Älä sano mitään

Älä sano mitään. Tiedän kyllä, että haluaisit. Et vain ole ehkä uskaltanut. Se on OK. En minäkään ole aina uskaltanut tehdä ja sanoa kaikkea, mitä olisin halunnut. Mutta nyt pyydän - älä sano yhtään mitään. 

   Sillä nyt minä olen odottanut tarpeeksi kauan sanojasi, joita ei koskaan tullutkaan. Olen koko ajan tiennyt, että haluaisit sanoa minulle vielä jotain. Jotain hyvin tärkeää. Ja minä olen odottanut, tehnyt tilaa. Tehnyt tilaa katsekontaktille, luonut neutraalia ja turvallista ilmapiiriä sanojasi varten. Mutta nyt olen odottanut tarpeeksi kauan, nyt minun on jatkettava eteenpäin yksin. 

   Se on surullista. Se, että pakotan sinut vain katsomaan minua ja elämääni kauempaa. Sinulla olisi varmasti hyviä neuvoja, mutta jos ottaisin ne vastaan nyt, putoaisin kilometritolkulla menneisyyttäni kohti. Ja sinne en halua palata. Niin kuin näet, seison viimein ensimmäisellä turvallisella alustalla moneen kuukauteen. Ja nyt sinulla olisi sanottavaa. Se ei vain käy.

   Sillä katso tätä rakennustyömaata. Joskus tässä oli pieni ja lämmin mummonmökki, johon piti vetää vain sähköt ja rakentaa uusi takka. Nyt siitä on jäljellä enää perustukset, joihin sovittelen uusia seiniä. Kaikki meni, kivijalkaan saakka.

   On vaatinut hirveästi voimia selvitä siitä tulipalosta. Miettiä, millaisen talon minä rakennan vanhan, tutun ja rakkaan tilalle. Millainen siitä uudesta talosta tulee? Ja ennen kaikkea - voinko koskaan rakastaa sitä samalla tavalla kuin entistä mökkeröistäni?

   Nyt kun olen saanut ensimmäisiä pilareita ja kantavia rakenteita pystytetyksi, en halua sinua tähän enää edes käymään. Minä odotin tarpeeksi kauan perustuksen päällä tuulessa ja tuiskussa istuen. Etkä sinä tullut. Nyt olen saanut jotain konkreettista aikaan sekä vähän luottamusta ja kunnioitusta itseäni kohtaan takaisin. En todellakaan kaipaa sinua tähän nyt. 

   Mutta katso toki aikaansaannostani sieltä jonkin matkan päästä. Katso - tuossa on rehellisyyden pilari, se on paljon vahvempi ja korkeampi kuin se edellinen. Tuossa ovat elämään luottamisen lattialankut, ne natisevat kyllä uhkaavasti, mutta onneksi minulla on aikaa vielä käydä ostamassa uudet ja paksummat. Ikkunoista haluaisin sellaiset, jotka katsovat luottaen tulevaisuuteen. Vakaina, välittämättä pienistä takapakeista. Sillä edeltävät menivät pirstaleiksi ensimmäisinä. Ja katso - tuossa nousee vakaasti se, minkä aloitin heti tulipalon purkutöiden jälkeen - taito siihen, mitä haluan loppuelämäni tehdä. 

   Minulla on siis vakaa alku ja potentiaalisia ideoita. Tietysti olisi ystävällistä kuunnella, mitä sinulla ja kaikilla muillakin olisi sanottavana. Siis niillä, jotka haluavat tietyin väliajoin esittää päätelmiään elämästäni, teoistani ja valinnoistani. Siellä he kaikki ovat - takanasi. Mutta heitä taas olen kuunnellut aivan tarpeeksi. Helppoahan se on sanoa, että mene sinne ja tuonne, lopeta tuo ja ala tekemään tätä. Mistä kukaan voi lyödä minulle käteen toimintaohjeita, jotka vievät suoraan onneen ja suosioon? Varsinkin, kun kukaan muu ei ole elänyt elämääni, kokenut niin monia erilaisia asoita, tuntenut niin monia eri tunteita. Riisukaa vain kengät jalastani ja ottakaa silmälasini pois päästäni. Lainatkaa vaikka kahdeksi kuukaudeksi ja muistakaa ottaa mukaan tämä menneisyys pelkoineen ja kiusaamisineen. Minä voisin lähteä sillä välin lomalle. 

