Roosesta kokemusasiantuntija 2k19!

Olen haaveillut kokemusasiantuntijaksi kouluttautumisesta varmastikin jo vuosia tiedostamattani, mutta tuo haave konkretisoitui mulle viimeistään keväällä 2017, jolloin sain implanttihampaat suuhuni. Pidin siitä lähtien silmällä kaikkia Suomessa järjestättäviä kokemusasiantuntijakoulutuksia. Sopivaa ei kuitenkaan tahtonut löytyä, ei eri sairaanhoitopiirien järjestämänä eikä KoKoA ry:n järjestämänä. Sopivalla tarkoitan sitä, että varsin moni koulutus järjestettiin joko liian kaukaisella paikkakunnalla tai oli teemoitettu vain päihde- tai mielenterveysongelmista kuntoutuneille ja heidän läheisilleen. Erityisen tarkkaan pidin silmällä Keski-Suomen sairaanhoitopiirin sivuja, sillä tämän shp:n suojissa olen saanut pitkään olla niin neurologin (16 vuotiaaksi asti) kuin erikoishammashoidon asiantuntijoiden (maaliskuuhun 2018 asti) asiakkaana. Alkukesästä tuonne sivuille tuli tieto, että shp:n omasta koulutuksesta ei ole tietoa (niitä on järjestetty takavuosina kaksi), mutta Kokemustalo ry (osa KoKoAa) on järjestämässä Jyväskylän kansalaisopiston kanssa yhteistyössä kokemusasiantuntijakoulutuksen syksyn 2018 ja kevään 2019 aikana. Ei ihmeempiä rajauksia - sai hakeutua niin mt- kuin päihdekuntoutujat, somaattisia sairauksia sairastavat ja läheiset. Kun luin sanan somaattiset sairaudet, niin olin että BINGO! Somaattisia sairauksia kun tässä mukana kannetaan. Kun elokuun 20. päivä koitti, ilmoittauduin ja jäin odottamaan haastattelukutsua. Tiedossa nimittäin oli, että kaikki hakijat haastatellaan ja 18 otetaan koulutukseen mukaan. 

Elokuun vikalla viikolla mulle selvisi haastattelutilanteessa, että mun lisäksi on 58 hakijaa, ne 18 otetaan mukaan ja haastattelu on yksilöhaastattelun sijaan parihaastattelu. (Ihan knoppitietona, en oo ikinä ollut hyvä parihaastatteluissa.) Mutta ilmeisesti olin tarpeeksi hyvä, sillä syyskuun alussa sain tietää, että oon yksi noista 18 koulutettavasta! Oon aivan älyttömän innostunut tästä mahiksesta ja siitä, mitä kaikkea sisältöä kokemusasiantuntijan pätevyys voi mun elämään tuodakaan. 

Koska oon saanut luonnollisesti paljon kysymyksiä kokemusasiantuntijuudesta, tässä KoKoA ry:n sivuilta tietoa:

Kuka on kokemusasiantuntija?

• Kokemusasiantuntijoilla on omakohtaisia kokemuksia sairauksista ja pitkistäkin sairausjaksoista. Siitä syntyy kokemustietoa. 
• He tietävät millaista on sairastua äkillisestikin, millaista on olla sairaana.
• He tietävät millaista on olla hoidossa ja myös kuntoutua.
• Kokemusasiantuntijat tietävät mikä heitä on toipumisessa auttanut, mitkä palvelut ovat auttaneet ja miksi ne ovat olleet niin tehokkaita. Ja mitkä kaikki  asiat ovat vaikuttaneet heidän omaan kuntoutumiseensa ja mikä on mahdollisesti pitkittänyt sitä.
• He kääntävät omat, usein rankatkin kokemuksensa voimavaraksi ja auttavat muita saman kokeneita.
• Palvelut paranevat kun niistä päättävät ja niitä suunnittelevat, voivat kokemusasiantuntijan avulla nähdä mitä sairastaminen todella aiheuttaa ihmisessä, kokonaisvaltaisesti. Usein vakava sairastaminen aiheuttaa palveluiden tarvetta yli sektorirajojen.
• Kokemusasiantuntija voi vastata henkilökunnan kysymyksiin, joihin akuutisti sairastunut ei osaa vielä vastata.
• He ovat valmiita puhumaan vaikeista asioista ja jakamaan henkilökohtaisia tarinoitaan.
• Myös omainen tai läheinen voi olla kokemusasiantuntija. Rakkaan sairaus vaikuttaa myös vieressä eläjän arkeen voimakkaasti. Hän voi toimia omaisten puolestapuhujana.
• Usein haluna ryhtyä kokemusasiantuntijaksi on vahva tahto vaikuttaa palveluiden parantamiseen, tasa-arvon synnyttämiseen ja tietoisuuden lisääntymiseen.

Mitä työtehtäviä on/ missä kokemusasiantuntija voi työskennellä?

• ryhmänohjaajana ammattilaisen työparina
• vertaisohjaajana vertaisryhmässä
• kokemuskouluttajana oppilaitoksissa, koulutustilaisuuksissa ja seminaareissa
• antamalla haastatteluja eri medioihin
• kehittäjänä ohjausryhmien, työryhmien tai johtoryhmien jäsenenä tai järjestöjen kehittämistehtävissä
• kokemusarvioijana osallistumalla palvelujen toimivuuden, laadun sekä ihmisoikeuksien toteutumisen arvioimiseen tutkimusryhmän jäsenenä.
• tukihenkilönä tai vertaisneuvojana
• Käytännön työssä kokemusasiantuntijat toimivat usein yhteistyössä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kanssa.
• Asiakastyössä kokemusasuantuntija voi toimia ”tulkkina” hoitohenkilökunnan ja potilaan välillä ja päinvastoin. Yhteistyö lisää molemminpuolista ymmärrystä, syventää tietoa ja parantaa palvelua.

Kokemusasiantuntijakoulutus ei ole kokoaikaopiskelua. Mun koulutukseen sisältyy 11 neljän tunnin koulutuspäivää sekä etätehtäviä. Maksan myös lystin itse - tämä on siis omaehtoista itsensä sivistämistä vapaa-ajalla. Toki pätevyyden saatuani saan kokemusasiantuntijan tehtävässä toimimisesta palkkion tehtävänkuvan mukaan. Painotan: kyseessä ei siis ole palkka vaan palkkio. Sellaista keikkaluontoista sivuhommaa siis.

   Multa kysyttiin siinä parihaastattelussa, miksi hakeudun kokemusasiantuntijakoulutukseen, mistä mun kokemus tulee ja mitä mä haluan tehdä sekä saavuttaa kokemusasiantuntijana. Aattelin näiden pohjalta kertoa tästä asiantuntijuuden haaveestani teillekin tähän loppuun.

   Mulla se kokemus ja tietotaito tulee IP:stä ja sen aiheuttamista muista oireista sekä pitkäaikaissairauksista. IP antaa mulle myös tietotaitoa harvinaissairautta mukanaan kantavana. 

   Kun sain hampaat, musta tuntui siltä, että mulla on vain aivan jäätävästi kokemuksia (pääosin positiivisia) sairaanhoidon eri ammattilaisten kanssa asioimisesta, eri tukipalveluiden käyttämisestä ja muutenkin erityisenä olemisesta. Ja että vaikka noista eri oivalluksista ja kokemuksista on kiva kertoa ystäville ja perheenjäsenille, se ei riitä enää. Mun tietotaito valuis hukkaan, ellen mä vois mitenkään olla kokemuksineni tukena ja apuna vertaisille. Ehkä yksi tilanne kuvaa tätä mun tärkeintä tavoitetta kokemusasiantuntijana parhaiten, joten kerron siitä.

