Vamma osana arkea: Hampaat

Hampaista olenkin nyt lähestyvän leikkauksen johdosta kirjoitellut enemmänkin ja varmasti postauksia tulee tästä aiheesta pukkaamaan jatkossakin. Tässä postauksessa leikkauksen vaiheiden selventämisen sijaan kerron faktat mun hampaistosta ja esittelen luontaisen hammasvarustukseni, lisähampaat tarjoavan sillan/levyrakenteen sekä öisin käytössä olevan purentakiskon, joka estää narskuttelun. Osa tiedoista on varmasti tuttua, mutta on uuttakin tietoa joukossa - erityisesti kaiken selventävät kuvat.

Eli hampaita mulla on luonnostaan parisenkymmentä. Puuttuvia hampaita paljon, huonokuntoisia paljon, hyväkuntoisia pari, maitohampaita runsaasti ja rautahampaita vähemmistö. Tästä johtuu virhepurenta - huonosta hammaskalustosta (sekä CP-vamman tuomasta toispuolisuudesta).
   Lapsesta lähtien mua on hoidettu Jyväskylän keskussairaalassa, se on ollut siunaus. Alkuperäissuunnitelma oli saada uudet hampaat ensin 18 vuotiaana, sitten yo-juhliin, mutta lopulta suunnitelma siirtyi vajaalla viidellä vuodella eteenpäin. Kunnes mun terveydentilan takia päätettiin, että yritetään tehdä leikkaus toukokuussa 2016. Jos toinen leikkaus tarvitaan, tehdään se sitten mun opintojen jälkeen.
   Erikoishammashoitoja on takana siis jo parikymmentä vuotta. Niihin on mahtunut useita oikomishoitoja, monta laatikollista muotteja, ainakin 6 eri raudat, yöoikomista, irronneita rautoja, röntgen-kuvia, valokuvia, itkua, tuskaa, kyyneleitä, mutta myös kivoja ja tsemppaajia lääkäreitä sekä hoitajia. Hassua olla jo viimeisillä metreillä.
   Hammaskäyntejä oli lapsuudessa lähes kuukausittain. Sitten ne harvenivat lähinnä kontrolliskäynneiksi, jolloin odotettiin joko kasvua tai jotain muuta, jotta voitaisiin taas välissä oikoa. Nyt käyntejä on ollut muutama puoleen vuoteen, kontrollikäyntejä nekin. Joulukuusta toukokuuhun ja siitä eteenpäin käydäänkin taas useammin Jyväskylässä. Katsotaan, katsotaan. Nyt te sitten mietitte, paljonko hammashoidot mulle maksavat. Koska kuulun jo perussairauteni johdosta erikoissairaanhoidon piiriin, maksu on poliklinikkamaksun verran. Tällä hetkellä poliklinikkamaksut huitelevat n. 33 eurossa. Se on vähäinen maksu siihen nähden, mitä kaikkia kalliita erikoishoitoja mulle tehdään. Röntgenkuvat, oikomishoidot, muottien ottamiset yms. ovat oikeasti tosi kallista lystiä. Hallelujah, että erikoissairaanhoito on keksitty!

Nyt sitten näihin "apuvälineisiin". Kun puhun sillasta, tarkoitan muottieni mukaan tehtyä levykettä, joihin on kiinnitetty kaksi tekohammasta, jotka korvaavat puuttuvat yläkakkoseni (vasemman puoleinen). Se kiinnittyy kätevästi ja helposti suuhun metallisten pidikkeiden avulla. Laittaminen/poistaminen on tosi helppoa, eikä levy tunnu suussa mitenkään. Nyt mua vaan jännittää, kestääkö toinen yläkolmoseni siihen asti, kunnes korvaava hammasimplantti saadaan paikoilleen. Se kun on maitohammas ja kovasti kulunut. Paljoa kulutusvaraa ei ole jäljellä tuon sillan kiinnityksen kannalta. Hampaiden kulumisenkin kannalta tuleva leikkaus on välttävä.
   Läpinäkyvä muovirakenteinen purentakisko (kuvassa oikealla) on myös muottieni mukaan tehty. Siinä on koloset ylähampaille ja illalla teenkin vaihdon. Pistän tekarit muovirasiaan ja vaihdan tilalle tuon purentakiskon. Kisko siis kiinnittyy ylähampaisiin ja jättää alahampaani rauhaan yöksi. Rauhaisaa tosin yöllä ei niillä ole, mikäli katson tarkemmin purentakiskoani - olen melkoinen työmyyrä öisin. Hammaslääkärikäyntien välissä saan purtua ihan kunnon jäljet purukiskoon, niin että akryyliä saa lisätä kiskoon taas reippaasti. Kulumavaraa saa jättää mulle aina ihan kunnolla - hampaani kyllä hoitavat homman seuraavaan kertaan mennessä!  ;) Omalla tavallaan surullista, mutta huumoria on oltava mukana jottei ihan masennuta!

