui 1,5 tabl.X2 annokseen. (siis 1,5 tablettia aamuin illoin)  Lukioiässä kun migreeninestoon oli melkein kaikki keinot kokeiltu, nostettiin Trileptal-annosta 2X2 annosmäärään, jos se estäisi näin myös migreenikohtauksia. Aluksi se näyttikin. Tepsivän, mutta sitten migreenit palasivat. Onneksi myös neurologi vaihtui...
...sillä uusi neurologi keksi alkaa kokeilemaan mulla Klotriptyl miteä migreenin estoon. Aluksi annos oli 1 tabletti iltaisin, mutta kuukauden kuluttua se nostettiin 1,5 tabl./ilta. Tämä määrä on tepsinyt ja pitänyt migreenikohtaukset suht hyvin loitolla. nyt migreenejä tulee ehkä muutama kuussa.

Puhuinkin, että syksyllä kun sairaanhoitopiiri ja neurologi vaihtuivat muuton myötä, uusi neurologi ja minä päätimme yrittää laskea Trileptalia. Tämä sen vuoksi, koska Klotriptyl mitestä tuntui olevan nin hyvä apu migreenikohtauksiin, että jos se estäisi ne kohtaukset kokonaan. Trileptal riittäisi näin vuosikausia tutulla 1,5X2 määrällä pelkkään epilepsian estoon. Puhuttiin myöskin, että jos vuosi sujuu hyvin tuolla pudotetulla lääkemäärällä, Trileptal voitaisiin purkaa minulta ehkä kokonaan poiskin.
   Reilu kuukausi sitten olin elänyt muutaman kuukauden syöden Trileptalia 1,5x2 ja Klotriptyl miteä normaalisti 1,5tabl/ilta. Huomasin kuitenkin itselläni oireen, joka hämmensi - toinen jalkani alkoi välillä sätkimään omituisesti. Sätkiminen oli hyvin pientä ja ukaan muu kuin minä sitä tuskin huomasi, mutta säpsähtely oli häiritsevää. Lähinnä jalkateräni saatoi sähköiskun lailla "säpsähtää" muutaman sekunnin mittaisen ajan. Ja ehkä toisen kerran mutaman minuutin kuluttua. Olin saanut pitkästä aikaa myöskin muutaman unihalvauksen. Migreeneitäkin oli tiuhaan, mutta se saattoi jhtua myös kiireisestä kouluarjesta. 

En kuitenkaan jäänyt kauaa odottamaan. Mietin nimittäin kuumeisesti, olivatko nuo jalan säpsähtelyt jotain hermostollista ja neurologista alkuperää, samoin liittyivätkö unihalvaukset aivosähkökäyrän poikkeamiin tms. Soitin sitten eräänä päivänä OYSiin neurologian poliklinikalle ja sairaanhoitaja selvitteli sitten asiaa neurologin kanssa. Magneettikuvaa ei kuulemma tarvinnut ottaa, mutta Trileptal pitäisi nostaa takaisin 2X2 annokseen. Klotriptyl mite pidettäisiin ennallaan.
Nyt oireet ovat hävinneet, eli jotain hermostollista perää oireeni varmaan olivat. Migreenitkin helpottivat jonkun ajan kuluttua nostosta. Lääkemäärän vakiintuminen veressä kun kestää jonkin aikaa. Harmittihan se, että haaveet koko Trileptalin purusta hajosivat, mutta mieluummin kuitenkin ilman outoja oireita ja pelkoa uusista epilepsiakohtauksista tms. 

Lääkkeitä menee siis jo päivittäinkin paljon, yhteensä 1218,75 mg, jos tarkkoja olla (kyllä, laskin laskimella). Yläpuolella näkyvässä dosetissa on kahden viikon lääkesatsi. Aika paljoltahan se näyttää, pakko myöntää. Tuossa kun ei ole muut lääkkeet, mitä käytän tarvittaessa. Eli migreenin kohtauslääkkeet ja jännityspäänsäryn kohtauslääkkeet. Ajattelin, että eiköhän nämäkin kuvat konkretisoi mun syömien lääkkeiden määrää tarpeeksi.
   Kyllähän sitä miettii varsin usein, miten mun maksa jakselee, etenkin pahimpina pilleripäivinä jolloin vedetään naamaan kaikki sallitut lääkemäärät päänsäryn helpottamiseksi. Viimekerralla maksa-arvot olivat kuitenkin kunnossa. Toivottavasti vielä vanhoilla päivilläkin! 

Täytyy myös toivoa, että jossain kohtaa tulevaisuudessa tapahtuis käänne parempaan ja lääkemääriä pystyttäis vähentämään edes jonkin verran. Mutta niin kuin vammaisen elämä yleensäkin, myös mun elämänpolku on tuntemattomia mutkia täynnä. Elämää ei voi ylipäätään käsikirjoittaa ennalta. Siispä jatketaan elämää näin ja otetaan vastaan tulevaisuus sellaisena kuin se on!

~ Roosa ~

Toivepostaus: Mitä incontinea pigmenti –sairaus merkitsee äidille?

Kun pieni suloinen esikoistyttäreni syntyi marraskuisena iltana, olin vaikeasta synnytyksestä uupunut, mutta onnellinen – olin äiti. En osannut olla huolissani, liekö tajusinkaan, että vauva vietiin happikaappiin vihertävän lapsiveden ja heikon happisaturaation takia. Näin minulle on jälkikäteen kerrottu. Pian kuitenkin sain rinnalleni tuon pienen nyytin, joka osasi heti imeä rintaa hienosti ja maitoa lähti tulemaan hyvin. Vasta seuraavana aamuna huomasin, että täydellisellä vauvallani oli kummallisia rakkuloita iholla, vähän niin kuin palovammoja ja niitä ilmestyi lisää koko ajan. Hoitohenkilökunta oli huolissaan, mutta minä edelleen hormonipökerryksissä. Kuulin jo ensimmäisen vuorokauden aikana mainittavan IP:stä, mutta ei siitä kukaan sen kummemmin osannut kertoa. Meidät kiikutettiin taksilla keskussairaalaan, jossa lastenlääkäri sanoi, että pariviikkoisena voidaan ottaa jalan ihosta koepala, joka varmistaisi epäilyä. Muuten jatkettiin normaalia vauvanhoitoa, mutta joka vaipanvaihdon yhteydessä rikkinäistä ihoa penslattiin. Vauva kasvoi hyvin, valvotti itkuisena yöt ristiäispäiväänsä saakka, siitä lähtien nukkui yli kahdeksan tunnin yöunia. Aurinkoinen, vastavuoroinen, virkeä vauva. Hieman vasemmalle kippurassa makuullaan, mutta oppi liikkumisen taitoja ihan ikäistensä rytmissä. Diagnoosin vahvistuttua halusin neurologilta kaikki faktat tiskiin ja tiesin, että odotettavissa oli laaja valikoima muita oireita, mutta en antanut pelolle valtaa. Sisimmässäni tiesin, että mitä tahansa tulisi eteen, selviäisimme kyllä. Minulla oli esikoinen, oma täydellinen tyttäreni Roosa.

