Muualla hyvä, kotona paras

Ette ole aiemmin saaneet kotipostausta uudesta vuokrakämpästäni, sillä vasta eilen olin tilanteessa, että täällä alkaa kaikki olla valmista. Yksi eräs isompi sisustuksellinen juttu on vielä tulossa, mutta siitä saattekin sitten oman postauksen ensi kuussa. ;) Mutta asiaan!
   Kun vähän ennen joulua varmistui, etten saanut etukäteisjoululahjaa työpaikan muodossa, olin valintojen edessä. Mitä seuraavaksi? Hetkeksi mut valtasi epätoivo ja itketti, mutta sitten sisuunnuin. Ja pistin tuulemaan. Vielä samana päivänä olin katsomassa asuntoa, jossa tällä hetkellä naputtelen tätä tekstiä. Kun nähtin äidin kanssa tää kämppä, katsottiin molemmat toisiamme - kyllä, tämä! Ja niin sitten joulun jälkeen kävin vielä kirjoittamassa vuokrasopimuksen. Sen jälkeen päästiinkin siivouksen ja muuttolaatikoiden kantamisen kautta sisustamaan.

Lopulta mun reilun 40 neliön kämpästä tuli just mun näköinen ja oloinen. Mun Ylivieskan kämppä oli niin pieni, että mitään järjestystä ei voinut muutella kolmen vuoden aikana ja muutkin sisustusmahdollisuudet olivat aika vähäisiä. Siksipä oli ihanaa päästä uusien seinien ympäröimäksi ja sisustaan kunnolla. Mun sisustusmaku oli myös vaihtunut (tai muovautunut) Ylivieskan vuosien aikana, joten pääsin nyt tässä kämpässä sitä toteuttamaan. 
   Pidän tässä asunnossa sen pohjaratkaisusta erityisen paljon. I:n malliseen keitttiöön pääsee sekä eteisestä että olkkarista, joten telkkarii voi katsella ruokapöydästäkin. Sellainen omanlaisensa "plussa" on myös keittiön näkyminen heti ulko-ovelta - kotiin palaaminen ärsyttää, jos ensinäky on sotkuinen keittiö. Eli pakostikin keittiön tasot tulee pidettyä tyhjinä ja siisteinä.

  

Lisäksi koko kämppä on pinnoiltaan hyvässä kunnossa ja värimaailma lattiasta olkkarin kuviotapettiin asti just mun mieleen. Tähän kämppään oli helppoa lähtee toteuttaan mun sisustusunelmia. Toki jouduin tekemään joitain kompromisseja (esim. arkkupöytä jää tulevaisuuden asuntoon ostettavaksi), mutta ehkä mä kestän ne, kun muuten kämppä on tosi jees!

Mun nykyisessä sisustuksessa mustan määrä väheni, muttei kokonaan kadonnut. Nyt harmaa on pääosassa valkoisen ja ruskean kanssa. Toki mun rakkaus eri väreihin näkyy erityisti korttiseinänä olkkarissa sekä kirjahyllyn kirjojen värileikissä. Fuksiakin on säilynyt mun lempivärinä, joten sitä löytyy olkkarin verhoista, jotka on kyllä yhtä rakkautta - Vallilan Aurajoki. <3

Mulla kului muuttoon aika paljon rahaa, sillä oikeestaan lähes kaikki isommat huonekalut ostin uutena. En myös ostanut mitään halvimpia mahdollisia huonekaluja, sillä mun mielestä laatuun kannattaa satsata. Nyt onkin sellainen tilanne, että seuraavassa muutossa ei tartte huonekaluja ostella!