   Mä istuin vikoja kertoja Jyväskylän hammaspolin tutuksi käyneessä odotusaulassa. Siellä istui mun lisäkseni eräs teini-ikäinen tyttö, mulle aivan tuntematon. Pian mulle selvisi, että hän odotti kaveriaan vastaanotolta, oikomishoidon puolelta. Se kaveri tuli aivan hysteerisenä sieltä hoitohuoneesta. Se itki, että sille joudutaan tekeen joku ienleikkaus, jossa poistetaan myös hampaita. Se kaveri yritti lohduttaa, että hyvin se menee, mutta hysteerinen tyttö vaan itki ja halusi lähteä mahdollisimman pian. Jos kello ei ois ollut sen verran, että hoitaja saattais tulla kirran/protetiikan puolelta milloin vaan hakeen mua, oisin juossut ne tytöt kiinni. Erityisesti sen tytön, joka oli kuullut pelottavasta leikkauksesta. Oisin halannut sitä ja sanonut: "Tiiäkkö, mä oon ollut 9 veenä just samanlaisessa leikkauksessa ja hetki sitten paljon suuremmassa. Mä tiedän täsmälleen, miltä susta tuntuu, koska määkin oon pelännyt ihan jäätävästi. Mutta kato mua -mä selvisin ja kaikki meni paremmin kuin hyvin. Ja niin selviät sinäkin. "

Mä haluan olla tsempparina ja tukena vertaisilleni. Olla sanomassa, että mä oon kokenut ton ihan saman, joten tiedän, miltä tuntuu. Haluan olla luomassa sitä kuvaa, että et oo erilainen vaan erityinen. Sulla on oma todella arvokas tarina. Ja että niinä päivinä, kun vituttaa ja itkettää, siihen on täysi lupa. Kunhan seuraavana päivänä jaksaa pyyhkii roskat silmäkulmista ja housunpunteista ja jatkaa eteenpäin. Tunteiden pitää myös antaa mennä ja uudelle päivälle pitää antaa mahdollisuus. Tulessa makaaminen ei auta ketään.

   Lisäksi haluan olla äänitorvena myös sairaanhoidon eri asiantuntijoiden suuntaan. Mut on 95%:sti kohdattu Roosana ja asiakkaana, ei potilaana. Tiedän, että näin ei ole vielä vuonna 2018 kaikkialla. Mutta sen ehdottomasti kuuluisi olla niin - että on asiakkaita ja asiantuntijoita, ei potilaita ja lääkäreitä. Asiakkaat tulee kohdata ihmisinä ja omina persooninaan. Tulisi tehdä muutakin kuin sanoa päivää, tehdä tarvittavat hoitotoimenpiteet ja sanoa sen jälkeen näkemiin. Asiakkaan toiveita olisi kuunneltava ja erityisesti pitkäaikaissairauksia hoidettaessa tulisi kiinnittää huomiota myös psyykkiseen jaksamiseen. Mulle esimerkiksi annettiin liian vähän varoituksia hampaiden jälkeen päällekäyvästä kriisistä. Mulle mainittiin siitä kerran. Olisi pitänyt mainita useammin ja kysyä, olisiko mun hyvä saada psyykkistä apua. Onneksi osasin pyytää lähetteet psykologin luo itse, mutta osaavatko kaikki? Tuskin. 

   Haluan kuitenkin olla pitämässä myös asiantuntijoiden puolia vertaisilleni. Muistuttaa, että nekin on vain ihmisiä ja ne hyvät asiakas-/hoitosuhteet vaatii myös työtä itsen puolelta. On osattava puhua toiveistaan ääneen, koska lääkärit ei oo ajatustenlukijoita. On hyväksyttävä, ettei kaikkia toiveita voi toteuttaa - ja varsin usein byrokratisista syistä, ei lääkärin ilkeydestä johtuen. Lääkäritkin on vain ihmisiä, joskus niilläkin on huonompi päivä. Ja joskus syy epäonnistuneeseen hoitoon löytyy peilistä - sulla on myös itse vastuu siitä, miten sun hoito etenee. Joskus olen nimittäin löytänyt syyllisen huonoon kokemukseen hammaslääkärin penkissä ihan vain peilikuvastani. 

Lisäksi haluan olla itsekin oppimassa eri sairauksista enemmän ja nähdä, että hei - en minäkään ole ainut! Uskon, että kokemusasiantuntijana voin saada ja oppia myös kohtaamiltani vertaisilta - sekä niiltä oman alansa asiantuntijoilta. Uskon, että koulutuksessa jo kohtaan ihmisiä, joilla on eri lähtökohdat kuin itselläni, mutta täysin samoja fiiliksiä tai ajatuksia jostakin. On hienoa, miten eri kokemukset voivat opettaa niin samoja asioita.

Odotan innolla ensi viikon lauantaita, jolloin saan aloittaa taas yhden unelmani toteuttamisen! <3

~ Roosa ~

Oodi minulle

Näissä kuvissa esiintyy nainen, joka on lopettanut vihdoin toisten ihmisten miellyttämisen. Se on aika iso juttu, sillä tuo nainen huomasi viime kesänä tehneensä sitä vuosikausia. Toisten miellyttämisen lopettaminen ei tarkoita sitä, että hän olisi unohtanut käytöstavat. Ei. Se tarkoittaa sen sijaan sitä, ettei hän yritä esittää mitään sellaista, mitä en ole. Hän antaa toisille mahdollisuuden nähdä sekä hyvät että huonot puolensa. Sillä hän on tajunnut, että ennen pitkää heikkoudet tulevat kuitenkin esille ja totuus (muun muassa arkisten päätösten tekemisen vaikeudesta ja asioiden selittämisestä jokaista (turhaa) yksityiskohtaa myöten) paljastuu.

Kuvissa näette naisen, joka uskaltaa kokeilla rohkeasti uutta. Aloittaa hiusten kasvatusprosessin tai opetella erityislapsen kanssa työskentelemisen saloja. Hän osaa myös nykyään perusasiat ruokien hiilihydraattimääriin, verensokeriin ja insuliinin pistämiseen liittyen. Kun joku töissä ihmetteli tuota nopeaa oppimista, se sanoi, ettei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa homma haltuun. Ja voin sanoa, että hyvin ottikin.

Näissä kuvissa näette myös naisen, joka on ylittänyt monta uskomusta, oletusarvoa ja rajaa. Käyttänyt korttinsa oikein, jos näin voi sanoa. Ja jos minulta kysytään, ehdottamasti niin voi sanoa.

Niin, näissä kuvissa näette minut.

Olen usein myöhässä, ja kun sanon olevani valmis viidessä minuutissa, en usko sitä itsekään. Jos pystyn, käytän mieluusti aamupalahetkeeni tunnin. Ja olen aina valmis katsomaan jakson Kotikatua. Muina hetkinä odotan, että Areenaan tulee uusia jaksoja.
   En ehkä väännä hymyä joka kerta naamalleni, kun harmittaa. Saatan myös itkeä. Mutta se ei tarkoita sitä, että olisin luovuttanut tai hukannut sisukkuuteni. Minussa on olemassa edelleen se kaikki sisu, mitä ennenkin. Olen vain antanut itselleni luvan kaikenlaisiin tunteisiin kaikkina vuorokaudenaikoina ja 365 päivänä vuodessa.
   Tajuan asioita ja aivopähkinöihin verrattavia vitsejä hitaasti. Liian hitaasti. Mutta sitten kun tajuan, saatan nauraa niille puoli tuntia. Eli käytännössä hihitän lattialla vedet silmissä ja vatsalihakset kipeinä. Välillä nauruuni sekoittuu myös hiljaisia jaksoja, mutta perheenjäseneni tietävät, ettei se oli vaarallista, vaan omaan myös taidon nauraa ääneti. 

Harkitsen välillä palkkaavani itselleni sihteerin hoitamaan kaikki vammaan liittyvät puhelinsoitot, ajanvaraukset, reseptien uusimiset, paperien kopioimiset ja lähettämiset sekä monet muut sairaudenhoitoon liittyvät juoksevat asiat. Välillä harkitsen koko IP:n heittämistä roskiin tai kesäloman ottamista sairaudestani. Aina en myöskään jaksaisi selittää ja muistella jokaista oirettani perus tk-lääkärin vastaanotolla, vaikka tiedän hänen tarvitsevan nuo infot milloin mitäkin asiaa varten. Mutta sitten on onneksi niitä ammattilaisia, joille ei tarvitse selitellä, tai joiden reaktioita oireideni lukumäärät kuultuaan ei tarvitse pelätä. Tämänhetkinen neurologini esimerkkinä mainiten. Hän myös sanoi aidon välittävästi arvostavansa, miten jaksan hoitaa asioitani muun elämän ohessa. Hän ei sanonut sitä ihailun kiilto silmissä ja tanhupallomaisella äänensävyllä. Sillä kiiltokuvamaista ihailua tämän sairauden kanssa eläminen ei kaipaa, eikä toisaalta sääliäkään. Tämä kaipaa vain hyväksyntää, ihmisenä näkemistä ja hyppysellisen tervettä arvostusta. Onneksi sitä olen myös saanut.

