Roosesta kokemusasiantuntija 2k19!

Olen haaveillut kokemusasiantuntijaksi kouluttautumisesta varmastikin jo vuosia tiedostamattani, mutta tuo haave konkretisoitui mulle viimeistään keväällä 2017, jolloin sain implanttihampaat suuhuni. Pidin siitä lähtien silmällä kaikkia Suomessa järjestättäviä kokemusasiantuntijakoulutuksia. Sopivaa ei kuitenkaan tahtonut löytyä, ei eri sairaanhoitopiirien järjestämänä eikä KoKoA ry:n järjestämänä. Sopivalla tarkoitan sitä, että varsin moni koulutus järjestettiin joko liian kaukaisella paikkakunnalla tai oli teemoitettu vain päihde- tai mielenterveysongelmista kuntoutuneille ja heidän läheisilleen. Erityisen tarkkaan pidin silmällä Keski-Suomen sairaanhoitopiirin sivuja, sillä tämän shp:n suojissa olen saanut pitkään olla niin neurologin (16 vuotiaaksi asti) kuin erikoishammashoidon asiantuntijoiden (maaliskuuhun 2018 asti) asiakkaana. Alkukesästä tuonne sivuille tuli tieto, että shp:n omasta koulutuksesta ei ole tietoa (niitä on järjestetty takavuosina kaksi), mutta Kokemustalo ry (osa KoKoAa) on järjestämässä Jyväskylän kansalaisopiston kanssa yhteistyössä kokemusasiantuntijakoulutuksen syksyn 2018 ja kevään 2019 aikana. Ei ihmeempiä rajauksia - sai hakeutua niin mt- kuin päihdekuntoutujat, somaattisia sairauksia sairastavat ja läheiset. Kun luin sanan somaattiset sairaudet, niin olin että BINGO! Somaattisia sairauksia kun tässä mukana kannetaan. Kun elokuun 20. päivä koitti, ilmoittauduin ja jäin odottamaan haastattelukutsua. Tiedossa nimittäin oli, että kaikki hakijat haastatellaan ja 18 otetaan koulutukseen mukaan. 

Elokuun vikalla viikolla mulle selvisi haastattelutilanteessa, että mun lisäksi on 58 hakijaa, ne 18 otetaan mukaan ja haastattelu on yksilöhaastattelun sijaan parihaastattelu. (Ihan knoppitietona, en oo ikinä ollut hyvä parihaastatteluissa.) Mutta ilmeisesti olin tarpeeksi hyvä, sillä syyskuun alussa sain tietää, että oon yksi noista 18 koulutettavasta! Oon aivan älyttömän innostunut tästä mahiksesta ja siitä, mitä kaikkea sisältöä kokemusasiantuntijan pätevyys voi mun elämään tuodakaan. 

Koska oon saanut luonnollisesti paljon kysymyksiä kokemusasiantuntijuudesta, tässä KoKoA ry:n sivuilta tietoa:

Kuka on kokemusasiantuntija?

• Kokemusasiantuntijoilla on omakohtaisia kokemuksia sairauksista ja pitkistäkin sairausjaksoista. Siitä syntyy kokemustietoa. 
• He tietävät millaista on sairastua äkillisestikin, millaista on olla sairaana.
• He tietävät millaista on olla hoidossa ja myös kuntoutua.
• Kokemusasiantuntijat tietävät mikä heitä on toipumisessa auttanut, mitkä palvelut ovat auttaneet ja miksi ne ovat olleet niin tehokkaita. Ja mitkä kaikki  asiat ovat vaikuttaneet heidän omaan kuntoutumiseensa ja mikä on mahdollisesti pitkittänyt sitä.
• He kääntävät omat, usein rankatkin kokemuksensa voimavaraksi ja auttavat muita saman kokeneita.
• Palvelut paranevat kun niistä päättävät ja niitä suunnittelevat, voivat kokemusasiantuntijan avulla nähdä mitä sairastaminen todella aiheuttaa ihmisessä, kokonaisvaltaisesti. Usein vakava sairastaminen aiheuttaa palveluiden tarvetta yli sektorirajojen.
• Kokemusasiantuntija voi vastata henkilökunnan kysymyksiin, joihin akuutisti sairastunut ei osaa vielä vastata.
• He ovat valmiita puhumaan vaikeista asioista ja jakamaan henkilökohtaisia tarinoitaan.
• Myös omainen tai läheinen voi olla kokemusasiantuntija. Rakkaan sairaus vaikuttaa myös vieressä eläjän arkeen voimakkaasti. Hän voi toimia omaisten puolestapuhujana.
• Usein haluna ryhtyä kokemusasiantuntijaksi on vahva tahto vaikuttaa palveluiden parantamiseen, tasa-arvon synnyttämiseen ja tietoisuuden lisääntymiseen.

Mitä työtehtäviä on/ missä kokemusasiantuntija voi työskennellä?

• ryhmänohjaajana ammattilaisen työparina
• vertaisohjaajana vertaisryhmässä
• kokemuskouluttajana oppilaitoksissa, koulutustilaisuuksissa ja seminaareissa
• antamalla haastatteluja eri medioihin
• kehittäjänä ohjausryhmien, työryhmien tai johtoryhmien jäsenenä tai järjestöjen kehittämistehtävissä
• kokemusarvioijana osallistumalla palvelujen toimivuuden, laadun sekä ihmisoikeuksien toteutumisen arvioimiseen tutkimusryhmän jäsenenä.
• tukihenkilönä tai vertaisneuvojana
• Käytännön työssä kokemusasiantuntijat toimivat usein yhteistyössä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kanssa.
• Asiakastyössä kokemusasuantuntija voi toimia ”tulkkina” hoitohenkilökunnan ja potilaan välillä ja päinvastoin. Yhteistyö lisää molemminpuolista ymmärrystä, syventää tietoa ja parantaa palvelua.

Kokemusasiantuntijakoulutus ei ole kokoaikaopiskelua. Mun koulutukseen sisältyy 11 neljän tunnin koulutuspäivää sekä etätehtäviä. Maksan myös lystin itse - tämä on siis omaehtoista itsensä sivistämistä vapaa-ajalla. Toki pätevyyden saatuani saan kokemusasiantuntijan tehtävässä toimimisesta palkkion tehtävänkuvan mukaan. Painotan: kyseessä ei siis ole palkka vaan palkkio. Sellaista keikkaluontoista sivuhommaa siis.

   Multa kysyttiin siinä parihaastattelussa, miksi hakeudun kokemusasiantuntijakoulutukseen, mistä mun kokemus tulee ja mitä mä haluan tehdä sekä saavuttaa kokemusasiantuntijana. Aattelin näiden pohjalta kertoa tästä asiantuntijuuden haaveestani teillekin tähän loppuun.

   Mulla se kokemus ja tietotaito tulee IP:stä ja sen aiheuttamista muista oireista sekä pitkäaikaissairauksista. IP antaa mulle myös tietotaitoa harvinaissairautta mukanaan kantavana. 

   Kun sain hampaat, musta tuntui siltä, että mulla on vain aivan jäätävästi kokemuksia (pääosin positiivisia) sairaanhoidon eri ammattilaisten kanssa asioimisesta, eri tukipalveluiden käyttämisestä ja muutenkin erityisenä olemisesta. Ja että vaikka noista eri oivalluksista ja kokemuksista on kiva kertoa ystäville ja perheenjäsenille, se ei riitä enää. Mun tietotaito valuis hukkaan, ellen mä vois mitenkään olla kokemuksineni tukena ja apuna vertaisille. Ehkä yksi tilanne kuvaa tätä mun tärkeintä tavoitetta kokemusasiantuntijana parhaiten, joten kerron siitä.

