Luukku 2: Syksyn 2016 voimabiisi

Tän syksyn alkupuolella ilmestyi yksi kappale, joka sykähdytti heti. Ensin yhdistin sen voimakkaasti yhteen ystävääni ja hänen tarinaansa, mutta jonkin ajan kuluttua löysin myös itseni tästä kappaleesta. Tuo kappale on seuraava:

Ellinoora - Elefantin paino

Silloin luulit et tää on The End 

Mut ei ollut sun aika tulla osaksi virtaa 

Päivä taittui eteenpäin, mut se takaraivoon jäi 

Eikä me koskaan enää puhuttu siitä 

 Eihän leijonil oo kyynelkanavii 

Kun heikkoudetkin on vahvuuksii 

En mä kehtaa edes kysyä 

"Hei mikä on"

 mut huomaan sun silmistä 

 Se tekee kipeää, 

kun elefantin painon alle jää 

Eikä kukaan muu sitä nää 

Vaik sut on luotu kantamaan

 Nousemaan aina uudestaan

 Oon pahoillani en osannut lohduttaa 

Mut lupaan 

vielä se helpottaa 

 Kuka meidät opetti niin, 

pysymään hiljaisuudessa kii?

 Jos sä viitot, huomaako kukaan? 

Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita 

Mut tänään naamiot riisutaan 

 Ja koko maailma näkee sen 

Mitä sä kavahdit peitellen 

Se tekee kipeää, 

kun elefantin painon alle jää 

Eikä kukaan muu sitä nää 

Ja vaik sut on luotu kantamaan 

Nousemaan aina uudestaan 

Oon pahoillani en osannut lohduttaa 

Mut lupaan 

vielä se helpottaa 

 Se tekee kipeää,

kun elefantin painon alle jää 

Eikä kukaan muu sitä nää 

Ja jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä 

Lentää kauas pois omiensa luo 

 Ja vaik sut on luotu kantamaan 

Nousemaan aina uudestaan 

Oon pahoillani en osannut lohduttaa 

Mut lupaan vielä se helpottaa 

Vielä se helpottaa

Tää biisi vaan jotenkin kolahti ja oon saanut tänä syksynä tästä biisistä äärimmäisen paljon voimaa vaikeisiin ja vähemmän vaikeisiinkin hetkiin. Etenkin oon takertunut sanoihin Eihän leijonil oo kyynelkanavii, kun heikkoudetkin on vahvuuksii. Niin, kun muut sinut tuntevat ihmiset uskovat, että olet terästä - katkeamatonta sellaista - et sää välttämättä heidän silmissään edes osaa itkeä. Ja välillä uskot sen itsekin: vaikka muhun sattuu, ei mulla ole oikeutta itkeä. Sillä nää kaikki heikkoudet on mun vahvuuksia.

   Kun on kasvattanut itselleen leijonan kuoren ja sydämen, on välillä (tai itse asiassa aika useinkin) vaikeaa näyttää muille, että väsyttää, sattuu ja menee huonosti. Että ei kerta kaikkiaan jaksa. Kun olet muiden silmissä se leijonasieluinen ihminen, joka menee läpi harmaimmankin kiven, sitä naamiota on vaikea riiisua ja tiputtaa kulissa. Näyttää, että myös minä olen haavoittuva ihminen. Muiden ihmisten on vaikeaa nähdä se totuus, että myös leijonien selässä voi välillä roikkua elefantti.

   Joskus on kuitenkin hetkiä, jolloin kuplan puhkeaminen on lähellä tai se tapahtuu. Se on aika pysäyttävää - ei välttämättä sinulle, vaan ympärillä eläville tyypeille. Silloin itselle tulee kuitenkin hyvä fiilis - mä uskalsin tuhota sen kuvan, että kestän mitä vaan.

   Ja siinä on se lause tai miete, mitä mun mielestä pitäisi jokaisen välttää sanomasta leijonille: "Kyllä se siitä. Sä selviät, koska sä oot aina ennenkin selvinnyt. Sillä sä et koskaan luovuta, joten selviät ihan mistä vain. Myös tästä." 

   Kyllä ne selviääkin, en epäile yhtään. Mutta myös leijonille pitää antaa lupa itkeä ja parkua. Lupa särkyä ja näyttää se elefantin painon määrä, mitä selässänsä kantaa. Eikä tarjota sitä lausetta, että kyllä sä tämänkin kestät, koska aina olet kaiken kestänyt. Sillä leijonasieluisen huoli omasta jaksamisestaan on tosi - sitä ei pidä asettaa vähäisemmäksi kuin omaa murhettansa.

   Sillä kun antaa leijonallekin luvan olla välillä heikko ja lohduttelun sijasta lohduttaa (näillä kahdella sanalla on ero), antaa toivon kuvan. Kuvan siitä, että joku päivä se elefantti myös oikeasti kasvattaa siivet selkäänsä ja lentää pois. Että joku päivä oikeasti helpottaa.

   Onneksi ystäväpiirissäni on ainakin yksi henkilö, jonka tiedän ottavan minut ja huoleni todesta. Sillä myös hän painii oman leijonan kuoren kanssa ja ymmärtää tasan sen, etteivät oikeat sanat lohduttamiseen ole "Kyllä se siitä" vaan jotain aivan muuta.

Toivottavasti teidänkin elämässänne on ihmisiä, joilta saatte tarvitsemianne lohdutuksen sanoja juuri silloin, kun niitä tarvitsette!

~ Roosa ~

Viikon biisi(t)

Tein noin viikko sitten Spotifyhini uuden soittolistan, joka kantaa nimeä "vahva & voimakas". Se on vielä keskeneräinen, sillä harvoin sitä muistaa ja löytää kaikkia voimauttavia biisejä kerralla. Karttukoot niitä sinne matkan varrella lisää. Nyt ajattelin koota nuo tällä hetkellä listalla olevat kappaleet tähän postaukseen ja kertoilla vähän fiiliksiä.

jokainen teko - klikkaa! 