Unelmoin työpaikasta jossain vähän isommassa cityssä ja olenkin rustannut melkoisen kasan työhakemuksia nuorisotyön puolelle. Vielä yksikään ei ole johtanut työhaastatteluun, mutta luotan siihen, että sitten juuri ne paikat eivät olleet minua varten. Minä saan vielä töitä ja nimenomaan sen työn, joka minulle on tarkoitettu.
   En ole hyvä viiden tähden Michelinkokki. Enkä tule olemaan. Mutta se on okei mulle. Ja muista ei tartte niin välittää. 
   Yritän itse hyväksyä, että ison leikkausarpeni lisäksi olen saanut kannettavakseni muitakin arpia. Ja että en tule koskaan enää pystymään tikattujen haavojen katsomiseen, olivatpa ne siistejä tai eivät. Puhumattakaan leikkausten katsomiseen tv:stä. Suolistoleikkaukset vajaa kahdeksan vuotta sitten tekivät tehtävänsä. Että vaikka haava oli viime viikolla ok sen jälkeen, kun nukkuessani olin vahingossa kääntynyt mahalleen, minä en ollut. Enkä ollut ok varsinkaan sen jälkeen, kun sama, juuri tikinpoistosta selvinnyt haavani repesi auki ja jouduin etsimään siihen lääkekaapista steriililapun. Ja pian sen  jälkeen kummitädin suosituksesta (kiitos taas!) vaihdoin steriililapun teippiin. Verensokerini olivat sen jälkeen ansainneet suklaata.

 Rakastan yksinkertaisia asioita. Juuri tuuletettuja ja vaihdettuja petivaatteita (etenkin talvisin). Kesäisin yöllistä käyskentelyä mökin pihamaalla matkalla aitasta huussiin ja saunan kautta takaisin. Sitä tuoksua, joka mudostuu usvasta, aamukasteesta ja kasveista. En ehkä tiedä parempaa. Lisäksi rakastan arkiaskareiden tekoa musiikin soidessa taustalla (saan silloin paljon enemmän aikaiseksi), aamukahvia, mäntysuovan tuoksuisia puhtaita mattoja sekä kirjoja. Etenkin jos niitä saa lukea läpi yön ja nukahtaa vasta aamuyön pikkutunneilla.  Arkea, sitäkin mä rakastan.
   Yritän olla aina vähän enemmän carpe diem. Joskus onnistun ja joskus en, mutta sitä kai on elämä. Ja 95% kerroista huomaan, että se carpe diem ois kannattanut, ei järjetön stressi. Koska lopulta kaikki meni enemmän kuin hyvin.
   Sekään ei oo helppoa, että joskus on pakko olla neito hädässä. Ne on nolostuttavia tilanteita, koska mut on kasvatettu pärjäämään - taisin vain itse ottaa sen liian tosissani aikoinaan. En istu siltäkään kantilta muottiin, mutta onneksi se ei tänä päivänä haittaa. 

Yhtä asiaa itsessäni häpeän enemmän kuin mitään. Vain harvat sen tietävät. Mä myös tiedän, ettei mun kannattaisi hävetä sitä, sillä mä en ole oikeastaan voinut vaikuttaa asiaan mitenkään. Se ei ole minun syyni. Mutta silti se hävettää. Tässäkin yritän joka kerta armahtaa itseni.
    Fanitan bändejä, joita harva mun ikäinen nainen fanittaa. Esimerkiksi Vesterinen on hyvä, Ida ja Kalle tekee mahtavia biisejä, Samae Koskinen on ehdoton hyvän fiiliksen tuoja ja luoja. Tietysti Samuli Putro, Eput, Neljä Ruusua ja kaikki nämä tähän kastiin menevät otan myös lukuun. Kaija Koon Tinakenkätyttöä lauloin tauotta lapsena. Ennen kuin tiesin biisin syvempiä merkityksiä ja totesin, että sehän kertoo myös minusta. Samoin Kaunis, rietas, onnellinen ja Hillitse itsesi. Ja  mitä tulee Juha Tapioon...tartteeko enempää sanoa. <3
   Kun mun pitää laittaa itseni epämukavuusalueelle, yritän vimeiseen asti taistella vastaan. Keksiä tekosyitä, ettei tarvitsisi. Lietson itseni vähintäänkin mielensisäiseen paniikkiin. Mutta sitten jostain mä usein myös kokoan sen voiman, millä mä menen sinne epämukavuusalueelle. Ja sitten kaiken jälkeen (lähes) aina huomaan, että mä selvisin voittajana. Eikä mua sit enää pelota yhtään. Totean pelänneeni turhaan. Ja sen jälkeen totean vain, että tämäkin kannatti kokea.

Aloitin yhden unelmalistallani olevan asian toteuttamisen. Ja aion saattaa sen myös loppuun. Aion onnistua, vaikka se vaatisi kuinka ja paljon. Oon saanut huomata, että kunnianhimo ja nöyryys kannattavat. Uskon vakaasti, että niiden avulla saavutan tämänkin unelmani. 

Monesti mietin, että tässä mun pitää olla parempi. Monet näistä asioista ovat niitä, joista tässä postauksessa mainitsin. Mun ei pitäisi selittää asioita kautta rantain ja kilometritolkulla, eikä jännittää turhaan. Mun ei myöskään pitäisi saada turhia puolentunnin hervottomia naurukohtauksia. Mä myös yritän petrata, kehittyä. Sillä itsereflektoinnin taito on mulla verissä. Mutta toisaalta - jos mä unohtaisin noi kaikki edellä mainitut kokonaan, olisinko mä enää oma itseni? Se tyyppi, joka on parasta, mitä mulle on koskaan elämässäni tapahtunut? En varmaankaan.
   Siksi tämä teksti onkin oodi minulle. Kaikille mun hyville ja huonoille puolille. Koska ne tekevät minusta minut. Joskus tiedän muiden aattelevan, että mikä järki jossakin mun toimintatavassa on. Ihan lähimmätkin ihmiset saattavat näitä pohtia. Mutta tosiasia on, että jokainen näkee samatkin asiat ja kokemukset eri tavoin, omasta historiastaan käsin. Niin myös minä. Ja siitä tulee ne toimintamallit, joita käytetään milloin missäkin tilanteessa. Eikä siinä ole mitään väärää. Mä saan elää mun elämää, kehittyä, kompastua ja taas kehittyä - unohtamatta itseäni. Ja sä saat elää sun elämää. Ollaan rohkeasti sitä, mitä ollaan. Millaiseksi maailma on meidät muovannut. Ja uskotaan hyvään.

Mä koen olevani just nyt elämän taitekohdassa tai oikeastaan sen äärellä. Mä en tiedä, mihin tie vie, mutta kaiken jälkeenkin mä luotan Jumalaan. Siihen, että vaikken mä tiedä, se tietää ja vie mut kohti hyvää. Ei ehkä sitä tietä, kuin mä aattelin. Mutta juurikin sitä tietä, jota mun täytyy mennä hyvien asioiden luokse.

~ Roosa ~

Kirje tulevaisuuden äärelle

On hirveän pitkä aika siitä, kun kirjoitin. Mutta jos kaipasitte raadollisen rehellistä ja itkun läpi kirjoitettua tekstiä, niin tässäpä on. Suorastaan hävettää tulla tällaisellä tekstillä "takaisin", mutta kun ei muuta kirjoitettavaa ole, niin olkaa hyvät. 

Mä laitoin tänään postiin yhden kirjeen. Sen määränpää on Tampereen Koskiklinikka ja perinnöllisyyspoli. Mä oon aina tiennyt, että joku päivä mun vaan täytyy mennä päivittämään tiedot IP:n periytymisestä - vaikka luulen tietäväni sen kaiken, mitä perinnöllisyyslääkäri voi mulle kertoa. Pyysin siis neurologilta lähetteen viime kuussa ja ensi viikolla tapaan perinnöllisyyslääkärin. Sitä varten lähetin postissa nipun papereita, jotka oon nimennyt ajatuksissani mun "juurikseni". Niissä on varmistettu se, että mulla on IP:n valtamutaatio. Ja vaikka Väestöliiton perinnöllisyyslääkärin tapaamisesta on kulunut pian tarkalleen 17 vuotta, luulen,  että periytyvyyslaskelmat eivät ole sairaudestani paljon muuttuneet. Että 33% todennäköisyydellä joko saan terveen tytön tai pojan, 33% todennäköisyydellä IP-diagnoosia kantavan tytön tai 33% todennäköisyydellä saan keskenmenon. Mä oon tiennyt tämän lukioikäisestä lähtien. Ja vielä pienemmästä, että mun tauti periytyy. Ja viimestään 13-vuotiaana, että mä en vain yksinkertaisesti saa tulla raskaaksi ilman neurologin lupaa. Ja ilman, että kukaan sitä mulle sanoi. Että sinänsä en usko uutta infoa ensi viikolla saavani, mutta tuo käynti on mun oikeus ja velvollisuus, jonka aion nyt käyttää ja suorittaa.
   Mä en tiedä, onko IP tehnyt musta välistä liiankin vastuullisen naisen. Joka miettii tarkkaan kaiken, mieluummin sitten vaikka umpirealistisesti kuin kevyillä pilvenhattaroilla höystettynä. Ehkä siksi mulla ei myöskään ole koskaan ollut parisuhdetta. Oon kunnioittanut toisen unelmia niin paljon, että olen varsin nopeasti osannut sanoa, olenko minä tautini kanssa vain tien tukkeena tai taakkana. Kironnut, että mä en haluis asuu kaupungissa, mutta...onko mulla muuta vaihtoehtoa? Mä en myöskään ole elämäni aikana nähnyt lähipiirissä hirveästi epäonnistuneita parisuhteita. Tai ruusunlehtiä sekä kermavaahtoa. Joskus tuntuu, että mun ois pitänyt elää 60-luvulla. Ajassa ennen tindereitä. Tässä maailmanajassa mä tunnun olevan sairauteni kanssa este tai kiiltokuvamaisen kunnioitettavaa materiaalia. Ja jos mä jotain oon oppinut, niin sen, etten mä halua olla kumpaakaan. En este enkä kiiltokuva. Oon huomannut sanovani itselleni, että mä tarvitsen ihmisen, joka rakastaa mua, eikä mun vammaa. Riittää, että mä elän viha-rakkaus-suhteessa vammani kanssa. Siihen väliin ei muita tarvita, osataan IP:n kanssa keittää soppamme kaksistaankin. 