   Roosa rakasti vauvasta saakka kirjoja, ensimmäinen sanakin tuli jo kuuden ja puolen kuukauden ikäisenä selkeästi: KRRJA. Seuraavaksi tuli ÄITI, vuoden ikäisenä lauseita. Nykyään oikea puhetulva!  Kävimme viikoittain fysioterapiassa, myöhemmin myös toimintaterapiassa. Kaikki Roosan kanssa työskentelevät rakastuivat häneen oikopäätä. Teimme alusta asti Roosalle selväksi, että hän ei ole erilainen kuin muut. Hän on ihan tavallinen lapsi, jolla on erityisiä ominaisuuksia. Vaikka Roosa oppi kävelemään vasta puolitoistavuotiaana, hän ryömi hiekkalaatikolla täyttä päätä naapurin samanikäisten tyttöjen kanssa ja leikkikaverit oppivat tosi näppärästi auttamaan hankalissa paikoissa. Kävimme satujumpassa, kerhoissa, lastentapahtumissa. Emme ole passanneet Roosaa yhtään sen enempää kuin myöhemmin syntyneitä terveitä sisaruksiaankaan, emmekä hyväksyneet muilta ihmisiltä sääliä, paapomista tai surkuttelua. Sanoin kaikille, että tämä on nyt meidän elämää, emme osaa muuta kaivatakaan.

   Monesti olen ajatellut, että olisi ollut vaikeampi suhtautua lapsen sairauteen, jos aluksi olisi ehtinyt luulla, että lapsi on terve. Neljävuotiaana hiekkalaatikolla, kun pikkuveli oli vauva, Roosa kesken leikin kysyi: - Äiti, olitteko te isin kanssa surullisia, kun minä synnyin, enkä ollutkaan terve? Siinä silmänräpäyksessä tajusin, että tällä lapsella oli myös aivan ainutlaatuinen kyky ajatella asioita ikäisiään syvemmin. Vastaus oli kuitenkin helppo antaa: - Emme. Me olimme tosi onnellisia, että saimme juuri sinut ja näimme heti, että selviäisit ihan mistä vaan. Ja sitten jatkui leikki kuin mitään syvällistä keskustelua olisi ollutkaan. Jälkeenpäin näitä tilanteita on tullut vastaan useita. Ekana koulupäivänä oli naurettu ja kuiskittu selän takana. Roosa ei halunnut mennä enää kouluun. Juttelimme illalla ja päätimme, että ihmettelijöille pitää kertoa, miten asiat ovat. Lupasin tulla auttamaan. Seuraavan koulupäivän jälkeen opettaja soitti liikuttuneena, että Roosa oli pyytänyt puheenvuoroa tunnilla, asettunut luokan eteen keinutuoliin ja luetellut kaikki vammansa. Lopuksi oli sitten todennut, että ei tämä sairaus häntä haittaa, toivottavasti ei siis muitakaan. Eikä juuri haitannut koko alakoulun aikana.

   Vaikeita hetkiä Roosan sairauteen liittyen on toki äidilläkin ollut. Yksi pahimmista kaksi ja puolivuotiaana, kun oikean silmän sokeus todettiin. Lapsi hätääntyi sylissä, kun karsastusta tutkittiin ja näkevän silmän päälle asetettiin lappu. Tiesin ennen lääkärin sanoja, mistä oli kyse. Ensimmäinen epilepsiakohtaus johti tuntikausia kestäneeseen tajuttomuuteen ja pitkään syyllistin itseäni, kun en osannut toimia oikein heti kohtauksen alkaessa. Harvapa osaa. Pahinta oli se, ettei minua laskettu sairaalaan mukaan, koska pikkuveli oli nelikuinen. Onneksi isi pääsi. Epilepsia mullisti elämän. Roosa oli näin jälkikäteen ajateltuna neljävuotiaana masentunut, eikä puoleen vuoteen suostunut piirtämään muilla väreillä, kuin mustalla. Ja pelkkää söheröä. Onneksi epilepsiakohtauksia tuli harvoin, koska niistä selviäminen kesti aina vuorokauden. Jälkitilana Roosalla oli aina häpeä. Viimeisin kohtaus tuli kymmenen vanhana.

   Yläkouluaika oli rankkaa kahdestakin syystä. Roosalla oli paljon päänsärkyjä ja uudet luokkakaverit alkoivat kiusata häntä. Äitinä yritin asioita selvitellä. Tosin vasta nyt viimeisen vuoden aikana minulle on selvinnyt, että Roosan elämä silloin olikin paljon rankempaa kuin olin osannut kuvitella.

   Erityislapsen äitinä haastavaa on ollut etenkin se, että joudut viranomaisille koko ajan todistamaan, kuinka lapsesi eroaa terveistä ikätovereistaan. Arjessa kun emme kuitenkaan edes muista, että lapsi on sairas. Vaikka perheessämme on puhuttu aina avoimesti Roosan sairaudesta, on se ollut niin luonnollinen osa elämää, ettei siitä ole tehty numeroa. On eletty meidän arkea. Mistään emme ole joutuneet luopumaan lapsen sairauden takia. Päinvastoin se on ollut meille suuri rikkaus. Toki joskus vaikeina aikoina sitä toivoisi, ettei lapsi joutuisi kokemaan niin paljon tuskaa ja syömään niin paljon lääkkeitä. Mutta ilman Roosan sairautta emme olisi juuri tässä ja tällaisia kuin olemme.

