Luukku 7: 18.5.2012

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan 

 mutta vain koska se on tyylikästä

Äiti ja isi älkää vaipuko tuskaan

Mä nautin täysillä mun elämästä

 Tyttöystävät silmät päähän meikatkaa

 Ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan

 Pojat laulakaa se laulu

 Joka sai mut aina nauramaan.

- Heli Kajo, Jos mä kuolen nuorena

 

Se oli helatorstain jälkeinen perjantai, surun eskaloitumispäivä. Menin äitini kanssa sinun hautajaisiisi, jotka järjestettiin kotikaupunkimme kirkossa. Ne oli pakko järjestää siellä, sillä tilaisuus oli avoin – sinulla oli niin laaja piiri läheisiä, että olisi ollut väärin jättää yksikin pois. Tilaisuuteen saivat tulla kaikki ne, jotka tunsivat olleesi osana sinun elämääsi jossain sen vaiheessa. Mielestäni perheesi oli tehnyt sen suhteen oikean päätöksen – ihanasti ajateltu.

   Muutenkin perheesi oli saanut tilaisuudestasi juuri sinun näköisesi. Juuri sellaiset hautajaiset sinä olisit varmasti halunnut. Elämäsi miehet kantoivat sinut alttarille valkoisessa arkussasi varovaisesti ja hellästi kuin olisivat kantaneet prinsessaa. Minä tiedän, että sinä olit prinsessa – olit puettu wanhojen mekkoosi, sinulla oli päässäsi tiaara ja hiuksesi oli nätisti laitettu. Olit joskus sanonut, että näytit kauniilta wanhojen mekossasi ja todellakin – sinä olit siinä kuin prinsessa. Katsoessasi arkkusi kantamista tiesin ilman sinun näkemistäsikin, että et voinut olla muuta kuin kaunis.

   Siunaustilaisuudessasi oli myös pieniä kömmähdyksiä, jotka eivät kuuluneet käsikirjoitukseen. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että ilman niitä siunaustilaisuutesi ei olisi ollut niin ainutlaatuinen. Ethän sinäkään ollut vakava, miksi siis siunaustilaisuutesi olisi ollut sellainen?

   En ole ikinä kokenut mitään niin raskasta kuin seisomisen ystävän arkun vieressä ja jäähyväisten jättämisen. Seisoa siinä ja ajatella, että sinä olet siinä niin lähellä, muttet kuitenkaan ole. Tiesin jo silloin, ettet sinä siellä arkussa ole. Siellä on vain sinun ruumiisi. Olet siinä vieressäni, kaikkien muidenkin vieressä ja pidät kädestä kiinni, muuten luhistuisimme siihen paikkaan. Muuten emme olisi kestäneet, jos et olisi ollut siinä. Sinä autoit minua sanomaan jäähyväissanani: Ethän pelkää pimeää siel’ on monta kynttilää. Nuku vain jos väsyttää, vielä valvon vierellä.

   Muistan ikuisesti sen hetken, kun sinut kannettiin auton perään valmiina viimeiselle matkallesi. Onneksi sinua ei haudattu, onneksi sinut tuhkattiin. Nyt jälkeenpäin ajateltuna hautaaminen olisi ollut paljon raskaampaa. Oli helpompaa vilkuttaa sinulle kun auto lähti liikkeelle. Se oli kuin ikään kuin sinun saattelemistasi pitkälle matkalle, jossa sinä saisit nauraa ja riemuita loputtomasti. Siellä, minne olit menossa, saisit elää elämääsi täysillä. Ikuisesti. Jossain vaiheessa me sinua surevatkin saisimme liittyä seuraasi. Joten vaikka siinä vilkuttaessa olo tuntui tyhjältä ja surumieliseltä, lohduttava ajatus oli, että näkisimme vielä joskus. Ero ei olisi ikuinen.