Kun mulla näitä erinäisiä "hampaiston apuvälineitä" on, vaativat ne tietysti omanlaisensa hoidon. Levykkeen ja purukiskon voi pestä ihan perukäsisaippualla aamuin illoin. Itse asiassa hammastahna & -harja ovat näille tosi huono vaihtoehto - ne eivät poista bakteereja tarpeeksi ja naarmuttavat. Lisäksi on suositeltavaa, että levyke & purukisko tehopuhdistettaisiin kerran viikkoon Corega tabs -puhditustableteilla. Kojeet mukiin, lämmintä vettä ja tabletti sekaan. Odota hetki ja puhdasta tulee! Noina hetkinä sitä tuntee ittensä kyllä ihan mummoksi. Coregaa kun tosiaan käytetään vain tekohampaille yms. Mutta ei se kyllä ikää katso, vaan käyttäjää. Mä oon kakskyt vee ja omistan omanlaisensa tekarit. 
   Täytyy kyllä myöntää, etten ole täydellinen hoito-ohjeiden noudattaja. Pesen kyllä kojeeni aamuin illoin saippualla tai Fairylla, mutta sitä Coregaa tulee käytettyä ehkä pari kertaa kuussa. Pitäis ottaa itseään niskasta kiinni tässä jutussa. Pitäis kehitellä itelle joku selkeä viikonpäivä, milloin noita puhdistustabletteja käyttää. Silloin ehkä homma luonnistuisi paremmin. 
   Laitan tarkoituksella kuvat lisähampaiden (rakkaalla lapsella on monta nimeä, ootteko huomanneet? ;) ) kanssa ja ilman tänne postauksen loppuun. Tosiaan, hyväksyn "oikean" hammasvarustukseni ja tekohampaani, olenhan niistä teille avoimesti kertonut. Harva on kuitenkaan nähnyt mua ilman tekohampaita. Se on mulle jotenkin arka ja tosi henkilökohtainen asia. Ajattelin pitää tämän koko hammaskaluston kuvaamisen-jutun mun omana, kunnes leikkaukset ovat ohitse (jota pelkään ihan järjettömästi, crazyä vai mitä?) ja uudet hampaat on suussa. Halusin kuitenkin jakaa nämä kuvat teille ja tuoda tämän osan esille vammastani. Tuntuu, että koko teksti on täynnä virheitä ja takeltelee hirveesti, kun mua on jännittää niin älyttömästi julkaista nämä seuraavat kuvat. Tämä siis vaati suunnatonta rohkeutta. Toivon, että osaatte arvostaa. 

 

Tässä minä siis olen. Jotenkin haluan nähdä itseni kauniina - olipa hampaita tai ei. Toivon, että hahmotan sen kauneuden vielä joskus kokonaan. 

~ Roosa ~

  

Vamma osana arkea: Kenkävalintoja ja pohjallisten teettämistä

Pidempään blogiani lukeneet ja etenkin edeltävää lukeneet tietävät, että jos jonkun materian ostamista ja sovittamista inhoan, niin kenkien. Kenkävalinnat tuovat ehkä konkreettisimmin vammani esiin lääkkeiden syönnin lisäksi.
   Uusien kenkien ostamisen tullessa ajankohtaiseksi (tarkoitan nyt lähinnä päivittäisessä käytössä olevia kenkiä, esim. tennarit, lenkkarit, talvikengät...) kenkien pitää täyttää ainakin seuraavat kriteerit, jotta ostamista tai edes sovittamista voi harkita:

A) Tukevuus. Jos kengät saa taitettua viiiteen kertaan ympäri tai kymmenelle korkkiruuville, voi ne huoletta ohittaa. Kengät eivät saa kuitenkaan olla ihan tönköt ja muovautumattomat. Jos kenkä taipuu vähän kummallekin sivulle yrittäessä kääntää sitä korkkiruuville, jämäkkyys on juuri passeli.