Itkin jo ennen kuin olin lukenut koko tekstin, kiitos äiti!  Onneksi juuri sinä olet minun äitini <3

Kreisit työpäivät = hullu viikko

Kulunut viikko on sisältänyt naurua ja kyyneleitä. Viime viikonloppu oli ihanan keväinen ja lämmin, oikein kutsui lenkkeilemään. Edes jäätävän kipeä rakko vasemmassa kantapäässä ei saanut mua pysähtymään (tosin lenkin jälkeen oli pakko hakea apteekista kaiken pelastava Compeed). Pääsykoekirja kolahti postiluukusta tiistaina ja eilen ja tänään sitä jo vähän lueskelin - huomenna alkaa kunnon pänttääminen ja oman lukusuunnitelman mukaan mun olisi mahdollista lukea se pääsiäiseen mennessä läpi. Pyrin siis siihen, että kun Joesuussa pitää olla ahertamassa kesäkuun alussa, niin siihen mennessä kirja olisi luettu kolme kertaa ja muistiinpanot tehty. Ja kyllä, uskon että tämä on mahdollista, vaikka aikaa onkin vähemmän kuin viime keväänä jolloin pääsykoekirja tuli myös luettua kolmesti muistiinpanoja unohtamatta ;) Ei tässä vaiheessa pääsykokeista enempää, sillä suunnitelmissa on kirjoitella viimeistään ensi viikolla enemmän mun kevään hauista ja pääsykokeisiin valmistautumisesta. Ja luulempa, ettei täällä kevään aikana tulla pääsemään pääsykokeista yhdellä tai kahdellakaan postauksella. :D
   Keskiviikko oli ihan kreisi työpäivä. Ajattelin, että kaikki menee niin kuin ollaan ohjaavan opettajan kanssa puhuttu, mutta musta tuntuu, mitä lähemmäs koulujen loppumista mennään, sitä enemmän käsikirjoitukseen tulee aukkoja, jossa on vaan pakko improvisoida. Eli aamu alkoi yhden oppilaan palaverilla, jossa olin osallisena. Tämä oli ainut kohta päivästä, joka kuului kässäriin, muu olikin sitten iltapäivän viimeisiä tunteja lukuunottamatta aivan muuta. Palaverin jälkeen pojan luokalla oli liikuntaa, muta poika oli unohtanut liikkavaatteet kotiin. Siispä minä juoksen ottamaan matikan kopioita hänelle. Olen jo sillä hetkellä myöhässä seuraavalta tunnilta. Kun sinne ehdin, tunnin ope sanoi, että voin rauhassa mennä järjestelemään kuvisluokkaa. Huokaus, ihanaa hiljaisuutta. No, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä ohjaava ope juoksee mua vastaan ja pyytää tekemään uudelle oppilaalle lukujärjestyksen. Suunnitelman muutos, lukujärjestyksen teko. yritän ensin käsin, muta pian luovutan ja teen koneella (kiitos Excel!). Lähdetään luokkaan jääneen pojan kanssa syömään. Poika välkälle, minä jatkan lukujärjestyksen loppuun. Välitunti loppuu. Ajattelen, että menen nyt edes tunniksi sinne kuvisluokkaan. Olen juuri lähdössä, kun yksi toinen ope tulee huikkaamaan mulle "niin, sähän pidät mun ussan tunnin tänään klo. 12." Ai pidänkö? Ei mulle vaan oo ilmoitettu mitään :D Siispä kuvisluokka unholaan ja tää ope antaa selittää mulle ussan tunnin kulun. Perehdyn ja valmistelen tuntia loput puolituntia. Luojan kiitos, aihe oli mulle tuttu ja omalla mukavuusalueella, elikkäs pääsiäisen tapahtumat palmusunnuntaista Jeesuksen tuomitsemiseen. Kahdeltatoista hihkaisen pienellä huumorilla ohimennen ohjikselle, että et sit tällaista maininnut. Tämä pahoittelee ja kiittää joustavuudesta. Ussan tuntia pitämään. Luokka on tuttu, muttei mikään helpoin tapaus, tunti kuitenkin kunnialla läpi. Ja tunnin jälkeen päivän eka tauko. Olen mahdollisimman tyyni, hengähdän rauhassa ja toivon, ettei kukaan tule minkään kopiointityön kanssa mun luokse. Ei tullut. Ja ihana ohjis antoi mulle seuravaksi tunniksi hiljaista työtä, jossa voi laittaa aivot narikkaan ihan suosioilla - leikkaa ja liimaa. Viimeinen tunti, enkkua. Sekin onneksi sanisten ja Herran siunauksen tarkistusta. Ja eikuin kotiin! Selvittiin, mutta toivon, ettei yksikään pallo jäänyt tuolta päivältä ilmaan - niin monta muuttujaa oli matkassa.
   Yöllä tapahtumarikas päivä sitten palkittiin - ensiapuun migreenissä. Tosin ea-keikkaa ei olisi tarvittu, jos mun lääkereseptitasku ja sen myötä KELA-kortti olisivat olleet tallessa. Sain itkupotkuraivarit, vaikka etittiin ystävän kanssa vaikka kuinka pitkään. Joten sain palkaksi tuosta parusta ja jalanpoljennasta niin kovan migreenin, ettei mun vanhat, eri migreenilääkkeet tehonneet. Oli pakko turvautua ensiapuun, jossa sain tällä kertaa tosi nopeaa ja hyvää palvelua. Pyysin Imigrania, joka siis mulla muuten on käytössä migreenikohtauksiin (joita ei mulla pitkään aikaan ollutkaan) ja sain sen. Kyseessä on siis nopeavaikutteinen, mutta pahanmakuinen nenäsumute. Lisäks ne antoi jonkun piikin. Tunnin kuluttua ensiapuun saapumisesta lähdin hyvillä mielin kotiin ja torstai menikin saikkua pidellessä. Mutta sainpahan uudet reseptit ensiavusta hukkuneiden tilalle ja uusi KELA-kortti saapuu luokseni kahden viikon kuluessa. Jos tästä huumoria haluaa löytää, niin onhan noi uudet KELA-kortit paljon hienomman näköisiä kuin ne vanhat :D
   Tämä päivä onkin olut sitten onneksi normaali työpäivä. Hienoa, niitä normaaleja työpäiviä lisää, niin tämä migreenipotilas pysyy tolpillaan ja menossa mukana. Tosin, mikä sitten on normaalia...