(youtube ei halunnut linkittää oikein)

   Mulla on varsin hyvä ja onnellinen olo. Mikä on sinänsä hämmentävää, koska kouluhommia on karttunut listaan taas pitkä pötkö. Yleensä kun vedän stressin päälle ja piikkini pystyyn vähäisemmästäkin. Esimerkiksi keskiviikolle on tuppautunut hieman vahingonkin kautta muutama ryhmäproggis, lisäksi tutortunti sekä ekat opiskelijapirskeet, joita itse olen osaltani toteuttamassa. Mitään töitä minkään eteen ei ole (vielä) tehty. Tarkoitus kyllä on aloittaa ekan ryhmätehtävän teko huomenna, samoin aion heittää tutor-ryhmäämme aloituksen seuraavan tunnin suunnittelusta. Silti ei hirveämmin stressaa.

   Huomasin tämän stressittömyyteni aika hassussa tilanteessa. Torstaina yksi luokkatoveri manasi ensi viikon päällekkäisyyksiä, johon minä vain spontaanisti totesin: "Ei voi mitään, ei auta kuin hoitaa homma kotiin." Sain opettajalta asennepointsit. Viime vuonna olisin varmasti ollut yhtä hermorauniona kuin kaverini. Nyt vain tyynesti totesin, että asia on nyt vain niin kuin on, hoidetaan pois alta ja jatketaan elämää. 

   Avasin ekan tenttikirjan tänään. Kirja pitää lukea aika nopealla aikataululla loppuun, mutta mä vain päätin, että kyllä se onnistuu. Ja jos en nyt ihan suunnitelmassa pysy, sitten vaan sovellan. Ei auta miettiä turhaan tulevaa.

Olen siis huomannut olevani hyvinkin seesteinen. Olen nauttinut alkaneesta syksystä, koulumatkoista, jotka matkustetaan hyvinkin ahtaasti, mutta sitäkin paremmassa seurassa sekä tokan vuoden opinnoista. Olen nauttinut alkaneesta salikaudesta sekä ryhmäliikuntatunneista. Kun pitää itsensä liikkeessä, hymy on herkemmässä ja yhtäkkiä ehtiikin paljon enemmän. Kouluun, kauppaan, salille ja koulutehtäville. Aloitin tosiaan käymään viime keskiviikkona Leg worksissä. Ei ihan toi vaseman jalan koordinaatio ja tasapaino kohdanneet - vielä. Harmittihan se aluksi tai pikemminkin ärsytti. Mutta sitten vain päätin nauraa. Tästähän on matka vain kohti korkeuksia. Innolla haluan nähdä, missä ollaan keväällä. Mutta sitä ennen täytyy kulkea matka sinne.

Olen iloinnut pikkusiskoni yllättämisestä kahdella värikynällä ja kirjeellä. Olen innoissani siitä, että eka opinnäytetyö-suunnittelu opetutorin johdolla on ensi viikolla. Saan vihdoinkin rattaita pyöriteltyä hiljalleen eteenpäin sen osalta. Motivaatiota opparin aloittamiseen nimittäin olisi kuin pienessä kylässä! 

   Olen ihaillut kynttilöiden loistetta ja katsellut elokuvia. Syönyt jäätelöä ja karkkia. Hakenut pussitolkulla Lidlin uunituoreita sämpylöitä ja Ciabattaa. Ihanaa, että se paistopiste tuli viimein tännekin!

Se, että sain palata ainutlaatuisen ja ihmisrikkaan kesän jälkeen takaisin omaan kotiin ja omaan rauhaan, on täydellistä. Jaksaa sitten muutaman viikon päästä taas viettää kivaa viikonloppua Jämsässä. Luvassa olisi Merjan synttärit ja ihan vain oleskelua perheen kanssa. En mä kummempaa vaadi. Läheisyys ja se, ettei tapahdu oikeastaan mitään kummempaa, on parasta.

Viimeisimpinä viikkoina olen siis nauttinut pienistä. Ja olen tehnyt sen osittain tietoisestikin. Kai mä olen jotenkin kipujen keskellä tajunnut sen, että kivuttomista hetkistä pitää nauttia eikä vaatia itseltään aina sitä priimaa. Vapaa-ajankaan suhteen. Kun kivut ovat massiiviset, ilon täytyy löytyä sitäkin pienimmistä sirpaleista. Niistä onkin syntynyt reilun kahden viikon aikana melkoinen meri. 

Olen myös tuon ilon sirpaleiden meren kasvattamiseksi alkanut koota ympärilleni voimauttavaa musiikkia, jotta iloa, voimaa ja jaksamista saisi jo muutamastakin minuutista. Nuo biisit luovat mulle uskoa itseeni ja muistuttavat välillä hiljentämään tahtia. Olen tanssinut ja hymyillyt niiden tahtiin. Täysin spontaanisti. Siitäkin olen nauttinut.

En ole poissulkenut onnestani huolimatta pientä realistia itsessäni. Tiedän, että syksy tuo tullessaan varmasti niitä huonompiakin hetkiä ja mielessä punaisina välkkyviä deadlineja. Kuitenkin ajattelen, ettei elämässä tärkeintä ole suojautua myrskyiltä, vaan oppia tanssimaan sateessa. 

Ihania syksyn kuulaita värejä teillekin! <3

~ Roosa ~ 

Viikon biisi: Kiitos ei ole kirosana

Pelkään että ihmiset on laitettu liikkumaan, 

Kiirehdi kiirehdi ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan 

Pelkään että kaikki tähtää sokeesti vaan tulevaan,

 Mun nuolet ei lennä sinne asti 

Mä heitän leivän kerrallaan 

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo, 

Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo 

Me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa, 

Joten rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt 

Uskot kohtaloon tai et, se on ihan sama kunhan ajattelet, 

Tää sekunti itsensä kantakoon, se on kaiken aa ja oo 

Mut jos tuijotat vaan yhtä puuta koko metsä voi kadota, 

Mut jos sä näet vaan metsän et ehkä huomaa puuta hienointa 

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo, 

Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo 

Me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa, 

Joten rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt

Haloo Helsingin löysin joskus vuoden 2011 paikkeilla. Biisi, mihin tartuin oli silloin Kuule minua. Mielestäni bändin levyt, sovitukset ja sanoitukset paranevat vuosi vuodelta. Elli on selkeästi kehittynyt sanoituksien tekemisessä. Bändi on myös mielestäni ihan priimaluokan livebändi Suomessa. Jos ette ole heidän keikoillaan käyneet, hopihopi niin kuin olisitte jo!

