Aivan erityinen lapsi

Neljän kuluneen viikon aikana blogi on ollut mielessä, muttei työn alla, sillä oikeat työt ovat syöneet enemmän aikaa. Eka kuukausi on jotenkin mun mielestä aina se rankin, koska varsinaisen työn lisäksi pitää oppia ja sisäistää niin monia muitakin juttuja. Mutta viimein alkaa tuntua siltä, että rytmeihin, päiviin ja tehtäviin on päässyt kiinni. Se tietää myös sitä, että iltapäivisin jaksaa avata Bloggeriakin. 
   Oon lukenut paljon juttuja erityislapsista kuluneen kuukauden aikana, joita on pomppinut eteeni SOMEn kautta. Sattumaa vai ei, sillä erityislapset kuuluvat myös omaan työnkuvaani päiväkodilla. Olen saanut nyt kuukauden ajan tutustua erityisesti yhteen erityislapseen ja eri päivityksiä sekä artikkeleita lukeneena haluankin nyt tuoda oman osani erityislapsikeskusteluihin. Siihen, millainen tyyppi erityislapsi on. Luulin, että tietäisin  itse erityislapsena jo jonkin verran asiasta, mutta olin väärässä. Olen oppinut erityislapsista enemmän kuukauden aikana kuin ikinä olisin uskonut.

Erityislapsi ei ole yhtään sen erilaisempi kuin yksikään toinen lapsi. Jokainen lapsi on arvokas yksilönsä, erityislapsilla on vain lisäksi omia, aivan erityisiä piirteitään. Ja ne piirteet ja ominaisuudet tekevät hänestä aivan erityisen lapsen. Erityislapsi näkee maailmaa omalla tavallaan, vähän eri näkökulmasta kuin muut perusterveet ikäisensä. Tuota näkökulmaa voi olla välillä vaikeaa ymmärtää, vaikka kuinka aikuisena ja kasvattajana haluaisi. Erityislapsi myöskin sanoittaa maailmaa omalla tavallaan ja välillä käy niinkin, ettei löydy sanoja omia olotiloja sekä ympäristöään kuvaamaan, vaikka lapsi kuinka haluaisi. Siksipä lapsen ja aikuisen täytyy opetella viestimistapoja yhdessä - miten minä ymmärrän sinua ja sinä minua?
   Erityislapsen kanssa eläminen vaatii kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että tänään ei onnistuttu tässä, mutta ehkäpä huomenna - tai sitten ensi viikolla. Mihinkään ei ole valmiissa maailmassa kiire. Erityislapsen kanssa työskentely on myös kahden askeleen ottamista iloiten eteenpäin pitkällä aikavälillä ja taas yllättymistä kolmesta peruutusaskeleesta hetkessä. Siksipä erityislapsen kanssa ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun iloitaan pienistä asioista. Niitä iloisia pikkujuttuja onneksi mahtuu arkeen paljon, mikäli on vain tahtoa huomata ne!

 Erityislapsi on persoona isolla P:llä. Hänellä on inhokkinsa. Vaatii lujuutta olla antamatta periksi silloin, kun lasta ei saa päästää aidanraosta vaan sen sijaan sen päältä. Toisaalta erityislapsen kanssa täytyy myös osata nähdä tilanteet ja asiat, jolloin vaaditaan liikaa ja kiertoreitti tai aidanrako on sittenkin oiva valinta. Ja sen jälkeen tarvitaan vielä viisautta erottaa nämä tilanteet ja toimintamallit toisistaan. 
   Mutta inhokkiensa lisäksi erityislapsella on myös ehdottomat suosikkinsa. Eikä ole mitään parempaa kuin nähdä erityisen lapsen nauttivan ja nauravan. Siinä on jotain taikaa, mitä ei voi ymmärtää, ennen kuin sen kokee itse.
   Erityislapsi vaatii tarkkasilmäisyyttä sen suhteen, mitä asioita tulee huomioida, että arki sujuisi. Se vaatii tiimityötä työyhteisössä. Ja kommunikaatiota. Mistään et voi lukea käyttöohjeita siihen, miten toimia tässä tilanteessa. Varsin usein käyttöohjeet erityislapsen kanssa elämiseen ja toimimiseen löytyvät itse tilanteista, kokemuksista ja maalaisjärjestä. On vain mentävä, tehtävä ja pohdittava, oliko tämä se toimivin tapa vai kokeillaanko huomenna tehdä tämä sama asia sittenkin eri tavalla. Isini viljelee lausetta "Kyllä elämä opettaa." Elämän lisäksi voi luottaa siihen, että erityislapsikin opettaa.
   Ja hän opettaakin ihan mielettömästi vain olemalla oma itsensä. Hän opettaa maailmasta, ihmisyydestä ja elämästä. Mutta itse erityislapsena ja erityisesti erityisten lapsien kanssa työskennelleenä uskon tietäväni, mikä on tärkein asia, mitä erityislapsi haluaa omana itsenään maailmalle opettaa. Se asia on varsin inhimillinen ja yksinkertainen. 

Näe minut yhtä tärkeänä, arvokkaana ja rakkaana kuin muutkin. Näe minut ihmisenä.
   Näe minut ihmisenä silloin, kun minulla on huono päivä. Silloin, kun en löydä muita, kuin epäsopivia tapoja ilmasta itseäni, ajatuksiani ja tunteitani. Silloin, kun minua ei huvita, vaikka pitäisi. Näe minut ihmisenä silloin, kun en ole niin nopea kuin haluaisit, tai kun olen omassa maailmassani. Auta minua yrittämään parhaani, myös huononakin päivänä. Iloitse onnistumisistani, kannusta ja kehu. Ole johdonmukainen. Kerro, jos teen jotakin väärää ja perustele se. Äläkä luovuta helposti. Auta minua ymmärtämään itseäni, sinua, muita ja maailmaa.
   Ja vaikken aina olisi yhtä auringonpaistetta enkä osoittaisi kunnioitustani sinua kohtaan, olet minulle tärkeä. En osaa välttämättä osoittaa sitä kaikessa ja koko ajan. Mutta osaathan poimia yhteisestä ajastamme ne hetket, jolloin olemme samalla aaltopituudella, vierekkäin ja puhumme samaa kieltä? Huomaathan ne hetket, jolloin kerron päätelmistäni ja viestin, että olen kartalla ympäristöstäni? Ja huomaathan sen, kun osaan tämän asian paremmin kuin eilen? Huomasithan, että käytin äsken imperatiivin sijaan konditionaalia? Ja huomasitko, kun äsken vähän vitsailin?