Teille lukijoille toivotan aiheeseen liittyen normaalia, tasaista viikonloppua, sillä itse pyrin ainakin sellaisen viettämään tämän aikas vauhdikkaan työviikon jälkeen - niin normaalin, kuin pääsykoekirjalta pystyy! ;) 

~ Roosa ~

Odotettua postia

Maanantaina se tuli kuuden viikon odottelun jälkeen. Nimittäin tieto perusvammaistuen saamisesta! Olin niin älyttömän onnellinen ja olen edelleen! :) Kolmen kuukauden tuet lopsahtivat tilille tänään ja tästä edespäin marraskuuhun asti (ainakin) joka kuun 15. päivä tilin saldo kasvaa reilulla 90 eurolla.
   Faktatietoina mainittakoon tietämättömille, että vammaistukitasojahan on kolme, perustaso ja kaksi korotettua ja tuki voidaan myöntää enimmillään kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Itse sain perustason ja tuki myönnettiin 30.11.2014 asti. Kun täytin 16 ja tipuin hoitotuen piiristä pois, tilani oli niin hyvä, etten olisi millään täyttänyt vammaistuen kriteerejä. No, asiat muuttuivat parin vuoden kuluessa ja vuoden alussa saatiin vihdoinkin haettua tukea minulle.
 Äiti avusti hakemuksen täyttämisessä, kiitos jälleen kerran hänelle. Ekaa kertaa en olisi osannut moista hakenusta täyttää - tai tarkemmin sanottuna, en olisi osannut listata niitä kaikkia juttuja, mitä hakemukseen laitettiin. esimerkiksi sitä, että hillopurkit on kauhean vaikea aukeista, jos ne on tosi tiukassa kiinni. Helposti sitä ihminen vähättelee puutteitaan.
   Tuki myönnettiin siis marraskuun loppuun asti. Varmaankin sen vuoksi, että Kela toivoo - kuten minäkin - että migreenit ja niskapäänsärty helpottaa ja lääkekulut sen mukana vähenee. En usko, että koko ikäni tulen vammaistukea tarvitsemaan, mutta niin kauan sitä tullaan uudestaan hakemaan, kun on tarvis. Ja nyt ollaan iloisia tästä :)

Migreenin ja päänsäryn saralla tätä viikkoa lukuunotamatta on mennyt hyvin, lääkitys näyttää pelaavan sen suhteen. Tällä viikolla sain kuitenkin oikealle puolelle niin kovan päänsäryn, että luulin sitä ensin migreeniksi ja otin maksimiannokset lääkettä. No, migreeniä se ei kuitenkaan ollut, vaan tensiota. Yritin vänytellä ja unohtaa kivun, ottaa päikkärit. Viiden maissa luovutin. Päätin lähteä ensiapuun, mutta päätijostain syystä soitin ensin sinne ja kysyin tilannetta siellä päässä. Onnekseni puhelimeen vastasi vuorossa oleva ihana perhetuttumme. Kerroin tilanteen ja sanoin tarvitsevani lihasrelaksanttipistokset. Hoitaja sanoi, että tiesinkö samoja lääkkeitä olevan reseptilääkkeenä. Hän oli monta kertaa antanut minulle nuo pistokset, joten tiesi vasteen olevan hyvä. En tiennyt reseptilääkemahdollisuudesta, koska minulle ei ollut sellaista kerrottu. Sama vaikutus piikillä ja tabletilla, tabletti alkaa tehoamaan vain hitaammin. Hoitaja sanoi oitis patistavansa lääkärin kirjoittamaan mulle e-reseptin näihin kyseisiin lihasreleksantteihin, eli Voltareniin ja Norflexiin. Varmistin niiden sopivuuden muuhun lääkitykseeni vielä apteekissa ja vajaan tunnin kuluttua ensiapuun soittamisesta sain lääkkeet käsiini ja naamariin. Muutaman tunnin kuluttua kipu oli poissa. Mieletön kiitos tuota tuttuamme kohtaan, sillä jos vuorossa olisi ollut joku muu hoitaja, olisin todennäköisesti odottanut kivuissani ensiavussa vielä monta tuntia, eikä lääkäri olisi välttämättä siltikään määrännyt reseptiä. Onneksi maailmassa on pelastavia enkeleitä <3 
   Torstaina sain hieronnan jälkeen niskapäänsäryn ja tänään auringon hetkellisesti häikäistessä migreenin, mutta nyt pää tas jo ihan kunnossa. Toivotaan, että tämä viikko oli vain poikkeus ja saisin jatkaa varsin kivutonta elämää, niin kuin edelliset kolme viikkoa ovat olleet. :)