   Tämä biisi on ehkä uusimman levyn parhain, myöskin levyn nimikkobiisi on todella upea. Mutta tämä biisi kertoo mulle jotenkin siitä, kuinka me kulutetaan itsemme helposti loppuun. Myöskin siitä, kuinka helposti vahingoitamme toisiamme.
   Mä itse perfektionistina haluan tehdä kaiken just eikä melkein. Mulle ei kelpaa ihan jees tulos vaikka koulutehtävissä, haluan antaa kaikkeni. Siinä samalla yritän olla hyvä kaveri, ystävä, lapsi ja isosisko. Kun näiden kanssa sählää elämäänsä eteenpäin, välillä on aika tyhjä takki. Viime keväänä koin etenkin todellista riittämättömyyden tunnetta. Mulla oli sikapaljon koulujuttuja niskassa, kun olin menossa viikonlopuksi perheen luokse, yritin saada niitä pois alta ja kotona alle 48 tunnissa huomioida pikkusisaruksia ja nähdä kavereitakin. Usein paluujunassa koin huonoa omaatuntoa siitä, että nyt jäi jommat kummat - perhe tai ystävät - ihan liian vähälle huomiolle. Usein yksiössäni itkin, etten mä millään riitä. 
   Sitten juttelin äidin kanssa. Tai oikeastaan riitelimme jostain asiasta puhelimessa, en muista tarkalleen mistä. Olisiko ollut, että mä olin pahoittanut Jämsässä mieleni, kun olin hoitanut sisaruksia viikonlopun (porukat oli Treella) ja kotiin tultua iskä oli huomauttanut jostain roskista lattialla (?). Jotenkin siinä riidan aikana sit hanat aukesi ja tämä riittämättömyyden tunne tuli ilmi. Kai siinä molemmat jotenkin hokasi, kuinka rankkaa tää mun opiskelu ja poismuuttaminen on ollut perheessämme kaikille. No, asia saatiin sitten käsiteltyä onnellisesti loppuun. 
   Jotenkin tuon keskustelun jälkeen ja ekasta opiskeluvuodesta selviytyneenä (halleluja) sitä on oppinut ottamaan päivän kerrallaan. Joskus pelkästään tunnin. Olemaan murehtimatta yhä vähemmän turhista. Tekemään to do-listalta yhden jutun kerrallaan. Nauttimaan pienistä hetkistä. Ja olemaan riitelemättä turhista.
   Sitten toiseen biisin pääpointeista: toisten ihmisten unohtaminen. Me ihmiset ollaan niin tosi hyviä pahoittamaan toisen mieli milloin mitenkin. Sanoin tai teoin. Jotenkin se, että asuu suht kaukana perheestä, sukulaisista ja ystävistä tekee sen, ettei sitä vähäistä yhteistä aikaa halua käyttää turhaan riitelyyn. Ja mitä tulee kouluprojekteihin...meitä on todella moneen junaan. Me halutaan eri asioita ja erityistaidotkin on niin erilaiset. On vaan pakko oppia tekemään kompromisseja. Useamman kerran kuin viidesti. On opittama joustamaan ja keskustelemaan (edes hieman) sivistyneesti. Välillä tulee erimielisyyksiä ja riitoja. En sano sen olevan ihme, meidän luokallamme kun ainakin on yli 20 erilaista persoonaa. Kuitenkin sitä itse niin toivoisi, että osaisi ainakin itse näkemään itsessään ja toisessa samanarvoisen ihmisen. Erilaiset mielipiteet ei tee meistä kenestäkään vähempiarvoista. 
   Joten todellakin aion ottaa elämän jatkossakin askel kerrallaan (yritys on ainakin kova!) ja oppia virheistäni ja ymmärtää, ettei kukaan meistä ole täydellinen. Virheet kuuluu elämään. Samoin erilaisuus. Me kaikki olemme samaa ilmaa ja tuhkaa. Ei siis ole syytä osoittaa toista sormella ennen kuin on katsonut itse itseään peilistä. 

Hyvää viikonloppua kaikille! Tää pakkailis huomenna kamansa, palauttais avaimensa ja lähtis monta oppia ja muistoa rikkaampana takaisin Ylivieskaan. Kesätyöt siis viittä vaille paketissa. Ensi viikolla kohti Jämsää ja ahkerampaa blogin päivittelyä. Nyt onnellinen, mutta leireistä väsynyt Roosa kiittää ja kuittaa!

~ Roosa ~

Viikon biisi: Kuka tahansa kelpaa

Kun mä tulen kiinni sinuun

 Arkuuteni kaikkoaa 

Olen vastarantaan ripustettu viiri voitokas 

Joka heilahtelee itsevarmasti 

Kun sä tulet mua vasten 

Aika tahtoo pysähtyä 

Olet lautta ilman lautturia 

Ja usvan keskellä 

Linnut väistyvät 

ja kalat myös 

Kuka tahansa kelpaa 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä leveät haaveet 

Yhtä raikas mieli 

Kuka tahansa riittää 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä kevyet pelot 

Yhtä vahva totuus 

Kun me tehdään yksi rakkaus 

Kun me tehdään pyhä hetki 

Olen kasvotusten kanssasi 

Ja pidän silmät auki 

Koska kauneutemme vaatii niin

 Kuka tahansa kelpaa 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä leveät haaveet 

Yhtä raikas mieli

 Kuka tahansa riittää

 Jos sillä on sun nimi 

Yhtä kevyet pelot 

Yhtä vahva totuus 

Sä olet ainutkertainen 

Niin varmuudella tehty 

Mä etten tohtis luomistyötä kyseenalaistaa 

Sä olet viilto seinämaalin täydelliseen pintaan 

Se virhe jonka arvokkuus on mittaamaton 

Kuka tahansa kelpaa 

Jos sillä on sun nimi 

Yhtä leveät haaveet 

Yhtä raikas mieli 

Kuka tahansa riittää 

Jos sillä on sun nimi

Yhtä kevyet pelot

Yhtä vahva totuus 

Kuka tahansa kelpaa 

Kuka tahansa kelpaa

Oon muutamaankin otteeseen taannoin kirjoitellut blogissa siitä, miten mua ahistaa, kun en seurustele.En edelleenkään seurustele, eipä ole kävellyt sitä oikeaa vastaan. Tää biisi tais tulla radiosoittoon reilu vuosi sitten, ellen ihan väärin muista. Jotenkin se sykähdytti mua heti. Ja  loi samalla uskoa tulevaan.