Kyllä, olen huomannut. Ja kyllä, lupaan yrittää ja tehdä joka päivä parhaani.
Olen saanut nähdä huonoja päiviä ja hyviä päiviä kuluneen kuukauden aikana. Mutta lisähuomautuksena todettakoon, että huonoissakin päivissä on ollut aina jotain hyvää. Hymy, yksittäinen tarkkasanainen lause, yhtäkkiset yläfemmat tai käsi, joka huomaamatta hakautui käteeni. 
   Erityislapsi on melkoinen pakkaus. Melkoisen erityinen ja tärkeä sellainen. <3

Ehkäpä saatte lukea jossain vaiheessa erityisistä aikuisista? Eli siitä, kun erityislapsi on kasvanut jo aikuiseksi. Mikä on erityisen aikuisen tapa hahmottaa maailmaa? Palaillaan, viikonloppuja!

~ Roosa ~

//kuvat hidasta elämää- ja hidas vanhemmuus -facebooksivustoilta.

  

Miksi rakastan rippileirejä

Olen varsinainen ripari-ihminen, tarkemmin sanottuna rippikoululeiri-ihminen. Matka rippikouluikäisestä Roosasta (joka itkien sanoi, ettei missään tapauksessa lähde riparille) tähän päivään on ollut pitkä ja vaihderikas. Minusta on kasvanut ihminen, joka rakastaa leirejä ja elää niistä. Missään nimessä en voisi alkaa elää ripareille ja sitä kautta työlle, koska ei se työ kuitenkaan elä minulle. Mutta leirit on niitä paikkoja, joissa koen todella olevani elossa ja joille haluan antaa kaikkeni. Miksi? Koska koen saavani niistä niin paljon takaisin. Tähän postaukseen halusin kuvien ja tekstin muodossa tiivistää ne asiat ja palaset, joista koostuu mun mielestä onnistunut rippileiri. 

1. Ruoka

Leiri ei ole leiri, ellei siellä syödä hyvin, hyvin paljon ja useasti. Oon saanut nyt tänä kesänä palata niitten ruokapatojen äärelle, joiden luota muutama vuosi sitten lähdin. Enkä ole pettynyt. Nälkää ei ole tarvinnut potea, vaan sen sijaan kaivaa löysempiä vaatteita kassista esille. Kyllä se vaan niin on, että hyvä ruoka, parempi leiri!

2. Gospel

On rippileirejä ja seurakuntia, joiden aikana ei hirveästi gospel soi. Mä itse kuitenkin koen, että gospel on se genre, jota rippileireillä on luukutettava. Ymmärrän toki maallisen puolen musiikista esim. Egotripin Mestaripiirroksen ja oppimiskokonaisuuksien alkujen herättelybiisit, jotka on otettu radioiden soittolistoilta. Kuuntelenhan itsekin Suomipoppia ja mulla on monia voimabiisejä suomalaisilta pop/rockartisteilta, jotka on mulle tosi rakkaita.

    Mutta mä oon kasvanut sellaisessa nuoressa seurakunnassa, jonka toimintaan gospel kuuluu erottamattomana osana. Niinpä gospel kuuluu myös mun riparimaailmaan. Ja parhainta on, kun riparilaiset alkavat loppuleiristä toivomaan jotain tiettyä gospelbiisiä tai musaa tietyltä artistilta. Viime leirillä soi tosi paljon "Say yes" niminen kipale, jossa Beyonce fiittaa mukana. Nuoret lauloi sitä joka paikassa ja ilmestyipä kertsin sanat yhtenä päivänä tyttöjen majoituspuolen käytävän liitutaulullekin. Ei voinut kuin hymyillä ja tuntea, kuinka onnen sekä kiitollisuuden tunteet rupes lämmittämään omaa sydäntä. Gospel ja nuoret <3

3. Yhteishenki

Se vasta iso ja tärkee palanen koko leiripaletissa onkin. Yhteishenkeä voi kasvattaa leikein, pelein ja jutteluhetkin. Mun mielestä on tärkeää, että isosten lisäksi yhteisiin päivittäisiin vapaa-ajan tekemisiin osallistuvat myös leirin ohjaajat. Okei "minä rakastan sinua" ja "tieks mikä tää on?" voivat jäädä isosten ja  leiriläisten leikeiksi, ehkäpä myöskin Norjalainen jalkaleikki. Toki toisenlaisiakin mielipiteitä saa olla, mutta mun mielestä ohjaajan läsnäolo leikeissä ja muissa hetkissä on äärimmäisen tärkeää - muuten työntekijät voivat jäädä etäisemmiksi tiukkiksiksi nuorille. Sillä eihän me työntekijät pelkästään sellaisia olla! Osataan mekin myös hullutella nuorten kanssa!

4. #tietäjättietää

Eli suomennettuna ne leirin omat sisäpiirin jutut, jotka naurattaa vielä vuosienkin päästä saman riparin kokeneita ihmisiä. Ensimmäisellä isosriparillani "se juttu" oli Tohtori Suolinukka, ensimmäisestä kesätyöstä kirkolla jäivät mieleen sanat nyyhkis sekä siivilä. Nyt tuolla kesäkuun rippileirillä The jutuksi nousi yllä oleva kivi, joka sai vapautuksen ovistopparin virastaan. Hänelle annettiin jopa leiriläisten toimesta nimi, Marko. Ja koska #tietäjättietää, jääköön hänen muu roolinsa ja identiteettinsä vain tietäjien tietoon. ;)

5. Pienet yllätykset

Tarkoitan positiivisia sellaisia. Kun saa esimerkiksi yllättäen kirjeen joltain leiriläiseltä, isoselta tai kollegalta, antaahan se boostia ja hyvää mieltä jatkaa leiriä ja työtään siellä eteenpäin. Viimeisimmän leirin pienin ja isoin yllätys tosin liittyi muumimakeisiin sekä näytti mulle jälleen, millasin arkienkelein mua ollaan tässä elämässä siunattu. 

