Sulle, jäärä

Mun yhdellä lähimmistä ystävistä on tänään merkittävä päivä, joten halusin julkaista hänelle tekstin omanlaisena pienenä muistamisena tehdystä työstä. En tiiä, luetko Sä koskaan tätä tai odotitko Sä tällaista, mutta tässä olisi - ole hyvä!

Tänään olisi sitten se päivä - vihdoinkin! Oon niin onnellinen sun puolesta. Sä teit pirusti hommia ja turhautumisen täyteisiä päiviä on varmasti näihin vuosiin mahtunut. Puhumattakaan viimeisimmistä parista kuukaudesta (tai muutamasta viikosta). Välillä mut valtasi epäilys, pakko myöntää. Mutta mä en missään vaiheessa kadottanut sitä pientä ääntä mun sisällä, joka sanoi, että sä kyllä pystyt siihen. Ja niin sä pystyitkin. Aika mieletön suoritus! Erityisesti se sun loppuvaiheen päättäväisyys, kun sait oikeen vaihteen päälle...ei vitsit kuin upeeta sitä oli seurata. Silloin mä viimeistään tiesin, että valmista tulee. Sillä siinä pakersi se sama ihminen, joka päätti, et hän haluu prätkän ja hän haluu vaihtoon. Päätöksensä jälkeen se tyyppi hommas prätkän ja lensi myös 3 kuukaudeks Atlantin toiselle puolelle. Ja tänään se sama tyyppi on valmistunut. Koska se päätti niin. En voi kuin hymyillä.

Mä olen sanonut tän varmaan tuhannesti, mutta mä toivon, ettet pidä tätä sanahelinänä.

Mä oon kiitollinen sinusta.

Miltei kahteen ja puoleen vuoteen mahtuu aika paljon. Hymyä, naurua, tuhansia kilometrejä valtateitä sekä vähän mertakin, valtavan mielenkiintoisia ja älyä vaativia keskusteluja. Satoja turhia infoja ja kuvia whatsappissa. Mutta myöskin hampaiden kiristelyä ja salamoita, kun kaks jäärää ottaa yhteen tai käsittää tahtomattaan asioita väärin. Onneksi me saakelin jäärät ollaan kuitenkin haluttu pyrkiä niiden tilanteiden jälkeen sovintoon ja jatkamaan tätä omituista ystävyyttä eteenpäin. Kyllä me molemmat varmasti muistetaan ne tilanteet, jolloin paloi päreet. Mutta oon kiitollinen siitä, että ei liikoja niitä muistella, vaan ollaan opittu ja jatkettu siitä, mihin jäätiin.
   Oon kiitollinen myöskin siitä, että oot jakanut mulle paljon elämästäsi - onnen ja ärsytyksen hetkistä, huolista, unelmista, pohdintaa aiheuttavista jutuista ja ihan arkisista asioista. Mutta erityisesti niistä hetkistä, jotka on satuttaneet sua. En varmastikaan tiedä kaikkea susta, sillä sanot ehkä viideosan siitä, mitä sun päässä liikkuu. Mutta sen mä tiedän, että oon onnekas, kun oon saanut kuulla kaikista noista edellisistä. Sulla on ollut valitettavan rankkaa ihmissuhteissasi. Sut on nähty väärin hyvin pienestä pitäen. Yhden samantyylistä tarinaa kantavan läheisenä voin vain kuvitella, kuinka rankkaa se on ollut. En allekirjoita tai oikeuta tokikaan kaikkia sun tekoja, mutta oon koko meidän tuntemisen ajan ajatellut, että kunpa ihmiset näkis sut siinä valossa, missä mä nään sut. Että ne näkis sen ihmisen, joka on kaiken sen vitsin vääntämisen, tietynlaisen ehdottomuuden ja saamattomuuden alla. Kiitos, että mä oon saanut. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, sillä mäkin näin sut aluksi väärin (ja meni pitkään, ennen kuin annoin sen itelleni anteeksi). Kiitos, että annoit silti mahdollisuuden - ja oot antanut aika monta senkin jälkeen. Joskus aika lähtömetreillä kertoessasi vääryyksistä, joita oot kohdannut, sä sanoit myös jotenkin näin (muutin vähän, koska blogi on kuitenkin julkinen) "mä ajattelin, että siellä, sitten siellä, siellä ja siellä...muttei missään". Mä toivon, että mä oon voinut olla ainakin yksi poikkeus sääntöön. Yksi positiivinen muisto sieltä yhdestä paikasta, joka jäi myös elämään kaiken jälkeenkin - vaikka sä sanoit pelkääväsi muuta. Mutta kuten mä sanoin - me ollaan pelattu hyvin niitten pelikorttien varassa, mitä meillä on ollut. Se ei jäänyt Suksariin.