Ehkä juuri noiden kokemusten tai vastuullisen naisen ominaisuuksieni vuoksi en jäänyt odottamaan, että mulla on kumppani, jonka kanssa mennä perinnöllisyyspolille. Mä tiedän hyvin täyttäväni marraskuussa 24 vuotta. Ja jos mä joskus haluan biologisia lapsia saada, se vaatii edellytysten lisäksi lääkityksen purkua, ainakin osittain. Mä olen vain tajunnut, että jos vuodet menee tätä rataa, kohta mä oon kolkyt ja asia on vieläkin kesken. Tai siis ohi. Lisäksi mä haluan, että mulla on lyödä faktat tiskiin toiselle heti, eikä pyytää ensin lähetettä ja odotella aikaa ajantasaisten tietojen saamiseksi molemmille. Mä haluan, että voin kertoa että näin se asia menee ja nyt voit joko jäädä tai lähtee. Jos koskaan tällaista tilannetta mun eteeni tulee. Mä en olis siitä niin varma.
   Kun reilun viikon päästä oon viisaampi, mä tiedän, odotellako vaan suosiolla sitä kaksvitosen ikälukemaa, jolloin saan käynnistää adoptioprosessin. Tai odotellako sihen asti ihmettä. Sen kuitenkin liiallisesta vastuuntunnostani huolimatta tiedän, etten halua olla hetkeäkään ihminen, kenen tunteilla leikkiä. 
   Ja kyllä, jos voisin, en olisi näin helvetin vastuuntuntoinen. Mutta mä en taida osata olla muuta, vaikkei se tän päivän trendeihin taida sopiakaan. Ja mä yritän antaa sen jatkuvasti itselleni anteeksi. Ja niissä tilanteissa, kun kyyneleet nykyään nousee silmiin, mä annan aplodit itselleni. Vielä reilu vuosi sitten mä oisin vaan purrut hammasta ja tehnyt siten vain enemän hallaa itelleni. Onneksi olen siinä suhteessa onnistunut joka kerta vain paremmin, menettämättä arvokkuuden tunnettani. Päinvastoin.

Kun juhannusviikko koittaa ja jos isovanhemmille vain sopii, olen mökillä viikon enkä ajattele mitään enkä ketään. Puhelimenkin voisin pitää kiinni. On ollut aika rankkaa prosessoida näitä normaalien ihmissuhde- ja työstressien seassa.

~ Roosa ~

  

Ei-toivotut muistomerkit

Sanon usein toisen miettiessä ja synkistellessä omaan ihoon tullutta nirhaumaa, arpea tai muuta jälkeä, että älä anna sen masentaa, arvet kertoo vaan elämästä. Uusien lääkärien ja hoitajien tai kaverin kaverien nähdessä mahani ison leikkausarven jaksan kertoa uudestaan ja uudestaan tarinan arpeni takana. Ja joka kerta päätän tarinani sanoihin mutta se on aika vähän siitä, että mä sain jäädä henkiin. Näin mä aattelenkin ja kuljen tulevinakin kesinä rohkeasti bikineissä - kuten tein myös viime uutena vuotena paljuseurani kanssa, josta tunsin entuudestaan vain muutaman tyypin.
   Mutta sitten tulee niitä päiviä, kuten viime viikkoiset. Päiviä, jolloin joudun omasta tahdostani ja lääkärin suosituksesta hankkimaan itselleni lisää taistelumerkkejä kroppaani. Kyllä, puhun luomenpoisto-operaatioista, joita itselleni on kertynyt 19. ikävuoden jälkeen neljä. Niistä jokainen on ollut aiheellinen ja todennäköisesti myös viime viikkoinen poistunut luomi osoittautuu vaarattomaksi. Toivon, että myös pari muuta poistolistalla olevaa luomeani saavat patologilta hyvät lausunnot. 
   Vaikka pohjimmiltaan ajattelen, että arvet kertoo vain elämästä, luomenpoistoista aiheutuneet arvet harmittavat välistä ja kovaa. Enemmän kuin koko mahani kahtia jakava leikkausarpi. Nuo pienet arvet kun laittavat pohtimaan, miksei tuo yksi iso arpi riittänyt. Enkö joutunut silloin elo- ja syyskuussa 2010 pelkäämään tarpeeksi ja ymmärtämään tarpeeksi paljon sisäisestä kauneudesta 16-vuotiaaksi? Eikö minulla saisi olla oikeutta muuten arvettomaan kehoon? 
   Hyvä ystäväni ja sielunsiskoni Epa käy usein näitä keskusteluja kanssani. Hän on oikeastaan ainoa, jolla on kokemusta tästä asiasta, jopa paljon enemmän kuin itselläni. Hän sanoitti hirveän hyvin sen, miksi oman kropan jäljet tuntuvat välistä tosi ärsyttäviltä ja masentavilta. Se johtuu siitä, että on muutenkin jo valmiiksi tutkimuskohde. Kun on tottunut verikokeisiin, oireidensa kertomiseen itsenäisesti hoitohenkilökunnalle, kokeillut ja löytänyt sopivat lääkitykset ja selvinnyt monesta henkisesti ja fyysisesti kivuliaasta tilanteesta, tuntuu vääryydeltä saada niistä ikuiset muistutukset matkaan mukaan. Yksi tai kaksi arveksi kutsuttua muistomerkkiä ei itseäni haittaa, mutta asia on eri, kun niitä kertyy useampia. 
   Ja vaikka arvistaan ei ole selitysvastuussa kellekään, ihmiset kaipaavat niitä. Selityksiä. Välillä he eivät ajattele kaipaavansa, mutta jälkeenpäin kiittävät, että varoitin. Säikähdys olisi muuten ollut ehkä liian suuri. Täysin virheetön vartalo on harvinaisuus, mutta tarpeeksi poikkeava voi hämmentää ja pelottaa.

  

Maailma sisältää liian paljon kauneusihanteita, joita onneksi yritetään silloin tällöin kunnolla ravistella alas. Sitä pitäisi tehdä ehdottomasti enemmän ja useammin. En tiedä kylläkään, miten. Jos tietäisin, en kirjoittaisi tätä postausta nyt.

   Ehkä itselleenkin pitää antaa aikaa. En ehkä koskaan tule katsomaan pikkuisia selkääni ja kylkeäni koristavia arpia yhtä rakastavasti kuin moninkertaisesti isompaa, napani kiertävää arpea. Mutta joku päivä toivon katsovani niitä hyväksyvästi. Että siinä te nyt olette ja se on ok. Lähdetään salille, että jaksan kantaa kehoani ja teitä hyvinvoivana jatkossakin.

   Toivottavasti myös tulevaisuuden maailma on kaikenmuotoisten vartaloiden lisäksi avoin ja hyväksyvä myös kaikenkokoisille arville. Terkuin nainen, joka jätti lapsuudesta tutut napapaidat viime kesänä kauppaan, vaikka ne bikinit omistaakin.  

Ehkä ois kuitenkin pitänyt olla jättämättä?