   Oon teinistä asti ajatellut, että sitten kun mä alan seurustella, suhtaudun siihen vakavasti. Mä en ole koskaan ollut sellainen vaihdan miehiä kuin sukkia -tyyppi. Mä myönnän ehkä hieman naivistikin, että haluan sen toisen kuolemaan saakka siihen rinnalle, en muutamaksi kuukaudeksi tai vuodeksi. Haluan toisen loppuelämäksi.

   Ehkä tämä naivi ja yltiöromanttinenkin ajatusmaailma tulee siitä, että omat vanhemmat on pitäneet yhtä vuodesta -89, vaikka naimisiin menivätkin vasta paljon myöhemmin. Mä olen nähnyt, miten arjen kaaoksesta huolimatta omat vanhemmat saa asiat hoidetuksi ja samalla huomioitua toisensa. Vasta viime vuosina porukat ovat alkaneet käydä viikonloppureissuilla kahdestaan - muuten me lapset ollaan oltu mukana. Mä olen nähnyt arjen rakkautta, en ruusun terälehtiä kylpyammeessa. En itsekään haaveile tulevaisuudessa moisesta ylellisyydestä. Tietysti niitä tähtihetkiä tarvitaan, mutta tärkeämpää on huomioida toinen arjessa. Lähteä kauppaan ja tankata samalla auto, ettei toisen tarvitse sitä kiireessä aamulla tehdä ennen työkeikkaa. Tai sitten tyhjentää se pyykinpesukone, minkä toinen on laittanut päälle aamulla töihin lähtiessään. Asettaa toiselle tyyny pään alle, ennen kun sen pää retkahtaa tv:n äärellä torkkuessa. Ottaa siinä samalla se illan aikana puoliksi juotu viinilasi pois kädestä, ennen kuin sohva ja matto on pilalla. Hakea ehkä myös ne villasukat. Tällaista rakkautta minä olen nähnyt. Sellaista rakkautta minäkin haluan vielä joskus kokea.

   Mutta jos mennään takaisin siihen, mitä tää biisi mulle toi soidessaan...Se toi sen varmuuden, että hyvää kannattaa odottaa. Enää en oo niin masentunut ja kärsimätön. Kuka tahansa kelpaa, kunhan sydämet lyö samaan tahtiin. Kunhan löytyy niitä yhteisiä päämääriä. Pelkoja, jotka eivät toisen ansiosta nouse taivaisiin. Vahva luottamus.

Ja  kunhan on toisen nimi kohtalon karttaan kirjoitettuna.  

Tiedän - se on aika paljon vaadittu. Mutta uskon, että sen on mahdollista toteutua.

~ Roosa ~

Viikon biisi: Blaablaa (en kuule sanaakaan)

Aseman, kulmalla jätkät päätä aukoo 

Ja mä nään, kun niiden suut on täynnä vaahtoo 

Pikku raukat huutaa niin (tosissaan) 

Harmi vaan en kuule (sanaakaan) 

Kun fiksut jätkät päätä aukoo

 Paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan

 Moi, teille kaikille 

Senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan (blaa blaa blaa) 

Blaa blaa blaa Blaa blaa blaa 

Sen kun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan 

 Pätemään, kun tyypit kaupungilla alkaa 

Yritän, vaan olla herrasmies ja hiljaa 

Raukat koittaa hengissä (pysyä)

 Olla viilee oikeessa (jengissä) 

Taas fiksut jätkät päätä aukoo 

Heeei 

 Paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan 

Moi, teille kaikille 

Senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan 

Joo mä tajuun, et on rankkaa 

Kun niin kauheesti pelkää mitä käy jos muut ei tykkää 

Paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan 

Moi, teille kaikille 

Senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan (blaa blaa blaa) 

Blaa blaa blaa 

Blaa blaa blaa 

Sen kun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan 

Blaa blaa blaa

Tänä keväänä ilmestyi albumi, josta varmasti kaikilla on joku mielipide (joka kaikkien muiden on myös kuultava). Kyseessähän on tietysti Antti Tuiskun albumi En kommentoi. Heti ensimmäisestä sinkkulohkaisusta #Peto on irti, pystyi päättelemään sen, että nyt on Tuiskun poika vaihtanut genreä ihan kokonaan. Jotkut vihasivat, jotkut rakastivat. Itse kuulun siihen sakkiin, joka rakastui täysin.

   Olen aina pitänyt Antti Tuiskun musasta - sieltä alkumetreistä saakka. Kuka kolmosluokkalainen tyttö ei olisi vähän ihastunut nuoreen pop-laulajaan? Yläasteella tosin Antti Tuisku heitettiin suoraan roskakoriin, eihän siitä nyt mitenkään voinut tykätä. Lukiossa kaivoin kuitenkin tuon upean laulajan sieltä, minne sen olin viskannutkin ja päätin, että enää en piilottele fanitustani, jos siitä Tuiskusta tulee joskus puhe.

   Muutama levy jäi kuitenkin yläasteella kuuntelematta. Muutamalta levyltä tiedän vain radiohitit. Muutama levy puuttuu hyllystä kokonaan. Edellinen albumi, Toisenlainen tie, tuli kuunneltua ainoastaan Spotifyn kautta. Nyt kuitenkin tämä uusin levy löytää varmasti tiensä levyhyllyyni.

   Syy tämän biisin valitsemiselle oli toisaalta vaikeaa ja toisaalta helppoa. En ole hirveästi uusinta levyä kunnellut, joten valitseminen oli sitä kautta haastavaa. Kuitenkin halusin liittää musavideon postaukseen mukaan, joten biisivalinta jäi kahteen sinkkulohkaisuun. Ensimmäinen oli #Peto on irti ja toinen tämä Blaablaa (en kuule sanaakaan). Olisin hyvin voinut valita myös #Peto on irti. Valitsin kuitenkin tämän Blaablaan.Siihen on syynsä.