B) Mahtuuko tukipohjalliset? Tai ennen kaikkea - mahtuuko kengät jalkaan tämän jälkeen? Yleensä kenkien osto on aikamoista säätämistä kenkien alkuperäisten pohjallisten ja mun tukipohjallisten kanssa. Milloin täytyy ottaa alkuperäiset pois, milloin tukipohjalliset mahtuvat hyvin alkuperäisten päälle. Ennen vaikeuksia tuotti se, että pohjalliset oli liimattu kenkiin kiinni, niin sitten piti vetää mututuntumalla kaupassa, että nää on kyllä sopivat sitten, kun kotona saa otettua alkuperäiset pohjalliset veke. Nykyään annan paljon peukkuja sille, että pohjallisia ei enää juuri liimailla. Näin saa jo kaupassa soviteltua sekä kanssa ja ilman. Ei sitten tartte lähteä arvuuttelemaan, uskaltaako ostaa ja luottaa, että pienen fiksauksen jälkeen kenkien sopivan...

C) Nouseeko kanta? Tää on seuraava suuri kysymys, jos ollaan päästy edellisistä mannekiini-vaiheeseen saakka. Mulla kanta ei juuri saisi nousta. Se on ensinnäkin musta aina tuntunut keljulta ja mahdollisimman oikeanlaisen kävelyn turvaamiseksi olisi hyvä, että kantapäät pysyy turvallisesti kenkien sisällä. 

D) Estetiikka. Oishan se kiva, että kengät ois kivan näköiset ja mun tyyliset.

E) Hinta. Niin no....jos nyt kuitenkin unohdetaan!

Mun kenkien hinta liikkuu siinä satasen hujakoilla. Se tuntuu varmasti hurjalta niistä, joille kaupassa käy lähes mitkä popot vaan. Ja kyllä se vaan on niin, että laatu, kauneus ja halpa hinta ei mahdu samaan kategoriaan. 90 euroa mun tennareista olisi jo halpa hinta. Aika monta kertaa tulee ostettua tutustua liikkeestä Jämsästä, joten saadaan tingattua hintaa vähän alaspäin siihen satasen tietämille. Myyjät kun tietää mun taustat, ettei tää neiti mitä tahansa kenkiä voi käyttää! Yleensä nää tällaiset joka päivä käytössä olevat kenkulit menee mulla kaksi vuotta, kunnes on aika vaihtaa uusiin. Sit jos muutamalla lauseella ballerinoista yms. juhlakengistä, joita tulee käytettyä lähinnä kesäisin lyhyillä matkoilla ja juhlissa: tärkeintä on mahdollisimman hyvä tukevuus ja ettei kanta nouse. Pohjallisia en noissa käytä, joten tärkeää ois, ettei askel töksähtelis koko ajan ja et kengät pysyis jalassa. Hinta on yleensä 40-70 euroa.

 
Tänä keväänä tuli aika uusien tennarien. Noiden edellä mainitsemieni kriteerien vuoksi voitte ymmärtää, millaista tuskaa koen kenkäostoksista. Nykyään kenkäsilmä on kyllä kehittynyt sen verran, että jo vilkaisusta voi nähdä, kannattaako edes sovittaa. Onhan se silti semmonen pala kurkussa, kun tietää, et kaverit vois valita noi noi ja noi ja minä en voi edes harkita.
   Kuitenkin päätin tällä kerralla repäistä ja tilata netistä. Tammikuusa näin Tove Jansson -keräilylehdestä, millaiset Muumit 70-v juhlavuoden tennarit on tulossa myyntiin. Siis aivan ihanat! Olihan ne saatava. Jotenkin kun näin kuvan lehdessä ja vielä myöhemmin nettikaupassa, tiesin, että kenkä täyttää kaikki hyvän kengän kriteerit. Hintakin oli vain sen 100 euroa. Kahdesta kuosistakin oli helppo valita mun makuun olevat kengät. Ainoaa päänvaivaa aiheutti koko. Kenkäkokomuuntimella sitten päädyin 7 kokoon eli suomeksi numeroon 39. Koko mietitytti siis pohjallisten puolesta. Mahtuuko päälle vai ilman? Onko siltikin liian ahtaat jos alkuperäiset pohjalliset ois? Kuitenkin mulla oli jonkinlainen luotto, että kyllä se on se 7. Porukat tilasi nimpparilahjaksi ja iskä toi mukanaan hakiessaan mut Jämsään. Vedin heti jalkaan ja avot - täydelliset kaikin puolin, kuin tehty mulle!