   Oli vierailuilta. Ja meikä ei vain pidä niistä. En kiellä niiden arvoa leiriläisille, isosille, vieraileville perheenjäsenille sekä ystäville ja miksei tyntekijöillekin. Mutta jokin niissä saa mut vain vetämään syvään henkeä selvitäkseni niiden yli. Niin meikä valmistautui myös jälleen kerran tuohon iltaan leirillä. Ajatellen, että kyllä mä taas selviin, se ei oo kuin 2 tuntia. Juoksin ja hoidin muutamia asioita ennen kuin virallinen osuus alkaisi sekä puin tekohymyn kasvoilleni. Mutta sitten se vaihtui aitoon yllätykseen ja hymyyn. Kun olin astelemassa leirikeskuksen pihamaalle, vastassa oli mun ystävä tyttöystävänsä kanssa - täysin odottamatta. Kun lopulta ymmärsin, ettei näkyni ollut unta, kuulin miten nuo kaksi ihmistä olivat siihen päätyneet. Mun ystävä oli siis tuonut siskonsa moikkaamaan hänen ystäväänsä leirille ja tajunnut sitten, että mähän olen myös samaisella leirillä töissä. Niinpä hän oli napannut kaupasta mukaansa kaksi muumilakupötköä sekä askillisen muumikarkkeja. Olin niin otettu, hämmästynyt ja hämilläni, etten osannut muuta kuin halata molempia ja kiittää - enkä siltikään tajunnut, mitä just tapahtui. Ja vielä kaiken päätteeksikin olin sekasin tuosta pienestä yllätysvisiitistä varmaan kaks päivää :D Just tollaset leiriyllätykset on vaan parasta! 

6. Sanoma

Viimeisin palanen, muttei vähäisin. Sillä senhän takia rippileirejä pidetään - että voitaisiin kertoa nuorille Jeesuksesta, Jumalasta ja Pyhästä Hengestä. Sekä pohtia nuorten kanssa yhdessä, keitä ne on, millasii ne on ja onko niillä mitään merkitystä meille. Onko niillä paikkansa nuorten elämässä. Oon tietoisesti jättänyt mun omasta uskosta kertomisen vähemmälle täällä blogissa, enkä nytkään enempää ala tässä jeesustelemaan. Totean vain, että omassa elämässä tällä asialla on paikkansa, joskus isompi, joskus pienempi. Ja sitä mä nuorillekin totesin, että he saavat itse pohtia jumalasuhdettaan leirin aikana - samoin elämänkysymyksiään. Sekä tietysti epäröidä, kyseenalaistaa ja sitä kautta löytää vastauksia. Minä en voi taikoa uskoa kenenkään sydämeen. Jos jotain voin olla, niin ainoastaan välikäsi, mutten sitäkään omasta tahdostani. Onnekseni olen saanut nähdä aitoa kiinnostusta ja uskon kasvua sekä Pyhän Hengen työtä ympärilläni olevissa nuorissa tyypeissä. Välillä tietyt hetket saivat tämän ohjaajan ja työntekijän liikuttumaan salaa kyyneliin. Miten hienoa onkaan saada tehdä työtä, jonka tuloksilla ei ole ainoastaan rahallista merkitystä. Tällä työllä ja jutulla on myös ikuista merkitystä, niin mulle kuin kohtaamilleni nuorillekin. 

Tässä vähän mietteitä ja ajatuksia pitkästä aikaa. Seuraavaan postaukseen (johon ei toivon mukaan mene älyttömän kauaa..) saatte kuvia festareilta. Mutta miltä, se selviää sitten! ;)

~ Roosa ~

Kamala(n ihana)t nuoret

En ole hetkeen (lähes pariin vuoteen), kirjoittanut mitään ammatillisuus-genreen menevää postausta. Suurin syy on varmasti ollut se, että tuleva työni nuorisotyöntekijänä (jos nyt halutaan puhua yhdellä ja suht kattavalla ammattinimikkeellä), on salassapitovelvollisuuksia täynnä. Työharjoitteluissa kohtaa paljon sellaisia asioita, joista ei voi puhua muualla kuin työympyröissä. Siksi esimerkiksi ette ole saaneetkaan yhtään myday-postausta harkkapäivistäni. Koska se ei vain vaitiolosopimusten vuoksi ole mahdollista. 

   Nyt tää viimeinen harkka on pistänyt ajatusta jos toistakin pyörimään nuorten hyvivoinnin ympärillä. Tai pahoinvoinnin. Ja koska tästä aiheesta voi puhua ilman nimiä ja yksityisyydensuojaa kunnioittaen, annan näppiksen laulaa ja ajatuksen viedä.

   Jotain faktoja alkuun. Olen jämsäläisessä järjestössä töissä, tarkemmin sanottuna nuorisojärjestössä. Koska tämä on viimeinen ja syventävä harjoitteluni, oon halunnut ja onneksi saanutkin vaikuttaa harkkani sisältöön tosi paljon. Oon itse kehittänyt ja sopinut ainakin puolet harjoitteluni sisällöstä harkkaohjaajani ja paikallisen koulun henkilökunnan kanssa. Oon saanut vetää yhtä Nuisku-ryhmää, jossa opettelemme ja pohdimme nuorten kanssa tärkeitä ihmissuhdetaitoja ja miten niitä voidaan kehittää. Oon lisäksi saanut vetää suvaitsevaisuus-aiheisia oppitunteja ja suunnitella niiden sisällön alusta loppuun itse. Näiden ja monen muun jutun kautta oon tavannut monia nuoria ja kuullut heidän tarinoitaan ja kohtaloitaan. 