   Ei ole epäilystäkään siitä, ettei Antti olisi tehnyt vuoden kovinta suomenkielistä pop-albumia. Ja ei, mielestäni hän ei ole vaihtanut genreä. Tuisku on vain halunnut tuoda jotain uutta ja kiehtovaa suomipopin maailmaan. Antista on liikkunut koko hänen uransa aikana monenlaista juttua. On niitä uskollisimpia faneja ja sitten niitä, jotka haluaisivat hänen painua maan alle. Kuitenkin Tuisku ei  enää anna niiden pahimpien kommenttien haitata elämäänsä. Ihailen sitä, miten tämä artisti uskalsi repäistä ja lähteä tekemään jotain täysin uutta. Monien haastattelujen mukaan hän oli omalla tavallaan kyllästynyt siiden balladipoppiin mitä hänen tuotantonsa oli ollut 10 vuotta. Hän ei halunnut jäädä riviartistiksi, vaan mennä eteenpäin, raikastaa suomalaisen popin kenttää. Tämä kipale kertoo hyvin tästä valinnasta: Antti ei aio välittää negatiivisista kommenteista, vaan kulkea omaa tietänsä. Ei esittää mitään, vaan olla 100% sitä, mitä hän on - hyvä Antti!

   Ehkä myös meidän kaikkien pitäisi oppia huonoimpinakin päivinä luottamaan itseemme. Sinä ja minä kyllä riitämme juuri sellaisina kuin olemme. Aivan varmasti.

Tällä selitykselläni en halua käännyttää ketään Antti-vihaajaa, jos teissä lukijoissa joku sellainen on. Minä olin myös aluksi kauhuissani tästä uudesta tuotannosta. Sitten kuuntelin muutaman kerran sinkut läpi ja löysin niistä jotain, mihin rakastuin. Jokaisella on oma mielipiteensä Tuiskusta ja hänen musiikistaan, ja niin saa myös olla. Tärkeintä olisikin vain kunnioittaa toisen välillä rohkeitakin valintoja. Minä teen niin, toivottavasti tekin.

~ Roosa ~

Ps. Muistakaa, että Antinkin mukaan musavideot on tehty tarkoituksella kieli poskessa - älkää siis ottako niitä turhan vakavasti! ;) Ja Bloggerilla taas ongelma, kun ei anna vaihtaa suurempaan fonttiin. Koittakaa kestää, jos ensi postaukseen jo onnistuis normaali fontti!

Viikon biisi: Whoever said

Whoever said you couldn’t do it, whoever said you couldn’t change the world
Whoever said you’d never make it, whoever said it was impossible
We bout to do it right now, now, now….

Change the pace up, shake the place up, wake yaself up, right now
Switch the pace up, keep the pace up, wake yaself up

Goes little by little, minimal, who stole my pride, criminal
When my back’s been turned subliminal and I got no words, syllable
I look back when I stood up tall, had my name mapped on the wall
No one ever came, no one said it before, we go through it, we all fall
Who told me to believe the lies and, who said no one hears my cries and
Who was it made you die inside like a fallin soldier behind enemy lines and
Who was it that betrayed my trust and it cuts so deep I could self-combust
Who was it that told me that, I’ma take it back

You don’t even know how strong you are, you don’t even know you’re popular
When a man that was sent down went down, got blazed went back up and he touched the bar
He said with faith like mustard seeds, mountains move and that must mean we
Have the power to tower above all the cowers, trust me B

I see you goin through it, I know where you are
To me you’re like a diamond, no, a shooting star
Yea, and stars are meant to shine
We got a full house here tonight but none two of a kind
Everybody’s different, perfectly made
Example of perfection, hammocks in the shade
So get up, shake off your past
I’m telling you I got your back

Pistetääs vähän gospelia tähän väliin taas. Eikä ainoastaan sen takia, että tässä on yks maallisempi biisi välissä, vaan ihan siksi, koska tää on mulle tosi tärkeä kipale. 

   Tää biisi sopii tosi hyvin mun moneen elämäntilanteeseen. Kun mä synnyin, ei tiedetty, kävelenkö koskaan. Ei tiedetty, kasvaako mulle tukkaa juuri nimeksikään päähän. Hämärän peitossa oli myös se, voinko käydä kouluni normaalissa perusopetuksessa.

   Vanhempana mua kiusattiin, sain tuntea, miltä tuntuu kun ei ole yhtään mitään. Uskoin valheisiin. Lukiossa ollessani toisella luokalla muutamat opettajat epäilivät vieläkin, pystynkö kirjoittamaan ylioppilaaksi kolmessa vuodessa plus saamaan sen lukion päästötodistuksen. Olin ekavuodesta yhden jakson verran siellä sairaalassa ja kursseista jäljessä. Mulle suositeltiin opintojen venyttämistä 3,5 vuoteen. Vain äitini, oponi ja minä itse uskoimme siihen, että voisin suorittaa lukion & kirjoittaa ylioppilaaksi varmasti 3 vuodessa.
   P*skat kaikelle. Mä opin kävelemään 1,5 vuoden iässä, vähän myöhemmin kuin muut ikäiseni, mutta opinpa kuitenkin. Mulle tuli tukkaa niin paljon ja paksusti, että voisin milloin tahansa lahjoittaa puolet siitä kaikille maailman kaljuille ihmisille. P*skat kouluepäilyksille - mä kävin normalin perusopetuksen, menestyin hyvin ja olin opettajien mukaan mallioppilas. P*skat lukiohenkilökunnan epäilyksistä, mä painoin kaasua ja suoritin opinnot ajallaan hyvin arvosanoin ja painoin lakin päähän 1.6.2013. Ylpeänä saavutuksestani.

   En päässyt heti jatko-opintoihin. Se satutti ja ärsytti. Mutta kohtalolla oli sormensa pelissä tässäkin jutussa. Opettavaisen välivuoden jälkeen menin uudella ja vahvemmalla päättäväisyydellä pääsykokeisiin Ylivieskaan. 300 km siihen ilmansuuntaan, mihin en ikinä ennen ollut ajatellutkaan lähteväni opiskelemaan. Menin, tajusin et tää on sitä mitä haluan, näytin mistä tää nainen on tehty ja pääsin sisään unelmieni kouluun!