Keskiviikkona eli itse asiassa eilen kävin Respectassa hakemassa mun uudet tukipohjalliset, jotka täytyy uusia vuosittain. Tunnen olevani etuoikeutettu kun oon saanut asioida siellä pienestä pitäen. Soitin maksusitoumuksen saatuani heti mun teknikolle, joka sanoi, että voi tehdä ne päällystystä vaille valmiiksi ilman mua, jos malli on edelleen sama. Olihan se. Teknikko sitten soitteli viime viikon lopulla, että pohjalliset ois valmiina sovitettavaksi, milloin voisin tulla? Mulla oli eiliselle hammaslääkärikäynti Jyväskylään, joten ehdotin onnistuisko silloin. Joukolla oli aamupäivä työhallityöskentelyä, mutta sanoi, että voisi sumplia asiat sillein, että voisin tulla 10.30 maissa sovitteleen. Näin mun ei tarttis tehdä uutta reissua vain pohjallisten takia. Kun menin sitten vastaanottoon ja ilmoitin, kenelle ois aika, tuntematon työntekijä toteaa koneelle katsomatta: "Joo, sähän oot Roosa?" Olin vähän hämmästyksissäni, mutta nyökyttelin sit siinä. Odottelin pohjallisten hienosäätöä teknikkoni työhuoneessa puolisen tuntia, sitten sovituskävely - jälleen kerran just eikä melkein. Siis sopivat kuin nenä päähän. Juteltiin vähän aikaa kuulumisista. Sitten hyvästely. Poistuessani vielä moikkaan sitä vuosien aikana tutuksi tullutta vastaanoton naista. Hän hymyilee ja moikkaa takaisin, ennen kuin astun ulos sateeseen. Voinko olla kiitollisempi? 

Se, että on n. 15 vuotta ollut sama teknikko, auttaa hirveästi. Kun Jouko on päässyt tekeen mulle pohjalliset siitä lähtien, kun oon ollu pikkutyttö, niin yhteistyö on kehittynyt tosi hyväksi ja lämpimäksi. Kun pohjallisten sovituksessa jostain kohti on painanut ja tuntunut epämukavalta, kukaan muu ei ole voinut sanoa mun puolesta, että ei oo hyvät ja mistä pitää säätää. Mun on pitänyt itse kertoa, noin 5 veestä lähtien. Kukaan muu kuin Jouko ei tiedä, kuinka mulla on herkkä tunto vasemmassa jalassa, miten helposti se kutiaa, jos pohjalliset joudutaan tekemän alusta alkaen kipsimallista mun jalkaan muokaten. Kuinka se jalan säpsähtely ja liikkuminen ei oo tahallista, että mä yritän se estää. Joten Jouko todellakin on tiennyt, mistä kohdista pitää jalasta kiinni yms., että työnjälki on mahdollisimman hyvää. Vaikka nyt ei enää tarvi kuin sovittaa ja hakea pohjalliset, niin silti jutellaan aina kuulumiset ja voin mennä Respectalle hyvillä mielin. Se ei oo sellaista pakkopullaa. Kyllä se asiakastyytyväisyys koostuu niin pienistä jutuista - esimerkiksi siitä, että sut tunnetaan jo vastaanotossa. ;)