~ Roosa ~

1917-2017

En ole juuri ehtinyt kirjoitella yllättäen päälle iskeneen joulunalusfiilistelyn keskeltä. Mutta tämä päivä ja tämän päivän postausaihe oli selkeä jo lokakuussa. Satavuotias itsenäinen Suomi. Mitä se minulle merkitsee?

   Olisi varmaan hyvä aloittaa paljon kauempaa kuin omasta syntymästäni. Toisen puolen sukuni miehet joutuivat kokemaan sisällissodan aiheuttamat kauhut. He joutuivat surukseen huomaamaan, ettei veri ole aina vettä sakeampaa. Onneksi minulle on opetettu, että me nykysukupolvet emme ole enää vastuussa menneiden sukupolvien teoista. Menneisiin tarttumisen sijaan me voimme luoda parempaa tulevaisuutta.

   Osa isovanhemmistani on joutunut elämään sodan keskellä, toiset vanhempina ja toiset nuorempina. Kukaan muu kuin sodan itse kokenut voi tuskin ymmärtää sitä, miltä tuntuu pelätä itsensä, perheensä ja oman itsenäisen maansa puolesta. Heidän sekä monen muun suomalaisen sisumiehen ja -naisen ansiosta ollaan kuitenkin tässä - juhlimassa edelleen itsenäistä Suomea.

   On vinhaa miettiä, miten menneiden sukupolvien kohtalot ovat vaikuttaneet siihen, että minä olen olemassa tässä ja nyt. Ilman sodassa salaa vaihdettuja katseita ja sanoja ei olisi ostettu kihloja, menty naimisiin, saatu lapsia - puhumattakaan rakennettu sitä rintamamiestaloa, jota itse saan kutsua kodikseni jo neljännessä sukupolvessa.

   Tämän maan sotaveteraaneja ja omien sisutarinoidensa sankareita on siis kiittäminen siitä, että olemme tänään tässä. Kiitos jokaiselle, joka mahdollisti tarinan 1917-2017. Ja kiitos heille, jotka mahdollistavat saman tarinan jatkumisen tästä päivästä eteenpäin.

   Satavuotiaassa Suomessa on varmasti asioita, jotka voisivat olla paremmin. Ja niin kuuluukin olla - jos kaikki olisi pelkkää priimaa ja glitterisadetta, joku asia olisi varmasti pahemman kerran vinksallaan. Jopa peruuttamattomasti. Siksi voisi sanoa, että on hyvää ja tervettä, että meillä on asioita, jotka voisivat olla paremmin - sillä niin niiden on mahdollista korjaantua.

   Asiat voisivat kuitenkin olla paljon huonomminkin. Sillä tänään olen satavuotiaassa Suomessa 23-vuotias monivammainen nainen, jolla on täysien kansalaisoikeuksien lisäksi ammattikorkeakoulututkinto. Se on mielettömän paljon ja aika hiton merkittävää. Kirsikkana kakun päällä voin myös tehdä tutkintoani vastaavaa työtä vammastani tai sukupuolestani riippumatta. Lisäksi Suomi mahdollistaa minulle erikoissairaanhoidon, jota muut maat ihailevat. Eli ei, en osaa toivoa enempää eikä kiitollisuutta voi pukea tarpeeksi kattavasti sanoiksi.

Muuta kuin että KIITOS #SUOMI100. 

Toivottavasti me tämänpäivän kansalaiset osaamme kunnioittaa sinua tarpeeksi ja luoda Suomea, maata, jossa on tulevaisuudessakin turvallista ja tasa-arvoista elää. 

~ Roosa ~

Diagnoosina vahvuus

Tämä postaus on ollut mahdottoman vaikea kirjoittaa. Olen aloittanut, pyyhkinyt, kirjoittanut uudestaan, jättänyt luonnoksiin lopumaan, muokannut ja lopulta aloittanut aivan alusta. Silti jokin pakko sysää minut kirjoittamaan tämän valmiiksi ja teidän luettavaksenne. Vaikka en edes tiedä, mistä aloittaa. Yritän silti.

   Tämä kesä on ollut henkisesti todella raskas. Toki siihen on mahtunut ilon ja onnen hetkiä sekä extempore-reissuja (joita en yleensä harrasta), mutta kuoreni alla ja pääni sisällä olen ollut todella ahdistunut. Niin ahdistunut, että hakeuduin ammattiavun piiriin.

   Psykologin pakeilla varsin pian ymmärsin, mistä tuo toukokuussa päätään nostanut ja nyt kesän loppua kohden isoiksi aalloiksi muuttunut ahdistus suurimmaksi osaksi johtuu.

Minun ei ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitse olla vahva, sillä kaikki on hyvin.

Osasin odottaa tylsistymistä hampaisiini maaliskuisen loppuhuipennuksen jälkeen. Mutta ahdistukseen (ainakaan näin suureen), en ollut osannut valmistautua laisinkaan.

   On todella hullua, miten se, että kaikki asiat ovat ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni nyt hyvin, voi tuottaa niin suurta ahdistusta. Tuntuu, kuin elämältä olisi kadonnut pohja. Toisaalta se on myös niin pirullisen ymmärrettävää.

   Minun elämäni on rakentui jo pienenä struktuuriseksi kokonaisuudeksi. Elämä kulki fysioterapiasta toimintaterapian kautta hammaslääkäriin, josta se jatkui neurologille sekä Respectaan pohjallisten valmistusta varten. Tuosta kaikesta olisi voinut piirtää seinälle vuosikellon. Tietyt asiat tapahtuivat aina määräajoin. Se oli minun luonteelleni myös helpottavaa - kaikella oli aikansa ja järjestyksensä. Kasvoin huomaamattani kaavoihin kiinni.

   Matkan varrelle on mahtunut paljon epämiellyttäviä asioita. Pohjallisten valmistus, hampaiden oikomiskojeet ja monet muut (jo unohtuneet) pienet jutut eivät saaneet vuosien aikana suutani kääntymään hymyyn. Mutta harvemmin ne tuottivat itkuakaan. Eivät ainakaan enää toisella kerralla. Sillä itku ei olisi markkinoilla auttanut. Oli vaan pakko olla vahva ja sitkeä ja jaksaa.

   Jaksoin paljolti kannustusten avulla. Minua onkin kuvattu jo lapsesta saakka eri lausunnoissa henkisesti vahvaksi ja ikäistään kypsemmäksi tytöksi, myöhemmin naiseksi. Nuo kuvaukset eivät jääneet vain neurologien, hammaslääkäreiden tai fysioterapeuttien lausuntoihin. Niitä satoi myös kasvokkain ammattilaisilta, perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä.

   Nuo kommentit toki toivat iloa ja tsemppasivat eteenpäin. Mutta huomaamattani ne sulloivat minut vahvuuden muottiin. Lopulta elin tiedostamattani siinä ajatusmaailmassa, että minun täytyy olla vahva ja jaksaa. Ja niinhän minä olinkin. Ja jaksoin. Kunnes hammasprojektini ja AMK:n lähiopetus oli ohitse, eikä minulla ollut enää yhtäkäään syytä olla vahva ja vain jaksaa.

   Se oli shokki. En ikinä ollut antanut itseni ajatella liikaa niitä "tulevaisuuden hampaitani". Totuin siihen, että koko ajan jokin on kesken tai jokin muu asia mättää. Mutta yhtäkkiä minä sain sen, minkä ansaitsin, mutta jota en silti osannut odottaa tai kuvitella etukäteen. Minulla oli myös puhdas pelikenttä edessäni. Siinä kaiken uuden, ihmeellisen ja hyvän keskellä minä todellakin kysyin itseltäni peiliin katsoessani, kuka minä olen uusien hampaitteni kanssa. Varsinkaan, kun minun ei tarvinnut enää olla vahva. Sama, entinen Roosa minä en voinut olla, sillä olihan minulla uudet legot suussa.

Olin hammasrulettia pyörittäessäni siis unohtanut itseni. En voinut, enkä voi olla enää sama Roosa kuin ennen hampaitani. Olen siis samassa tilanteessa kuin aloittaessani lukion - minun on tutustuttava nykyiseen minääni ja opittava tietämään, kuka minä nyt olen. Mistä minä pidän, mistä en? Mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja? Millainen sisustus- ja vaatemaku minulla on? Kysymyksiä on loputtomasti.

   En tiedä uudesta minästäni paljoakaan. Mutta tiedän, ettei se ainakaan halua olla koko ajan vahva, pystyvä ja jaksava, vaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Minä todella heitin sanan "vahva" kirosanalistalle. Nyt yritän täyttää tuon sen jättämälle aukolle elämässäni ja identiteetissäni muuta täytettä. Se ei todellakaan ole helppoa, vaan pikemminkin se tuottaa lisää ahdistusta.