~ Roosa ~

Treenailusta

Tammikuun loppupuolella meikä kävi tekemässä sopimuksen kuntosalille. Punttis sijaitsee 100 metrin päässä omasta kämpästä, joten en ole voinut jättää treenejä ainakaan siitä syystä väliin, ettei jaksaisi matkaa taittaa sinne ja takaisin - oli sää mikä tahansa.
   Sain ihan perustreeniohjelman, jossa käydään kaikki lihasryhmät läpi, vatsoista selkiin ja ojentajista koukistajiin. Ohjelman mukaan lähes poikkeuksetta toistojen määrä eri liikkeissä oli 3x12 plus palautusajat. Kokonaiskesto tuolloin venyttelyineen oli 1,5 tuntia.
   Otin tavoitteen, että kävisin kaksi kertaa viikossa salilla, koska lenkkeilen ja liikun muuten joka paikaan jalkaisin. Muutama kerta on peruuntunut joko päänsäryn tai yllättävien aikataulumuutosten takia. En ole ottanut niistä stressiä. Seuraavalla viikolla pyrin sitten taas korjaamaan tilanteen. Kuitenkin oon nyt ainakin kerran viikkoon mennyt salille tammikuun lopusta lähtien.
   Noudatin noin kolmen viikon ajan 3x12-sarjoja. Koska entistä punttistaustaa mulla ei ole, ei ollut ihmekään, että väsy tuli kun salilta kotiuduin. Tankkaamisen jälkeen väsymys kävi kuitenkin aina niin armottomaksi, ettei mitään rajaa. Saatoin nukkua yhteen putkeen 2,5 tuntia. Ja siltikin väsytti. Kun väsymys noin viiden-kuuden tunnin päästä helpotti, tilalle tuli päänsärky, ihan joka kerta. Mua oltiin tästä varoiteltu, mutta se väsymys ei kyllä ollut normaalia ja rupesi epäilyttämään, teenkö liian rankkaa sarjaa vai jännitänkö hartioita rintalihasliikkeitä tehdessä vai mikä on. Ärsytti, kun teki ittensä eteen jotain hyvää, niin palkintona oli silti kipu.
   Juttelin äidin kanssa asiasta ja hn taisi ekana sanoa, että taitaa olla mulle vielä liian pitkäkestoinen reeni, vaikka en teekään liian raskailla painoilla. Sitten pyysin fyssarin mielipidettä asiaan. Hän oli samoilla linjoilla äidin ja minun kanssa - kerrankin! Päädyttiin siihn lopputulokseen, että teen nyt tästä eteenpäin 2x12-sarjat. Jos mulla ei ois CP:tä ja näitä muita juttuja, niin 3x12 ois OK. Nyt kuitenkin parempi tehdä lyhyempiä sarjoja ja yhteiskestoltaan tunnin treenejä sihen saakka, kunnes tuntuu liian lällyltä. Sen jälkeen voin lisätä sarjojen pituuksia.
   Nyt 2 punttiskertaa lyhennetyllä treenillä takana. Ekan kerran jälkeen yhtä suuri väsymys ja se särky, mutta arvatkaas mitä! Tänään kävin aamupäivästä salilla, kävelin yht. 3 km kun kävin fysioterapiassa, tiskasin, siivosin ja tuuletin petivaatteet - ilman treenin jälkeistä väsyä! Pääkin ihan kunnossa treenin jäljiltä, miten hienoo! Koputtelen puuta, että tämä linja jatkuisi ;)
   Treenaamisen päämääränä mulla ei ollut ensisijaisesti kasvattaa lihasmassaa, vaan avata niska-hartia-seutua hieronnan ohella ja ylipäätään tutustua tuohon ikäisilleni jollain tapaa olennaiseen harrastukseen. En sano nyt suoranaisesti hurahtaneeni tuohon touhuun vielä, mutta joka kerta tykkään enemmän. Ei oo niin pakkopullaa enää, kuin silloin ekoilla kerroilla. Ja onhan niitä "sivutuloksiakin" ollut nähtävillä; eilen esittelin pikkuveikalle (15 vee), kuinka mun haba on kasvanut. Se jopa myönsi, että niin muuten oikeesti näyttää :D En tiiä oliko veikka vaan niin väsynyt (oli siis mun luona yötä), että päätti päästä helpolla vai tarkoittiko sitä oikeesti. ;) No täytyy mun myöntää, etten mä mikään hirveä lihaskimppu vielä ole, mutta on toi haukkari molemmissa käsivarsissa jonkin verran kasvanut - ihan OIKEASTI!

Pääasia on, että salilla on musta kiva käydä ja varsikin tänään sieltä palasi positiivinen Roosa. Ja en tiedä, johtuuko lääkityksestä vai treenailusta, mutta mun päänsäryt on kyllä oikeesti vähentyneet, aiakin niskapäänsäryt. Toivotaan, että tämä suunta jatkuu!

~ Roosa ~

Totta vai tarua?

Kaikki varmaan tietävät tunteen, kun sinua tunnuta uskovan. Vaikka kuinka syysi olisi oikea ja aiheellinen, etkä todellakaan ole valehdellut, muut ajattelevat, että taas toi käyttää tota samaa tekosyytä. Minä sain kokea tuon varsin epämiellyttävän tunteen eilen.
   Migreeni oli (taas) iskenyt yöllä. Heräsin kipuun ja huokaisin - taas sarjassamme epämukavat aamut. No, melkein itku siinä pääsi, että pitää soittaa töihin ja kertoa miten asiat on. Ilmoitin, että tulen heti, kun kipu on poissa. Koska menin kymmenen maissa vanhalle lukiolleni kertomaan välivuodesta/avoimesta yliopistosta/työkkärin/Kelan toiminnasta, varsinaisia työtunteja kertyi lopulta kaksi. Mutta olin töissä kuitenkin. En ikinä jää tai jäisi töistä huvin vuoksi pois. Onhan niitä aamuja kun ei millään viitsisi raahautua töihin, mutta en ikimaailmassa käyttäisi migreeniä tekosyynä jäädä töistä pois. En yylipäätään jätä menemättä töihin ilman kunnollista ja aiheellista syytä. Jos olen töistä pois, olen poissa ihan aiheesta.
   Kun tulin eilen töihin, näin ohjaavan opettajani. Sanoin, että olo on taas hyvä. Sitten hän kysyi, että olenko huomannut kuinka migreenini/päänsärkyni tulevat usein juuri tiistai-aamuina. Että kannattaisi miettiä, mikä se syy on. Kyllä, tiedostan, että usein pää on kipeä tiistai-aamuisin/torstaisin iltapäivällä. Ja kyllä, minä yritän aina löytää syyn kipuun. Viime viikon tiistaina johtui todennäköisesti siitä, että jännitin perheeni automatkaa Vuokattiin ja jännitys kumuloitui aamun migreeniin. Mutta syytä eiliseen migreeniin en tiedä. Ja koska olen lähinnä koko ajan päänsäryssä, en halua lähteä miettimällä miettimään ja stressaantumaan siitä, kun en löydä syytä, miksi päätä särki. Joskus vain tulee särkyjä, joille en löydä millään syytä. Ja niihin en jaksa takertua. Pian alkaa särkeä uudestaan miettimisestä päätä.
 Eilen tuntui myös tuntua siltä, että ensimmäistä kertaa ohjaava opettajani epäili migreenini todenperäisyyttä. Katsoi juuri sillä tavalla ja puhui sellaisella äänenpainolla, että oli epäileväinen suhteeni. Tuntui todella pahalta, varsinkin, kun puhuin totta.
   Vammaisen ja kipukroonikon elämää on vaikea ymmärtää, jos itse ei siitä kärsi ja lähipiiri on terve. Ymmärrän sen hyvin. Ei vain ole kosketuspintaa, johon tarttua. Ja minä itse pystyn hyvin peittämään päänsäryn. Kun olin ensiavussa lääkäri ihmetteli voinko olla niin kipeä kuin väitän, kun en näytä kärsivältä. (No, olin siinä vaiheessa odottanut lääkäriä 2 tuntia, mitä muutakaan siinä olisi voinut tehdä kuin odottaa rauhallisesti. Ei huuto ja parku mitään auta.) Jotkut pääsevät helpommalla ja toiset saavat hieman painavamman selkärepun kannettavakseen. Vammaisena saa kokea sellaisia asioita, joita tavallinen tallaaja ei ymmärrä. Kaikki asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Minulle esimerkiksi hillo- ja pilttipurkkien avaaminen on vaikeaa, toisessa kädessä on vähemmän voimaa kuin toisessa, vasen käsi ei saa pidettyä purkkia paikoillaan, kun oikea käsi yrittää vääntää purkkia auki. Hillopurkki pitää ottaa kaapista lämpiämään aikaisemmin, jotta sen saa auki silloin kun sitä tarvitsee. Pystyn pukeutumaan, mutta se kestää kauemmin kuin muilla - jopa tuplasti. Niin, ja veli puistelee mun matot, liian painavia ja voimaa siihen hommaan tarvitaan. Ikkunanpesijäksi ei myöskään minusta ei ole. Ne on pieniä juttuja, jotka muille on itsestäänselviä ja helppoja. Aina se, että näyttää samalta kuin muut, ei tarkoita, että on terve ja pystyy kaikkeen samaan kuin muut. Myös "normaalilta" ja "terveeltä" näyttävä voi olla vammainen. Ja se, jolla on vikaa siellä täällä, tuskin haluaa käyttää vikojaan tekosyinä siihen, että pääsisi livahtamaan velvollisuuksistaan. Ainakin kaikki ne vammaiset, jotka tunnen (itseni mukaan luettuna) haluavat näyttää, että kyllä minäkin pystyn samaan kuin muut ja yrittävät kovasti onnistuakseen - ja lopulta pystyvät parempaan kuin mitä heiltä odotettin.
   Rakastan työtäni lasten parissa yli kaiken. Se on rankkaa, mutta paljon enemmän olen saanut kokea onnistumisen tunteita kuin surua. Ja lopulta ne rankat ja haasteelliset asiat muuttuvat palkitseviksi, kun saatkin sen lapsen oppimaan tai lapsi yhtäkkiä hyväksyykin sinut alun hankaluuksien jälkeen ja muodostaa luottamuksellisen siteen sinuun. Aina kun olen joutunut jäämään migreenin takia töistä pois, minua on harmittanut hirveästi, etten pääsekään töihin auttamaan lapsia ja kokemaan heidän kanssaan onnistumisen elämyksiä. Välillä olen itkenytkin sen vuoksi, että migreeni esti pääsyni töihin. En jäisi mistään hinnasta pois töistä, koska minulla on työ jota rakastan yli kaiken.
   Toivon niin paljon ensi viikolla alkavalta kunosalitreenailulta, että sanoja on vaikea löytää. Yli kaiken toivon sitä, että kivut hellittävät vielä tämän lopputalven aikana ja pystyisin tekemään töitä ilman poissaolopäiviä. Sillä tämä elämä kivun kanssa ei ole elämisen arvoista. Tälläkin hetkellä pää on kipeä, mutta teen kaikkeni, ettei lääkettä tarvitsisi ottaa. Lähinnä siis yritän unohtaa päänsäryn. Toivotaan, että niksi toimii ja työtoverini uskovat, etten minä valita ja jää töistä pois turhasta. Sillä sitä minä en tee.