Kuvissa siis uudet kengät, jotka SneakersnStaffin ja Karhun yhteistyötä. Kengät voi ostaa tällä tai Pikku Myy-kuosilla ainakin Beyond Storesta tai heidän verkkokaupastaan. En saanut heti korkkaamattomina kenkiä kuvattua, joten harmittaa, että kuvissa jo vähän likaa näkyvissä, vaikka käyttökertoja takana ehkä vain 5. Ehkä se näkyy vain tarkan bloggaajan eli itseni silmään! Pohjallisista myös kuvia (sori noi välit kuvien alla, en tiedä, mitä Blogger sekoilee). Vasemmassa pohjallisessa ne muokkaukset hemijalkaan. Eli erityisesti vasemman jalan sisäsyrjän holvi pitää olla  hyvin tuettu, sitten vielä vaivaseluun takia erottelu pottuvarpaan ja muiden varpaiden väliin. Lisäksi neljä varvasta tollasen "hyllyn" päällä. Viimeisenä keskellä jalkapohjaa tollanen pallura (en osaa näitä hienosti nimetä :D ), joka ohjaa jalkaa vielä oikeampaan asentoon. Oikeassa pohjallisessa ei oo mitään säätöjä, se on lähinnä tehty vain pariksi vasemmalle, että ois samantuntuiset pohjalliset. 

Anteeksi kilometripostaus, mutta musta nää kenkä- ja pohjallisjutut oli järkevää ujuttaa yhteen. Ne kun liittyy niin kiinteästi toisiinsa. Tajusin puolessa välissä, että tästä tulee älypitkä, mut en sit enää jaksanut eritellä omiin postauksiin. Kiitos, jos jaksoit lukea!

~ Roosa ~

Vamma osana arkea: pilleristin elämää

Joudun syömään epilepsian ja migreenin takia syömään päivittäinen estolääkkeitä. Lääkkeiden syönti on itselle jo niin rutiininomaista, että olen onnistunut jo miltei unohtamaan, miksi niitä syön. Ei vaan tule edes ajatelleeksi enää, että tämä lääke menee tähän ja tähän ja tuo tuota sairautta varten. Halusin kuitenkin teille lukijoille konkretisoida sen, paljon päivittäosiä lääkkeitä kuluu kahdessa viikossa.
   Trileptal on kulkenut matkassani epilepmsian diagnosoinnista lähtien, eli vuodesta 1999. Alkuvuosina lääkeannosta jouduttiin muutaaan otteeseen nostamaan, että oikea lääketasapaino löytyisi. Muutaman vuoden kuluttua se vakiintui 1,5 tabl.X2 annokseen. (siis 1,5 tablettia aamuin illoin)  Lukioiässä kun migreeninestoon oli melkein kaikki keinot kokeiltu, nostettiin Trileptal-annosta 2X2 annosmäärään, jos se estäisi näin myös migreenikohtauksia. Aluksi se näyttikin. Tepsivän, mutta sitten migreenit palasivat. Onneksi myös neurologi vaihtui...
...sillä uusi neurologi keksi alkaa kokeilemaan mulla Klotriptyl miteä migreenin estoon. Aluksi annos oli 1 tabletti iltaisin, mutta kuukauden kuluttua se nostettiin 1,5 tabl./ilta. Tämä määrä on tepsinyt ja pitänyt migreenikohtaukset suht hyvin loitolla. nyt migreenejä tulee ehkä muutama kuussa.

Puhuinkin, että syksyllä kun sairaanhoitopiiri ja neurologi vaihtuivat muuton myötä, uusi neurologi ja minä päätimme yrittää laskea Trileptalia. Tämä sen vuoksi, koska Klotriptyl mitestä tuntui olevan nin hyvä apu migreenikohtauksiin, että jos se estäisi ne kohtaukset kokonaan. Trileptal riittäisi näin vuosikausia tutulla 1,5X2 määrällä pelkkään epilepsian estoon. Puhuttiin myöskin, että jos vuosi sujuu hyvin tuolla pudotetulla lääkemäärällä, Trileptal voitaisiin purkaa minulta ehkä kokonaan poiskin.
   Reilu kuukausi sitten olin elänyt muutaman kuukauden syöden Trileptalia 1,5x2 ja Klotriptyl miteä normaalisti 1,5tabl/ilta. Huomasin kuitenkin itselläni oireen, joka hämmensi - toinen jalkani alkoi välillä sätkimään omituisesti. Sätkiminen oli hyvin pientä ja ukaan muu kuin minä sitä tuskin huomasi, mutta säpsähtely oli häiritsevää. Lähinnä jalkateräni saatoi sähköiskun lailla "säpsähtää" muutaman sekunnin mittaisen ajan. Ja ehkä toisen kerran mutaman minuutin kuluttua. Olin saanut pitkästä aikaa myöskin muutaman unihalvauksen. Migreeneitäkin oli tiuhaan, mutta se saattoi jhtua myös kiireisestä kouluarjesta. 