   Kun te sitten palautatte menneisyyttäni, kenkiäni ja silmälasejani takaisin minulle, voitte antaa uudet lausuntonne. Uskon, että ne ovat enemmän paikkaansa pitäviä. Ulkopuolelta on niin helppo sanoa. Enhän minäkään ole tuominnut teidän valintojanne, vaikka olen monesti miettinyt, että tuo teko sinun olisi kannattanut jättää tekemättä. Mutta koska minä en ole sinä tai ylipäätään kukaan teistä - en ole sanonut mitään. En tuominnut enkä syyttänyt. Olen ollut vain puolellasi, mitä valintasi sinun eteesi ovat ikinä tuoneetkaan. 

   Ja uskohan myös Sinäkin. Vaikka en haluakaan sinun sanovan mitään, toivon sinulle pelkkää hyvää. Pidän sen suhteen myös sinunkin puoliasi. Olen siinä asiassa täysin puolellasi, vilpittömästi.

   Mutta nyt te kaikki voisitte jättää minut ja rakennelmani täysin rauhaan.

Tarinasuoni alkoi taas sykkiä siihen malliin, että oli annettava vain näppäimistön viedä ja Bloggerin raksuttaa. :)

~ Roosa ~

Kerro minulle tarina

Kerro minulle tarina. 
   Kerro minulle ihmisistä, kerro minulle kohtaloista - sattumanvaraisista ja suunnitelluista. Ole minulle kirja ja satu, johon takertua, jota varten elää.
   Katso syvälle sieluun ja silmiin. Näe koko kuva ja kerro siitä. Kerro kivuista sekä sokeista pisteistä, jotka olisi jo haluttu unohtaa. Ja juuri sen takia - kerro niistä. Kerro tarkasti ja yksityiskohtaisesti, vaikka se tekisi kipeää. Minä haluan kuulla juuri niistä. Sirpaleista.
   Älä anna minulle onnellisia loppuja. Sen sijaan anna minulle mahdollisuus löytää toivo - ihan itse. Kahvikupista, aamun sarastuksesta, katseista ja kosketuksesta. Kerro minulle niistä - äläkä lopeta. 
   Anna minun kellua tarinassasi. Anna minun tuntea sen rytmi. Ole minulle itse tarina, jota koskettaa, ehkä hyvästelläkin.

 Anna minulle merkityksellinen tarina. Tarina ihmisistä, jotka etsivät, hukkuvat, unohtavat ja löytävät uudelleen. Kerro tarina tanssista, sydämeen sykkeestä, onnesta ja ilosta. Kerro tarina kyynelistä. Älä anna minun tai päähenkilöiden ulottuville valkeaa Nessu-pinoa. Mutta anna meille mahdollisuus. Mahdollisuus löytää se, kuluttaa se loppuun ja jatkaa eteenpäin.
   Älä kerro minulle tarinaa rakkaudesta. Älä ainakaan helposta rakkaudesta. Sillä helppoa ja kivutonta rakkautta ei ole olemassakaan. Kerro minulle tarina rakastamisen vaikeudesta. Kerro minulle tarina rakkauden säröistä ja tuhansista ovista. Anna minulle kuitenkin valtuudet päättää, mikä ovista avautuu seuraavaksi ja mitkä sulkeutuvat - ja mitkä ovet pidetään suljettuina. Jätä tarinaan aukko. Aukko, jotta voin päättää itse, pääseekö voimista suurin sen läpi. Pääseekö rakkaus siitä sisään. 
   Kun kerrot tarinaa, pidä minusta kiinni, etten hukkuisi siihen. Silitä hiuksiani ja jos haluat, kerro tarina hiljaisin sanoin ja jätä tärkeisiin kohtiin paikka huokauksille. Anna minun sulkea silmäni ja luota, että kuuntelen. Tärkeimmät asiat kun voi nähdä ainoastaan sydämellään.
   Anna minun maalata tarina itse. Kerro sinä tarina ja anna minun kuvittaa se. Anna minun päättää, tuleeko tarinasta mustavalkoinen vai vaaleanpunainen, harmaa vai iltaruskon väreissä räiskyvä maalaus.
   Kerro minulle tarina.
   Sillä minä rakastan tarinoita.