    Isäsi puhe muistotilaisuudessasi oli kaunis. Sinä olisit ollut ylpeä siitä ja varmasti oletkin. Siinä oli tarpeeksi naurua ja tarpeeksi itkua. Sen kauniimmaksi se ei olisi voinut tulla. Kuvanauha sinun elämästäsi juoksi pysähtymättä valkokankaalla. Vasta silloin tajusin, kuinka ainutlaatuisen elämän olit saanut elää ja kuinka todellakin olit nauttinut täysillä siitä. Kiitän Luojaani siitä, että sait syntyä juuri siihen perheeseen kuin synnyit. Juuri siinä perheessä sinusta oli kasvanut päämäärätietoinen ja vahva nuori naisenalku, joka piti heikoimmistaan huolta. Sinusta oli kasvanut upea ihminen.

   Toivon kovasti, että pidit meidän koulukavereidesi järjestämästä ohjelmasta: biiseistä ja minun puheestani. Toivottavasti pystyimme tavoittamaan sinun ajatuksiasi ja välittämään niitä myös niille ihmisille, jotka eivät sinua olleet kunnolla tunteneet.

   Koimme, että Heli Kajon Jos mä kuolen nuorena –biisi kertoi juuri sinusta. Ihan kuin sinä olisit sen tehnyt. Siksi se olikin yksi esittämistämme biiseistä muistotilaisuudessasi. Ja biisin mukaan tekivät myös juhlasi jälkeen osa porukastamme: tytöt meikkasivat silmänsä päähän ja lähtivät poikien kanssa paikalliseen pizzeriaan syömään. Tämän jälkeen he menivät leikkipuistoon leikkimään.

Tässä jatkopätkä Minä lupasin -kirjoitusten sarjaan. Ei ehkä jouluisin postaus eikä todellakaan iloisin blogin joulukalenteriin. Mutta tunnetta tuosta nelisen vuotta sitten kirjoitetusta tekstistä ei puutu. Ja tunteellinenhan se päivä oli - niin tunnetta täynnä, että muistin päivämäärän näin vajaan viiden vuoden jälkeenkin ulkomuistista.

~ Roosa ~

Minä lupasin: Uni, joka ei loppunut

Miten hauraalta elämä tuntuukaan

 kun on vain rakkaus ja kuolema läsnä

 ja outoa niin,

 et hän mennyt on pois

- Sir Elwoodin hiljaiset värit, Hautajaiset

Se kulunut viikko oli ollut henkisesti minulle ja perheelleni erittäin raskas. Kaksi läheistä ihmistä oli jouduttu hyvästelemään. Se oli tuntunut kohtuuttomalta. Mutta vielä kohtuuttomammalta tuntui se tiistai-aamu ja sen mukanaan tuomat uutiset.

   Se oli ryöstö.

   Olin tullut kouluun tuntia aikaisemmin kuin tunnit alkoivat. Juttelin parin kaverini kanssa ja kerroin, miten hirveä viikko minulla oli ollut. Taisin tokaista, ettei kiitos yhtään kuolemaa enää. En jaksaisi.

   Viisi minuuttia sen jälkeen kellot pysähtyivät.

   Koko lukion aula täyttyi ihmisistä. Suurin osa itki. Minä yritin sisäistää tapahtuneen. Olin niin shokissa, etten saanut kyyneltäkään ulos. Halailin ihmisiä ja yritin kovasti itkeä, onnistumatta. Pelkäsin, että minussa olisi jotain vikaa. Pitihän minun nyt itkeä, saamari! Pelkäsin turhaan – tuon päivän jälkeen kyyneleitä on vuodatettu kyllästymiseen asti.

   Siitä tiistaista muistan kaiken, mutten kuitenkaan muista. Minuun sattui niin paljon, etten enää edes tuntenut kipua. Kuin joku olisi repinyt minut kappaleiksi ja jättänyt kitumaan. Tuntui siltä, ettei se olisi voinut olla totta. Toisaalta minä tiesin joka solullani, ettei se voinut sen todemmaksi enää tulla: sinä, sielunsisareni, olit poissa. En näkisi sinua enää, en tässä todellisuudessa.