   Tiiäkkö mistä mä pidän tässä meidän kahden omituisessa ystävyydessä eniten?
   Siitä ehdottomasta rehellisyydestä, joka meidän välillä on ollut alusta asti. Oot ensimmäinen, jonka kanssa ei oo käynyt niin, että joku mun tahoton moka tulee esille muutaman vuoden päästä ja sitten juttu paisuu niin isoks pullataikinaks, ettei siitä vaan selvitä. Okei, nyt mä itken täällä...mutta mä aattelin niin pitkään, että mä oon vaan sellanen magneetti, joka kerää vaan tollasii ihmisii ympärilleen (tähän ei siis lasketa Epaa). Ja narsisteja. Sen takia mä myös silloin 2017 alussa mietin pitkään, annanko mä sulle mahdollisuuden. Mä olin just selvinnyt yhden ikävän tapauksen jäljiltä, enkä halunnut tippuu uudestaan. Mutta mä en onneksi tippunut, vaan opin taas luottamaan siihen, että hyviä ihmisiä on oikeasti olemassa. Myös mua varten. 

   Mä oon siis voinut luottaa siihen, että se, mitä sä sanot, on sun rehellinen mielipide. Sä et mielistele - sanot suoraan myös mun heikoista kohdista. Vaikka se sattuiskin. Ja jos mä mietinkin, että painaaks sun mieltäs joku, mä voin luottaa siihen, että sä kyllä kerrot ajallas. Kuten voin luottaa siihenkin, että jos vahingossa loukkaan tai meen liian pitkälle, sä annat kuulua. Sama tietysti toisinpäin - kerron rehellisesti ja ajallani sekä ilmoitan, jos raja ylitettiin. Mutta luulenpa, että sä tiedät osan siitä 3/5:sta, mitä jätän välillä sanomatta tai myöhempään hetkeen. Se on välillä pelottavaa, koska niin monelta pystyn kätkemään kaiken haluamani. Mutta sä näät mun naamasta, milloin mun tekis mieli ojentaa sua keittiön(kaappien) siisteydestä ja milloin mua jännittää jokin. Viimeisimmän sä tiedät kyllä ilman katsekontaktiakin - ja kuinka monen sadan tai tuhannen kilometrin päästä tahansa. Hirmu pelottavaa, mutta toisaalta - myös helpottavaa. En tiiä, miten sä teet sen, mutta hyvä et teet.
   Sun kanssa mä oon oppinut, etten mä ookaan niin hyvä, kuin luulin. Me molemmat vihataan turhaa draamaa, mutta huomaan aiheuttavani sitä tässä ihmissuhteessa. Suurimmaksi osaksi vain minä. Hups ja anteeks. Sekä kiitti ko siedät.
   Välillä mä pyöritän liian isoja rattaita päässäni ja opettelen pysäyttään niitä. Että sä pidät tätä ystävyyttä hengissä huvin vuoks. Vaikkei se oo totta, sun rehellisyys huomioiden. Kyllä mun yks pahimmista peloista on menettää sut - varsinkin oman ajattelemattomuuden takia. Oon jopa sanonut sun äidilles, että jos tulee päivä, ettet sä oo enää mun ystävä mun käytöksen takia, en anna sitä itelleni koskaan anteeksi. Enkä antaiskaan. En silti vois koskaan pitää sua pakolla mun ystävänä - jos sä haluaisit lähtee, sä saisit. Ja sun pitäiskin. Onneksi tiiän, että ainakin tällä hetkellä se on turha pelko. Toivon myös, ettei se koskaan toteudu.