 Kerro se kuiskauksin, suurin kädenliikkein, halauksin. Itketä minua hiukan, mutta saa minut hymyilemään kainosti juuri silloin, kun olen sulkenut silmäni. Saathan?
   Kerro mukulakivikaduista. Kerro kaupungeista, niiden melusta ja saasteesta. Kerro lapsista. Ja kerro yksinäisyydestä. Kerro tarina tytöstä, joka pärjää. Kerro tarina vahvuudesta, joka vahvistui vähän liian aikaisin. Vahvuudesta, joka oli hyvää vahvuutta, mutta lopulta niin vahvaa, ettei se enää tarvinnut muita seviytyäkseen elämästä.
   Kerro tarina vahvuudesta, koska sekin ansaitsee tulla nähdyksi heikkona. Anna vahvuudelle heikkouden naamio ja vaikeita aikoja. Anna minulle oikeus nimetä nuo vaikeat ajat yksitellen. Mutta päätä lopulta itse, selviääkö vahvuus kaikkien vaikeuksien keskeltä ehjin nahoin ja onko sillä oikeus kipeään, mutta syvän lempeään rakkauteen. Onneen, josta se on salaa mielessään haaveillut.

   Lopuksi, kerro minulle tarina merestä. Siitä merestä, jossa uiskentelevat kaikkien maailman ihmisten haaveet, haaksirikot, särkyneet unelmat ja tulevaisuuden toivo. En välttämättä pidä siitä tarinasta, mutta kerro se minulle silti. Kerro se minulle niin monta kertaa, että alan pitämään siitä ja että se on lopulta minulle tärkein ja rakkain tarina koko maailmassa. Kerro se minulle joka kerta samanlaisena, koskaan muuttumattomana. Älä unohda minkään pilkun tai pisteen paikkaa. Sillä nuo pienet asiat ovat kaikista tärkeimpiä. 
   Anna minun nukahtaa meri-satuusi. Kuiskaa minulle hyvää yötä tarinasi lopuksi ja peittele minut hellästi.
   Silloin - ja juuri silloin - voit nähdä hymyn minun kasvoillani. Se kertoo sinulle vuorostaan tarinan. 
  

  

   Tarinan siitä, kuinka minä aloin lopulta uskoa elämään. 

Kirjoitettu päiväkirjaani 27.12.2016, heti kun päähäni ilmestyivät sanat "kerro minulle tarina". 

~ Roosa ~

Luukku 7: 18.5.2012

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan 

 mutta vain koska se on tyylikästä

Äiti ja isi älkää vaipuko tuskaan

Mä nautin täysillä mun elämästä

 Tyttöystävät silmät päähän meikatkaa

 Ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan

 Pojat laulakaa se laulu

 Joka sai mut aina nauramaan.