En kuitenkaan jäänyt kauaa odottamaan. Mietin nimittäin kuumeisesti, olivatko nuo jalan säpsähtelyt jotain hermostollista ja neurologista alkuperää, samoin liittyivätkö unihalvaukset aivosähkökäyrän poikkeamiin tms. Soitin sitten eräänä päivänä OYSiin neurologian poliklinikalle ja sairaanhoitaja selvitteli sitten asiaa neurologin kanssa. Magneettikuvaa ei kuulemma tarvinnut ottaa, mutta Trileptal pitäisi nostaa takaisin 2X2 annokseen. Klotriptyl mite pidettäisiin ennallaan.
Nyt oireet ovat hävinneet, eli jotain hermostollista perää oireeni varmaan olivat. Migreenitkin helpottivat jonkun ajan kuluttua nostosta. Lääkemäärän vakiintuminen veressä kun kestää jonkin aikaa. Harmittihan se, että haaveet koko Trileptalin purusta hajosivat, mutta mieluummin kuitenkin ilman outoja oireita ja pelkoa uusista epilepsiakohtauksista tms. 

Lääkkeitä menee siis jo päivittäinkin paljon, yhteensä 1218,75 mg, jos tarkkoja olla (kyllä, laskin laskimella). Yläpuolella näkyvässä dosetissa on kahden viikon lääkesatsi. Aika paljoltahan se näyttää, pakko myöntää. Tuossa kun ei ole muut lääkkeet, mitä käytän tarvittaessa. Eli migreenin kohtauslääkkeet ja jännityspäänsäryn kohtauslääkkeet. Ajattelin, että eiköhän nämäkin kuvat konkretisoi mun syömien lääkkeiden määrää tarpeeksi.
   Kyllähän sitä miettii varsin usein, miten mun maksa jakselee, etenkin pahimpina pilleripäivinä jolloin vedetään naamaan kaikki sallitut lääkemäärät päänsäryn helpottamiseksi. Viimekerralla maksa-arvot olivat kuitenkin kunnossa. Toivottavasti vielä vanhoilla päivilläkin! 

Täytyy myös toivoa, että jossain kohtaa tulevaisuudessa tapahtuis käänne parempaan ja lääkemääriä pystyttäis vähentämään edes jonkin verran. Mutta niin kuin vammaisen elämä yleensäkin, myös mun elämänpolku on tuntemattomia mutkia täynnä. Elämää ei voi ylipäätään käsikirjoittaa ennalta. Siispä jatketaan elämää näin ja otetaan vastaan tulevaisuus sellaisena kuin se on!

~ Roosa ~

Vamma osana arkea: päänsärky ja jumiutuminen

Mullapa näyttää näitä "juttusarjoja" syntyvän nyt jotenkin urakalla. Multa on pitkin tätä blogitaivalta kysytty yhtä kysymystä silloin tällöin. "Miten vamma vaikuttaa sun jokapäiväiseen elämään?" Yleensä on korostettu vielä sitä, että halutaan tietää, miten liikuntavamma (toispuoleinen CP, tunnetaan myös nimellä hemiplegia) näkyy mun elämässä. Olen yrittänyt siihen vastailla osaamiseni mukaan aina kun on kysytty. Ilmeisesti kuitenkaan en ole osannut avata näitä asioita tarpeeksi hyvin tai yksinkertaisesti.
   Joten tästä syystä päätin viedä tämän niin yksinkertaiselle tasolle kuin vain voin. En tarkoita tätä sillä, että pitäisin teitä lukijoita jotenkin tyhminä, kun ette ole välttämättä ymmärtäneet. Ehkä minun on pysähdyttävä miettimään sitä, etteivät nämä jutut ole niin helposti ymmärrettävissä vammattoman tai kenen tahansa muunkaan silmin. Enkä välttämättä itsekään aina pysähdy pohtimaan, että tämä ja tämä on vamman aiheuttamaa. Siksi aloitan tämän juttusarjan. Jokaisessa siihen kuuluvassa postauksessa esittelen yhden asian, jonka vammani on minulle mukanaan tuonut. Kerron myös, miten se näkyy joko jokapäiväisessä tai ainakin viikottaisessa elämässäni. Juttuja tulee olemaan sekaisin CP:n aikaansaannoksista hammaspuutoksien tuomiin ongelmiin. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki oireeni (CP, hammaspuutokset, epilepsia, sokeutunut toinen silmä...) ovat alun alkaen perussairauteni IP:n aiheuttamia. Mikään oireistani ei ole tullut jostain nurkan takaa sattumalta, vaan kaikki on palautettavissa perussairauteeni. IP:stä kaikki on lähtöisin ja siihen se myös kaikki palaa. Hahhah, kai on oikein käyttää uskonnollisia fraaseja vamman ilmaisemiseen? :D Mutta nyt ekaan aiheeseen.