   Mä istuin vikoja kertoja Jyväskylän hammaspolin tutuksi käyneessä odotusaulassa. Siellä istui mun lisäkseni eräs teini-ikäinen tyttö, mulle aivan tuntematon. Pian mulle selvisi, että hän odotti kaveriaan vastaanotolta, oikomishoidon puolelta. Se kaveri tuli aivan hysteerisenä sieltä hoitohuoneesta. Se itki, että sille joudutaan tekeen joku ienleikkaus, jossa poistetaan myös hampaita. Se kaveri yritti lohduttaa, että hyvin se menee, mutta hysteerinen tyttö vaan itki ja halusi lähteä mahdollisimman pian. Jos kello ei ois ollut sen verran, että hoitaja saattais tulla kirran/protetiikan puolelta milloin vaan hakeen mua, oisin juossut ne tytöt kiinni. Erityisesti sen tytön, joka oli kuullut pelottavasta leikkauksesta. Oisin halannut sitä ja sanonut: "Tiiäkkö, mä oon ollut 9 veenä just samanlaisessa leikkauksessa ja hetki sitten paljon suuremmassa. Mä tiedän täsmälleen, miltä susta tuntuu, koska määkin oon pelännyt ihan jäätävästi. Mutta kato mua -mä selvisin ja kaikki meni paremmin kuin hyvin. Ja niin selviät sinäkin. "

Mä haluan olla tsempparina ja tukena vertaisilleni. Olla sanomassa, että mä oon kokenut ton ihan saman, joten tiedän, miltä tuntuu. Haluan olla luomassa sitä kuvaa, että et oo erilainen vaan erityinen. Sulla on oma todella arvokas tarina. Ja että niinä päivinä, kun vituttaa ja itkettää, siihen on täysi lupa. Kunhan seuraavana päivänä jaksaa pyyhkii roskat silmäkulmista ja housunpunteista ja jatkaa eteenpäin. Tunteiden pitää myös antaa mennä ja uudelle päivälle pitää antaa mahdollisuus. Tulessa makaaminen ei auta ketään.

   Lisäksi haluan olla äänitorvena myös sairaanhoidon eri asiantuntijoiden suuntaan. Mut on 95%:sti kohdattu Roosana ja asiakkaana, ei potilaana. Tiedän, että näin ei ole vielä vuonna 2018 kaikkialla. Mutta sen ehdottomasti kuuluisi olla niin - että on asiakkaita ja asiantuntijoita, ei potilaita ja lääkäreitä. Asiakkaat tulee kohdata ihmisinä ja omina persooninaan. Tulisi tehdä muutakin kuin sanoa päivää, tehdä tarvittavat hoitotoimenpiteet ja sanoa sen jälkeen näkemiin. Asiakkaan toiveita olisi kuunneltava ja erityisesti pitkäaikaissairauksia hoidettaessa tulisi kiinnittää huomiota myös psyykkiseen jaksamiseen. Mulle esimerkiksi annettiin liian vähän varoituksia hampaiden jälkeen päällekäyvästä kriisistä. Mulle mainittiin siitä kerran. Olisi pitänyt mainita useammin ja kysyä, olisiko mun hyvä saada psyykkistä apua. Onneksi osasin pyytää lähetteet psykologin luo itse, mutta osaavatko kaikki? Tuskin. 

   Haluan kuitenkin olla pitämässä myös asiantuntijoiden puolia vertaisilleni. Muistuttaa, että nekin on vain ihmisiä ja ne hyvät asiakas-/hoitosuhteet vaatii myös työtä itsen puolelta. On osattava puhua toiveistaan ääneen, koska lääkärit ei oo ajatustenlukijoita. On hyväksyttävä, ettei kaikkia toiveita voi toteuttaa - ja varsin usein byrokratisista syistä, ei lääkärin ilkeydestä johtuen. Lääkäritkin on vain ihmisiä, joskus niilläkin on huonompi päivä. Ja joskus syy epäonnistuneeseen hoitoon löytyy peilistä - sulla on myös itse vastuu siitä, miten sun hoito etenee. Joskus olen nimittäin löytänyt syyllisen huonoon kokemukseen hammaslääkärin penkissä ihan vain peilikuvastani. 

Lisäksi haluan olla itsekin oppimassa eri sairauksista enemmän ja nähdä, että hei - en minäkään ole ainut! Uskon, että kokemusasiantuntijana voin saada ja oppia myös kohtaamiltani vertaisilta - sekä niiltä oman alansa asiantuntijoilta. Uskon, että koulutuksessa jo kohtaan ihmisiä, joilla on eri lähtökohdat kuin itselläni, mutta täysin samoja fiiliksiä tai ajatuksia jostakin. On hienoa, miten eri kokemukset voivat opettaa niin samoja asioita.

Odotan innolla ensi viikon lauantaita, jolloin saan aloittaa taas yhden unelmani toteuttamisen! <3

~ Roosa ~

Vuosi

Vuosi sitten oli paljon keväisempi sää kuin nyt (ainakin Keski-Suomen kaduilla). Tai siis niin mä ainakin muistelen, mutta muistikuvani katumaisemista saattaa pettää, sillä mulla oli tuolloin suuri päivä. 

   Sillä vuosi sitten tänään mä sain hampaani  ja hymyni. 

Tuntuu hullulta, että siitä on jo vuosi. Muistan tuosta vuosi sitten näihin aikoihin napatusta kuvasta paistavan hölmön olotilan, johon oli sekoittonut niin onnea kuin hämmennystäkin. Sekä tietysti valtavaa kiitollisuutta suomalaista hammaslääketedettä kohtaan. Tuosta kuvanottohetkestä tuntuu kuluneen niin vähän aikaa. Mutta kuitenkin tähän vuoteen on mahtunut myös niin paljon. Kulunut vuosi muodostui todelliseksi kasvamisen ajaksi, jonka aikana muokkasin kuvaani itsestäni uudestaan. Se vaati paljon. Enkä sano olevani vieläkään valmis, mutta ainakin just nyt mä oon tyytyväinen omaan itseeni. Pitkästä aikaa mä koen olevani hyvä kaveri itteni kanssa. En haluu olla elämässä kenenkään muun kengissä toisella puolen Suomee tai maailmaa, vaan haluun elää omaa elämääni, vaikken tiedäkään minne se vie. Sillä moni asia muuttui hampaiden myötä parempaan, kunhan vain jaksoin ensin saada pääni kuntoon. 

   Pari kuukautta hampaiden saamisen jälkeen luin muiden hammasimplanttipotilaiden kertomuksia siitä, kuinka yksi tai kaksi implanttia oli parantanut heidän elämänlaatuaan mielettömästi. Silloin mä en vielä montaa asiaa pystynyt sanomaan, mitkä asiat mun elämässä oli paremmin hammasimplanttien ansiosta. Ja aattelin, etten ikänä pystyisikään olemaan kiitollinen niin monesta asiasta kuin niiden kertomusten takana olevat ihmiset olivat.

   Mutta minä erehdyin. Kuukausi sitten aloin listailemaan asioita, jotka muuttuivat parempaan hampaiden myötä. Niitä kertyi aika monta.

   Ensimmäisenä tietysti estetiikka. Pidän hampaistani ja niiden ulkonäöstä. Ne näyttävät hyvältä - siltä, miltä hampaiden kuuluukiin näyttää. Ensimmäinen mietteeni hampaat saatuani oli, että kuuluuko ihmisen suussa olla näin paljon hampaita?!! Mutta näin vuoden tätä elämää elettyäni voin sanoa, että kuuluu. Toki implantit on hiukan vaaleammat kuin omani, sillä hammaslabran väriskaaloista ei löytynyt väriä, joka vastaa omien hampaitteni väriä. Se tuntuu kuitenkin tosi pieneltä jutulta siihen verrattuna, että sain hampaat, joilla voi tänä päivänä sekä narskuttaa porkkanaa (pelkäämättä lohkeamisia) että hymyillä häpeämättä!

Niin se hymyily. Kävin hammasleikkauksen jälkeen läpi kuvia hammaspolille menevää kiitoskorttia varten. Yritin löytää kuvan lapsuudesta, jossa hymyilisin hampaat näkyvillä. En löytänyt kuin kaksi kuvaa. Muuten olin hammasleikkaukseen asti hymyillyt suu kiinni,  vaikka mulla olikin retentiolevy, jossa oli tekohampaat kiinnitettynä. Häpeä omista hampaista olikin aika valtava - mun sitä kuitenkaan tajuamatta. Mulla oli ihan hyvältä näyttävät hampaat retentiolevyn kanssa, mutta en ikinä silti hymyillyt suu auki. Mua kyllä kuvaustilanteissa aina kehotettiin leveeseen hymyyn, mutta muistan sanoneeni, etten mä osaa. Sillä levee hymy ei tarkoittanut mulle hammashymyä - tai jos ois tarkoittanutkin, en ois ikinä halunnut hymyillä sillein. Mutta tuskin olisin osannut silloin selittää kellekään (edes itselleni), että miksi. Nyt mä osaan. Tiedostamaton (vaikkakin turha) häpeä. Onneksi enää mun ei tarvitse hävetä. Nykyään mä en oikein edes osaa hymyillä kuvissa suu kiinni, niin kuin ennen. Tai toki mä osaan hymyillä suu kiinni, mutta sen eteen tarvii tehdä oikeesti töitä! Kun mä opettelin hammasleikkauksen sekä hampaiden saamisen jälkeen hymyilemään hampaat näkyvillä, se tuntui lopulta niin vapauttavalta, että paluuta entiseen ei taida olla. Ehkei se kuitenkaan ole ollenkaan huono juttu!