   

En siis tiedä, asunko tässä asunnossa ens vuoteen vai saanko syksyksi jo töitä nuorisotyön puolelta jostain muualta päin Suomea. Mutta silti pidin tärkeänä, että kaikki muuttolaatikot purettiin ja tän kämpän sisustukseen satsattiin niin suunnittelussa kuin toteutuksessakin yhdessä äidin kanssa. Pidän nimittäin tosi paljon ihan vaan omassa kodissa oleilusta, joten täytyyhän kodin siinä tapauksessa niin näyttää kuin tuntua kodilta. En tiiä, millaisella raivolla näitä tavaroita sit seuraavassa muutossa pakataan, sillä toukokuuta pidemmälle en tosiaan Jämsästä kotikaupunkinani tiedä. Se on kuitenkin fakta, että Jämsään tuskin loppuelämäkseni jään. Eiköhän mun paikka oo jossain muualla. Se paikka toivon mukaan selviää vielä tämän vuoden puolella.

Mutta siihen asti nautin tästä kämpästä, joka on vessan liian loivia kaatoja lukuunottamatta aivan huippu tähän elämäntilanteeseen!

~ Roosa ~

Raskas, mutta rakas 2017

Vuosi 2017 oli melkoinen. Tiesin sen olevan henkisesti kuluttava, sillä mulla oli menneisyydestä yksi iso asia käsittelemättä, hammasprojekti kesken ja opinnäytetyö sekä opinnot saatettavana loppuun. Vuoden 2017 alkaessa olin todella loppu ja rikki. Tässä postauksessa hieman verestystä vuoden 2016 muistikuviin, jos tarvitsette. Nyt sen sijaan mietteitä juuri ohitetusta vuodesta 2017, joka sekin oli rankka, mutta ehdottomasti elämisen arvoinen!

Kuten sanoin, tiesin vuoden 2017 olevan rankka. Lopulta se oli kuitenkin rankempi kuin ikinä pystyin kuvittelemaan. Alkuvuodesta muistan koko ajan pelänneeni Ylivieska-Jämsä-Jyväskylä-Ylivieska -rundia heittäessäni, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Mun kalenteriin oli merkitty, minä päivänä käydä kaupassa, koulussa, siivota ja jopa tehdä ruokaa. Mä oikeestaan keskityin aikavälin helmi-huhtikuu vain siihen, että selviän hengissä tuosta 7 hammaslääkärikerran ruljanssista. En oikein jaksanut ajatella tulevia hampaita, sillä pelkäsin, että mitä jos en pidäkään niistä. Tai mitä jos kuolisinkin ennen niiden saamista? No, en kuollut. Mutta sen sijaan en sitten oikein muistakaan alkuvuodesta mitään. Satunnaisia kohtia sieltä täältä, nekin suurin osa liittyen hammaslääkärikertoihin ja matkustamiseen.

Hammasonnea kesti muutaman viikon. Sitten mulla alkoikin todella pimeä kausi. Eksistentiaalinen kriisi tuntuu olevan parhain sana identiteettikriisin lisäksi kuvaamaan tuota ajanjaksoa toukokuu-elokuu. Näin jälkikäteen sanottuna mä en tiedä, millä voimalla suoritin harkan, kesäduunit ja opinnäytetyön toteutuksen. Jos olisin ollut kunnon virkasuhteessa, mä en ikinä ois lähtenyt ripareille tai ylipäätään töihin ollenkaan. Mutta toisaalta työt olivat myös pelastus - mulla oli syy taistella jokainen päivä loppuun. Koin olevani vastuussa nuorista ja heidän hyvinnoistaan, joten raahauduin töihin ja ripareilla ylös sängystä aamuisin.

Onneksi tajusin myös hakeutua psykologin pakeille. Tajusin eläneeni vahvuuden muotissa tietämättäni koko ikäni. Ja tietämättä, kuinka se oli mua kahlinnut. Tuo havainto oli todella tärkeä mulle itselleni. Sillä sen havainnon tehtyäni mä aloin vähitellen hengittää ja luottaa elämään. Ja nimenomaan sellaiseen elämään, jossa ei tartte olla vahva ja jaksaa. Että mä voin olla myös jotain täysin muuta. Ja sitä muuta mä aloinkin sitten etsimään.