   Pahinta oli kai epätietoisuus – kukaan ei tarkalleen tietänyt, mitä oli tapahtunut. Joku tiesi osan sieltä ja joku toinen täältä. Mutta mikä oli loppujen lopuksi oikein, mihin piti uskoa?

   Sain tietää tapahtumien tarkasta kulusta vasta kuusi päivää kuolemasi jälkeen. Se oli ollut epilepsia, se kirottu tauti, joka oli sinulla ollut vakavampi kuin minulla. Se sinua vaivannut tauti, josta olisin osan halunnut ottaa pois. Enhän minä ollut saanut yhtään kohtausta sen kuuden vuoden tuntemisen aikana, minulla olisi ollut varaa edes yhteen kohtaukseen. Ei, en minä alkanut pelätä sitä. Mutta suuttunut olin ja ymmälläni. Eihän epilepsia voisi tappaa – vai voisiko?

  Tietyllä tavalla olen nyt onnellinen siitä, ettet joutunut kärsimään. Sinä nukuit, sinä et ollut herännyt kohtaukseen. Olit saanut ottaa enkelin kädestä kiinni ja antanut hänen johdattaa rajan tuolle puolen. Sinä olit vain nukahtanut. Onko sen kauniimpaa tapaa lähteä? Nukahtaa ja herätä uudessa kauniissa maailmassa.

 Häntä ja niin montaa muutakin tänä pyhäinpäivänä kaivaten ja muistellen.

~ Roosa ~ 

Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Opetus

Nouskaa ja nostakaa kätenne, te olette vahvoja, noin!

 Nouskaa ja näyttäkää itsenne, te olette kauniita, noin!