- Heli Kajo, Jos mä kuolen nuorena

 

Se oli helatorstain jälkeinen perjantai, surun eskaloitumispäivä. Menin äitini kanssa sinun hautajaisiisi, jotka järjestettiin kotikaupunkimme kirkossa. Ne oli pakko järjestää siellä, sillä tilaisuus oli avoin – sinulla oli niin laaja piiri läheisiä, että olisi ollut väärin jättää yksikin pois. Tilaisuuteen saivat tulla kaikki ne, jotka tunsivat olleesi osana sinun elämääsi jossain sen vaiheessa. Mielestäni perheesi oli tehnyt sen suhteen oikean päätöksen – ihanasti ajateltu.

   Muutenkin perheesi oli saanut tilaisuudestasi juuri sinun näköisesi. Juuri sellaiset hautajaiset sinä olisit varmasti halunnut. Elämäsi miehet kantoivat sinut alttarille valkoisessa arkussasi varovaisesti ja hellästi kuin olisivat kantaneet prinsessaa. Minä tiedän, että sinä olit prinsessa – olit puettu wanhojen mekkoosi, sinulla oli päässäsi tiaara ja hiuksesi oli nätisti laitettu. Olit joskus sanonut, että näytit kauniilta wanhojen mekossasi ja todellakin – sinä olit siinä kuin prinsessa. Katsoessasi arkkusi kantamista tiesin ilman sinun näkemistäsikin, että et voinut olla muuta kuin kaunis.

   Siunaustilaisuudessasi oli myös pieniä kömmähdyksiä, jotka eivät kuuluneet käsikirjoitukseen. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että ilman niitä siunaustilaisuutesi ei olisi ollut niin ainutlaatuinen. Ethän sinäkään ollut vakava, miksi siis siunaustilaisuutesi olisi ollut sellainen?

   En ole ikinä kokenut mitään niin raskasta kuin seisomisen ystävän arkun vieressä ja jäähyväisten jättämisen. Seisoa siinä ja ajatella, että sinä olet siinä niin lähellä, muttet kuitenkaan ole. Tiesin jo silloin, ettet sinä siellä arkussa ole. Siellä on vain sinun ruumiisi. Olet siinä vieressäni, kaikkien muidenkin vieressä ja pidät kädestä kiinni, muuten luhistuisimme siihen paikkaan. Muuten emme olisi kestäneet, jos et olisi ollut siinä. Sinä autoit minua sanomaan jäähyväissanani: Ethän pelkää pimeää siel’ on monta kynttilää. Nuku vain jos väsyttää, vielä valvon vierellä.

   Muistan ikuisesti sen hetken, kun sinut kannettiin auton perään valmiina viimeiselle matkallesi. Onneksi sinua ei haudattu, onneksi sinut tuhkattiin. Nyt jälkeenpäin ajateltuna hautaaminen olisi ollut paljon raskaampaa. Oli helpompaa vilkuttaa sinulle kun auto lähti liikkeelle. Se oli kuin ikään kuin sinun saattelemistasi pitkälle matkalle, jossa sinä saisit nauraa ja riemuita loputtomasti. Siellä, minne olit menossa, saisit elää elämääsi täysillä. Ikuisesti. Jossain vaiheessa me sinua surevatkin saisimme liittyä seuraasi. Joten vaikka siinä vilkuttaessa olo tuntui tyhjältä ja surumieliseltä, lohduttava ajatus oli, että näkisimme vielä joskus. Ero ei olisi ikuinen.

    Isäsi puhe muistotilaisuudessasi oli kaunis. Sinä olisit ollut ylpeä siitä ja varmasti oletkin. Siinä oli tarpeeksi naurua ja tarpeeksi itkua. Sen kauniimmaksi se ei olisi voinut tulla. Kuvanauha sinun elämästäsi juoksi pysähtymättä valkokankaalla. Vasta silloin tajusin, kuinka ainutlaatuisen elämän olit saanut elää ja kuinka todellakin olit nauttinut täysillä siitä. Kiitän Luojaani siitä, että sait syntyä juuri siihen perheeseen kuin synnyit. Juuri siinä perheessä sinusta oli kasvanut päämäärätietoinen ja vahva nuori naisenalku, joka piti heikoimmistaan huolta. Sinusta oli kasvanut upea ihminen.