Silloin tällöin mä mietin, unohtuuko ne kaikki hauskat sanavalinnat ja "meidän jutut", mitä luotiin vuoden 2017 aikana. Eikä siinä mitään - se ois aika inhimillistä. Ainahan voi keksiä uusia. Mutta välillä on hauska huomata, että saat mut nousemaan sohvalta 300 km päästä sanomalla että minuutin päästä whatsapp-keskustelussa on kuva tyhjästä sohvasta. Tai että mä saan tilaisuuden sanoa "ota buranaa ja panadolii". Onhan noita. Sä muistat yllättävän paljon niin unohtelevaksi luonteeksi. Ja yllätät joka kerta, kun muistat - sillä mä olin miltei unohtanut.
   Pidän siitä tavasta, miten sä tsemppaat mua unelmieni saavuttamisessa. Tai kun luulen, etten pysty, sä sanot, että kyllä mä pystyn. Ja sanot sen niin monta kertaa, et uskon itsekin. Tsemppaamisesta esimerkkinä ihan vaikka esimerkkinä tää tän viikkoinen unelma. Uskon, että mä oon osannut tsempata kans sua. Ei sais olettaa, tiedän. Mutta luulenpa, etten oo hirveen hukassa tän ajatuksen suhteen. On aika hienoo, et vastavuoroisesti tsempataan toisiamme tavoitteidemme kanssa, vaikka ne poikkeis toisistaan täysin tai ei ymmärrettäs niistä juuri mitään. Eikä tarttekaan. Sen ymmärtäminen, et mikä toiselle on tärkeetä, sen sijaan on älyttömän tarpeellista ja tärkeetä. En mä liiemmin pitänyt siitä, et lähdit vaihtoon, vieläpä niin kauas. Pelkäsin, et sulle käy jotain. Vaikka tiesin, et se sama vois käydä täällä Suomessakin. Mutta mä tiesin, et se on sulle tärkee juttu, niin totta helvetissä mä tsemppasin sua lähtemään. Ja olihan se näin jälkikäteen ajateltuna tosi kannattava juttu.
   Oon vuosien saatossa myös saanut huomata, että sä kyllä osaat ton aitähin myös suomeks. Joka kerta se saa aidon hymyn mun kasvoille. Siks kai sä sanot niin harvoin sen - ettei nyt mielensäpahoittaja aiheuttais liikaa iloo, eiku. Vaikken mä aina kuule sitä silloin kun olis kiva, mä tiiän, että sä sanot sen kyllä silloin, kun on oikeesti aihetta. Ja silloin, kun ois kiva kuulla, mutten kuule, oon tatuoinut ne yllättävät aidon hymyn aikaansaavat hetket mun verkkokalvolle.
  Jokainen tarvis yhden ystävän, jonka kanssa jutella tekstiilipesureista tai muusta hyvin randomista tai hyvin tavallisesta pitkään ja suurella mielenkiinnolla. Tai joka ottaa toisen perheen niin hyvin huomioon. Kattelen aina hymyssä suin ja suurella ylpeydellä sitä, miten sä huomioit koko mun perheen aina kun näät niitä - erityisesti ne pienimmät. Sä oot älyttömän hyvä kasvattaja ja se ei oo ainoastaan koulutuksen ansiota. Kyllä sulla on siihen myös luontaisia kykyjä.
   Jokainen tarviis myös ihmisen, joka kuuntelee, muttei jatka sitä asioiden atomeiks purkamista, johon toinen haluais lähteä. Mulla on onneks elämässäni ihmisii, jotka jaksaa käydä mun kanssa elämääni kohahduttaneita tapahtumia vaihe vaiheelta ja eri näkökulmista läpi niin monta kertaa kuin tarvii. Ja sitten on onneksi sinä, joka kyllä kuuntelee, mutta sitten käskee lopettamaan hössöttämisen ja panikoinnin. Ja joka joko tietoisesti tai tiedostamatta keskittyy mun naurattamiseen seuraavat pari päivää. Ootkin varmaan ainoa ihminen, joka saa mut paniikissakin nauramaan. En voi kuin arvostaa. Kun mä makasin TAYSis Acutassa enkä tiennyt (eikä kukaan tiennyt), mitä tapahtuu seuraavaks ja miten käy, luin sun viestin ja olisin nauranut, jos olisin voinut. Sen sijaan hymyilin aika leveesti. Vaikka jälkikäteen oon ajatellut, että jos Psalmi 23 ois ollut sun vika viesti mulle, ois se ollut aika lohdullinen. Sillä hetkellä kuitenkin hymyilytti, sillä en aikonut just siinä kohtaa kuolla. Seuraavinakin päivinä kätkit huolesi mun voinnista kysymyksiin, jotka oli muotoiltu mitä hauskimmilla tavoilla. Kuka toinen mut ois saanut siinä härdellissä oikeesti hymyileen? Tuskin kukaan muu kuin sinä.