Kivutonta keskiviikkoa kaikille muille!

~ Roosa ~

2 viikon saldo

 Heissan taas piiitkästä aikaa! On ollut vähän hiljaista tän blogin puolella, kiitos pään. Kertaillaanpas, mitä reilun 2 viikon aikana on tapahtunut...

Työt alkoi 7. päivä. Oli kiva palailla taas töihin, vaikkakin tuntui, että loma loppui hiukan kesken. Työkokeiluni loppui jouluna, mutta pääsin jatkamaan koululla kuntouttavassa työtoiminnassa. Syksyllä työaikani oli 6h/pvä viitenä päivänä viikossa. Kuntouttavassa työtoiminnassa voin hiukan itse vaikuttaa työaikoihini. Sovimme työkkärissä marraskuun lopulla sosiaaliohjaajan ja työkkärin tätini kanssa, että päänsärkyalttiuteni takia teen tämän kevään vain 5 tuntia päivässä töitä maananaista perjantaihin.
   No, kaikki meni hyvin torstaihin asti. Torstai-iltana jälleen kerran ensiapuun päänsäryn takia. Niskat oli taas niin älyttömän jumissa, että päänsärky puhkesi. Äiti haki mut puoli yhdeltätoista porukoille nukkumaan, kosa ne antoi mulle taas älyttömästi kaiken maailman lääkkeitä, eikä mikään auttanut. No, äiti hieroi mun hartioita ja menin lämpöhauteen kanssa nukkumaan. Aamulla niskapäänsärky oli poissa, mutta arvatkaas mitä - mulle oli iskenyt toiselle puolen päätä migreeni. No, se meni ohi sitten migreenilääkkeellä.
   Tosta päivästä lähtien tää on ollut aikamoista lääkerallia. Joko mulla on niskat jumissa niin paljon että päätä särkee tai sitten mulla on migreeni. Eikä asiaa ole helpottanut yhtään, että stressaan ja tunnustelen koko ajan, särkeekö päätä/tuleekohan se kohta sieltä takaisin.
   Keskiviikkona olin käymässä mun vanhalla fyssarilla. Mielipiteemme olivat samat: pitää olla sekä vahvistavaa, että rentouttavaa harjoitetta mun lihaksille. Nyt onkin sitten käyty tumasta toimeen. Maanantaina oon menossa viereiselle kuntosalille käymään ja tekemään sopimuksen sinne, samalla mulle tehdään saliohjelma. Tälle mun nykyiselle fysioterapeutille sanoin, että minä alan nyt itse hoitamaan tuota vahvistavaa puolta salilla ja toivon todella, että mun fysioterapiakerrat kuluvat hemijalan kuntoutuksessa (enimmäkseen linjausharjoitteet) sekä niska-hartia-seudun rentoutuksessa. Fyssarini oli kanssani yllättäen samaa mieltä. Annan sittenkin tälle uuden mahdollisuuden, enkä ole vaihtamassa häntä toiseen. Sitä ei pidä kuitenkaan kieltää, että luottamus ja kunnioitus ei ole yhtä korkealla kuin ennen. Mutta katsotaan katsotaan...