   En todellakaa tiedä, missä vaiheessa kuoleman pelko vaihtui elämisen peloksi.

   Joku voisi (tai oikeastaan aika monikin) nähdä nykyisessä elämäntilanteessani vain mahdollisuuksia. Hampaat eivät tuota minulle enää harmaita hiuksia tai hidasteita ja lokakuinen valmistuminen jättää pelikenttäni avoimeksi myös tulevaisuuden asuinsijan suhteen. Olen vapaa tekemään elämälläni ja tulevaisuudellani  mitä ikinä vain tahdon.

   Mutta minä saan siitä vain harmaita hiuksia ja 24/7 ahdistuksen. Olen huomannut kysyväni itseltäni, haluanhan minä edelleen valmistua yhteisöpedagogiksi. Onhan nuorisotyö (tapahtuipa se missä organisaatiossa tahansa) edelleen se "minun juttuni"? Tuo kysymys tuntuu osittain itsestänikin naurettavalta. Mihin se into ja palo minusta olisi hampaiden myötä kadonnut? Tuskin mihinkään, mutta tässä ahdistuksessa tulee ajatelleeksi kaikenlaista. 

   Kiitän Luojaani muutamasta ihmisestä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamattaan seisseet tukenani tässä järkyttävässä myrskyssä. Välillä vuodatus siitä, että ahdistaaahdistaaahdistaa ja ne hampaathampaathampaat, on tuntunut varmasti liialliselta muiden mielestä. Olen ollut melkoisen kuriton kakara tämän kesän. Mutta tänkgaad, mun ympärillä on ollut muutama tosi tärkeä tyyppi, jotka ovat kuunnelleet ja kuunnelleet ja vielä kerran kuunnelleet samat laulut uudestaan. Ja sitten he ovat joko tukeneet ja rohkaisseet. Tai sitten kertoneet jotain täysin turhanpäiväistä, joka ei liity yhtään mihinkään. Tai keksineet tekemistä, jotain todella erikoista tai äärimmäisen tavallista. Ja saaneet siten minut jaksamaan ahdistuskohtausten yli ja antaneet muuta ajateltavaa. He ovat todella tehneet tästä kesästä kaikesta huolimatta elämisen arvoisen. Kiitokseni tässä heille - KIITOS TE! <3

   Kärsimys ei jalosta ketään, se on varmaa. Ei myöskään ahdistus. Tämä olotila ei tee siis minusta parempaa ihmistä. Mutta ehkä tästä ahdistuksesta voi syntyä vielä jotain kaunistakin. Toivonkin siis, että joku päivä tämä ahdistus on ohitse ja huomaan murehtimisen sijaan taas eläväni. Enkä vain toivo, vaan tiedän. Että minussa kukoistaa uusi Roosa, jossa on kuitenkin vielä valitut palat siitä vanhastakin versiosta.

Kuten rakkaus nuorisotyöhön, fuksiaan ja muumeihin. Näin muutamia mainitakseni.

~ Roosa ~

Apteekkikäyttäytymisestä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitan aina, kun asioin apteekissa. Olen hoitanut itsenäisesti apteekkiasioitani lukioikäisestä lähtien ja kerännyt sen myötä laajan empiirisen aineiston suomalaisesta apteekkikäyttäytymisestä.
   Ensinnäkin kyllä en jaksa sitä, miten hyperaktiiviseniloisia apteekkarit ovat asiakaspalvelun suhteen. Ei tarvitse kuin tulla ovesta sisään astua niin jo kysellään, mitä tarvitsee ja minä kyllä tuon. Haluan kuulkaa apteekin tädit ja sedät ihan itse napata Buranat ja Bafusinit reseptivapaitten hyllystä, enkä astella tiskille, ilmoittaa ostokseni ja odottaa, että ne tuodaan eteeni kuin ruoka sille kuuluisalle Manulle. Kysyn kyllä itse apua, jos tarvitsen. Useinmiten en tarvitse.

Ja reseptilääkkeiden ostamiseen liittyvä asioiminen on taas ihan oma lukunsa. Siinäkin pahoittaa mielensä. Ja suuri siksi jokaisen apteekin seinässä pitäisi olla kultaisin raamein kehystetyt ohjeet, "näin ostat reseptilääkkeesi". Uskoisin nimittäin, että jos kaikki sellaisia ohjeita noudattaisivat, ei kuulkaa olisi ruuhkaa ja turhatuneita huokauksia,
   Ja koska en tähän mennessä ole sellaisia ohjeita yhdessäkään apteekissa nähnyt (vaikka niitä selkeästi tarvittaisiin), päätin vihdoin kirjata ne edes johonkin. Siis tänne blogiin.

Näin ostat reseptilääkkeesi:

1.  

Ota vuoronumero sellaisesta pömpelistä painamalla nappia.

2. 

 Paina mieleesi, mikä vuoronumerosi on.

3. 

 Istuudu odottamaan tai voit toki seistäkin. Mutta älä missään nimessä lähde liian kauaksi kiertelemään. Jos sinun pitää ostaa reseptivapaita lääkkeitä, kerää ne syliisi ENNEN vuoronumeron ottamista (eli kohtaa nro 1).

4.  

Kun vuoronumerosi kilahtaa tauluun (eli se, mikä on myös kädessä olevassa lapussasi), nousehan reippaasti ylös ja mene sen tiskin luokse, joka sinulle osoitetaan. Vinkki! Se tiskin numerokin löytyy sieltä katosta tai seinästä roikkuvasta elektronisesta taulusta. 

5.  

Kun istuudut apteekkaria vastapäätä, tervehdi häntä kohteliaasti, ojenna KELA-korttisi (olethan kaivanut sen jo valmiiksi esille) ja ilmoita
A) mitä lääkettä/lääkkeitä tarvitset ja
B) kuinka isossa pakkauskoossa/kuinka monen kuukauden satsissa.
Jos sinun pitää ostaa useampia eri lääkkeitä, opettele lääkelitania ulkoa tai kirjoita lääkkeiden nimet valmiiksi ylös muistilapulle. Mikään ei ärsytä toisia, vuoroaan odottavia ihmisiä enempää kuin tiskillä olevan asiakkaan meneillään oleva lääkkeiden arvailushow. Oikeasti.

 6. 

 Jos sinulla on kysyttävää jonkun lääkkeen käytöstä, sen kysymyksen aika on nyt. Varsinkin, jos lääke ei ole sinulle entuudestaan tuttu. Jos taas tämä ei kosketa sinua, hyppää seuraavaan kohtaan.

7. 

 Jos olet ostamassa lääkkeitä ystävällesi/puolisollesi/vanhemmallesi tai kissan kaiman kummillesi, ota hänen KELA-korttinsa mukaan. Ei, valitettavasti et saa lääkkeitä omalla KELA-kortillasi. Ei, sillä sinun KELA-kortin avulla näkyvät vain sinun reseptisisi. Ei, sillä ei voi nähdä puolisosi lääkemääräyksiä. Ei, vaikka olette olleet naimisissa jo 60 vuotta. Rinnakkaiskorttien aika ei taida ikinä tulla koskettamaan KELA-kortteja. Joten vielä kerran - EI.

8.  

Kun apteekkari on pakannut kiltisti lääkkeesi muovipussiin, ota pussukka käteesi ja kävele toiselle tiskille maksamaan. Kyllä, nykyään todella monissa apteekeissa myös reseptilääkkeet maksetaan samaan kassaan ei-reseptilääkkeiden kanssa.

9.  

Ei, älä jää höpisemään lapsenlapsesi kuulumisia, vaan mene sille toiselle kassalle maksamaan.

10. 

 Juu, kyllä minäkin maksaisin reseptilääkkeeni sille apteekkarille, joka ne lääkkeet minulle antoi. Enkä kävelisi sinne apteekin toiseen päähän 10 askelta. Mutta kun näin on ylempää päättäneet, niin täytyy mennä sillä, mitä on annettu. Joten menehän jo maksamaan. Niin, sinne, minne maksetaan reseptivapaat.

11. 

 Ojenna sopivasti käteistä kassan takana seisovalle työntekijälle tai työnnä kortti maksupäätteeseen sekä näppäile nelinumeroinen tunnuslukusi. 

12. 

Olet valmis. Onnittelut! Toivottavasti tämä ohjestus auttoi sinua ja tulet pian uudelleen!