   Hampaiden tuomat muutokset eivät kuitenkaan jääneet pelkästään sinne suun sisältöön ja uuteen hymyyn. Kuluneen vuoden aikana oon huomannut pukeutuvani entistä useammin tunikoihin ja mekkoihin myös arkena. Sattumaa? En usko. Sanotaan, että hiukset on naisen kruunu, mutta mulle ne on tainneet olla hampaat. Tunnen itteni naiselliseksi myös lyhyissä hiuksissa, mutta vielä naisellisemmaksi hyvien hampaiden kanssa. Jotenkin hampaat toi mulle rohkeutta pukeutuu niihin mekkoihin ja hameisiin useemmin. Toki nyt puhutaan trikoo- ja collegemekoista, mutta muutos on entiseen farkut ja huppari -tyyliin melkoinen. Parasta on se, että musta on myös kiva pistää vaikka joka toinen viikko se collegemekko päälle! Ennen mä en jotenkin tuntenut olooni ollekaan kotoisaksi leggareissa ja mekossa. Nyt on toisin - ja uskon, että tästä voi kiittää hampaita.

Pari vuotta sitten laitoin opiskelijabileisiin huulipunaa ja kuvan tällätystä itsestäni Instagramiin. Serkkuni kommentoi, että on miettinyt, miten noilla huulilla vois käyttää huulipunaa useamminkin. Olin hämmentynyt saamastani palautteesta, positiivisesti tietenkin. Nyt noiden legopalikoiden jälkeen oon huomannut laittaneeni jokaisiin juhliin huulipunaa, tai huulihulaa ko. serkkuni lapsuudenpuheita lainaten. Uskon, että tuolla palautteella oli merkitystä, mutta ennen kaikkea taas hampailla. Ennen en varmaankaan tiedostamatta halunnut korostaa suuni aluetta, sillä ne erilaiset hampaat hävetti tiedostamatta niin paljon. Nyt kuitenkin käytän varmasti jokaisen tilaisuuden hyväkseni huulipunan suhteen. Päiväkotiarkeen huulipuna on huono kaveri, mutta muihin tilanteisiin se sopii kyllä mainiosti - esimerkiksi serkun ristiäisiin viime kuussa se oli ihan loistovalinta mun mielestä! Otan uusinnan viimeistään toisen serkun YO-juhlissa alkukesästä.

    Toki hampaat ovat vaikuttaneet positiivisesti muihinkin kuin vain tollaisiin pinnallisempiin asiohin. Esimerkiksi mun virhepurennasta johtuvat päänsäryt ovat vähentyneet mielestäni huimasti. Kyllä mulla edelleen on päiviä, jolloin täytyy vaan maata sängyssä leukalukkojen takia, mutta vähemmän. Välillä huomaan päivisin jännittäväni leukoja, kun oon tosi keskittynyt johonkin. Tässä asiassa petraaminen on työn alla, mutta öinen purukisko ja uudet hampaat (joiden kanssa purenta on oikea), ovat jättäneet turhat säryt menneisyyteen. Hyvä niin!

 Liputan suomalaisen erikoissairaanhoidon puolesta yhä enemmän, kun vuosien lopputulos on joka päivä nähtävillä. En voisi arvostaa sen toimivuutta enempää. Jos asiat on oikeasti huonosti, täällä Suomessa kyllä osataan tarvittaessa ohjata oikean hoidon piiriin ja se hoito on myös laadukasta. Täällä maailmankolkassa, jossa eletään pimeydessä reilusti yli puolet vuodesta ja jonka kesä on valoisa ja yleensä vähäluminen, pystytään aika mielettömiin juttuihin terveydenhuollon saralla. Ja yleensä se hoito on loppupeleissä tosi halpaa lystiä siihen verrattuna, paljon samoista jutuista pitäisi maksaa oikeasti - ja varsinkin johonkin muuhun maahan verrattuna. Tulevina viikkojen aikana palaan tähän asiaan vielä kertaalleen, sillä äskettäin tapahtui jotain sellaista, mikä sai mut samaan aikaan hymyilemään ja itkemään. Stay tuned!

 Hampaiden saaminen suuhuni poisti elämästäni myös yhden energiaa vievän jutun täysin. Tätäkään juttua en ollut huomannut tai tajunnut aiemmin. En, ennenkö aloitin uudessa työpaikassa vuoden alussa. Rupesin ihmettelemään, että miten mulle ei oo yhtään niin raskasta tai jännittävää tavata uusia ihmisiä ja työkavereita verrattuna vaikkapa kahden vuoden takaiseen. Miten mä voin ottaa tän kaiken näin lungisti? Hetken tai pisemmänkin asiaa funtsittuani tajusin - multa ei kulu enää energiaa eräänlaiseen ihmisten "skannaamiseen" hampaitteni osalta. Mä oon kaikki nämä edeltävät vuodet tietämättäni tarkkaillut uusia ihmisiä tavatessani heidän reaktioitaan hampaani nähdessään. Oon skannannut ihmisiä siitä näkökulmasta, että tarvitseeko mun mainita itse poikkeavista hampaistani vai onko toi toinen tarpeeksi rohkea kysyäkseen itse, mikäli siltä tuntuu. Vai helpottaisiko toista, jos minä kertoisinkin itse? Miten huojentavaa on, kun tohon ei mene enää energiaa. Miten huojentavaa on, kun mun hampaiden ei tarvitse nousta osaksi keskustelua missään vaiheessa, ellei joku kysy. Tai mikäli en sitten itse asiasta mainitse, jos koen sen tuovan vaikkapa johonkin keskusteluun uudenlaista perspektiiviä. On ihanaa, kun lähtökohtaisesti kenenkään uuden ihmisen ei tarvitse minut tavatessaan tietää mitään hammashistoriastani. Sillä tärkeimmät tyypit tietävät ja ovat eläneet sen polun kanssani. Ja mikäli nyt joku uusi tyyppi muodostuisi mulle tosi tärkeäksi, hän kyllä saisi tietää - mutta vasta aikanaan. Ei sen viidennen lauseen kohdalla, koska pakko keventää toisen tietämättömyyskuormaa. Vaan vasta aikanaan, joskus. Aika tosi ihanaa!

Ennen kaikkea tämä vuoden mittainen uusien ja loppuelämäni hampaitten kanssa kuljettu matka on lisännyt mielettömästi mun tervettä itsekunnioitustani. Oon onnellinen, että mun omista hampaista 14 oli tarpeeksi hyviä, vahvoja ja terveitä jatkamaan elämää kanssani hamaan tappiin asti - ainakin näillä näkymin. Niistä omista hampaistani osa on tokikin modattuja - on päällystystä, laminointia ja vaikka mitä, mutta juuret on aidot ja originaalit. ;) Se on mielettömän hyvä juttu, sillä näin mun hammasluun määrä pysyy todennäköisesti jatkossakin vakiona ja hyvänä.

Itsekunnioitukseeni sisältyy kiitollisuus monista niistä hammastermeistä, joita vuosien varrella tuli kuultua ja opittua. Opin puhumaan hammaslääkäreille alan sanastolla ja se on aika siistiä. Oon ylpee tästä taidosta! Ja siitä, että viimeiset vuodet vastaanotoilla meni puoliksi vitsaillessa lääkärien ja hoitajien kanssa. Hammaslääkärissä voi oikeasti olla myös luvattoman hauskaa!
   Mutta ennen kaikkea olen ylpeä siitä polusta, jonka kävin läpi. Jokaikisestä jäljennöksestä joka otettiin, vaikka välillä tuntui, että kuolema koittaa. Jokaisesta oikomisrautaviritelmästä, jotka kestin (vaikka välillä piti mennä korjauttaa irronneita osia). Oon ylpeä siitä, että ymmärsin oman paikkani ja osuuteni hoitokuvioissa. Ja hoidin sen, vaikka tiesin, että se veisi mut vaan lähemmäksi pelkäämääni leikkausta. Ja sitten mä uskalsin itkee siellä vastaanotoilla, että haluun pelkoni takia psykologin pakeille. Ja lopulta mä menin sinne leikkaukseen, kuljin puoli vuotta ylpeenä harvahampaana, selätin kaksi kuukautta reissaten ja sain yhden välistä todella kivuliaan kaksituntisen ansiosta ne hampaat.