   Nyt tää LZ7:n kappale muistuttaa mua kuluneesta kouluvuodesta. Olin varma, että vähintäänkin kuolisin. Mutta jokin pieni toivon kipinä huusi mulle käheellä äänellään aina epätoivon iskiessä: Sä pystyt siihen! Ja mä pystyin. Kun opinnot löi päin kasvoja, mä löin takaisin, suljin Bloggerin, laitoin Wordin laulamaan ja palautuslaatikot naksumaan. Nyt pystyn melkein onnittelemaan itseäni - yhtä esseetä vaille valmista! Huomenna mä lähden Jämsään, pidän parin päivän lukuloman ja alan sitten uudella draivilla kirjoittamaan etiikkaa. Kyllä tää vielä valmiiksi tulee! Palkinnoksi voin päivitellä blogia  pari viikkoa tiuhempaan tahtiin ennen kesätöiden alkua.

Sanonkin sulle: Älä koskaan anna toisten epäilyksien tuhota sun elämääsi ja unelmiasi. Sä elät vain kerran - usko unelmiisi, pieniin suuriin toiveisiin. Elä ne todeksi. Ja kun toiset sanoo, ettet sä pysty siihen, näytä muille ja ennen kaikkea itsellesi, että todellakin pystyt!

~ Roosa ~

Viikon biisi: Never alone

 May the angels protect you
Trouble neglect you
And heaven accept you when its time to go home
May you always have plenty
Your glass never empty
And know in your belly
You're never alone

May your tears come from laughing
You find friends worth having
With every year passing
They mean more than gold
May you win but stay humble
Smile more than grumble
And know when you stumble
You're never alone

Never alone
Never alone
I'll be in every beat of your heart
When you face the unknown
Wherever you fly
This isn't goodbye
My love will follow you, stay with you
Baby, you're never alone

Well I have to be honest
As much as I wanted
I'm not gonna promise the cold winds won't blow
So when hard times have found you
And your fears surround you
Wrap my love around you
You're never alone

Never alone
Never alone
I'll be in every beat of your heart
When you face the unknown
Wherever you fly
This isn't goodbye
My love will follow you, stay with you
Baby, you're never alone

May the angels protect you
Trouble neglect you
And heaven accept you when its time to go home
And when hard times have found you
And your fear surrounds you
Wrap my love around you
You're never alone

Never alone
Never alone
I'll be in every beat of your heart
When you face the unknown
Wherever you fly
This isn't goodbye
My love will follow you, stay with you
Baby, you're never alone

My love will follow you, stay with you
Baby, you're never alone

Tätä biisiä kuuntelin tasan kolme vuotta sitten, juurikin näin illasta. Tämä biisi vaan putkahti jostain silmien eteen Youtubesta. Ajattelin jo silloin, että onpa kaunis ja koskettava biisi. Tuolloin päätin, että tämä olisi se biisi, minkä linkkaisin rakkaan ihmiseni Facebook-seinälle. Sitten joskus kaukana tulevaisuudessa, kun joku läheinen sattuisi kuolemaan. En olisi ikipäivänä osannut arvata, että tekisin sen jo seuraavana päivänä. Tuona kyseisenä kuulaana kevät-iltana rakas ystäväni nukkui pois.
   Vaikka ystäväni kuolema tapahtui äkkiarvaamatta ja aivan liian aikaisin, olen kiitollinen kaikista niistä 6 vuodesta, jotka saimme yhdessä kokea. Tämä päivämäärä tulee aina merkitsemään minulle loputonta ikävää menetettyä ystävää kohtaan. Mutta samalla tiedän, että ilman tuota kolmen vuoden takaista päivää en olisi ikinä päässyt näin pitkälle elämässäni.

Terveiset taivaiseen!

~ Roosa ~

Viikon biisi: Pallomerimies

Heti alkuun kerrottakoon, että on taas ollut ja tulee olemaan selaiset 5 viikkoa edessä että oksat pois. Sen takia nää puoliksi valmiit biisipostauksetkin on jääneet lojumaan luonnoksiin. En kuitenkaan ota stressiä, näitä tulee silloin kun ehdin. Tässä kuitenkin seuraava!

Lapset saavat kyllä tulla,
syliin suureen juoskaa.
Saako tulla hänkin
jolla parta jo kasvaa?

Valtakuntaan pääsee
kun on lapsen kaltainen.
Entä jos ei ole sielu
enää puhtaan valkoinen?

Viattomuuden vaatteet ovat jääneet pieniksi

Kuinka olla pallomerimies, karkkibussikuski, rakkauden kuriiri,
jos ei linnakkeensa huipulla villinä liehu laupeuden viiri.
Saanko olla karusellikundi, hiekkalinnan herra, käpylehmäfarmari?
Kuinka nuhjuiseen sydämeen löytyy lapsen kaltainen sankari?

Sama vanha sielu on
mutta viattomuus puuttuu.
Miksi usko aikuisen
analyysiksi muuttuu?

Isä tahdon tietää
onko mahdollista,
samaistua poikaan
lapsuuskuva-albumissa?

Viattomuuden vaatteet ovat jääneet pieniksi

Kuinka olla pallomerimies, karkkibussikuski, rakkauden kuriiri,
jos ei linnakkeensa huipulla villinä liehu laupeuden viiri.
Saanko olla karusellikundi, hiekkalinnan herra, käpylehmäfarmari?
  Kuinka nuhjuiseen sydämeen löytyy lapsen kaltainen sankari?

Ei viattomuus ole kuollut.
Jos liekehtimään syttyy,
uskon kipinää

Kuinka olla pallomerimies, karkkibussikuski, rakkauden kuriiri,
jos ei linnakkeensa huipulla villinä liehu laupeuden viiri.
Saanko olla karusellikundi, hiekkalinnan herra, käpylehmäfarmari?
Kuinka nuhjuiseen sydämeen löytyy lapsen kaltainen sankari?

Lapsen kaltainen sankari.

Gospelmusiikki kuuluu mun elämään lähes yhtä vahvasti kuin kaikki muukin "maallinen" musiikki. Siksipä biisikatsausten joukkoon olen päättänyt sulauttaa pari gospelmaailman helmeäkin! Idän ihmeistä en  alunperin pitänyt yhtään. Oudon menevää, pirtsakkaa ja persoonallista musaa mun makuun. Sitten Idärit julkaisivat ensimmäisen kunnon pitkäsoittonsa ja Pallomerimiehen - olin fani ja myyty heti ensi tahdeista lähtien! Idärit tekee niin hienoja sovituksia ja niiden laulujen sanoituksen on vaan niin kekseliäitä. Hatunnosto! Harmi, kun bändin tulevaisuus on vähän usvan peitossa - se jäi ainakin hyvin pitkälle ja määrittämättömälle tauolle marraskuussa MNF-festarien jälkeen.