Ei kuin vain asioimaan apteekkiin ystävät. Lupaan, että kun alatte kaikki noudattamaan ylle kirjaamiani ohjeita ja kerrotte ne myös puskaradion kautta kaverille, niin johan apteekkiasioiminen alkaa nopeutua ympäri Suomen! ;)

~ Roosa ~

EDIT: Muistithan ottaa huumorilasisi esille ohjeistusta lukiessa? ;)

#Hampaatkotiin, osa 3

Maanantaina 20.2. oli kolmannen hammaslääkärikerran vuoro hampaiden metsästys -operaatiossani. Tiesin jo etukäteen, että nyt päästäisiin hommiin, eli tehtailemaan muotteja. Niin kuin olen kertonut monesti, olen saanut kehitettyä itselleni melkoisen viha-rakkaus-suhteen hammasmuottien ottamiseen. Jollain kierolla tavalla osaan nykyään jopa nauttia asiasta. Mutta menenpäs suoraan asiaan, nimittäin siihen, että mulla oli äärimmäisen erilainen ja poikkeuksellisen hauska kerta hammaslääkärin tuolissa.
   Ensinnäkin mua huvitti heti vastaanottohuoneeseen astuttuani se, että hyvin tutuksi käyneellä hammaslääkärilläni (tai ortopedihan hän varsinaisesti on) on aina tarve kätellä minua. Siis jokaikinen kerta. Ilman tuota kohtelasta kädenpuristusta en ole kertaakaan hänen luonaan hammaslääkärintuoliin istuutunut. Tietysti kätteleminen on ihan etikettiasia, mutta camoon, ollaan tunnettu sentään kolme, neljä vuotta. Eikö me voitaisi tehdä kättelynkin suhteen ihan sinun kauppoja, niin kuin muidenkin asioiden suhteen? :D

Kättelytradition jälkeen lääkäri totesikin virnistäen, että nyt päästäänkin sitten asiaan ja kunnon töihin. Nyökkäsin vastaukseksi ja hymyilin itsekin, sillä tätähän itsekin olin odottanut - jotain konkreettista askelta lähemmäs uusia hampaitani. 
   Peruspurentakatsausten ja muutaman hampaan hionnan sekä kiillotuksen jälkeen lääkäri ja hoitaja alkoivat irroitella paranemisjatkeita suustani. Ja niin kuin mainitsin - minulla oli tuolla kolmannella kerralla äärimmäisen hauskaa. Harmikseni en vain päässyt laukomaan vitsejäni lääkärille ja hoitajalle ääneen. Esimerkiksi niitä jatkeita irrotellessa lääkäri huomasi, että paranemisjatkeet ovat osittain varsin tiukassa, eivätkä lähde ihan pienimmällä kuusiokoloavaimen tyylisellä apuvälineellä irti. Hän pyysikin hoitajaa etsimään räikän, jotta saisi enemmän vääntövoimaa jatkeiden irroitteluun. No, moni saattaa tietää, että räikkä löytyy useimmiten myös jokaisen kodin työkalupakista ja toimii vääntövoiman lisääjänä vaikkapa huonekaluja kasatessa ja purkaessa. Itsekin olen moista apuvälinettä käyttänyt ja en tosiaankaan tiennyt, että räikkä voisi löytyä myös hammaslääkärin työvälineiden joukosta. Hoitajalla kesti hiukan aikaa etsiä se räikkä laatikoiden kätköistä. Jos lääkärini sormet eivät olisi olleet suussani kesken olevan irroitusprosessin vuoksi, olisin halunnut todeta, että olisivat pyytäneet mua tuomaan Ylivieskasta oman räikkäni mukanani, niin oltaisiin vältytty etsimisiltä. :D
   No, räikkä löytyi ja paranemisjatkeet laitettiin hyvin tarkkaan järjestykseen apupöydälle, jotta ne menisivät myös oikeassa järjestyksessä takaisin suuhuni. Jokainen jatke kun on itselläni vähän erikokoinen. Jatkeiden irroitus oli vähän ikävämmän tuntuinen juttu. Se ei varsinaisesti sattunut, mutta vihloi ja juili joittenkin jatkeiden kohdalla tosi paljon. Onneksi vihlominen oli ainoastaan hetkittäistä ja loppui lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. 
   Kun jatkeet oli irroitettu ja lääkärin ja hammashoitajan kirjanpito kunnossa (sellaiselta se tuntui niiden 11 implanttijuuren ja jatkeiden kanssa), yläetuhampaisiin suihkutettiin muovia purennan stoppariksi. Sen jälkeen implanttijuuriini kiinnitettiin vuorostaan vähän erilaiset tapit muottienottoa varten. Tarkistin oikein kanta.fistä, että kyseessä oli implanttien jäljennössylinterit (voi että tätä sairaala/hammassanaston määrää, minkä kohta osaan). Sitten päästiin muottien tekoon.
   Koska tosiaan luulin, että muottiaines olisi sitä samaa vanhaa, ehdin kysymään jo hammaslääkäriltäni, että voidaanko ylämuotti ottaa istuma-asennossa. Lääkäri totesi, että onnistuuhan se kyllä, mutta tämä muottiaines on täysin eri luokkaa kuin mihin oon tottunut. Tämä aine ei valuisi mihinkään, eikä tulisi yläleuassakaan kitalaen alueelle. Lopputulena oli, että eiköhän me pärjätä näinkin.
   Ja tässä vaiheessa yllätyin. Muottiaines ei ollut todellakaan sitä perusmössöä, mihin olin kaikkien edeltävien vuosien aikana tottunut. Ei paniikkia aikaansaavaa tahnaa koko kitalaen alueella, ei hengitysvaikeuksia, ei lähellekään sitä epämukavuuden tunteen määrää, mitä aina ennen. Mössö/kipsiaineksen sijasta muovailuvahaa. No ei se nyt oikeasti mitään Play-Dohia ollut, mutta muovailuvahan ja silikonin tyyliseksi sekoitukseksi se on helpointa kuvata. Uusi muottienottokaava menikin näin: Hoitaja pyöritteli hanskojensa välissä muottiaineksen pitkoksi. Sillä välin lääkäri pursotti omien hampaideni ja implanttien kohdille silikonipuristimen näköisestä vempaimesta keltaista, nestemäistä ainetta. Pursotuksen jälkeen se hoitajan pyörittelemä muovailuvaha tungettiin muottilusikkaan ja lusikka heti perään suuhun. Tällä kaavalla otettiin yhteensä viidet eri muotit. Lääkäri totesi ekaa muottilusikkaa suuhun laittaessaan, että nyt sitten vain ihan rennosti hengittelet - ja vitsaili heti perään, että taitaa tosin kyllä olla helpommin sanottu kuin tehty. Lisäksi sain tämän kerran aikana kuulla kilokaupalla muitakin hauskoja lausahduksia, joihin pystyin lähinnä vain hymähtämään tai nyökkäämään vastaukseksi.
   Jos olisin voinut, olisin halunnut todeta lääkärille ja hoitajalle ainakin seuraavaa:

Päästitte mut sitten muottienoton suhteen täysin uudelle levelille. Jo oli kyllä aikakin!

Ootte sit käyneet iskän varastolla hakemassa silikonipuristimen.

Älä yhtään lesoile niitten muottien erinomaisesta onnistumisesta ja työsi jäljestä, sillä ainakin puolet on ihan vaan mun ansiota!

Mutta koska 3/4 kaikesta ajasta, jonka tuolla lääkärissä vietin, oli suuussani joko muotit, hammaslääkärin sormet tai muutama eri instrumentti, jäivät nuo minua hoitaneet ammattilaiset vaille montaa hyvin värikästä vitsiä. Ehkä kokoan vitsikirjan asiasta heille myöhemmin hoitojeni päättyessä. ;)

   Sielunmaisemani kuluneen kuukauden ajalta

Yllätyin siis kerrasta hyvin positiivisesti. Muotit jämähtivät kyllä paljon hitaammin kuin siinä toisessa versiossa, mutta hengittämisen suhteen ei tällä kertaa tarvinnut kokea minkäänlaista paniikkia. Jos sitä irroitusvaihetta ei lasketa mukaan, joka tuntui siltä, et lähteekö mukaan pelkästään ne jäljennössylinterit vai koko leuka. Muottitehtailu ei siis vieläkään herkuksi muuttunut, mutta kyllä mä tämän version valitsisin noin tuhat kertaa mieluummin kuin kipsisohjon. 

   Kun muotit oli saatu tehtyä ja lääkäri todennut jokaista aikaansaanosta hetken hiljaa tutkittuaan "Pirun hyvä, mutta eihän sille mitään voi", johon olisin halunnut muistuttaa leikkimielisesti "tietysti, olinhan siinä nimittäin minäkin osallisena", puhdistettiin juuret klooriheksidiinillä, paranemisjatkeet pyöriteltiin ajoittaisen vihlonnan kanssa takaisin paikoilleen ja ruvettiin tsekkaamaan, minkä väristä legoa tuonne suuhun ruvettaisiin laittamaan.