   Toivon kovasti, että pidit meidän koulukavereidesi järjestämästä ohjelmasta: biiseistä ja minun puheestani. Toivottavasti pystyimme tavoittamaan sinun ajatuksiasi ja välittämään niitä myös niille ihmisille, jotka eivät sinua olleet kunnolla tunteneet.

   Koimme, että Heli Kajon Jos mä kuolen nuorena –biisi kertoi juuri sinusta. Ihan kuin sinä olisit sen tehnyt. Siksi se olikin yksi esittämistämme biiseistä muistotilaisuudessasi. Ja biisin mukaan tekivät myös juhlasi jälkeen osa porukastamme: tytöt meikkasivat silmänsä päähän ja lähtivät poikien kanssa paikalliseen pizzeriaan syömään. Tämän jälkeen he menivät leikkipuistoon leikkimään.

Tässä jatkopätkä Minä lupasin -kirjoitusten sarjaan. Ei ehkä jouluisin postaus eikä todellakaan iloisin blogin joulukalenteriin. Mutta tunnetta tuosta nelisen vuotta sitten kirjoitetusta tekstistä ei puutu. Ja tunteellinenhan se päivä oli - niin tunnetta täynnä, että muistin päivämäärän näin vajaan viiden vuoden jälkeenkin ulkomuistista.

~ Roosa ~

Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Opetus

Nouskaa ja nostakaa kätenne, te olette vahvoja, noin!

 Nouskaa ja näyttäkää itsenne, te olette kauniita, noin!