   Samalla mun silmäni ovat avautuneet tosi paljon sille, kuinka yksin nuoret ovat kuorensa alla. Ja kuinka pahoinvoivia he voivatkaan olla. Kuinka haavoittuvia, vaikka päällepäin asia voi näyttää niin toiselta. 

   Erityisen tärkeitä opettajia tän harkan aikana ovat olleet mun Nuisku-ryhmän nuoret. Kuinka paljon elämäntarinoita ja kuinka paljon epävarmuutta. Mutta myös niin paljon kasvua, pieniä askeleita kohti sitä oikeaa minäänsä ja sen näyttämistä myös muille ikätovereille. Vieläpä niin lyhyessä ajassa. Niin upeeta!

   Nuoruus on rankka ikävaihe kaikille. Mutta kuinka vaikea se voikaan olla nuorelle, joka on epävarma, syrjitty ja kiusattu? Kuinka vaikeaa se voikaan olla, kun ei ole taitoja ratkaista ihmissuhdeongelmiaan, kun niitä ei vain ole - vaikka kuinka haluaisi? Kuinka vaikeaa nuoruus voikaan olla, kun elää luulossa, että KAIKKI vihaavat minua ja ajattelevat minusta pahaa? 

   Aivan pirun raskasta.

   Ja kuinka palkitsevaa se onkaan, kun nuoret uskaltavat puhua niistä asioista minulle ja meidän pienryhmällemme - siis niille toisille ryhmän nuorille myös. On niin upeaa nähdä, että se arinkin on uskaltanut sanoa asiota ja mielipiteitään ääneen. Se on äärimmäisen ihanaa. Nähdä, että nuoret luottavat minuun ja ennen kaikkea toisiinsa.

   Sillä sitä kaikki nuoret lopulta kaipaavat kuoriensa alla - että joku kuuntelee ja ottaa todesta. Eikä tuomitse. Nuoret voivat näyttää kamalilta teinihirviöiltä ulospäin, mutta totuus heistä itsestään voi olla lopulta aivan toista. Ja näitä nuoria, niin kutsuttuja teinihirviöitä, on jokaisessa maamme koulussa. Ja kaikilla heillä on se toive tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. 

   Jos tällä maalla olisi enemmän resursseja, jokaiseen Suomen kouluun tarvittaisiin oma nuorisotyöntekijänsä. Sellainen tyyppi, joka olisi siellä koulun käytävillä vain nuoria varten. Tyyppinä, jolle voisi tulla purkamaan äkäisyyttään pelkäämättä, että seuraavaksi se varmaan hylkää mut. Samalla tavoin sille tyypille voisi kertoa päivän onnistumiset ja iloita, että se nuorisotyöntekijä iloitsee mun kanssani. Tarvittaisiin nuorisotyöntekijä, joka kuuntelee. Sitä työntekijää ei tarvita sen vuoksi, etteivät opettajat välitä - kyllä muuten välittävät. Mutta opettajien työ on nykyään niin byrokratiaa ja paperisotaa täynnä, että jopa harmittaa heidän puolestaan. Heillä olisi taitoja, muttei aikaa. Siksi se nuorisotyöntekijä ois niin valttii jokaisessa maamme koulussa.

   Olen kiitollinen, että olen saanut olla kuuntelemassa kohtaamassa monia nuoria mun harkan aikana. Olla tarjoamassa sitä apuani, mitä oon pystynyt ja osannut antaa. Tosi usein ne on ollut pelkät kuuntelevat korvat, sillä tän päivän nuoret kohtaa välistä (tai useamminkin) tosi vaikeita asioita. Mutta oon yrittänyt parhaani ja luottanut siihen, että se riittää. Eihän ihminen voi enempää antaakaan.

   Toivon todella, että ensi viikolla harkkani päättyessä mä olen voinut antaa nuorille jotain eväitä elämään. Tarjonnut joitain vinkkejä ja työkaluja ihmissuhteisiiin ja muihin elämän ilon ja surunkin aaltoihin. Ja ennen kaikkea tunteen siitä, et he ovat arvokkaita juuri sellaisina kuin he ovat. 

Sillä sitä he todella ovat - arvokkaita.