   Mut kaikesta hauskuudestasi huolimatta - kyllähän sä välillä oot ärsyttävä. Mutta niin oon määkin. Tässä ystävyydessä en olekaan ainoastaan oppinut, missä mun pitää petrata. Oon oppinut myös enemmän kuin kenenkään muun ystäväni kohdalla sitä hyväksyntää, että ne ärsyttävätkin piirteet on vaan osa sua ja mun omat mua. Ystävyydessä pitää antaa tilaa molempien keskeneräisyydelle. Välillä sitä kutsutaan sietämiseksi.
   Kiitos kun esimerkiks siedät sitä, et kyläillessäni sun luona mä en vaan osaa jättää sun keittiötä rauhaan ja muutenkin liikun rätti kädessä ympäri sun kämppää. Lohdutukseksi - teen niin kaikkien muidenkin luona. Ne muut tosin mäkättää siitä edelleen, oot vissiin ainoa, joka on päättänyt olla puuttumatta asiaan. Oot vissiin tajunnut, ettei marmatus muuttais asiaa, joten parempi antaa olla. Tai sit jotain muuta. Joka tapauksessa - kiitos.
   En silti vaihtais. En mun älyttömiä sanoja, joiden ei ois pitänyt ikinä tulla ulos suusta. En sun saamattomuuttas. En yhtään automatkaa, joiden aikana ollaan puhuttu tai oltu rauhassa puhumatta. Enkä yhtään viestii, jotka sä lähetit sun päivällä ja mä luin ne mun aamulla. Jokainen niistä hymyilytti. Sinä aikana mietin, että jos me selvittiin 8000 kilometristä, selvitään aika monesta muustakin. Enkä mä ehkä vaihtais yhtään riitaakaan. Sillä niistä on opittu ja ollaan tilanteessa, jossa tunnetaan toisemme ja meidän trigger-pisteet yhä paremmin.
  Me ei olla enää niitä suksarilaisii, jotka paitaperseili sen vuoden. Se aika oli kieltämättä hauskaa ja ainutlaatuista, muttei se ois voinut jatkuu ikuisuuksia. Vaikka välillä ikävöinkin sitä aikaa. Mutta pidän valtavasti myös tästä vaiheesta, jossa molemmilla on työt ja typerii sekä turhii viestejä puhelimessa, mutta välistä myös paljon asiaa. Jotka ottaa kiintopisteitä muutaman kuukauden päähän - joilla on aina joku juttu, jota yhdessä odottaa.
   Odotan myös innolla ja mielenkiinnolla tätä uutta ja tulevaa vaihetta, kun molemmat on saavuttaneet saman tavoitteen. Toivon, että sä jatkossakin haastat mut ja järjestät mun varalle asioita, joissa joudun ylittämään itseni. Oon oppinut itsestäni näiden muutaman vuoden aikana enemmän asioita kuin 10 vuoden aikana yhteensä. Ilman sua en ois oppinut - ja kehittynyt. Mennyt epämukavuusalueille niin useasti ja huomannut selviäväni. Sä oot saanut mun päähän sen oman tahtotilan, että vaikka jännittäis tai tuntuis epämukavalta, tulta päin vain! Kiitos - ja tää tulee myös niiltä monilta ihmisiltä, jotka sitä ei aiemmin osanneet tai uskaltaneet tehdä.
  Toivon myös totisesti, et jatkat sitä brutaalirehellisyyttäs, joka on satuttavan tarkkanäköistä mutta kasvattavaa. Et oo suotta kasvatuksen ammattilainen.