- Happoradio, Olette kauniita

Sinä olit ihmeellinen ihminen. Tuskin tulen löytämään mistään toista kaltaistasi ja tuskin tulee löytämään kukaan muukaan, joka sinut tunsi. Se, miten olit aina niin avoin ja rohkea, ihmetytti minua suuresti – ja ihmetyttää edelleen. Miten suhtauduit maailmaan aina mielenkiinnolla ja miten ajattelit, että kaikki unelmat oli tehty saavutettaviksi – ne pienimmätkin. Se, miten elit elämää joka hetki niin täysillä. Ja se, miten osasit olla aina niin läsnä. Ihailen sinua suuresti – niin kuin varmasti moni muukin.
   Vastaus näihin kaikkiin löytyy motostasi: Jokainen päivä pitää elää täysillä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin loppu tulee. Sitä sinä halusit meidänkin, ystäviesi, rakkaittesi, noudattavan. Meidän piti vannoa sinulle, että eläisimme juuri mottosi mukaan, kuin viimeistä päivää. Ei saanut miettiä, miltä minä nyt näytän ja kuulostan, vaan piti olla rohkeasti oma itsensä. Se oli sinun tapasi elää ja se myös näkyi sinusta: räiskyit elämäniloa. Teit juuri niin kuin tahdoit, et niin kuin muut halusivat. Sinulla oli unelmia, joita kohti kurkotit. Sinä saavutit niitä. Elämä ei ollut tehty kaduttavaksi, katua ehtisi sitten myöhemminkin. 
   Merkityksesi meille läheisillesi oli valtava. Teit huonostakin päivästä paremman naurullasi ja läsnäolollasi. Seurassasi ei tarvinnut miettiä, kuunteletko varmasti vai annatko kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sinä osasit todella olla läsnä – siitä katsekontaktista ei voinut erehtyä. Ja jos johonkin asiaan kysyttiin mielipidettä, niin sinulta löytyi aina näkökanta asiaan kuin asiaan. Toit näkemyksesi rohkeasti kaikkien tietoon pelkäämättä leimautumista.
   En tiedä, mistä rohkeutesi olit perinyt. Joskus se tuntui jopa uhkarohkeudelta tai vähintään pähkähulluudelta. Jos joku porukasta sai hullulta kuulostavan idean, se joku olit sinä. Yleensä ideasi toteutettiin. Kun keksit, että halusit esiintyä kevätjuhlassa muutaman ystävän kanssa, niin sinä ja ystäväsi esiinnyitte. Tuskin olisitte esiintyneet, jollet olisi ollut niin varma ja rohkea ja sanonut unelmaasi ääneen. Joku olisi saattanut salaa siitä haaveilla, mutta ilman sinua se olisi voinut jäädä tekemättä. Miten paljon rohkeutta voikaan mahtua yhteen tyttöön?
   Näen edelleen sieluni silmillä sinun juoksevan lukiomme aulassa porukasta porukkaan punaiset hiukset hulmuten. Sinä tulit toimeen kaikkien kanssa. Kaikki ihmiset olivat sinulle yhtä arvokkaita. Tietysti sinulla oli pari sydänystävää, mutta eikö kaikilla ole? Kuitenkin se, miten vähän se näkyi ulospäin, on uskomatonta.
   Meillä kahdella oli omat sopimuksemme. Yksi niistä oli se, että kun toinen tarvitsi toista, toinen tuli ja auttoi niin hyvin kuin osasi. Aina silloin kun tarvitset – se oli meidän sanaton lupauksemme.
   Sinä olit myös tärkeässä roolissa elämässäni yläkouluaikana, kun minua kiusattiin. Sinä loit minulle uskoa siihen, että minä olen hyvä, minä kelpaan. Kiusaajat olivat tyhmiä, kun eivät sitä tajunneet. Eikä minun kannustaminen loppunut yläkouluaikaan – myös synkkinä lukiopäivinä annoit onnenpotkuja takapuoleen ja sanoit, että usko vain itseesi, olet kaunis ja upea nainen. Unelmoi ja luota itseesi, niin saavutat mitä vain. Ilman niitä neuvoja tuskin olisin tällainen kuin nyt olen. Toivottavasti myös minä osasin olla sinulle avuksi jollain tavalla.
   Miten voimmekaan kuvailla sitä kiitollisuuden määrää sinua kohtaan? Sanat eivät tunnu riittävän sitä kertomaan. Sinä teit meistä rohkeita, vahvoja ja iloisia ihmisiä. Elämänhaluisia ihmisiä.

Kiitos siitä.

 Allekirjoitan edelleen.

~ Roosa ~

// Aiempi osa löytyy täältä.

Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Kohtaaminen

...Koska Sinä annoit minulle niin paljon. Ja nyt, kun olen päättänyt jättää opparin laakereilleen hetkeksi ja keskittyä vain omaan hyvinvointiini leikkaukseen saakka, on aika. Olen kertonut kerran vuoteen menehtyneestä ystävästäni yhden postauksen verran, mutta maininnut hänet useita kertoja siellä täällä. Koska hän vain on vaikuttanut niin paljon siihen, mitä olen nyt, miten ajattelen ja toimin elämässäni. 

   Silloin kun tämä rakas sielunsiskoni nukkui pois, lupasin hänelle jotain. Lupasin, ettei hän jää unholaan - teen hänestä vielä kuuluisan. Omalla tavallani. Nyt on kulunut tarpeeksi monta vuotta, että uskallan lähteä avaamaan niitä arkistojani, muistojani ja arpiani, jotka ovat tällentuneet yhdelle Word-tiedostolle reilun neljän vuoden aikana. Niitä kertyy varmasti vielä ajan saatossa lisää.

   Tiedän, ettei koko maailma lue tätä pientä blogiani. Mutta minä lupasin. Ystäväni ei jättänyt ikinä lupauksiaan täyttämättä, joten minunkin on pidettävä omani. Näyttääkseni Sinulle, ystäväni, mutta ennen kaikkea näyttääkseni itselleni. Jotain, en tiedä tarkalleen vielä mitä. 