~ Roosa ~

Ihana, ra(s)kas työ

 #hupparikansanpuolella

Olen ollut harjoittelussa Jyväskylän keskusta-alueen seurakunnan nuorisotyössä nyt 15 päivää. Viisi olisi vielä edessä ja ne pitävät sisällään kaksi leiriä - isoskoulutusleirin ja varkkanuorten yöseikkailuleirin.
   Vaikka välillä tuntuu, että meidän harkat on onnettoman lyhyitä, niin hyvin näiden 20 työpäivän työharjoittelussa silti ehtii tulevasta työstään oppia. Tai ainakin, jos niin haluaa. Ja mä olen halunnut oppia.
   Oon miettinyt itse paljon työn ja vapaa-ajan jaksottamista kirkon virassa. Tähän siis täsmennyksenä se, että kirkon nuorisotyönohjaajan virka kuuluu työajattoman työn piiriin ja työaika onkin 24/5.Eli viitenä päivänä viikossa ja koko päivän. Tosin eihän sitä tarvii koko vuorokautta työpaikalla olla, mutta tavoitettavissa kuitenkin.
   Työpäivät, niiden aikana olevat työtehtävät ja työn suunnitteluun käytettävät tunnit saattavat vaihdella tosi paljon.Välillä on päiviä, että menet kokouksesta toiseen ja vedät päälle nuortenillan. Välillä on "tavallisia" toimistopäiviä turvallisesti 9-15. Ja sitten on päiviä, jolloin oot työtehtävissä kiinni kolme tuntia. Tai vietät työpäiväsi kotona, koska suunnittella voi sielläkin.
   Isoin juttu, minkä olenkin harkan aikana oppinut, on tämän työn henkinen rasittavuus - nimenomaan vapaa-ajan ja työhön käytettävän ajan rajaamiseen liittyen. Ja se, kuinka vaikeaa tätä työtä tehdessä on yrittää nähdä kavereita.
   Tai kyllähän sitä ehtisi ja pystyisi sellaiseen. Mutta se, kannattaako ja jaksaako työpäivän jälkeen enää nähdä kavereita, on täysin eri asia. Kun on päivän ollut sosiaalinen töissä, ei jaksa sitä välttämättä olla kavereille. Haluaisi kyllä kovasti, mutta kun ei kykene. Voisi jopa sanoa, että työpäivän jälkeen ystäväni eivät ansaitse minua siinä väsymyksessä, vaan he ansaitsevat jotain paljon parempaa ja laadukkaampaa seuraa. Itse tarvitsen palautumiseen työpäivän jälkeen parikin tuntia, jolloin voin vain olla itsekseni. Sen jälkeen pystyy juttelemaan perheenjäsenten kanssa jopa lauseilla.
   Eikä pidä käsittää väärin - rakastan sitä työtä, mitä teen ja mihin olen kohta saamassa pätevän paperit. Koen vahvasti, että tekemälläni työllä on oikeasti merkitystä ja saan siitä niin paljon itselleni. En voisi kuvitellakaan parempaa työtä. Mutta tosiasia on se, että melkoisia haasteita tämä työ asettaa itselle, perheelle ja ystävillekin.
   Viikonloppuvapaat on harvassa ja työ painottuu väkisinkin ilta-aikaan. Eli suomeksi sanottuna olen töissä silloin, kun muut ovat vapaalla ja toisinpäin. Kun tekee töitä ihmisten parissa hyvinkin tiiviisti koko päivän, ei työpäivän jälkeen kaipaa yhtään kysymystä siitä, millainen päivä töissä oli. Vaikka toisella on täysi oikeus sitä kysyä. Työpäivän jälkeen ainoat asiat, joita tarvitsen, ovat kahvikuppi ja lämmin viltti, jonka alle kääriytyä. Yksin.
   Kuitenkaan en voi aina vain paeta yksinäisyyteeni työpäivästä palautumaan. Totta kai voin yrittää perheelle ja ystäville selittää ja pyytää armahtamaan. Mutta en loputtomiin. Onkin siis keksittävä keinoja ottaa pienestäkin omasta ajasta kaikki irti, että jaksaa nähdä läheisiä ja antaa heille kaikista parhain mahdollinen Roosa seuraksi yhdessä elämän teitä talsimaan. 

Toivottavasti työelämään kunnolla päästyttyäni ne keinot keksisin.

~ Roosa ~

Kuinka kengistä tuli niin tärkeät

Näillä kengillä on tarinansa. Joku hyvinkin nokkela saattaakin jo arvata, että nämä kengät ovat minun ihkaomat ensikenkäni. Pienuudestaan huolimatta (koko 20) tarina näiden kenkien takana on suuri. 

Syntyessäni vanhempani olivat nuoria ja opiskelivat. Hirveästi ei markoissa kylvetty. Synnyin marraskuussa, joten ekana talvena kengistä ei hirveästi tarvinnut välittää. Villasukat ja jotkut töppöset jalkaan vain. Vähitellen saapui seuraava talvi. Yksivuotissynttäreideni (ja talven) lähestyessä vanhempani tajusivat, ettei heillä olisi sinä talvena varaa ostaa minulle uusia, kunnollisia ja tukevia kenkiä. Ei yksinkertaisesti ollut rahaa moiseen. Mummu ja pappa riensivät onneksi apuun, ja heidän yksivuotissynttärilahjastaan paljastuivat nämä lumiukko kengät. Jälkikäteen tarinan kuulleena olen ollut todella kiitollinen isovanhemmilleni näiden kenkien ostamisesta. Eihän tuolloin sairauteni johdosta ollut ollenkaan varmaa, opinko koskaan kävelemään. Siitä tai kävelemisen ajankohdasta ei ollut mitään varmuutta. 
   Pienenä rakastin kuitenkin kenkiä yli kaiken (ei siis tietoakaan nykyisestä kenkien ostamisen tuskasta). Saatoin istua kerrostalokämppämme eteisessä tuntikausia katsellen eri kenkiä ja tietysti solmien kengännauhoja yhteen. Vanhempieni ja mahdollisten vieraiden iloksi. Meiltä lähtiessään vieraat saivat varata aikaa omien kenkiensä löytämiseen ja solmujen irroittamiseen. Sillä enhän toki solminut pareja yhteen. Ei, muutenhan se olisi ollut liian helppoa vieraillemme! ;)
   Sitten koitti eräs kevätpäivä. Olin jo pitkään seisonut tuetta. Kävelemään en ollut vielä oppinut. Kuvaputkitelevisostamme pyörivät tietysti muumit. Serkkupoikani olivat vanhempineen meillä kylässä. Ja lumiukkokengät olivat solmittuina jalassa. Sitten näin Niiskuneidin. Pitihän sitä päästä lähemmäs katsomaan, kun kädellä kurkottaminen ei millään riittänyt. Ehkä sitä yhden askeleen uskaltais, ehkä toisenkin...Ja hops vain! Roosa oli ottanut ensiaskeleensa ensikengät jalassaan. 
   Mitään varmuutta kävelemään oppimisesta ei siis ollut. Taivaan Iskä oli kuitenkin mun suunnitelmaan kirjoittanut, että Roosa oppii kävelemään. Ei ihan samalla tavalla kuin muut, mutta oppii kuitenkin. Kuten mun suunnitelmaan on kirjoitettu monia muita asioita, kuten opiskelupaikka tai tuleva työura. Sun arvokkaaseen suunnitelmaan on kirjoitettu jotain muuta, mutta kuitenkin jotain yhtä arvokasta ja ainutlaatuista. Kellään ei ole samanlaista elämänkarttaa kuin sulla, muista siksi vaalia sitä - huonoinakin päivinä.