- Happoradio, Olette kauniita

Sinä olit ihmeellinen ihminen. Tuskin tulen löytämään mistään toista kaltaistasi ja tuskin tulee löytämään kukaan muukaan, joka sinut tunsi. Se, miten olit aina niin avoin ja rohkea, ihmetytti minua suuresti – ja ihmetyttää edelleen. Miten suhtauduit maailmaan aina mielenkiinnolla ja miten ajattelit, että kaikki unelmat oli tehty saavutettaviksi – ne pienimmätkin. Se, miten elit elämää joka hetki niin täysillä. Ja se, miten osasit olla aina niin läsnä. Ihailen sinua suuresti – niin kuin varmasti moni muukin.
   Vastaus näihin kaikkiin löytyy motostasi: Jokainen päivä pitää elää täysillä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin loppu tulee. Sitä sinä halusit meidänkin, ystäviesi, rakkaittesi, noudattavan. Meidän piti vannoa sinulle, että eläisimme juuri mottosi mukaan, kuin viimeistä päivää. Ei saanut miettiä, miltä minä nyt näytän ja kuulostan, vaan piti olla rohkeasti oma itsensä. Se oli sinun tapasi elää ja se myös näkyi sinusta: räiskyit elämäniloa. Teit juuri niin kuin tahdoit, et niin kuin muut halusivat. Sinulla oli unelmia, joita kohti kurkotit. Sinä saavutit niitä. Elämä ei ollut tehty kaduttavaksi, katua ehtisi sitten myöhemminkin. 
   Merkityksesi meille läheisillesi oli valtava. Teit huonostakin päivästä paremman naurullasi ja läsnäolollasi. Seurassasi ei tarvinnut miettiä, kuunteletko varmasti vai annatko kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sinä osasit todella olla läsnä – siitä katsekontaktista ei voinut erehtyä. Ja jos johonkin asiaan kysyttiin mielipidettä, niin sinulta löytyi aina näkökanta asiaan kuin asiaan. Toit näkemyksesi rohkeasti kaikkien tietoon pelkäämättä leimautumista.
   En tiedä, mistä rohkeutesi olit perinyt. Joskus se tuntui jopa uhkarohkeudelta tai vähintään pähkähulluudelta. Jos joku porukasta sai hullulta kuulostavan idean, se joku olit sinä. Yleensä ideasi toteutettiin. Kun keksit, että halusit esiintyä kevätjuhlassa muutaman ystävän kanssa, niin sinä ja ystäväsi esiinnyitte. Tuskin olisitte esiintyneet, jollet olisi ollut niin varma ja rohkea ja sanonut unelmaasi ääneen. Joku olisi saattanut salaa siitä haaveilla, mutta ilman sinua se olisi voinut jäädä tekemättä. Miten paljon rohkeutta voikaan mahtua yhteen tyttöön?
   Näen edelleen sieluni silmillä sinun juoksevan lukiomme aulassa porukasta porukkaan punaiset hiukset hulmuten. Sinä tulit toimeen kaikkien kanssa. Kaikki ihmiset olivat sinulle yhtä arvokkaita. Tietysti sinulla oli pari sydänystävää, mutta eikö kaikilla ole? Kuitenkin se, miten vähän se näkyi ulospäin, on uskomatonta.
   Meillä kahdella oli omat sopimuksemme. Yksi niistä oli se, että kun toinen tarvitsi toista, toinen tuli ja auttoi niin hyvin kuin osasi. Aina silloin kun tarvitset – se oli meidän sanaton lupauksemme.
   Sinä olit myös tärkeässä roolissa elämässäni yläkouluaikana, kun minua kiusattiin. Sinä loit minulle uskoa siihen, että minä olen hyvä, minä kelpaan. Kiusaajat olivat tyhmiä, kun eivät sitä tajunneet. Eikä minun kannustaminen loppunut yläkouluaikaan – myös synkkinä lukiopäivinä annoit onnenpotkuja takapuoleen ja sanoit, että usko vain itseesi, olet kaunis ja upea nainen. Unelmoi ja luota itseesi, niin saavutat mitä vain. Ilman niitä neuvoja tuskin olisin tällainen kuin nyt olen. Toivottavasti myös minä osasin olla sinulle avuksi jollain tavalla.
   Miten voimmekaan kuvailla sitä kiitollisuuden määrää sinua kohtaan? Sanat eivät tunnu riittävän sitä kertomaan. Sinä teit meistä rohkeita, vahvoja ja iloisia ihmisiä. Elämänhaluisia ihmisiä.

Kiitos siitä.

 Allekirjoitan edelleen.

~ Roosa ~

// Aiempi osa löytyy täältä.

Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Kohtaaminen

...Koska Sinä annoit minulle niin paljon. Ja nyt, kun olen päättänyt jättää opparin laakereilleen hetkeksi ja keskittyä vain omaan hyvinvointiini leikkaukseen saakka, on aika. Olen kertonut kerran vuoteen menehtyneestä ystävästäni yhden postauksen verran, mutta maininnut hänet useita kertoja siellä täällä. Koska hän vain on vaikuttanut niin paljon siihen, mitä olen nyt, miten ajattelen ja toimin elämässäni. 

   Silloin kun tämä rakas sielunsiskoni nukkui pois, lupasin hänelle jotain. Lupasin, ettei hän jää unholaan - teen hänestä vielä kuuluisan. Omalla tavallani. Nyt on kulunut tarpeeksi monta vuotta, että uskallan lähteä avaamaan niitä arkistojani, muistojani ja arpiani, jotka ovat tällentuneet yhdelle Word-tiedostolle reilun neljän vuoden aikana. Niitä kertyy varmasti vielä ajan saatossa lisää.

   Tiedän, ettei koko maailma lue tätä pientä blogiani. Mutta minä lupasin. Ystäväni ei jättänyt ikinä lupauksiaan täyttämättä, joten minunkin on pidettävä omani. Näyttääkseni Sinulle, ystäväni, mutta ennen kaikkea näyttääkseni itselleni. Jotain, en tiedä tarkalleen vielä mitä. 