   Mutta takaisin Pallomerimieheen. Kuka kaipaa joskus lapsuuttaan? Sitä, että kun olit niin aito, naivi ja avoin maailmalle? Kun mielikuvitusta riitti. Mikään ei ollut hirveän vakavaa. Kun me vanhetaan, se lapsen luonne tuppaa vähitellen häviämään. Siitä ei tunnu saavan enää kiinni. Vaikka kuinka haluaisit olla karkkibussikuski tai käpylehmäfarmari. Miten saada se tunne ja elämäntapa takaisin?
   Mulle Pallomerimies kertoo siitä, että uskossa mä saan riemuita, itkeä ja nauraa, mutta myös olla keskeneräinen. Mä saan olla lapsi. Mä saan nolata itteni ja nauraa sen jälkeen hulluille ideoilleni. Tärkeää on pitää mieli avoinna. Usko on mysteeri. Sitä ei kuulukaan selvittää. Aikuiset haluaa kaiken tiedon, jos jostain tulee joku ongelma eteen se pitää heti ratkaista. Uskoa ja siinä piilevää salaisuutta ei voi selvittää. Sitä ei tarvitse selvittää. Se on musta niin hienoa. Mä saan olla just sellainen kuin oon, miettiä, pohtia ja kokeilla itsekseni ja yhdessä muiden uskovien kanssa. En saa ratkaistua mysteeriä, eikä mun tarvitsekaan. Mutta ehkä mä lopulta voin tätä tietä kulkiessa löytää sen viattomuuden ja puhtaan ilon, joka usein hukkuu arjen harmauteen. Mä voin todellakin olla hiekkalinnan herra. Karusellikundi. Pallomerimies. Ja se aitoudessaan ja hyväsydämisyydessään upein tyyppi - rakkauden kuriiri.

Nyt lähden kohti juna-asemaa ja Jämsää. Seuraavan kerran palailen taas kuvien ja vammaisuusjuttujen kanssa. Ihanaa pääsiäistä tyypit!

~ Roosa ~

Viikon biisi: Potentiaali

Kun virta vie sua mukanaan kaikkeuteen
Takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen

Jos sä vaalit sun pelkoo
Niin kuin farmari peltoo
Ja varot astumasta sinne missä se versoo
Elät puoliteholla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Jos sä haudot itsesääliä suurina määrinä
Niin et sä oot uhri
Ja maailma on väärässä
Elät vajareilla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Omaan mukavuuteen on helppo tuudittuu
Silloinkin kun pitäis kasvaa ja uudistuu
Kelaat samaa luuppii kunnes se jumittuu
Jumittuu, jumittuu
Kaikki seisovat aallot, jähmeät patsaat
Joita puolustat
Niihin voimasi satsaat
Ne on niin rakkaat
Pikku harhakuvat

Kun virta vie sua mukanaan kaikkeuteen
Takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen

Ja vaalit sun pelkoo
Niin kuin farmari peltoo
Ja varot astumasta sinne missä se versoo
Elät puoliteholla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Jos sä haudot itsesääliä suurina määrinä
Niin et sä oot uhri
Ja maailma on väärässä
Elät vajareilla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Reunan yli nojaten
Tyhjyyttä halaten
Rakkautta tuhlaten
Sydäntäsi avaten
Vitutusta uhmaten
Karsinasta karaten
Seuraava leveli on just sua varten

Sun mieles aavikol on jossain puutarha
Mis kaikki on mahdollista
Eikä mikään oo varmaa
Ja vaiks sä kynnät mielelläs
Sun pitkää suoraa sarkaa
Niin koita välil vierailla viidakos
Ja jos se on sulle tuntematon alue
Niin ilmankos

Sä vaalit sun pelkoo
Niin kuin farmari peltoo
Ja varot astumasta sinne missä se versoo
Elät puoliteholla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Jos sä haudot itsesääliä suurina määrinä
Niin et sä oot uhri
Ja maailma on väärässä
Elät vajareilla
Sen se susta kertoo
Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo

Takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen 
Kun virta vie sua mukanaan kaikkeuteen

Mä oon aina rakastanut varmuutta, valmiita suunnitelmia, sitä, että kaikki rullaa omalla painollaan. Maailmanloppu tulee, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan tai jos joku ulkopuolinen puuttuu siihen mun turvallisuuden ja pilkulleen suunnitellun arjen kuplaan. Yllättävät muutokset ei ole mun juttu. Ei sit ollenkaan. Siitä saa vain migreenin aikaiseksi. 

   Mun maailman riittää romauttamaan tietokoneen joutuminen huoltoon, jonkun asian peruuntuminen, muistitikun mystinen katoaminen, jonkun sovitun asian inhimillinen ja totaalinen "blackout" unohtaminen. Siinä missä joku muu toteaa: "Eti siellä muistitikulla ollut kuin muutama koulujuttu, okei on aika iso työ tehä ne uusiks, mutta onneks paulautuksiin on aikaa. Selviän tästä!" Roosa itkee, parkuu, huutaa, syyttää itseään, soittaa äidille, kuulee huutoa, että ihmisillä on pahempiakin ongelmia kuin joku muistitikun katoaminen ja lopulta joutuu ottamaan migreenin täsmälääkkeen. Saa siis aikaan järkyttävän kohtauksen ja haloon.

   Mä punnitsen myös vaihtoehtoja tosi paljon. Kaikki uusi ja tuntematon jännittää - niin kuin varmasti kaikkia. Mun on vaikea lähteä sieltä mukavuusalueelta ja kokeilla mihin voimat ja taito yltääkään. Yleensä se on vielä niin, että muille on itsestäänselvää, että mä hoidan homman kotiin ihan iisisti, mutta mä vapisen. Sit lopulta kaikki meneekin tosi hyvin.