   Vaikka viime vuosi oli todella rankka ja puolittain erittäin musta, se on ollut samalla kuitenkin ehkä yksi elämäni parhaimmista vuosista. Sillä mun ympärillä oli ihmisiä tukena. Elämässä hammasprojektia läpi ja kuuntelemassa, kun olin aivan loppu. Sekä keksimässä tekemistä, jolloin sain keskittyä joihinkin aivan muihin juttuihin kuin omiin ajatuksiini.

Puhun harvoin mun ystävistä täällä. On todella harvinaista multa tehdä postaus jostain ihmisestä, erityisesti ystävistä. Mutta viime vuonna tein senkin. Ironisinta on, että tein postauksen ihmisestä, joka oli vain koko alkuvuoden ärsyttänyt mua. Mutta lopulta Joni oli viime vuodessa parasta, mitä sattui. Sain ehdottomasti kokea viime vuoden parhaimmat hetket juuri Jonin kanssa. Ja ehkä typerimmätkin. Toivottavasti saan kokea noita hetkiä Jonin kanssa tänä vuonnakin,  vaikka elämä ajoikin meidät kauemmas toisistamme loppuvuonna. Mä tuun ainakin yrittämään kaikkeni, että saan nähdä tuota ihmistä jatkossakin. Sillä Joni oli todellakin yks isoimmista syistä psykologin sekä oman työni lisäksi, että jaksoin kattoo viime vuoden jokaisen päivän loppuun. 

   Ja lopulta mä vastaanotin vuotta 2018 onnellisena ja sellaisella tavalla, kuin oon pitkään halunnut. Rennosti aikuisporukalla syöden, juoden, jutellen, nauraen ja mikä parasta - paljuillen! Mun uuden vuoden ahdistuksesta tarvitsee tuskin puhua. Oon puhunut siitä täällä useasti. Mutta viikko sitten mua ei ahdistanut ottaa uutta korkkaamatonta vuotta tapahtumineen vastaan. Se oli elämäni ensimmäinen positiivissävytteinen uudenvuodenaatto. Alavireisyyden sijaan mä olin vaan tosi iloinen ja onnellinen - minusta, elämäni ihmisistä sekä siitä illasta, kun kerrankin oli hauskaa. Toivottavasti tällainen uudenvuoden vietto ei jää ainutkertaiseksi tapahtumaksi - ottaisin mieluusti uusikskin!

   Tämä vuosi alkoi vuokrasopimuksella Jämsän keskustassa sijaitsevaan 44 neliön hyväkuntoiseen asuntoon. Sain osa-aikaistöitä paikallisesta päiväkodista ryhmäavustajana. Työsoppari on voimassa toukokuun loppuun. Sen jälkeen aion katsoa uudemman kerran kirkon töiden tarjontaa. Useasta työhaastiksesta huolimatta en nimittäin saanut paikkaa kirkon nuorisotyönohjaajana. Mun työnhakua vielä rajaa ajokortittomuus - mulla on aika rajalliset mahdollisuudet siis työllistyä kaupunki-näkökulmasta katsottuna. Vaikka sairaus ei sinänsä rajaa mun työntekoa, ajokortittomuus rajaa työn sijaintikuntia aika rankalla kädellä. Tällä hetkellä ei vain ole tarjolla työpaikkoja, joita voisin hakea. 

   Olen kämpästäni onnellinen sekä saamastani osa-aikaistyöstä, joka kuitenkin menee koulutukseni mukaiseen osaamisalueeseen. Toisaalta näin uuden kynnyksellä myös jännittää ja pelottaa - pitihän tän mennä näin? Eihän mun osaaminen nuorisotyöhön liittyen häviä tai vanhene tällä välin, kun työskentelen varhaiskasvatuksen puolella? Onhan tällä kaikella tarkoitus?