Suurin piirtein tällaisen hartauden pidin vikan riparin aloitusjakson vikana päivänä. Halusin kertoa jollain kivalla ja luontevalla tavalla jotain itsestäni ja vammastani. Ettei sitten nuorilla ole mitään kuiskittavaa selän takana, jos vaikka huomaavat erilaisen kävelytyylini. Luotan siihen, että jos antaa nuorille jotain itsestään, he antavat vastalahjaksi itsestään, jotain minulle. Niinhän se myös meni. Kuitenkaan en olisi kuuna päivänä uskonut, että noista kengistä lähtisi elämään leirillämme oma teemansa. Yhtäkkiä päiväohjelmalistasta löytyi kengän kuva, alttaritaiteena aiheen "Kutsu" kohdalla sidottiin alttarille roikkumaan yhden nuoren Converset ja tekemiimme kangaskasseihin jokainen painoi oman jalanjälkensä. Kaikki tuo sai alkunsa ensikengistäni hyvin huomaamattomasti. Olen aina luottanut tarinoiden voimaan, mutta oikeastaan tuolla leirillä sain nähdä ja kokea sen, mitä yksi tarina voi saada aikaan, konkreettisesti.

Itsehän taiteilin myös ekokassini. Toiselle puolelle tuli ensikenkien avulla oma taiteilunsa ja eräs laulunpätkä. Toiselle puolelle tuli leirin tunnukset ja jalanjälkeni - tietysti huonomman jalan eli vasurin! ;) 

Oon aika tyytyväinen lopputulokseen - mitäs mieltä te olette?

~ Roosa ~

 

Kesän vika ripari kuvina

9.7. Se alkoi...

 

Ryhmien vuorolistat

 On sitä nuorisotyössä välillä mitä hauskempia ja mielenkiintoisempia työtehtäviä - väritä kukko.

 Muistokirjanmerkkien tekoa

Alttaritaidetta aiheena armo

 Mutta pienen vahingon kautta muuttuikin tällaiseksi. Olen papin kanssa samaa mieltä siitä, että vasta silloin tuo taideteos kuvasti armoa parhaiten.

Ajattelimme luontoa ja teimme ekokassit. Omastani tulossa myöhemmin erillistä  postausta... 

 #leirikällit

 Lisää taidetta...

Voi sen lerijumiksen pitää rannallakin! 

 Lakeuden ristiin se puolivuotinen rippikoulumatka päättyi lauantaina 18.6. Täytyy kyllä sanoa, että LR on upein moderni kirkko, mitä on nähnyt. Siellä menee aina sanattomaksi!

 Kesätyöntekijä kiittää ja kuittaa - oli huippu kesä! 

~ Roosa ~

Ajatuksen virtaa

Mun pitäisi varmaan pakertaa vielä yhtä puttuvaa opparia huomenna alkavaa leiriä varten kasaan, mutta nyt ei kyllä yhtään jaksaisi. Sen sijaan paljon mieluummin kädet sauhusivat kirjoittamaan tänne ilman sen kummempaa aihetta tai suunnitelmaa siitä, mistä kirjoittaisi. Joten annanpa vaikka tilaa kuulumisille ja annan ajatuksen virrata :)
 Mulla tosiaan alkoi maanantaina viimeinen työputki. Nyt olisi yhden riparin kaupunki/aloituspäivät takana ja viikon kestävä leiri huomenna alkamassa. Eli to-to kestää tämä(kin) ripari. Sitten ensi viikon lauantaina olisi konfirmaatio ja tiedättekö mitä - sit se olisi siinä ja virallinen loma alkaa! En voi käsittää, miten nopeaan tää aika rientää, vastahan mä aloitin!

Tältäkin leiriltä odotan kyllä paljon kivoja hetkiä ja ainutlaatuisia muistoja. Työntekijätiimimme on tosi rennon mahtava ja hyvillä mielin taas lähden leireilemään. Vaikka onkin vielä aika "vihreä" näissä vetäjän saappaissa, niin ei kyllä mua sillä lailla kohdella, vaan just samanarvoisena työntekijänä kuin muitakin. Niin kyllä kohdeltiin viime riparillakin. Se on tosi upeaa! 
   On se myös vaan niin, että kokemus kasvattaa. Nyt on jotenkin paljon varmempi olo lähteä vetäjäksi riparille kuin vaikka Saaristoon verrattuna. Työtä riparilla on paljon isospoppoon kanssa ja muutenkin, mutta siitä kyllä selviää. Päivä kerrallaan ja yhdessä. Kuitenkin se leirielämän rankkuus yleensä palkitaan niillä kokemuksilla ja muistoilla, jotka kantaa tosi pitkälle. Se on oikeesti parempaaa kuin se tilille tuleva palkka.
   Vaikka täytyy mun silti myöntää, että toisaalta kiva, kun hommat loppuukin. Onhan tää työ omalla tavallansa rankkaakin, ei ehkä fyysisesti vaan henkisesti. Ja mun kesä on ollut yhtä matkalaukkuelämää, joten kiva, että aletaan olla loppusuoralla. Voin kyllä silti todeta, että tää on mennyt kyllä suhteellisen kivuttomasti - luulin että en selviäisi!
   Mutta loppuun todettakoon, että on tää kyllä sitä, mitä mä haluan tulevaisuudessa tehdä. On ollut myös hienoa huomata, että mä kykenen tähän. Mun ei pidä vähätellä osaamistani, niin kuin alkukesänä itse vähän tein. En niinkään vähätellyt osaamista muille ääneen, vaan itse epäilin itseäni. Sitten jossain vaiheessa totesin, että nainen kyllä sä osaat, hoida homma kotiin vaan. Tietysti mä oon nähnyt hommaa vain 1,5 kuukauden ajan ja työmääräni verrattuna vakituisen työntekijän työmäärään on valtavan pieni siivu. Vakituiset työntekijät kun hoitavat noita leirijuttuja ympäri vuoden. Vaikka kesällä onkin leirijaksot, työtä riittää kyllä koko vuodelle yhden leirin eteen. Se itse leiri, on vaan se jäävuoren huippu. Eikä ne nuorisotyöntekijätkään tee pelkästään yhden leirin valmisteluja, vaan useamman ja kyllähän niitä muitakin työjuttuja riittää. Mutta tuokin puoli, että työtä yhden leirin eteen pitää tehdä paaaaljon etukäteen, oli hyvä oppi tältä kesältä. Onhan niitä muitakin oppeja tullut paljon opittua. Ja hyvä niin! :)