   Näitä tilanteita on paljon, viimeisimpiä ovat tietysti muutto kauas sieltä tutuista, turvallisista ympyröistä, kokonaan uuden elämän rakentaminen tänne, kysymykset siitä, menenkö sinne opiskelijapippaloihin vai en...mutta joskus ihan tavallisinakin päivinä painavat kauppakassit huutavat, etten saa niitä kannettua kotiin. Mutta jokainen niistä on kulkeutunut kotia asti. Vaikeuksista huolimatta.

   Tämä Jukka Pojan biisi muistuttaa mua aina siitä, että sä et Roosa tiedä mitä menetät jos nyt jäät tähän paikoilleen kulkemaan tuttua rinkiä.  Entä jos sanoisitkin, että se sun unelma on oikeasti tavoittelemisen arvoinen? Sitä elää oikeasti puolitehoilla, jos vaan himmailee. Jos voit tehdä jostain koulutehtävästä paremman, miksi edes tyytyisit hyvään? Täydellinen ei tartte olla, mut olo on huimasti parempi, kun tiedät antaneesi kaikkesi. Pitää uskaltaa laulun sanojen mukaan halata tyhjyyttä, uhmata vitutusta, avata sydämensä - hypätä rohkeasti kohti jotain täysin uutta ja tuntematonta. Sillä koskaan ei voi tietää, millainen onni siellä odottaa, kun vaan jaksaa uskoa ja luottaa kykyihinsä.

~ Roosa ~

Viikon biisi: Kaunis, rietas, onnellinen

Tästä alkaapi tällainen biisi-postaussarja, jossa jokaisessa esittelen yhden biisin, joka on mua jotenkin erityisesti koskettanut. Kerron ja avaan myös enemmän tai vähemmän sitä, miksi kukin biisi on muhun kolahtanut ja mitä biisi mulle merkitsee. Tässäpä siis biisi nro. 1!

Sä oot kerran jo nähnyt, miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut, ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa
Niin mä voin luvata, et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja nyt, kun tanssitaan

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa
 

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen

Mun elämä on aina ollut milloin vamman ja milloin minkäkin asian vuoksi jonkin sortin taistelua. Taistelua, jossa uskoa omaan itseensä, elämään, muihin ihmisiin ja parempaan tulevaisuuteen on koeteltu. Joskus vähän kovemmalla kädellä, kuin ikinä olisi uskonut.

    Vajaa viisi vuotta sitten olin kahteen otteeseen erittäin kriittisissä ja äkillisissä suolistoleikkauksissa, joista hengen lähtö ei ollut kaukana. Melkeinpä katselin kuolemaa silmästä silmään. Kiitoksia yläkertaan päin on lähtenyt sen jälkeen useasti siitä, että olen vielä taivaltamassa elämänpolkujani eteenpäin. Maailma eikä elämäni romahtanut leikkauspöydälle muutamia vuosia sitten. Se on ihme. Enemmän kuitenkin noista elämääni muuttaneista leikkauksista tulen kertomaan syksyllä "vuosipäivän" koittaessa.

   Yläasteaika oli melkein kokonaan yhtä kiusaamishelvettiä. Yläasteen loppuaikoina ja lukion kahtena ensimmäisenä vuotena kaveerasin yhden mua muutamaa vuotta vanhemman tytön kanssa. Meillä oli aluksi oikeinkin mukavaa - ajattelin, että nyt mä olen viimein löytänyt sen todellisen sydänystävän. Aluksi meillä olikin oikein mukavaa ja ihanaa. Mutta sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä minulle annettiin sallittujen ja kiellettyjen puheenaiheiden lista. Puhuin tai olin puhumatta, tein tai olin tekemättä, aina kaikki oli väärin. Mitään en tehnyt oikein. Syy ei koskaan ollut toisessa, vain minussa. Minulla oli väärät mielipiteet, kaikki vääryys johtui minusta. Minut tallottiin tyystin jalkoihin, minun ylitseni ajettiin törkeästi. Narsistiystävyydestä toipuminen ei ollut helppoa, jouduin käymään ammattiauttajan luona keskustelemassa asista useampaan otteeseen. Vaikka jäinkin kiusaamisen ja narsistiystävyyden jälkeen raatona tien poskeen makaamaan, lopulta kuitenkin nousin, nostin pääni, pyyhin pölyt vaatteistani ja jatkoin eteenpäin. En kääntynyt kertaakaan taakse katsomaan. Enkä ole katunut.

   Ystäväni kuoli traagisesti epilepsiaan. Samaan tautiin, kuin mitä itse sairastan. Tein valtavan surutyön, enkä koskaan lakkaa ikävöimästä häntä. Mutta pahimman yli olen pässyt. Enää ei itketä niin usein, vaikka välillä ikävä tuleekin ja lyö. 

   Kaikkien näiden jälkeen on ollut vaikeaa uskoa, että olen kaunis, rietas, puhumattakaan onnellinen. Että nyt olisin vapaa tekemään ihan mitä tahansa. Mutta silti olen mennyt eturiviin bailaamaan Maata Näkyvissä -festareilla, Suomipop-festareilla, Himosareenalla jne. ja tunkenut ne tyhmät ajatukset syvälle pääkopan perukoille, en ole antanut niille valtaa. Kerta kerralta se on ollut helpompaa.

   Nyt voin jo sanoa, että pidän itsestäni. Olen kaunis. Olen vapaa tekemään mitä tahdon. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka hullulta näytän bileissä ja keikoilla bailatessa. Se, että ronskisti tiputtaa alussa niin hyvältä näyttäneen ystävyyden lattialle ja katsoo sen pirstoutuvan, ei pilaa loppuelämää. Se saattaa sattua aluksi (ja sattuukin), mutta se loppujen lopuksi kannattaa. Jokainen on sen arvoinen.  Kukaan ei saa talloa toista jalkoihinsa.

   Kaikkien noiden negatiivisten asioiden jälkeen minulla ei ole mitään menetettävää. Tai hävettävää. Vihdoinkin on minun vuoroni elää ja uskoltaa. Ja minä uskallan. Juuri nyt en näe rajoituskylttejä edessäni, ylipäätään mitään kauheaa ja masentavaa. Tie on avoin ja tilava kulkea. Niin ja lopulta tiedän, että kaikista tulevistakin haasteista ja vaikeuksista tullaan selviämään. Oikealla asenteella.

Iloa ja onnea ensi viikolle!

~ Roosa ~