   Mutta no, eiköhän kaikki selviä. Luultavasti toukokuun lopussa tiedän, miksi mun piti palata Jämsään ja tehdä töitä jossain muualla kuin Suomen ev.lut. kirkon leivissä. Nyt jään oottelemaan maanantaita, töiden alkua ja sitä, että sohva ja sänky saapuvat luokseni kotiinkuljetuksena. Sitten saatte tänne enemmän kuvia tästä kämpästä, johon olen enemmän kuin tyytyväinen! :)

Ja saattaa tästä osa-aikaistyöstä olla sekin hyöty, että jaksan taas päivitellä blogiakin useammin kuin kuluneen puolen vuoden aikana! ;)

~ Roosa ~

Home sweet home

Tässäpä aikamoinen kuvapläjäys 20,5 neliöstäni. Olkaapa niin hyvät!

 Eteisestä tupakeittiöön päin...

Ja toisinpäin...

Tupakeittiötä

 Nukkumanurkkausta ja mahtuihan mun telkkarikin tänne

Vessaa (vaikka mulla on iso peilikaappi, ei mun kaikki tavarat mahdu millään sinne...tyypillistä naisihmistä??)

Mun ihana täyspitkä parveke! Like it!

Ja loppuun kämpän pienet yksityiskohdat, jotka tekee tästä kodista juuri minun kotini:

 

Tove Jansson kokoelmani <3

 

 Kaverit piti huolen, etten unohda heitä välimatkoista huolimatta - kiitos ihanat! <3

Kun tultiin ekaa kertaa tänne mun uudelle kämpälle siivoilemaan, aattelin, että eihän täällä mahdu edes kääntymään sitten kun tavarat on paikoillaan. Mutta onneks mulla on valkoiset kalusteet. Ne avarsi tätä tilaa ihan hullusti. Kyllä siinä vaiheessa tuumin, että voisi tässä sen 3,5 vuotta asua, kun vuokrakin on niin älyhalpa ja sisältää kaikki maksut. 
   Mulle on on sieltä lukioajoista kehittynyt omanlainen sisustusmaku. Perusidea on, että suuret linjat valkoista ja mausteväreiksi sitten jotain räväkkää. Yleensä fuksiaa/lilaa, mustaa ja harmaata. Oli ilo huomata, että tässä kämpässä seinät on valkoista/ihan vaaleenharmaata (mitä katsojan silmä sitten sanookaan) ja keittiön kaappien ovat harmaata. Kylppäri on perus opiskelijaboxin väritys, sillehän ei voi mitään - pitää vaan sisustaa en mukaan. 
   Toinen positiivinen yllätys oli, että täällä pinnat on tosi hyvässä kunnossa. Paljon paremmassa kuin aikaisemmin Jämsässä. Suurin syy tälle varmasti on se, että poraten ei seiniin saa kiinnittää mitään. Parit propunreiät oli eteisessä, mutta kiinnitettiin siihen sit naulakko. Iso taulu kiinnitettiin taulukoukulla ja muumitaulut laitoin expedit-hyllykön päälle. Ne sopii sinne tosi hyvin. 
   Ylipäätään tekstistä voi varmaan huomata, että täällä Ylivieskassa asustelee onnellinen nuori nainen. Koti näyttää mun kodilta ja pienuus ei juurikaan haittaa. Kaikki tarpeellinen mahtui tänne ja ei yks ihminen nyt hirveesti tilaa tartte. Joten voi olla, että tämä kämppä palvelee mua seuraavat 3,5 vuotta helposti, ellen ajan saatossa huomaa "tää ei vaan toimi"-juttua. Toivottavasti en. Nyt kun vielä huominen tulis nopeesti ja pääsis opiskelumaailmaan taas kiinni! :)

Mitäs mieltä  siellä ollaan tästä pienestä kodista? Tai blogin ulkoasusta, mistä vaan? Antakaas vaan äänenne kuulua!

~ Roosa ~

Ps. On täs kämpässä ehkä sittenkin yks huono puoli...mustat matot, joissa näkyy pieninkin pölyhiukkanen. Miks Roosa sait päähänpinttymän mustista matoista? ;)