Ja tänään olen tässä. Nauttimassa vihdoin kaikesta siitä, mitä hampaat ovat minulle tuoneet. Sillä nehän toivat paljon enemmän kuin ikinä osasin kuvitellakaan. Vaikka kesä ja syksy olivatkin rankkoja, niin ehkä juuri niiden ansiosta osaan nauttia tästä kaikesta vielä enemmän nyt. Oon kiitollinen ja terveesti ylpeä. Mä tein sen (tai me yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa tehtiin se) ja tänään oon saanut hymyillä vuoden verran hymyä, jota odotettiin paljon kauemmin. Ja nyt mun kodin seinälläkin on kaks taulua, jotka muistuttavat mua aina tuosta matkasta, joka välistä pelotti ja lujaa. Mutta joka oli lopulta kaiken sen arvoinen. 

Hetkeekään en vaihtais! <3

~ Roosa  ~

Raskas, mutta rakas 2017

Vuosi 2017 oli melkoinen. Tiesin sen olevan henkisesti kuluttava, sillä mulla oli menneisyydestä yksi iso asia käsittelemättä, hammasprojekti kesken ja opinnäytetyö sekä opinnot saatettavana loppuun. Vuoden 2017 alkaessa olin todella loppu ja rikki. Tässä postauksessa hieman verestystä vuoden 2016 muistikuviin, jos tarvitsette. Nyt sen sijaan mietteitä juuri ohitetusta vuodesta 2017, joka sekin oli rankka, mutta ehdottomasti elämisen arvoinen!

Kuten sanoin, tiesin vuoden 2017 olevan rankka. Lopulta se oli kuitenkin rankempi kuin ikinä pystyin kuvittelemaan. Alkuvuodesta muistan koko ajan pelänneeni Ylivieska-Jämsä-Jyväskylä-Ylivieska -rundia heittäessäni, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Mun kalenteriin oli merkitty, minä päivänä käydä kaupassa, koulussa, siivota ja jopa tehdä ruokaa. Mä oikeestaan keskityin aikavälin helmi-huhtikuu vain siihen, että selviän hengissä tuosta 7 hammaslääkärikerran ruljanssista. En oikein jaksanut ajatella tulevia hampaita, sillä pelkäsin, että mitä jos en pidäkään niistä. Tai mitä jos kuolisinkin ennen niiden saamista? No, en kuollut. Mutta sen sijaan en sitten oikein muistakaan alkuvuodesta mitään. Satunnaisia kohtia sieltä täältä, nekin suurin osa liittyen hammaslääkärikertoihin ja matkustamiseen.

Hammasonnea kesti muutaman viikon. Sitten mulla alkoikin todella pimeä kausi. Eksistentiaalinen kriisi tuntuu olevan parhain sana identiteettikriisin lisäksi kuvaamaan tuota ajanjaksoa toukokuu-elokuu. Näin jälkikäteen sanottuna mä en tiedä, millä voimalla suoritin harkan, kesäduunit ja opinnäytetyön toteutuksen. Jos olisin ollut kunnon virkasuhteessa, mä en ikinä ois lähtenyt ripareille tai ylipäätään töihin ollenkaan. Mutta toisaalta työt olivat myös pelastus - mulla oli syy taistella jokainen päivä loppuun. Koin olevani vastuussa nuorista ja heidän hyvinnoistaan, joten raahauduin töihin ja ripareilla ylös sängystä aamuisin.

Onneksi tajusin myös hakeutua psykologin pakeille. Tajusin eläneeni vahvuuden muotissa tietämättäni koko ikäni. Ja tietämättä, kuinka se oli mua kahlinnut. Tuo havainto oli todella tärkeä mulle itselleni. Sillä sen havainnon tehtyäni mä aloin vähitellen hengittää ja luottaa elämään. Ja nimenomaan sellaiseen elämään, jossa ei tartte olla vahva ja jaksaa. Että mä voin olla myös jotain täysin muuta. Ja sitä muuta mä aloinkin sitten etsimään.

   Vaikka viime vuosi oli todella rankka ja puolittain erittäin musta, se on ollut samalla kuitenkin ehkä yksi elämäni parhaimmista vuosista. Sillä mun ympärillä oli ihmisiä tukena. Elämässä hammasprojektia läpi ja kuuntelemassa, kun olin aivan loppu. Sekä keksimässä tekemistä, jolloin sain keskittyä joihinkin aivan muihin juttuihin kuin omiin ajatuksiini.

Puhun harvoin mun ystävistä täällä. On todella harvinaista multa tehdä postaus jostain ihmisestä, erityisesti ystävistä. Mutta viime vuonna tein senkin. Ironisinta on, että tein postauksen ihmisestä, joka oli vain koko alkuvuoden ärsyttänyt mua. Mutta lopulta Joni oli viime vuodessa parasta, mitä sattui. Sain ehdottomasti kokea viime vuoden parhaimmat hetket juuri Jonin kanssa. Ja ehkä typerimmätkin. Toivottavasti saan kokea noita hetkiä Jonin kanssa tänä vuonnakin,  vaikka elämä ajoikin meidät kauemmas toisistamme loppuvuonna. Mä tuun ainakin yrittämään kaikkeni, että saan nähdä tuota ihmistä jatkossakin. Sillä Joni oli todellakin yks isoimmista syistä psykologin sekä oman työni lisäksi, että jaksoin kattoo viime vuoden jokaisen päivän loppuun. 

   Ja lopulta mä vastaanotin vuotta 2018 onnellisena ja sellaisella tavalla, kuin oon pitkään halunnut. Rennosti aikuisporukalla syöden, juoden, jutellen, nauraen ja mikä parasta - paljuillen! Mun uuden vuoden ahdistuksesta tarvitsee tuskin puhua. Oon puhunut siitä täällä useasti. Mutta viikko sitten mua ei ahdistanut ottaa uutta korkkaamatonta vuotta tapahtumineen vastaan. Se oli elämäni ensimmäinen positiivissävytteinen uudenvuodenaatto. Alavireisyyden sijaan mä olin vaan tosi iloinen ja onnellinen - minusta, elämäni ihmisistä sekä siitä illasta, kun kerrankin oli hauskaa. Toivottavasti tällainen uudenvuoden vietto ei jää ainutkertaiseksi tapahtumaksi - ottaisin mieluusti uusikskin!

   Tämä vuosi alkoi vuokrasopimuksella Jämsän keskustassa sijaitsevaan 44 neliön hyväkuntoiseen asuntoon. Sain osa-aikaistöitä paikallisesta päiväkodista ryhmäavustajana. Työsoppari on voimassa toukokuun loppuun. Sen jälkeen aion katsoa uudemman kerran kirkon töiden tarjontaa. Useasta työhaastiksesta huolimatta en nimittäin saanut paikkaa kirkon nuorisotyönohjaajana. Mun työnhakua vielä rajaa ajokortittomuus - mulla on aika rajalliset mahdollisuudet siis työllistyä kaupunki-näkökulmasta katsottuna. Vaikka sairaus ei sinänsä rajaa mun työntekoa, ajokortittomuus rajaa työn sijaintikuntia aika rankalla kädellä. Tällä hetkellä ei vain ole tarjolla työpaikkoja, joita voisin hakea. 

   Olen kämpästäni onnellinen sekä saamastani osa-aikaistyöstä, joka kuitenkin menee koulutukseni mukaiseen osaamisalueeseen. Toisaalta näin uuden kynnyksellä myös jännittää ja pelottaa - pitihän tän mennä näin? Eihän mun osaaminen nuorisotyöhön liittyen häviä tai vanhene tällä välin, kun työskentelen varhaiskasvatuksen puolella? Onhan tällä kaikella tarkoitus?

   Mutta no, eiköhän kaikki selviä. Luultavasti toukokuun lopussa tiedän, miksi mun piti palata Jämsään ja tehdä töitä jossain muualla kuin Suomen ev.lut. kirkon leivissä. Nyt jään oottelemaan maanantaita, töiden alkua ja sitä, että sohva ja sänky saapuvat luokseni kotiinkuljetuksena. Sitten saatte tänne enemmän kuvia tästä kämpästä, johon olen enemmän kuin tyytyväinen! :)

Ja saattaa tästä osa-aikaistyöstä olla sekin hyöty, että jaksan taas päivitellä blogiakin useammin kuin kuluneen puolen vuoden aikana! ;)

~ Roosa ~

Diagnoosina vahvuus

Tämä postaus on ollut mahdottoman vaikea kirjoittaa. Olen aloittanut, pyyhkinyt, kirjoittanut uudestaan, jättänyt luonnoksiin lopumaan, muokannut ja lopulta aloittanut aivan alusta. Silti jokin pakko sysää minut kirjoittamaan tämän valmiiksi ja teidän luettavaksenne. Vaikka en edes tiedä, mistä aloittaa. Yritän silti.