CP-vammaa on monenlaista. Joillain CP vaikuttaa kaikissa raajoissa, osalla vain ylä- tai alaraajoissa. Minun CP-vamman muotoni on hemiplegia eli oireeni näkyvät siis vain toisella puolella kehoa,  vasemmalla. Vasen jalkani ja käteni ovat siis heikommat, lyhyemmät ja motorisesti hieman kankeammat/jäykemmät kuin oikean puolen käsi ja jalka. Hemiplegian tuomat oireet vaikuttavat ja näyvät monellakin tapaa elämässäni, mutta nyt esittelen vain yhden. 
   Jokaisella meistä menee välillä paikat jumiin. Täytyy laittaa joku hieromaan tai mennä itse hierojalle. Joskus voi havahtua myös siihen, että pitäisi venytellä. Vammattomalla ihmisellä kuitenkin venyttely on luullakseni pieni osa elämää, hyvinkin pitkään voi pärjätä venyttelemättäkin. Jumitilat niskoissa sun muuallakin voivat olla vammaisen ihmisen tilaan verrattuna pienehköjä ja syntyvät usein pitkän ajan kuluessa, jos venyttely ja taukojumppa on jäänyt useampia kertoja peräkkäin kuukausien aikana tekemättä.
   Kuinka tämä jumiutuminen näkyy ja tapahtuu sitten minun kohdallani? Mun pitää muistaa venytellä monta kertaa viikossa. Myönnän, että niin jää usein tekemättä. Ja sitten saattaa herätä siihen, että joku lihas kramppaa ja sattuu. Kun minä venyttelen, mikään 10 minuutin pikavenyttely ei paikkoja avaa. Venyttelytuokiot saattavat kestää hyvin tunnin verran, kun käyn jokaisen lihasryhmän huolellisesti läpi. Teen siis saman venytysliikkeen esim. takareiden venytyksen, kaksi kertaa vasemmalle jalalle ja kaksi kertaa oikealle jalalle. Yksitäinen venytysliike voi kestää minuutinkin, ennen kuin huomaan kireyksien edes vähän helpottavan. Siksi kun alan venyttelemään, varaan siihen aikaa tunnin verran. 

Hemiplegia tuottaa puolieroja. Jossain vaiheessa ennen korjausleikkausta, jossa toisen jalkani kasvurusto porattiin pois, jalkojeni pituusero oli huimat 2,7 cm. Sen huomasi ja se sattui. Korkausleikkauksen tarkoituksena oli vain lyhentää pituuseroa jalkojeni välillä, ei poistaa sitä kokonaan. Edelleen minun toinen jalkani on siis lyhyempi kuin toinen. Samoin vasen käsi on lyhyempi kuin oikea. Hartialinjani ei ole suora. Vasemman polven sisäkierto  ja oikean polven yliojennukseen meneminen aiheuttavat virheasennon lantiooni. Se taas vaikuttaa koko kropan asentoon. Voitte kuvitella varmastikin tuloksen - kropan asento on virheellinen. Ei ihme, että selkärangassa on lievää skolioosia. Polven virheasentoon kiinnitän paljon huomiota kun ten kuntosali- tai fysioterapiaharjoitteita. Tavoitteena olisi vahvistaa vasemman polven sisäpuolen lihaksistoa, että polven asento suorenisi. Täytyy olla tarkka, että liikkeitä tehdessään ohjaa polvea oikeaan suuntaan. Lisäksi pitää kiinnittää huomiota siihen, etten päästä oikeaa polvea yliojennukseen, ettei lantion ja näin ollen koko kropan asento muuttuisi virheelliseksi. Pystyn siis jossain määrin korjaamaan virheasentoni lähes kokonaan. Mutta kuinka moni, joka on syntymästään asti ollut virheasentojen vietävänä, jaksaa kiinnittää huomiota koko ajan kaikkiin virheasentoihin vaikuttaviin tekijöihin? En minä ainakaan. Jos miettisin kävellessäni, seisoessani kassajonossa tai tiskatessani sekä polvea, yliojennusta  ja lantion asentoa, tulisin hulluksi. Saa tulla koittamaan. Tärkeintä onkin, että nämä tiedostaa ja aina kun muistaa, korjaa asentoaan. Eritisesti voimaharjoitteissa. Koska kun lihakset vahvistuvat, virheasennotkin vähevät. Eivät varmasti katoa kokonaan, mutta helpottuvat.