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta

 Ei raudasta tai puusta

 Miten tyttöjä tehdään

 No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu

- PMMP, Tytöt

Sain kuulla sinusta ensimmäistä kertaa silloiselta ystävältäni. Oli viidennen luokan kevät vuonna 2006. Hän kertoi, että tulisit luokallemme seuraavana syksynä, kun muuttaisit paikkakunnallemme perheesi kanssa. Olisit kuulemma iloinen ja ihana ihminen. Kaikki huomioonottava ja hauska.

   Koko luokka tiesi tulostasi jo keväällä, ja odotimme kaikki sinua innokkaasti. Sain kuitenkin olla ensimmäisiä, jotka asiasta tiesivät. Ei kai kukaan sinusta olisi tietänytkään ennen syksyä, ellei ystäväni olisi tuntenut sinua, ellet olisi ollut tuttavaperheen lapsi. Luulen, että ystävälläni oli syynsä kertoa minulle sinusta ensimmäisten joukossa. Sen syyn nimi oli epilepsia. Sairaus, jota minä olin kantanut mukanani jo nelivuotiaasta saakka. Sairaus, joka oli ollut unten mailla jo parin vuoden ajan, mutta joka saattoi herätä koska tahansa. Sairaus, joka oli yhtä olennainen osa minua kuin vihreät silmäni.

   Kun kuulin, että sinullakin on epilepsia, minuun syttyi toivon kipinä. Toivoin yhtäkkiä niin kovasti, että meistä tuli ystävät ja saisin lähelleni ihmisen, joka ymmärtäisi tätä sairautta paremmin kuin muut ”terveet” ihmiset. Sain enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

   Syksyllä sinä sitten saavuit. Ensimmäinen asia, jonka sinusta muistan, on hymyilevät kasvosi. Näytit hymyilevän koko kehollasi, kasvoista varpaisiin asti. Kaikki luokkalaiseni, minä mukaan lukien, halusivat tutustua sinuun. Ehkä hieman kilpailimmekin sinusta, mutta sinä otit meidät kaikki omaksesi, et tehnyt eroa välillämme. Epilepsia ei tehnyt sinusta hyljeksittävää ja vammaista ihmistä. Luokka oli tottunut epilepsiaan jo reilun viiden vuoden aikana minun kanssani. Olin kertonut jo alakoulun ensimmäisinä päivinä epilepsiastani (ja muista sairauksistani) luokan edessä ääni väristen ja vähitellen minut oltiin hyväksytty luokan joukkoon täysivaltaisena jäsenenä. Olin tasoittanut sinulle tien valmiiksi. Kuulin jälkeenpäin, että se oli sinulle mielettömän merkittävä asia. Tiedätkö mitä? Tein sen enemmän kuin mielelläni.

   Vihdoinkin pääsin tutustumaan sinuun. Muistan, kun sanoin sinulle: ”Hei, mun nimi on Roosa ja tiedätkö mitä? Minullakin on epilepsia.” Siitä hetkestä lähtien välillemme syntyi aivan erityinen yhteys, vaikka emme jutelletkaan päivittäin. Pystyimme aina jatkamaan siitä, mihin olimme jääneet. Välillä puhuimme epilepsiasta, välillä jostain aivan muusta. Me molemmat olimme sitä mieltä, ettei sairaus saanut kaataa koko maailmaa – sinä joka olit sairastanut epilepsiaa noin vuoden ja minä, joka oli sairastanut sitä kahdeksan vuoden ajan. Elämää oli epilepsiasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi.

   Sinä syksynä minä sain vierelleni sielunsiskon, jonka kanssa sain taivaltaa tätä elämää eteenpäin kuuden upean vuoden ajan. Ja siitä, jos mistä, olen enemmän kuin kiitollinen.

Näitä postauksia julkaisen silloin tällöin, kun siltä tuntuu. Nyt tuntui siltä, että oli ensimmäisen kirjoituksen aika.

~ Roosa ~