   Tiedän, että uuden vuoden postauksessani puhuin, että tuskin minua salilla tullaan näkemään. Mutta nyt on niin, etten halua muuttua lääkeaddiktiksi ja kuluttaa vuosiani siihen, että joku päivä minä olen jossain vieroituksessa, kun lääkkeet ovat ottaneet vallan elämässäni. Nytkin tilannne on se, että joudun miettimään sitä, mitä uskallan ottaa, että heräisin seuraavaan aamuun. En halua kuolla lääkkeiden yliannostukseen. Ei, minä haluan elää, lähteä opiskelemaan, seurustella, mennä naimisiin, perustaa perheen ja sitä rataa. Lääkkeiden on aika lähteä, ei minun. Ja sen eteen olen valmis tekemään mitä vain!
   Eilen tulikin sitten tilattua Ellokselta vähän treenivaatteita, joiden pitäisi saapua Matkahuoltoon tiistaina. Tästä se sitten alkaa. Oon samalla jännittynyt, innoissani ja kauhuissani.
   Enää ei tartte myöskään murehtia rahahuolista. En muista oonko kertonut siitä, kuinka mun työmarkkinatuki katkaistiin, kun työkkäri sössi asioita. Eivät muistaneet laittaa raksia oikeeseen kohtaan, kun mainitsin aloittavani syyskuussa avoimen opinnot. No, tämä kävi ilmi marraskuussa, kun kävin työkkärissä muuten vaan asioimassa. Asia meni käsittelyyn silloin ja työmarkkinatukeni katkaistiin. Sossun rahoilla elettiin 2 kuukautta, mutta tiistaina sain päätöksen te-toimistosta, että avoimen opintoni eivät estä työmarkkinatuen/kuntoutavan työtoiminnan saamista. Nyt on mun tilillä NELINUMEROINEN luku rahaa varmaan ekaa kertaa elämässäni, kun tuet tuli takautuvasti tilille. Pikkasen laittoi hymyilyttämään :)

Siksipä tänään päätin Citymarketissa käydessäni, että nyt minäkin vihdoin ostan ne pinkit Reinot. Kyllä, en ole aikaisemmin omistanut moisia. Tarvin niitä lähinnä vain roskien vientiin/petivaatteiden vientiin tuuletusparvekkeelle. Muuhun en reinoja käyttää, kun on noi jalat tuommoiset mitä on. Mutta crocsit on aika vaaralliset näin talvella tuohon roskien vientiin yms., enkä jaksa aina solmia talvikenkiä sitä varten jalkaan. Siksipä reinot nyt vihdoinkin. Meinasin ostaa ne jo syksyllä, mutta kiitos työkkärin, ostaminen siirtyi tähän päivään.
   Tämä päivä on ollut hyvä päivä. Vähän asioiden hoitelua, kaupassa käyntiä, imurointia, patoinkia, herkkuja ja vähän myöhemmin srk:n nuorteniltaa. Ei päänsärkyä tai migreeniä (koputan puuta). Mulla on nyt vahva usko siihen, että kyllä tämä tästä! Suunta on vain ylöspäin!

Ehkäpä siis jatkossa täällä tullaan näkemään vähän tekstejä mun treenaamisestakin - löytyykö kiinnostusta treenipostausten lukemiseen? Anyway, ensi kesään mennessä tätä blogia kirjoittaa toivottavasti hyvässä kunnossa oleva, positiivisempi, iloisempi ja kivuttomampi Roosa :) Tämä kiittää ja kumartaa tältä illalta ja alkaa valmistautua nuorteniltaan lähtöön!

~ Roosa ~

.

Voisinko mä jouluna olla terve??

26.11.-11.12. en juurikaan päänsärytöntä päivää nähnyt. Olin kahteen otteeseen ensiavussa ja sain aikamoiset tropit. Tuon neljän viikon aikana sain myös älyttömän räkätaudin ja korvatulehdusepäilyn, joka onneksi jäi omaksi epäilyksekseni. 11.12. olin neurologilla perutusajalla (mikä tuuri!), ja sain 4 kortisonipiikkiä, joiden ansioista mulla on ollut nyt 5 päänsärytöntä päivää. Mutta eihän se tarkoita, että kokonaan kivuton olisin! Itse voin enää lähinnä nauraa tälle, sillä muuten tässä meisi järki.

11.12. jälkeen räkätauti jatkui monta päivänä tosi pahana, ääni meinasi mennä. Vasen jalka tuntui menevän vain huonompaan suuntaan. Perjantaina vasen ukkovarvas tuli yhtäkkiä taas puolen vuoden tauon jälkeen todella kipeäksi, eikä sille voinut varata painoa. Muutaman tunni päästä pystyin taas kävelemään kunnolla. Lauantaina varvas oli musta. Keväällä mulla siis todettiin nivelen alentuma eli alkava nivelrikko juuri tuossa vasemmassa ukkovarpaassa. Uudet tukipohjalliset auttoivat koko tämän puolen vuoden ajan, mutta nyt varvas taas mustui. Mutta perjantai ja 13. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tilannetta.
   Tämä viikko alkoi yhtä loistavasti. Sunnuntai-iltana oikea ukkovarvas taas puolestaan kipeytyi, sitä alkoi särkeä. Maanantai-aamuna diagnosoin kynsivallin tulehduksen siihen. Kävin sairaanhoitajalla ja hän sanoi, että selvä kynsivallin tulehdus mulla on. Eilen illalla oikea käsi, lähinnä kyynärtaiva-haukkari-olkapää-kainalo-akselilla, alkoi vihoitella. Särki, tänä aamun, en voinut taivuttaa kättä suoraksi. Tänään lääkäri sanoi, mulla olevan tenniskyynärpää. Ei kuin Buranaa naamariin! En nimittäin halua tämän ns. paremman käden menevän täysin toimintakyvyttömäksi - vasemmalla hemikädellä mä en tee mitään (oiva apukäsi se on, mutta yksinään sillä en pärjää).

Tällaista täällä. No, päätä ei sentään ole (vielä) särkenyt. Koputtelen puuta. Onneksi huumorintaju vielä antaa myöten. Oisko kohtuutonta pyytää ja toivoa, että olisin jouluna edes terve?

Toivottavasti teillä lukijoilla menee paremmin!!

~ Roosa ~

Ystäväni migreeni

Hengissä ollaan! Viimeiset puolitoista viikkoa on kuluneet enemmän tai vähemmän sairaalassa pitkittyneeseen migreeniin/päänsärkyyn apua etsiessä ja saikkupäiviä pidellessä. Mutta nyt (ehkä) elämä akaa taas voittamaan (?).