Näin pitkällä alustuksella päästäänkin sitten itse hemiplegian tuoman virheasennon aiheuttamaan ongelmaan - jumiutumisista aiheutuvaan särkyyn. Kun kärsii viheasennosta ja puolieroista, kroppa jumiutuu herkemmin, nopeammin ja pahemmin. Joskus (niin kuin minulla nyt) jumit ovat sitä luokkaa, että ne näkyvät päänsärkyinä. Erityisesti niskan ja kallonpohjan lihasten sekä leuan lihaksiston jumit tuovat minulle niin kovia päänsärkyjä, että olen monesti aiemmin joutunut ea-käynnille. Lääkkeenä olen saanut sitten piikin lihasreleksanttia ja tulehduskipulääkettä. Nykyään minulla on reseptit sekä lihasreleksantti Norflexiin, että tulehduskipulääkkeeseen Voltareniin. Niitä voi sitten ottaa tarpeen tullen, jos jumit johtavat kovaan päänsärkyyn. Lääkkeillä lihasten pitäisi rentoutua ja pääkivun hävitä. Vuoden sisällä olen kuitenkin joutunut ottamaan lääkkeitä miltei viikottain. Kaksi viikkoa sitten jumit alkoivat olla sitä luokkaa, että päänsärkyjä tuli päivittäin. Kun olin reilun viikon syönyt joka päivä Norflexia ja Voltarenia tuloksella ja tuloksetta, soitin lääkäriin. Entinen neurologini Jämsässä antoi about 1,5 vuotta sitten kortisonipiikit niskaan, kun tilanne oli samanlainen - kivuttomia päiviä ei juuri ollut. Kun hän oli niitä antanut 3 kertaa 2-4 vikon välein, niskajumit hävisivät ja turhat päänsäryt lähtivät. Niinpä eilen minä marssin sitten Ylivieskan terveyskeskukseen lääkärille, josko antaisi uudestaan piikit kortisonia mun niskaan  Ja voi autuus, mä tunsin miten veri lähti liikkeelle! Niska ja kallonpohjan lihakset eivät tunnu enää kuin sinne olisi asennettu muutama rautakanki. Päätäkään ei ole tänään särkenyt. Jippii! Parin viikon päästä aion mennä hakemaan vielä toiset piikit, niin pitkäaikaisteho on parempi ja kesän voisin elää mahdollisimman kivuttomasti. Jospa kesätöistä voisi säästää sen verran rahaa, että syksyllä olisi varaa muutamaan hierojakertaan. Kuntosaliohjelmakin pitää niskat jotenkin avoinna, mutta pelkkiin lihasvoimaan, fysioterapiaan ja lääkkeisiin ei pidä tätä juttua jättää, niin kuin se valitettavasti se on jäänyt. 

Tässäpä ensimmäistä tällaista. Miltä vaikutti - saiko selvää? Seuraavat postaukset ovat varmastikin napakampia, kun ei tarvitse alustaa niin paljoa. Kommentit ja postaustoiveet tähän juttusarjaan tai mihin tahansa muuhun aiheeseen liittyen ovat edelleen tervetulleita! :)

~ Roosa ~

//Kuvat ovat pääsiäiseltä - vähän ehkä myöhässä, mutta olihan mun hei pakko näyttää miten kivan pääsiäisen äiti oli taas meille laittanut!