No, tässäpä jotain, mitä runosuoneni sai sykkimään. Toivottavasti piditte tällaisesta ajatuksenjuoksustakin. Yritän saada teille taas vaikka pari biisi-postausta tulemaan ajastetusti sillä välin, kun oon leirillä. Muistan ottaa taas kamerankin mukaan, jos saisitte sitten leirin jälkeen täällä nähdä vähän kuvien muodossa leirielämää. Ajattelin tehdä tulevasta leiristä ihan pelkän kuvapostauksen. 
   Pääsen Jämsään lomaileen 22.7. tienoilla, jolloin mulla vasta onkin kivoja ja jänniä juttuja edessä. Tekisi mieli kertoa niistä teille jo nyt, mutta vielä pitää malttaa niin teidän kuin minunkin odottaa tuota aikaa, jolloin aikataulu antaa myöten enemmän blogin kirjoittamiselle ja upeille tähtihetkille! ;)

Viettäkääs hauska viikko - mä ainakin aion ottaa kaiken irti tästä viimeisestä työviikosta!

~ Roosa ~

Viikko ilman älyteknologiaa

Kun lähdin Ahvenanmaalle töihin tiesin odottaa, ettei verkkoyhteydet välttämättä toimi parhaimmalla tavalla. Kuulemani kokemukset tuon saaren verkkoyhteyksien toimivuudesta olivat vaihtelevat. Joillakin oli pelittänyt täydellisesti, joillakin taas ei ollenkaan.
   Niinpä en yhtään ihmetellyt, kun saarelle astuttuani luurini ilmoitti internetin toimivan vain roaming-tilassa - jos siis haluaisin tuottaa ihan älyttömän puhelinlaskun isini maksettavaksi. En halunnut. Päätinpä siis selvitä ilman nettiä.
   Saunalahden/Elisan tukiasemia ei siis ollut tarpeeksi lähellä. Niillä tyypeillä, joilla oli Soneran liittymä, netin kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Nuorisotyöntekijämme vinkkasi, että yritä saada sun kännykkäsi 3G-tilaan, niin johan pelittää. No, mullahan on vain 3G, ei neljää geetä, joten eipä onnistunut. Tämä upea leirimme isähahmo sanoi myös, että voi jakaa mulle yhteyttä tarvittaessa. Kiitin, mutta sanoin pärjääväni loistavasti ilmankin nykyteknologiaa - onhan sitä ennenkin pärjätty. Laitoin äidille viestiä, että perillä ollaan, netti ei toimi. Jos tarvii saada yhteyttä, niin vanhat kunnon tekstarit ja puhelut toimii.
   Viikon aikana puhelimeni nettiyhteys toimi nukkumaan mennessäni puolenyön aikaan noin viiden minuutin ajan - jos makasin tietyssä kohtaa sänkyä ja puhelin oli tarpeeksi korkealla. Se riitti mainiosti.
   Suosittelen kyllä jokaiselle netitöntä viikkoa ja elämistä ilman viimehetken teknologiaa. Pystyin keskittymään täysillä jokaiseen hetkeen ja jokaiseen ihmiseen. Pystyin nauttimaan paljon enemmän kaikesta, kun WhatsApp ei häirinnyt joka sekunti tai facebook hälyttänyt. Instagramiinkin kuvat pystyi laittamaan kollaasina sitten paluumatkalla. Ja oli se kyllä ihmeellistä huomata illalla, ettei mun välttis tarvitse ladata kännykkää joka ilta, kun akkua oli jäljellä vielä 80%

Kyllä sitä paluumatkalla mietti, miksi siitä teknologiasta on tullut kaikille niin tärkeää. Miksi sitä puhelinta pitää pyyhkiä joka sekunti. Siellä meren keskellä ja omalla tavallaan luonnonvoimien armoilla tajusi, mikä oikeasti merkkaa. Tämä hetki ja nämä ihmiset. Meiltä jää niin paljon näkemättä ja kokematta, jos yksi ainut puhelin voi saada meidän huomion lähes kokonaan jokaikinen päivä. Oli paljon mukavampaa jutella toisen mietteistä ja ajatuksista kasvokkain kuin lukea niistä fb:n tai instan kautta.
  Mä en koskaan ole ollut liikaa teknologian perään. Musta on ihanaa päästä esimerkiksi joka juhannus mökille, jossa kaikki toimi agregaatin voimalla. Eikä agriakaan käynnistetä kuin tarvittaessa. Mökillä pesuvedet tehdään saunan kiukaan vieressä olevassa säiliössä tulikuumaksi lämmitettävästä vedestä sekä jääkylmästä lähdevedestä muoviämpärissä sekoittamalla. Sielläkin sitä aina huomaa, että ei sitä ihminen paljoa tarvitse tullakseen onnelliseksi. Ihminen on luotu elämään luonnon kanssa sopusoinnussa. Me unohdetaan se niin älyttömän helposti tässä uutis- ja elektroniikkapainotteisessa maailmassa. 

Jos susta tuntuu, että kaikesta äly-alkuisesta on tullut sulle liian tärkeää, kannustan sua - kokeilepa laittaa se luuri vaikkapa päiväksi kiinni. Älä selaa facebookia, twitteriä tai instaa. Ne ehtii lukea kyllä parin päivän päästäkin. Jos viistoistakesäiset pystyi olemaan mun lisäksi ilman nettiyhteyttä viikon (ja vieläpä osittain nauttivat siitä), niin kyllä säkin pystyt jättämään puhelimen yöpöydälle ja keskittymään elämään!