   Tämä kesä on ollut henkisesti todella raskas. Toki siihen on mahtunut ilon ja onnen hetkiä sekä extempore-reissuja (joita en yleensä harrasta), mutta kuoreni alla ja pääni sisällä olen ollut todella ahdistunut. Niin ahdistunut, että hakeuduin ammattiavun piiriin.

   Psykologin pakeilla varsin pian ymmärsin, mistä tuo toukokuussa päätään nostanut ja nyt kesän loppua kohden isoiksi aalloiksi muuttunut ahdistus suurimmaksi osaksi johtuu.

Minun ei ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitse olla vahva, sillä kaikki on hyvin.

Osasin odottaa tylsistymistä hampaisiini maaliskuisen loppuhuipennuksen jälkeen. Mutta ahdistukseen (ainakaan näin suureen), en ollut osannut valmistautua laisinkaan.

   On todella hullua, miten se, että kaikki asiat ovat ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni nyt hyvin, voi tuottaa niin suurta ahdistusta. Tuntuu, kuin elämältä olisi kadonnut pohja. Toisaalta se on myös niin pirullisen ymmärrettävää.

   Minun elämäni on rakentui jo pienenä struktuuriseksi kokonaisuudeksi. Elämä kulki fysioterapiasta toimintaterapian kautta hammaslääkäriin, josta se jatkui neurologille sekä Respectaan pohjallisten valmistusta varten. Tuosta kaikesta olisi voinut piirtää seinälle vuosikellon. Tietyt asiat tapahtuivat aina määräajoin. Se oli minun luonteelleni myös helpottavaa - kaikella oli aikansa ja järjestyksensä. Kasvoin huomaamattani kaavoihin kiinni.

   Matkan varrelle on mahtunut paljon epämiellyttäviä asioita. Pohjallisten valmistus, hampaiden oikomiskojeet ja monet muut (jo unohtuneet) pienet jutut eivät saaneet vuosien aikana suutani kääntymään hymyyn. Mutta harvemmin ne tuottivat itkuakaan. Eivät ainakaan enää toisella kerralla. Sillä itku ei olisi markkinoilla auttanut. Oli vaan pakko olla vahva ja sitkeä ja jaksaa.

   Jaksoin paljolti kannustusten avulla. Minua onkin kuvattu jo lapsesta saakka eri lausunnoissa henkisesti vahvaksi ja ikäistään kypsemmäksi tytöksi, myöhemmin naiseksi. Nuo kuvaukset eivät jääneet vain neurologien, hammaslääkäreiden tai fysioterapeuttien lausuntoihin. Niitä satoi myös kasvokkain ammattilaisilta, perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä.

   Nuo kommentit toki toivat iloa ja tsemppasivat eteenpäin. Mutta huomaamattani ne sulloivat minut vahvuuden muottiin. Lopulta elin tiedostamattani siinä ajatusmaailmassa, että minun täytyy olla vahva ja jaksaa. Ja niinhän minä olinkin. Ja jaksoin. Kunnes hammasprojektini ja AMK:n lähiopetus oli ohitse, eikä minulla ollut enää yhtäkäään syytä olla vahva ja vain jaksaa.

   Se oli shokki. En ikinä ollut antanut itseni ajatella liikaa niitä "tulevaisuuden hampaitani". Totuin siihen, että koko ajan jokin on kesken tai jokin muu asia mättää. Mutta yhtäkkiä minä sain sen, minkä ansaitsin, mutta jota en silti osannut odottaa tai kuvitella etukäteen. Minulla oli myös puhdas pelikenttä edessäni. Siinä kaiken uuden, ihmeellisen ja hyvän keskellä minä todellakin kysyin itseltäni peiliin katsoessani, kuka minä olen uusien hampaitteni kanssa. Varsinkaan, kun minun ei tarvinnut enää olla vahva. Sama, entinen Roosa minä en voinut olla, sillä olihan minulla uudet legot suussa.

Olin hammasrulettia pyörittäessäni siis unohtanut itseni. En voinut, enkä voi olla enää sama Roosa kuin ennen hampaitani. Olen siis samassa tilanteessa kuin aloittaessani lukion - minun on tutustuttava nykyiseen minääni ja opittava tietämään, kuka minä nyt olen. Mistä minä pidän, mistä en? Mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja? Millainen sisustus- ja vaatemaku minulla on? Kysymyksiä on loputtomasti.

   En tiedä uudesta minästäni paljoakaan. Mutta tiedän, ettei se ainakaan halua olla koko ajan vahva, pystyvä ja jaksava, vaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Minä todella heitin sanan "vahva" kirosanalistalle. Nyt yritän täyttää tuon sen jättämälle aukolle elämässäni ja identiteetissäni muuta täytettä. Se ei todellakaan ole helppoa, vaan pikemminkin se tuottaa lisää ahdistusta.

   En todellakaa tiedä, missä vaiheessa kuoleman pelko vaihtui elämisen peloksi.

   Joku voisi (tai oikeastaan aika monikin) nähdä nykyisessä elämäntilanteessani vain mahdollisuuksia. Hampaat eivät tuota minulle enää harmaita hiuksia tai hidasteita ja lokakuinen valmistuminen jättää pelikenttäni avoimeksi myös tulevaisuuden asuinsijan suhteen. Olen vapaa tekemään elämälläni ja tulevaisuudellani  mitä ikinä vain tahdon.

   Mutta minä saan siitä vain harmaita hiuksia ja 24/7 ahdistuksen. Olen huomannut kysyväni itseltäni, haluanhan minä edelleen valmistua yhteisöpedagogiksi. Onhan nuorisotyö (tapahtuipa se missä organisaatiossa tahansa) edelleen se "minun juttuni"? Tuo kysymys tuntuu osittain itsestänikin naurettavalta. Mihin se into ja palo minusta olisi hampaiden myötä kadonnut? Tuskin mihinkään, mutta tässä ahdistuksessa tulee ajatelleeksi kaikenlaista. 

   Kiitän Luojaani muutamasta ihmisestä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamattaan seisseet tukenani tässä järkyttävässä myrskyssä. Välillä vuodatus siitä, että ahdistaaahdistaaahdistaa ja ne hampaathampaathampaat, on tuntunut varmasti liialliselta muiden mielestä. Olen ollut melkoisen kuriton kakara tämän kesän. Mutta tänkgaad, mun ympärillä on ollut muutama tosi tärkeä tyyppi, jotka ovat kuunnelleet ja kuunnelleet ja vielä kerran kuunnelleet samat laulut uudestaan. Ja sitten he ovat joko tukeneet ja rohkaisseet. Tai sitten kertoneet jotain täysin turhanpäiväistä, joka ei liity yhtään mihinkään. Tai keksineet tekemistä, jotain todella erikoista tai äärimmäisen tavallista. Ja saaneet siten minut jaksamaan ahdistuskohtausten yli ja antaneet muuta ajateltavaa. He ovat todella tehneet tästä kesästä kaikesta huolimatta elämisen arvoisen. Kiitokseni tässä heille - KIITOS TE! <3

   Kärsimys ei jalosta ketään, se on varmaa. Ei myöskään ahdistus. Tämä olotila ei tee siis minusta parempaa ihmistä. Mutta ehkä tästä ahdistuksesta voi syntyä vielä jotain kaunistakin. Toivonkin siis, että joku päivä tämä ahdistus on ohitse ja huomaan murehtimisen sijaan taas eläväni. Enkä vain toivo, vaan tiedän. Että minussa kukoistaa uusi Roosa, jossa on kuitenkin vielä valitut palat siitä vanhastakin versiosta.

Kuten rakkaus nuorisotyöhön, fuksiaan ja muumeihin. Näin muutamia mainitakseni.

~ Roosa ~

Henkinen hylkimisreaktio

Haluaisin kirjoittaa näiden kivojen uusien kuvien (kiitos veikka!) joukkoon jotain kevyttä ja ihanaa. Jotain siihen tyyliin, että mulle kuuluu hyvää, elämä hymyilee ja sitä rataa. Mutta se ei olisi totta.

   Tai olisi siinä määrin, että ulkoisesti kaikki on hyvin. Elämän peruspalikat ovat kasassa: hampaat on suussa, uudet pohjalliset Respectalle menon päässä, kesätyöt luistaa ja kohta meitsi pääsee myös pitkästä aikaa rippileirille! Samaan hengenvetoon voin iloita veljen yo-papereista ja muistella lämpimän iloisia juhlia, joita asian kunniaksi vietimme tovi sitten. Veli muutti myös pian lakkiaistensa jälkeen ensimmäiseen omaan vuokra-asuntoonsa ja minunkin AMK-paperini ovat muutaman kymmenen opintopisteen päässä. Lokakuu on täällä pian, ja silloin voin tuulettaa todistus kourassa, jos Luoja suo.