Kaikki alkoi viime viikon keskiviikkona 27.11. Mulla alkoi särkeä päätä iltapäivästä töissä. Sinnittelin viimeiset kaksi tuntia ja lähdin sitten ajallaan kotiin. Otin migreenilääkkeen, koska ajattelin ja uskoin, että kyseessä on migreeni eikä tensio. Eipä auttanut. Illemmalla/alkuyöstä otin 600 mg Buranan. Eipä auttanut sekään, joten aamulla ilmoitin töihin, että tämä tyttö ei ole työkunnossa vaan lähteepi ensiapuun kivunlievitystä hakemaan.
   Ensiavussa odotin pari tuntia, että pääsin vastaanotolle. Koska itse olin vahvasti tensiopäänsäryn puolella (koska migreenin kohtauslääkkeeni auttaa puhtaaseen migreenikohtaukseen 100% todennäköisyydellä), sain kaksi piikkiä kankkuun, parin päivän saikun ja mut lähetettiin kotiin nukkumaan. Ensiavussa oli siis täyttä, en siksi voinut jäädä sinne seurantaan. Mulle sanottiin, että tule takaisin, jos huono olo ja kipu ei hellitä seuraavaan aamuun mennessä. Sain myös Burana reseptin seuraaviksi viideksi päiväksi - 600 mg 3 kertaa päivässä nassuun.
   Kipu kyllä hellitti ja olin kuin mitään ei olisikaan seuraavat neljä päivää, jotka mulla oli vapaata saikun ja viikonlopun johdosta. Maanantaina sitten kaikki taas muuttui.
   Maanantaina menin töihin. Parin tunnin jälkeen mulla olkoi semmoinen pieni, kihelmöivä päänsärky. Ajattelin, että jos ei helpota parin päivän kuluessa, lähden kotiin. No, kipu yllättäen helpotti, mutta palasi työpäivän jälkeen. Koska olin menossa Jyväskylään avoimen ryhmäsuoritusta tekemään, otin migreenin kohtauslääkkeeen, joka tuntui helpottavan ja vievän kivun kokonaan pois. Sitten tein virheen. Tuutor-opettajamme oli ollut edellisellä viikolla laser-leikkauksessa. Koska hän oli niin tyytyväinen lopputulokseen, hän toi meille konvehtirasian. Otin kaksi (2!) konvehtia siitä rasiasta. Ja kipu palaili taas. Hiton kovehdit!
   Tiistai-aamuna kipu jatkui. Taisin ottaa yhden 600 mg Buranan. Menin töihin. Samainen tunnin pari päällä oleva ja sitten taas häipyvä pieni, siedettävissä oleva kipu jatkui. Töiden jälkeen (5h), nukuin puolentoista tunnin päikkärit ja taas tuntui kipu olevan poissa. Siivoilin kämppää ja äiti toi mulle joulukoristeet. Äiti lähti kuoroon ja mä jäin joulukoristeita laittamaan. Kipu palasi jälleen siedettävässä muodossa. Menin pienelle lenkille, koska ajattelin raittiin, kirpeän ulkoilman auttavan. Joo, eipä auttanut.
  Tuli keskiviikko-aamu. Jälleen soitto töihin, että tämä nainen lähtee taas lääkäriin. En siis enää tennyt, mitä lääkettä uskaltaa syödä. Tilasin nyt sitten lääkäriajan, koska ajattelin lääkärin laittavan mut jatkotutkimuksiin. Laittoi migreenitippaan, joka tippui 3,5 tunnissa noin suunnilleen. Kipu vaan yltyi. Mulla alkoi henkinen kantti pettää ja pahasti. Itkin hoitajalle, etten mä enää kestä. Kipu yltyy ja tipasta ei ole mitään hyötyä, saan vain jatkuvan vessahädän. Tipan tiputtua sain kankkuun taas kipupiikin, ei apua.
   Sitten ensiapuun, jonne päiväinen lääkäri oli mennyt päivystämään. Pari tuntia jouduin kuitenkin vuoroani odottamaan, kun osui vuoronvaihdos siihen ajalle, kun menin ensiapuun jonottamaan. Äiti tuli tsemppaamaan mua ja pitämään mun puolia, kipu alkoi olemaan sietämätöntä. Se oli ihmeellisesti päivän aikana pahentunut, mitä se ei ollut tehnyt viimeisen kahden päivän aikana ollenkaan. Todella miellyttävä, (ihan hyvän näköinenkin ;D ) mieshoitaja mittasi mun paineet ja pulssin, ohjasi lepäämään ja toi peittoa, kun odottelu istuvilteen muiden kanssa alkoi käydä mahdottomaksi. Painnet oli OK (muistaakseni 127/78), mutta pulssi hieman kova (ei tainnut sanoa?), mikä nyt kiputilaan nähden ei mikään ihme ollut. Lääkäri mietti kovasti, mitähän mulle vielä voisi antaa, koska olin saanut aika kovat tropit jo ja epilepsialääkkeiden takia mulle ei mitä tahansa voinut antaa. Sain sitten vielä yhtä triptaania nenäsumutteena. Mikä taivas - jo puolessa tunnissa! Kipu ei kokonaan lähtenyt, mikä nyt ei ihme ollut pitkittyneen migreenin vuoksi. Lääkärikin tuota sanoi. Teki mulle vielä koordinaatiatestit ja lähetti pitkän sairaalapäivän jälkeen kotiin nukkumaan. Tosin en itse uskaltanut mennä omaan kotiin, vaan menin porukoille höntin olon takia. Apu olisi lähellä jos jotain olisi sattunut.

Eipä onneksi sattunut. Eilen saikkupäivä taas ja menin hammaslääkäriin Jyväskylään, jossa sain purentakiskon yöpurennan vuoksi. Jospa se auttaisi niihin päänsärkyihin, jotka tulee ihan yöpurennan takia - toivo on ainakin suuri! :)
   Tänään taas suurin piirtein tolpillaan (kipulääkkeiden vaikutus hävinnyt), järki luistaa taas suunnilleen ja kipu ainakin toistaiseksi poissa. Apteekissa kävin hakemassa nopeampivaikutteisia migreenilääkkeitä ja odotan maanantaita kuin kuuta nousevaa. Tarkoituksena on siis soittaa neurologille aikaa, jotta saisi lääkitystä kuntoon. Olisi kiva päästä töissäkin välillä olemaan - ei enää tällaisia viikkoja kiitos!
   Tänään myös leivottu mummulassa pikkuleipiä jouluksi. Seuraavassa postauksessa hieman tämän naisen kodin joulutunnelmaa kuvien avulla esitettynä! :)

Ihanaa ja kivutonta viikonloppua kaikille (ja anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet)!

~~ Roosa ~