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta

 Ei raudasta tai puusta

 Miten tyttöjä tehdään

 No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu

- PMMP, Tytöt

Sain kuulla sinusta ensimmäistä kertaa silloiselta ystävältäni. Oli viidennen luokan kevät vuonna 2006. Hän kertoi, että tulisit luokallemme seuraavana syksynä, kun muuttaisit paikkakunnallemme perheesi kanssa. Olisit kuulemma iloinen ja ihana ihminen. Kaikki huomioonottava ja hauska.

   Koko luokka tiesi tulostasi jo keväällä, ja odotimme kaikki sinua innokkaasti. Sain kuitenkin olla ensimmäisiä, jotka asiasta tiesivät. Ei kai kukaan sinusta olisi tietänytkään ennen syksyä, ellei ystäväni olisi tuntenut sinua, ellet olisi ollut tuttavaperheen lapsi. Luulen, että ystävälläni oli syynsä kertoa minulle sinusta ensimmäisten joukossa. Sen syyn nimi oli epilepsia. Sairaus, jota minä olin kantanut mukanani jo nelivuotiaasta saakka. Sairaus, joka oli ollut unten mailla jo parin vuoden ajan, mutta joka saattoi herätä koska tahansa. Sairaus, joka oli yhtä olennainen osa minua kuin vihreät silmäni.

   Kun kuulin, että sinullakin on epilepsia, minuun syttyi toivon kipinä. Toivoin yhtäkkiä niin kovasti, että meistä tuli ystävät ja saisin lähelleni ihmisen, joka ymmärtäisi tätä sairautta paremmin kuin muut ”terveet” ihmiset. Sain enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

   Syksyllä sinä sitten saavuit. Ensimmäinen asia, jonka sinusta muistan, on hymyilevät kasvosi. Näytit hymyilevän koko kehollasi, kasvoista varpaisiin asti. Kaikki luokkalaiseni, minä mukaan lukien, halusivat tutustua sinuun. Ehkä hieman kilpailimmekin sinusta, mutta sinä otit meidät kaikki omaksesi, et tehnyt eroa välillämme. Epilepsia ei tehnyt sinusta hyljeksittävää ja vammaista ihmistä. Luokka oli tottunut epilepsiaan jo reilun viiden vuoden aikana minun kanssani. Olin kertonut jo alakoulun ensimmäisinä päivinä epilepsiastani (ja muista sairauksistani) luokan edessä ääni väristen ja vähitellen minut oltiin hyväksytty luokan joukkoon täysivaltaisena jäsenenä. Olin tasoittanut sinulle tien valmiiksi. Kuulin jälkeenpäin, että se oli sinulle mielettömän merkittävä asia. Tiedätkö mitä? Tein sen enemmän kuin mielelläni.

   Vihdoinkin pääsin tutustumaan sinuun. Muistan, kun sanoin sinulle: ”Hei, mun nimi on Roosa ja tiedätkö mitä? Minullakin on epilepsia.” Siitä hetkestä lähtien välillemme syntyi aivan erityinen yhteys, vaikka emme jutelletkaan päivittäin. Pystyimme aina jatkamaan siitä, mihin olimme jääneet. Välillä puhuimme epilepsiasta, välillä jostain aivan muusta. Me molemmat olimme sitä mieltä, ettei sairaus saanut kaataa koko maailmaa – sinä joka olit sairastanut epilepsiaa noin vuoden ja minä, joka oli sairastanut sitä kahdeksan vuoden ajan. Elämää oli epilepsiasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi.

   Sinä syksynä minä sain vierelleni sielunsiskon, jonka kanssa sain taivaltaa tätä elämää eteenpäin kuuden upean vuoden ajan. Ja siitä, jos mistä, olen enemmän kuin kiitollinen.

Näitä postauksia julkaisen silloin tällöin, kun siltä tuntuu. Nyt tuntui siltä, että oli ensimmäisen kirjoituksen aika.

~ Roosa ~