   Ei siis moittimista näissä olosuhteissa. Mitä nyt en kesätöitten takia pääse oikein kunnon visiittiä omalle kämpälleni Ylivieskaan tekemään, mikä tietää porukoilla majoittumista tämän kesän ajan. Mutta se on hetkittäistä. Ja oikeastaan suuri onni, sillä ollakseni rehellinen...en pysty tällä hetkellä asumaan yksin.

   Ja ollakseni vielä rehellisempi - noiden kuvien takana on hyvin hukassa oleva ihminen. Mieli joka toinen tunti maassa oleva, elämää epäröiden katsova ja henkistä vuoristorataa kierros toisensa jälkeen viilettävä tyyppi. 

Minä.

   Niin kuin aluksi totesin, elämäni peruspalaset ovat tosi hyvin kohdillaan. Tietysti asiat voisivat olla aina paremminkin, mutta näin hyvin mulla ei ole mennyt sitten hetkeen. Ja se onkin mulle tosi iso kriisi - niin ironiselta kuin se kuulostaakin. Myös yhtäkkinen onni voi olla kova kolaus ja todellinen umpikuja.

   Suurin syy tähän alakuloon ja epätoivoisuuteen löytyy siitä isosta elämäni palasesta, joka viimein naksahti kohdilleen - suustani. Hampaistani. Niistä täydellisistä valkoisista lampaistani, joista olen enemmän kuin kiitollinen jokaikinen päivä. Joiden avulla pystyn taas syömään lempikarkkejani, pureskelemaan kovempiakin vihanneksia (raakaa porkkanaa lukuunottamatta) - tekemään ylipäätään kaikkea, josta olen vain unelmoinut.

Kun on elänyt parikymmentä vuotta hammashoitojen kanssa ja itseltäkin salaa erilaisia hampaitaan häveten, ei voi kuin tottua elämäänsä. Tottua niihin maisemiin, jota 9-tie tarjoaa Jämsä-Jyväskylä-välillä. Tottua hammaslääkärihuoneiden tuoksuun ja erilaisiin omituisiin nimityksiin, joita löytyy niin instrumenteille kuin suun mitoillekin.

   Sitä tottuu, että matka on kesken. Minussa on jokin asia, joka on aina enemmän tai vähemmän kesken. Enemmän tai vähemmän vialla. Ja vaikka se suun sisältö olisikin joka kerran jälkeen taas askeleen verran valmiimpi ja vähemmän vialla, on vaikeaa ymmärtää, että joku päivä voi oikeasti myös olla valmis. Ehjä, kaunis ja onnellinen. Valmis jatkamaan elämää huolettomammin kuin koskaan aiemmin. Elämään elämäänsä lähes täysin samalla tavalla kuin muutkin valtaväestön ihmiset.

   Tiesin, että endorfiini häviää ja tylsyys iskee - jopa kriisi omasta itsestä. Henkinen hylkimisreaktio kuuluu erään hammaslääkärin mukaan jokaisen implanttipotilaan elämään. En siis yllättynyt tavallisuuden tunteesta jo kahden viikon jälkeen, en tylsyydestä enkä oikeastaan hyvän elämän -kriisistänikään. Yllätyin sen sijaan siitä, kuinka voimakkaana tuo kriisi elämääni tuli - paljon paljon voimakkaampana kuin uskoinkaan.

   Ensin oli vain huonoja iltoja synkkine ajatuksineen. Sitten ei pystynyt menemään kävelylenkille yksin - ei edes luurit korvilla. Sitten oli vaikeiden iltojen lisäksi vaikeita aamuja. Lopulta myös hetkiä ja pidempiä tunteja, jolloin tuntui, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ja ne itsetuhoisat ajatukset - kyllä. Niitä vastaan minun on tarvinnut taistella toukokuulta lähtien. Joka päivä, joskus enemmän ja joskus vähän vähemmän. Minun on todellakin joka päivä ollut pakko etsiä se jokin asia, jonka vuoksi jaksaa.

Jos mietitään aikaa taaksepäin, olen elänyt kohta kaksi vuotta peläten. Peläten hammasleikkausta, peläten uutta annettua hammasleikkausaikaa, kun ensimmäinen yritys peruuntuikin flunssani takia. Kävin koko pelkäämisprosessini uudestaan lävitse reilussa kahdessa kuukaudessa. Menin pelon kanssa leikkaukseen. Heräsin leikkauksesta ja ei vienyt aikaakaan kun päähäni ilmestyi uusi kysymys - jos en kuollut hammasleikkaukseen, milloin minä sitten kuolen? Vaikka todellisuudessa tiesin herääväni leikkauksesta, olin myös niin valmistautunut pahimpaan (mutta epätodennäköisimpään), joten herääminen shokeerasi omalla tavallaan.

   Aika harvahampaana ei kulunut yhtään helpommin tai pelottomammin. Meni kuukausi ennen kuin uskalsin syödä edes pehmeää rieskaa miettimättä, irtoaako jokin parenemisjatke nyt vai ei. Piti olla koko ajan varuillaan, vaikkei sitä välttämättä itse niissä hetkissä tajunnutkaan. Mutta minä varoin ja minä pelkäsin. Mitä? Loppupeleissä ja pohjimmiltaan sitä, että kuolisin ennen kuin saisin implantit suuhuni. Koska siinä tapauksessa olisin ollut vain tuhlaus tälle yhteiskunnalle - kymmeniä, jopa satoja tuhansia hukkaan heitettyjä euroja. 

   Kun ns. "viimeinen vaihe" ja ravaaminen Jyväskylässä alkoi, minä päätin vain mennä läpi. Vaikka päällään seisten. Minulla oli 7 aikaa Jyväskylään aikavälillä 6.2.-4.4.2017. Se tiesi sitä, että elin juna- ja linja-automatkasta toiseen, käyden niiden välissä koulua sen verran, minkä vain ehdin. Elämässäni ei ollut muuta kuin koulu ja hampaat, sillä muuhun ei ollut aikaa. Minä laitoin monen asan tietoisesti ja tiedostamatta pauselle. Ja kun olin painanut pausea, asetin ravihevosen laput silmilleni ja vain juoksin. Katsomatta sivulle tai taakseni. Niiden sijaan katsoin vain eteenpäin, kohti maalia - vaikken edes tiennyt, mitä siellä minua konkreettisesti odottaa. Ja samalla toivoin, etten kuolisi ennen hampaideni saamista.

   Ei minulla ollut aikaa tai jaksamista miettiä kaiken keskellä, mitä nyt tulee tapahtumaan. Tai toki minä tiesin, että hampaathan sieltä hammaslääkäristä keväällä kotiin kannetaan. Mutta millaiset, sitä en tiennyt. Enkä tiedä, halusinko tietääkään. Vaikka lopputulos oli parhain mahdollinen, psyykeeni ei olisi jaksanut liikoja pohdintoja hampaiden istuvuudesta suussani ja muusta elämästäni hampaiden jälkeen. Minulle riitti, että selvisin junamatkasta toiseen ja sain aina takaisin Ylivieskaan päästyäni yliviivata lapusta yhden hammaslääkärikäynnin. Taas askel lähempänä maalia.

   Enkä minä syytä itseäni siitä, etten miettinyt joka neljän tunnin junamatkalla tulevia hampaitani. Ihmismieli on rajallinen, mitä tulee isoihin elämänmullistuksiin. Yleensä ihminen vain paahtaa läpi vaikeiden aikojen kuin mikäkin robotti. Ja vasta kaikesta selvittyään tapahtuu se pysähtyminen ja romahtaminen. Tässä asiassa ihmismieleni toimi juuri ohjekirjan mukaan. Kun viimein oli aikaa hengähtää ja todeta, että elämähän on mallillaan, minä romahdin.

Olen sulkenut oven hammasprojektilleni, päivittäiselle koulunkäynnille ja pian myös opiskelijaelämälle. Olen myös ymmärtänyt, että kaiken tämän keskellä olen  myös puristanut opinnäytetyöni toiminnallisen osuuden testaamista vailla olevaan kuntoon. Pian olen valmis kasvatuksen ammattilainen, jonka hampaista ei voi nähdä merkkiäkään hurjista hammaspuutoksista. Olen monessakin mielessä vapaa ja se jos mikä, on jälleen pelottavaa.

   Tältäkö siis tuntuu olla hampaiden ja monen muunkin asian suhteen "normaali" ja "terve"? Joutuvatko muut perusterveet ikäiseni elämään tällaisessa epävarmuudessa koko ajan, kun loppuelämä on vain elämistä ja uusien ovien ja polkujen avaamista vaille valmis? Niitä polkuja pitkin tallaamista, joista ei tiedä, minne ne vievät - mutta joiden kulkuun on vain pakko luottaa?