Mutta sitten sain taas huomata, kuinka spesiaalitapaus oikeasti olen. Sen lisäksi, että implantteja on niin paljon, että paranemisjatkeiden paikasta saa pitää kirjaa, ovat omat hampaani niin vaaleita, että mun piti mennä hammaslabraan asti värimäärittelyyn. Hammaslääkärissä oleva hampaiden väriskaala ei ollut riittävä minun hammaskalustolleni.
   No, ei kuin Jyväskylän keskustan tuntumaan hammaslabraan, jossa ne mun hampaat tullaan valmistamaan. Ja siellä sen huomaaminen, että mun ylähampaat on niin vaaleat, että täysin samaa värisävyä ei löydy heidänkään skaalaväreistään. Mutta todella, todella lähelle menevät värisävyt löydettiin teknikon kanssa niin ala- kuin ylähampaidenkin kavereiksi. Niin lähelle menevät, että värisävyn eron huomaa oikeastaan vain alan asiantuntija.  
    Niin ja loppukevennyksenä kysymys siitä, mistä huomaa Roosan asioineen pikkaisen liian pitkään ja liian useasti hammaslääkärissä? Siitä, kun labran teknikko pyytää Roosaa avaamaan suun ja Roosahan myös avaa sen niin isolleen kuin saa - ja tajuaa vasta sen jälkeen, että niin. Nyt katsellaan vaan värisävyjä, eikä olla tunkemassa viittä eri laitetta ja monia sormia suuhun. Että pienempikin leukojen venyttelykin riittää vallan mainiosti. Taisi siinä labran teknikolla olla ihmettelemistä, kun pyysi mua pistämään suuta ison loikan pienemmälle. ;)
   

Ensi kerralla saan hampaani raakasovitukseen - kuinka huisia ja jännää! Ensi tiistaita odotellessa! Ja hei - kysykää ihmeessä, jos jokin kohta jäi mietityttämään. Yritin kuvailla kaiken mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta niin moninainen prosessi tämä on, että välillä tuo yksinkertaisuus on silkka mahdottomuus.  (*tähän apinaemoji*)

~ Roosa ~

Pelon käänne

Aluksi se oli helpottavaa ja vapauttavaa. Leikkaus oli onnistunut, pelko oli (tietysti) turhaa. En joutunutkaan kärvistelemään puolta vuotta keittolinjalla, vaan jouduin jättämään hyvästit vain muutamalle ruoka-aineelle. Niille, jotka eivät muistu edes mieleen, vaikka kuinka yrittäisin penkoa muistini sekaisia laatikoita. 
   Elämä hymyili, kuukaudet vain vierivät eteenpäin. Minä elin elämääni ihan niin kuin ennenkin. Mitä nyt muutaman kerran kävin Jyväskylässä kiristyttämässä hieman löystyneet paranemisjatkeet, muutaman minuutin homma. Ja sitten taas jatkoin elämääni, jännittäen ja odottaen. Ihan kuin mitään
leikkausta ei olisi koskaan ollutkaan. 
Minä vain elin.

Hammaslääkäristä tuli marras-joulukuun tietämillä kirje, johon oli merkitty seitsemän aikaa. En ollut odottanut, että niitä olisi ollut niin montaa. Tai että ne olisi laitettu niin hankaliin kellonlyömiin. Mutta en jaksanut juuri stressata. Tai stressasin, mutta lopputulos oli aina sama - että se ei muuttaisi tilannetta. Ajat olisivat nyt niillä paikoillaan kuin olisivat, ja se siitä. Sitä paitsi - se olisi vain pari kuukautta. Sen ajanhan ihminen seisoo vaikka päällään, vai mitä?
   Kehitin projektilleni nimen, #hampaatkotiin. Menin vastaanottokerroille ja sain vain mukavia sanoja ja leveitä hymyjä. Tästä tulisi niin hyvä. Sain noista vastaanottokerroista itselleni syyn jaksaa läpi kahden kuukauden kilometrisaldon. Koska lääkäreiden ja hoitajien ystävällisyys oli pompannut vielä uudelle ja suorastaan hulvattomalle tasolle entisestä, ajattelin itsevarmuutta täynnä, että minähän menen tästä läpi.

En ollut kuitenkaan ollenkaan varautunut tähän vielä. Olihan siitä yksi ammattilainen minua varoittanut jo syksyllä, marraskuussa. Olin sen kyllä itsekin tiedostanut. Mutta en minä todellakaan osannut odottaa tämän iskevän jo nyt, kesken juoksuni. 
   Identiteettikriisin.
   Okei, ehkä se on liian voimakas sana. Mutta en kutsuisi tätä ulkonäköpaineeksi tai vastaavaksikaan. Kyllä, tämä on lievemmän sortin identiteettikriisi, mutta silti aivan todellinen.
   Siihen ei auta minkään lääkärin toteamukset, että tästä tulee niin helkkarin hyvä. Ei, vaikka vielä vajaa viikko sitten vastasin itsekin takaisin, että uskon myös niin. Sillä kyllähän hymystäni ja hammasrivistöstäni tulee varmasti hyvä. Mutta mikään ei takaa sitä, että siitä tulisi hyvä minulle. Minun omiin silmiini.
   Entä jos petynkin lopputulokseen? Entä jos minua tuijottaa maaliskuun loppupuolella peilistä takaisin nainen, joka luuli saavansa nätimmät hampaat ja hymyn, kuin mitä lopulta sai? Tai entä jos sieltä tuijottaa takaisin nainen, joka ei enää tunnista itseään? Nainen, joka kadotti minänsä.

Olen todella akanut pikku hiljaa pelätä hammasprojektini lopputulosta. Himmailla intoani tulevien hampaiden suhteen. Niin monesti olen joutunut elämässäni turhautumaan ja pettymään ihmisten lupauksiin. En haluaisi pettyä tämän tarinan lopputulemaan. En halua olla tilanteessa, jossa minua hoitavat ihmiset ovat äärimmäisen tyytyväisiä ja iloisia pitkän työnsä lopputulokseen, mutta minä pidättelen itkua. Jotain aivan muita kuin ilon kyyneleitä.
   Samaan aikaan on myös niin ihanaa ja liikuttavaa, kuinka kaikki läheiseni ja ystäväni ovat innoissaan uusista, tulevista hampaistani. He elävät tätä kaikkea niin tunteella ja sydämellä. Mutta myös pelottavaa. He kun tuntuvat odottavan tätä kaikkea enemmän kuin minä itse. Ja minä sentään olen odottanut reilut parikymmentä vuotta. Koulutoverini vain mitäänsanomattoman hetken siihen verrattuna Entä jos hekin kohta hyppivät ilosta (siis lopputuloksen nähtyään), mutta minä en pysty sanomaan sanaakaan? 
   Tai pahintahan olisi, jos en edes tunnistaisi itseäni uusien hampaideni kanssa. Siis sisältäpäin. Olisin itselleni täysin vieras. Täysin tuntematon. Nyt ymmärrän syövästä selvinneen ystäväni pelot siitä, että muuttuneen ulkomuodon takia hän olisi muuttunut myös sisältä. Nyt ymmärrän niin helkkarin hyvin. 
   Tietysti pelkään yhtä paljon myös sitä, että kuolen ennen kuin ehdin saada uutta hymyäni. Junamatkalla, koulumatkalla, kotona - ihan missä vain. Silloin en ehtisi saada sitä, mitä olen niin pitkään odottanut. Pelkäsin sitä sitten tai en. Jos kuolisin ennen uusia hampaitani, tuottaisin pettymyksen myös tämän yhteiskunnan kassalle - niin turhaan kulutettuja markkoja ja euroja. Niin paljon rahaa, niin turhaan. Samassa paketissa menetetty nuoruus ja saavuttamatta jäänyt tulevaisuus. 

Yhtä paljon tämä yhteiskunta tosin menettäisi siinäkin tapauksessa, jos saan sen hymyn, enkä olekaan tyytyväinen näkemääni. Vaikka minä niin kovasti haluankin ja yritänkin pitää näkemästäni. Mutta en vain pidä. Se olisi satujen painajainen. Painajainen, jonka piti toteuttua vain saduissa, mutta joka hyppäsikin kirjoista suoraan elämään. Minun elämääni. Kappas vain!

Voi kunpa sen ei tarvitsisi olla totta.

~ Roosa ~