~ Roosa ~

Riparilla Kyrkogårdsöllä

Olen tavattoman kiitollinen. Kiitollinen ensinnäkin kesätöistä Seinäjoella, mutta ennen kaikkea siitä, että minulle annettiin mahdollisuus pitää riparia huipputiimillä Ahvenanmaalla, Kökarin kunnassa, pienellä Saarella nimeltään Kyrkogårdsö. Aluksi jännitin hirveästi ja jopa pelkäsin lähteä Saaristoon leireilemään - se olisi niin kaukana, mun ensimmäinen ripari työntekijänä ja seli seli seli...
   Eka oltiin 3 päivää Seinäjoella kaupunkijaksolla aloittelemassa ja tutustumassa toisiimme. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä (eli 11.6.) lähdettiin kolmen aikaan yöllä bussilla kohti leirillä. Voin sanoa, että oli aika rankka reissu vähillä yöunilla, kun bussissakaan ei meinannut saada nukuttua. Mentiin kolmella lautalla Kyrkogårdsölle, joista kaksi ensimmäistä oltiin vielä bussin kyydissä. Viimeisellä lautalla meillä piti olla lounas, mutta lauttafirma oli mokannut jutun, joten jäätiin sämpylöiden ja Trip-mehujen varaan. Onneksi nuorisotyöntekijämme sai järjestettyä meille lounaan leirikeskukseemme heti kun saapuisimme perille.

   

Olimme väsyneitä ja nälkäisiä kun viimein saavuimme Saaristoon. Meitä oli autolla vastassa isäntäperheemme, joka hoiti majoitus ja ruokkimispuolemme. Kaikki hymyilivät, nostivat raskaat laukkumme pakettiauton kyytiin ja niin me saimme kävellä puoli kilometriä ilman kantamuksia majapaikkaan. Kun saavuimme perille, tuntui kuin olisimme tulleet paratiisiin (en ollut läheskään ainoa, joka kuvaili tilannetta niin). Luonto oli kauniin vehreää, meri näkyi, ympärillä oli söpöjä rakennuksia, ei tuullut, aurinko paistoi, ihanat koirat Ella ja Molly tulivat heti rapsutettaviksi, isäntäperhe toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja ruoka oli sisällä meitä odottamassa. 

Minä ja huippuisot! <3

Tämä 3x2 km:n saari on ollut saman suvun omistuksessa 1400-luvulta lähtien. Elantonaan kalastus ja joskus postikuljetus. Nyt isäntäparin pojat kuuluvat 17 sukupolveen. 2000-luvulta lähtien Marcus ja Satu ovat pyörittäneet saarellaan leiri/majoituskeskusta. Leirikeskukseksi Kyrkogårdsötä tosin ei voi sanoa. Leirialueeseemme kuului Kivitalo (kuvissa tumman harmaa rakennus), navettarakennus, sauna ja grillikatos. Kivitalossa hoitui ruokailu sekä minun ja puolikkaan tyttöryhmän majoitus, navettarakennukseen oli remontoitu opetusluokka. Navettarakennuksesta löytyi myös poikien kämpät ja loppujen tyttöjen makuusijat. Navetan vintillä pidimme aamujumikset, iltaohjelman sekä iltahartauden. Pihapiirissä oli myös isäntäperheen koti ja työntekijöiden mökit.
   Koko saari ei ollut meidän käytössämme. Saari on aikanaan jaettu kolmeen osaan suvun kesken ja me liikuimme tietysti isä Marcuksen omistamalla alueella. Mutta sielläkin oli paljon tilaa olla ja temmeltää.

   
Yksi leirin kohokohtia (jos vikaa päivää ei lasketa), niin oli matka Utön majakkasaarelle. Sinne ei ole kauan aikaa mennä vierailulle. Siellä on voinut käydä vasta muutamia vuosia, kun Suomen puolustusvoimat veti vartiointinsa sieltä pois. Upea pikkusaari 3 tunnin matkan päästä leirisaareltamme. 50 asukkaan saari, josta löytyi pienen pieni K-market ja paljon ihania taloja. Se oli myös paikka, jossa kännykkäni nettiyhteys toimi täydellisesti. Ajatelkaa - melkein Suomen uloimmalla pikkurillin kokoisella saarella! :D No, toisaalta netittömyys ei mulle ollut onneksi ongelma!

Aluksi siis epäilin lähteä Saaristoon. Mutta pian epäilys vaihtui kiitollisuuteen siitä, että sain olla siellä - ja vieläpä töissä! Meri-ilma oli raikasta hengittää, iho päivettyi, ilma oli todella upea (aatelkaa, vain YHTENÄ päivänä satoi) ja suupielet olivat yhtä päivää lukuunottamatta aina ylöspäin. Sain kohdata mahtavia nuoria, ohjata uskossaan vahvoja huippuisosia ja olla osa taitavaa työntekijätiimiä. Enkä tule muuten koskaan syömään niin hyvää ruokaa kuin Saaristossa söin. Kiitos vielä Satu & muu keittiötiimi!

Voisin kertoa tuhat ja kaksisataa tarinaa tuosta leiriviikosta, muta tiedän, ettei se olisi inhimillistä teidän lukijoiden kannalta. Tärkeimmät muistot on myös hyvä pitää itsellään sydämessä tallessa. Niinpä sanonkin vain - oli ainutlaatuista ja hienoa, uskokaa pois! Tämä nainen meinaa haljeta kiitollisuudesta ja lähimmäisen rakkaudesta, jota tuolla leirillä sai kokea. Loppuun vielä erityiskiitos Saaren isäntäperheelle ja henkilökunnalle - arvostan elämäntapaanne ja työtänne. Ja rippilapset - nähdään pian konfisharkoissa ja konfirmaatiossa!

~ Roosa ~