   Kuka se Roosa on tämän kaiken alla? Mitä se Roosa haluaa olla? Ainakin jotain paljon enemmän kuin uudet hampaansa, joita edelleen joutuu ensimmäisinä esittelemään muille. Ja ainakaan tämän uuden Roosan ei tarvitsisi tai kuuluisi pelätä koko ajan. 

Nyt moni varmaan haluaisi kirjoittaa kommenttiboxiin jotain sen tyylistä kuin "sä oot vahva, kyllä sä tämänkin läpi menet!" Varmaan menenkin, niin kuin kaikkien edellistenkin pettymysten ja kolausten jälkeen. Nyt en ehkä juokse, mutta astelen askel kerrallaan myös tämän polun päähänsä. Niin minä teen ja olen heikkoudenkin keskellä vahva. Sillä mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla olisi? Mitä muita vaihtoehtoja minulla on ennenkään elämässäni ollut, kuin olla vahva? Ei mitään. Minun on aina pitänyt olla vahva. Ja se tekee elämästäni jopa raadollista aina silloin tällöin. Koska ilmeisesti otsassani on permanenttitussilla kirjoitettu kirjaimet V, A, H, V ja A, on myös välillä kipeää pudottaa ne kulissit alas ja pyytää ihmisiä näkemään minut heikkona. Ja kyllähän minä siihenkin saan luvan. Harmillisen usein loppukaneetit ovat vain luokkaa "mutta kyllä sä sieltä taas nouset, koska sä vaan meet kaiken läpi. Sä kun oot vaan niin vahva."

   Jos joku sana voi olla leima, niin vahva. Pyydän teitä käyttämään sitä harkiten, rakkaat lukijat. Ja jos lukijoissani on joku nuoristani tai työtovereistani, ei hätää. Olen jo hakenut nöyrästi apua tähän isoon kriisiini samalta psykologilta kuin ennen hammasleikkaustakin. Hänelle on nyt varattu aika heinäkuun alkuun - en siis voi kuin vaan taas kiittää hammaslääkäriäni lähetteestä. Tutun psykologin kanssa voin avata näitä solmuja paremmin ja syvemmältä kuin yksinäni. Sekä tietysti  löytää avaimia tähän omanlaiseensa vaiheeseen johon liittyy sekä luopumisen tuskaa että tulevaisuuden pelkoa. Ja erityisesti epävarmuuden sietämistä.

   Lisäksi minä saan suureksi onnekseni tehdä tällä hetkellä työtä, jota rakastan. Se jo itsessään on minulle syy, miksi jaksaa ja minkä voimalla selviän ensimmäiseen psykologin tapaamiskertaan. Työstä ei tietenkään voi ikinä tehdä itsellensä elämää, muuten käy hullusti. Tällä hetkellä työ toimii kuitenkin itselleni eräänlaisena pelastuksena ja pelastusrenkaana, jonka avulla voin päästä rantaan. Ja rantaan päästyäni voin jatkaa matkaani turvaten jälleen omien jalkojeni kantavuuteen. 

Täältä suunta ei ole kuin ylös ja valoon!

~ Roosa ~

Minua etsimässä

Kiitos, että olet kulkenut vierelläni ja elänyt matkaani kohti unelmieni hymyä todeksi. Olen kiitollinen sinusta. On hienoa nähdä, että iloitset lopputuloksesta kanssani - jopa enemmän kuin minä itse.

Tiesin hammasprojektini olevan yhteisöllinen asia. Mutta oli häkellyttävää ja jopa pelottavaakin huomata, kuinka satasella ihmiset elivät ajan hammasleikkauksen odottamisesta harvahammaskauden kautta hampaiden saamiseen saakka kanssani lävitse. Jossain vaiheessa he tuntuivat olevan mukana niin tunteella, että tein päätöksen olla kertomatta mitään hammasremonttini vikoista vaiheista etukäteen. Kun sain tietooni, että hampaat tulisivat todennäköisimmin suuhuni 20.3., kerroin asiasta vain perheenjäsenilleni ja kahdelle kolmelle ystävälleni. Pelkäsin, että jos tuo päivä ei jostain syystä menisikään kuten Strömsössä, pettäisi erityisesti koulutoverini. Mutta myös kaikki muut. Välillä siitä ihanasta taustaelämisestä ja ilon tunteista huolimatta tuntui siltä, että tämä meni nyt väärin. Tämähän oli minun projektini. Nyt nämä toiset elävät tätä enemmän kuin minä. Se oli varmaan ensimmäinen asia, mikä teki uuden minun syntyprosessista hieman hasteellisen. Kun sitä tunsi, että muut elävät minun elämääni täydemmin kuin minä itse - vaikka tiedostankin, ettei se oikeasti ihan kyllä niin mennyt...Silti se tuntui siltä.

 

Tämä seuraava on hiukan vaikeaa sanoittaa, mutta minä yritän. Vaikka sainkin sen, mistä olen aina vain unelmoinut, on elämä nyt hiukan sekavaa. En oikein tiedä, mihin kulkea seuraavaksi. Kun on kulkenut samaa turvallista polkua iät ajat, on pelottavaa lähteä kulkemaan uutta tietä eteenpäin. Siksi olen jäänyt tähän risteykseen seisomaan. En ole uskaltanut vielä valita seuraavaa polkuani.

    On ylipäätään vaikeaa ymmärtää, että minä olen nyt tässä - hampaat suussa ja tärkeimmän maalin saavuttaneena. Se tuntuu omituiselta. Se, että enää näitä hampaita tulee hoitaa hyvin. Ei enää telaketjuja, retentiolevyjä ei mitään (paitsi se purukisko öisin).

Hampaiden saamispäivänä en paljoa kelannut juuri saamiani tuliteriä legoja, vaan kaikkia kuljettuja vuosia. Ajattelin jokaikisiä jäljennyksiä, jotka minulta on otettu. Jokaikistä hammaslääkäriä ja -hoitajaa, joiden huomassa olen saanut aikaani viettää. Ajattelin rautoja, telaketjuja, yökiskoja, Coregatabseja (jotka eivät kuulu ainoastaan mummojen ja pappojen lääkekaappien repertuaariin), röntgenkuvia...koko matkaani siihen päivään ja hampaiden saamiseen saakka. Vasta samaisena iltana Buranaa kaapista kaivaessani ajattelin hampaitani ja niin tuhottoman kipeitä ikeniäni. Enkä ehkä siltikään ollut sisäistänyt tapahtunutta. Olin saanut sen, mitä olin halunnut ja mitä en ikinä uskonut saavani. Mutta minä sain sen - ja mitäs nyt sitten seuraavaksi? Olin ihmeellisessä elämän risteyksessä ja minua todella pelotti tulevaisuus. Ja pelottaa edelleen. Mitä minun elämääni tulee kuulumaan ja millaisena minä tulen kaikki uudet seikkailut vastaanottamaan?

Minä juoksin viimeiset kaksi kuukautta lävitse. En katsonut taakse, ylös enkä sivuille. Katsoin ainoastaan eteenpäin - kohti maalia. Vaikken tietänytkään tarkkaan, miltä asiat siellä tulisivat näyttämään. Nyt täällä maaliviivan takana on outoa olla. Kun ei tarvitse juosta eikä kiinnittää huomiota maaliviivaan. Maaliviivan sijaan minulla on nyt aikaa katsoa taakseni, sivuille ja ennen kaikkea peiliin. Ja minä haluan käyttää kaiken tarvitsemani ajan elämän ihmettelyyn. Toivon, ettet hoputa minua. Minun täytyy saada ensin hetki hengähtää ja miettiä - ihan kaikkea. En usko kiireessä tehtyihin päätöksiin.

Mun on ollut pakko yrittää pysähtyä oman pääni sisällä. Se ei ole ollut helppoa, sillä kalenteri ja kello pakottavat menemään välillä päättömän kanan tavoin. Opintojen loppurutistukset antavat välillä älyttömän minimaalisesti mulle aikaa miettiä omaa itseäni ja kokemaani muodonmuutosta. Kuitenkin se minun tarvitsee tehdä. Sillä hammasoperaationi kaksi viimeistä kuukautta reissasin Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan väliä niin paljon, että hirvitti. Ainakin aluksi - sillä rytmitettyyn aikatauluun tottui. Sitä vaan painoi lävitse, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Toisaalta sen teki myös niin suurella draivilla siksi, että tiesi sen olevan vain väliaikaista. Kuitenkin tuohon matkustamiseen tuli kasvettua niin pahasti kiinni, että hoitojen vika kerta tuli aivan liian varkain. Oli yhtäkkiä omituista sopia seuraavaa aikaa ensi lokakuulle. Siis LOKAKUULLE. Siihenhän on puoli vuotta! Käsittämätöntä. 

   Minulla on siis vasta nyt ollut aikaa katsoa, mitä kaikkea tässä on tullut tehtyä kaiken reissaamisen ja hammasproggiksen ohessa. Sitä kun on vaan mennyt sisulla ja vain itseä ajatellen, niin tuntuu hassulta, että nyt olisi aikaa nähdä taas kavereitakin. Että nyt minulla on aikaa myös tehdä niitä asioita, joista mä pidän - mutta jotka oli pakko laittaa helmikuussa pauselle.

   Mutta nyt kun ulkokuori on muuttunut ja peilistä katsoo mua silmiin osittain uusi ihminen, sitä miettii, tykkääkö tuo peilin ihminen samoista asioista kuin ennen. Onko se tyyppi jotenkin eri kuin entinen Roosa ilman hampaita? Haluaisiko tämä nykyinen Roosa tehdä asioita sittenkin vähän erilailla tulevaisuudessa? Muuttaa sittenkin tulevaisuudelle tekemiään suunnitelmia, sitäkö, vai mitä? On ollut pakko yrittää löytää jostain aikaa miettiä oikeastaan kaikkea uudestaan - jopa arvojaan. Tuntuu varmasti sinne lukijan korvaan oudolta - minähän sain vain hampaat. En pudottanut 30 kiloa tai lihonut samaa vertaa. Mutta kyllä nuo hampaatkin vaikuttavat jotenkin niin paljon kehonkuvaan - pistävät miettimään uudestaan kaikkea. Ja minähän mietin niin kauan, kuin tarvitsee. Ehkä sillä tavalla pääsen näissä mietinnöissäni myös loppuun. 

Näen sinut siellä hiukan kauempana - näen teidät kaikki. Teillä on odotuksia ja toiveita tulevaisuudelleni. Se on OK - kaikillahan niitä on. Mutta varaudu siihen, etten välttämättä täytä kaikkia ääneen sanomattomia odotuksiasi. Voi hyvinkin olla, että tämän breikin pidettyäni haluan lähteä aivan toiseen suuntaan elämäni kanssa, kuin mitä sinä toivoit ja ajattelit. En ole odotuksistasi pahoillani. Se on täysin luonnollista, että sinulla on niitä varalleni. Mutta toivon, etten tuota sinulle pettymystä. Toivon sitä todella paljon.

Olen miettinyt hirveästi mm. sitä, haluanko ikinä parisuhdetta. Mietin sitä jo ennen hampaitani, mutta nyt tuo kysymys kummittelee mielessäni enemmän ja voimakkaammin kuin koskaan. Ihan kuin minun nyt näiden hampaiden jälkeen pitäisi saada tämä ajatus loppuunkäsitellyksi. Ihan kuin tässä kysymyksessä ja sen pohdinnassa olisi aikaraja. Vaikka tiedän, ettei niin oikeasti ole.

   Olen miettinyt paljon muitakin ja pienempiäkin asioita. Ehkä nämä hampaat merkkaavat tiedostamattani mulle uutta aikakautta ja sen alkua. Uusiin aikakausiin liittyy voimakkaasti uudet suunnat ja selkeämmät päätökset. Haluaisin selkeämmän oman elämän, uusia omia rutiineja ja niin edelleen. Olen kyllästynyt tiettyihin asioihin. Tietynlaisiin samoihin juhlakaavioihin esimerkiksi. Asioihin, jotka tehdään, koska niin on vain tapana. 

   Olen todellakin pistänyt kaiken elämässäni syyniin. Kun tämä pohdinta päättyy ja valintani selkiytyvät, ne tuskin miellyttävät kaikkia. Ne todella saattavat hätkähdyttää läheisiäni. Toivon silti, etten tuota pettymystä. Toivon, että niitä valintojani voitaisiin sen sijaan ymmärtää...edes vähän ajan kuluttua. Tai ei niitä välttämättä tarvitse ymmärtää tai edes hyväksyä. Mutta jos niiden kanssa voisi tulla toimeen ja ajatuksiini päätösten takana voitaisiin luottaa, olisin kiitollinen ihmisille ympärilläni.

Pidän hampaistani ja pidän hymystäni. Mutta silti olen hiukan tai vähän enemmänkin hukassa - pitäisikö minun olla nyt jotenkin valmis tai edes todella onnellinen? Minusta tuntuu jotenkin liiankin tavalliselta. Siltä, ettei tältä kuulu tuntua näin suuren ja positiivisen elämänmuutoksen jälkeen. Vaikka tiedän tämänkin vaiheen kuuluvan prosessiin, se tuntuu oudolta ja väärältä. Kun kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen.

Paluu alkuun - tämä normauliuden tunne hätkäyttää minua. Kun ei tunnu mitenkään hirveän erikoiselta. Tiedän, ettei endorfiinia voi riittää loputtomiin. Tiedän myös, että tämä tyhmä "ei-tunnu-miltään-tässäkö-tämä-oli?" -fiilis kuuluu asiaan ja loppuu joskus. Mutta kun näistä ei selviä ihmisten kanssa olkiaan hetkauttamalla vielä pitkään aikaan. Aina ne nousevat puheeksi - hampaani. Ei niitä pääse pakoon. Tiukassakin ovat ja niin myös pysyvät. Kuten ihmisten ilo ja kiinnostuskin. Se ärsyttää - minähän olen paljon enemmän kuin hampaani. Ja heti perään esitän kysymyksen itselleni - olenhan?

Minä olen tällä hetkellä todella kesken. Näitä ajatuksia on myös useasti raskasta kantaa, koska nyt minulla on todellakin aikaa miettiä näitä. Ja minun on pakko miettiä näitä - muuten mikään ei asetu ikinä paikoilleen. Katson ikäisiäni ja katson sisaruksiani. Ja toivon totisesti, ettei heidän ikinä tarvitse kokea samaa. Samalla yritän luottaa siihen, että minä jaksan kantaa tämänkin asian. Edes vielä tämän yhden kerran. 

Vaikka tämä prosessi on ollut kaiken sen arvoista aina lopulta, toivon, ettei kenenkään tarvitsisi käydä tätä samaa polkua lävitse kuin minun. Olen liikuttuneisuuteen asti kiitollinen siitä, ettei sisarusteni tarvitse käydä tätä lävitse. Sillä hampaiden lisäksi tähän tiehen on kuulunut myös niin paljon sellaisista asoista luopumista, joista en olisi halunnut luopua. Minulla tulee aina olemaan pienen, häiritsevän asteen verran erilainen elämä kuin muilla ikätovereillani ja ystävilläni. Pelkään menettäväni nuoruuteni lisäksi aikuisuuteni. Pelkään kuolemaa, koska en kuollutkaan hammasleikkaukseen. Hulluako? Todella. Mutta niin pirun todellista. Se pelko, ettei saa sitä elämää, mistä unelmoi. Koska kaikki ei ole vain omissa käsissä. Joskus niiden unelmien toteutumiseen tarvitaan muitakin kuin vain oma itsensä.

 

Nyt otan askeleita kohti sitä minää, joka minä tällä hetkellä olen. Teen hänelle kysymyksiä ja annan hänelle aikaa vastata niihin. Annan aikaa tutustumiselle sekä vaalin luottamuksen ja eheyden syntymistä. Jotta rikkinäisestä voisi vielä tulla ehjää ja vakaata. Ehkä joku päivä tämä uuden minän muovautumisprosessi on valmis ja ohitse. Ja silloin voisin olla jotain paljon parempaa ja enemmän kuin nyt.

Itsensä etsimis -prosessia on vaikeaa kuvata sanoin. Kun kaikki voi näyttää (ja näyttääkin) niin tavalliselta ulospäin. Sisälläni kuitenkin on paljon kysymyksiä ja aika paljon epävarmuutta - ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Minä todella pohdin elämäni tulevaa suuntaa sekä sitä, mistä tulen, kuka olen, mitä minä tahdon ja ennen kaikkea - minne minä seuraavaksi haluan mennä. Toivon tälle prosessilleni rauhaa muilta. Tämä tuskin tulee valmiiksi hoputtamalla.

Ehkä joku päivä minua katsoo peilistä nainen, joka elää elämää, jonka todella haluaa. Mutta siihen asti toivon sinulta rauhaa ja kärsivällisyyttä. Sillä ystäväni - jos sinä todella näkisit kaiken, minkä minä näen, vaatisit sitä itsekin. 

~ Roosa ~