En päätä tätä sanoihin vittusaatanaperkelejumalauta. Päätän tän näin:

ONNEA ja kiitos et oot. Sillä vaikka me ei koskaan samaan suuntaan kuljettukaan, nyt mä tiedän, miksi elää kannattaa.

~ Roose ~

Turku/Paimio miniloma 5.-6.8.2018

Viime kesän lopussa päätin, että ensi kesänä on kyllä pakko päästä käymään Turun linnassa. Oon keskiajan Suomen historian friikki (toinen Suomen historian lemppari on muuten toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat). Mä oon niitä ihmisiä, jotka tekevät sen, mitä päättävät. Niinpä mä aloin tekeen tosta reissusta totta puhumalla siitä kavereille ja sitten lopulta mieleeni tuli, josko kutosluokan tänään starttaava pikkusiskoni innostuisi lähtemään mukaan. No hänhän innostui asiasta niin paljon, että en päässyt unohtamaan lupaustani viedä hänet Turkuun koko talvena, keväänä enkä edes tänä kesänä.

Niinpä tuo lupaus itselle sekä 12 vuotta täyttävälle piti lunastaa. Sen aika oli sunnuntain ja maanantain aikana. Mun piti alunperin säästää talven palkoista sen verran, että oltais päästy hotelliin, mutta se nyt ei onnistunutkaan. Mulle tuli sitten lopulta mieleen, että olin myös keväällä luvannut mennä viettämään paljuiltaa yhden mun tutun luokse Paimioon kesän aikana. Muutaman viestin jälkeen olin sitten hoitanut meille tosi oivan ja hauskan majoituksen seuroineen halpaan hintaan. Tunsin siis tän tyypin mun hyvän ystävän Jonin kautta ja samalla saatiinkin myös nähdä siskoni kanssa Joniakin melkein vuorokauden verran, sillä hänkin punkkasi seuraavan yön siellä. Tosi mahtava juttu!
   Meidän reissun toteutuslistalla oli Luostarinmäen käsityöläismuseo, Turun linna, paljuilta Paimiossa, koiran rapsuttelua, käppäilyä Aurajoen rantaa pitkin, shoppailupysähdys Hansakorttelissa ja tsekkaus Turun 1827 palon alkupaikoilla. Plussana toivottiin hassuja sattumuksia - tosin niitähän tuppaa sattumaan ilman toiveitakin. Me savutettiin 26 tunnin reissullamme nämä kaikki ja paljon enemmänkin!
   Lähettiin sunnuntaina puoli kympin aikoihin käppäilemään juna-asemalle kämpiltäni, jonne siskoni oli tullut edellisiltana yöksi. Juna-asemalla selvisi, että juna on turvalaitevian vuoksi 30 min. myöhässä. Minähän siinä fiksuna laskin, että me ei millään ehditä vahtojunaan Tampereella. Tuli heti jännitystä matkan alkuun. Tiesin kyllä, että VR hoitaa meidät varmasti Turkuun, mutta pelkäsin, että mihin aikaan. Mielessä kävi jo kauhukuvat siitä, että me joudutaan skippaan Luostarinmäki kokonaan "to go & see" -listaltamme. Onneksi VR kuitenkin hoiti asian tosi hyvin. Me ei vaihdettu junaa Tampereella vaan jatkettiin samalla junalla Toijalaan asti, jossa meidän Treen vaihtojuna odotti meitä. Lopulta me oltiin aikataulusta jäljessä vain 5 minuuttia. Eli oikeasti pisteet VR:lle!

Siitä se reissu sitten varsinaisesti lähtikin käyntiin, kun Turun maan kamaralle astuttiin. Mun sisko (tai siis siukku) hoki koko ajan ettei oikeesti tajua, että me ollaan Turussa. Mutta siitä se lähti konkretisoitumaan. Me käytiin äkkiä syömässä subit, ostettiin pari pakollista juttua Hansasta ja lähettiin kävelemään kohti Käsityöläismuseota. Käveltiin siinä Vanhan Suurtorin ohi ja pysähdyin pitämään siukulle arvuuttelukerhoa, missä oli nämä ympärillä olevat talot nähnyt. Erityisesti yhden niistä. Tyttö pohti ja pohti ja pienten vihjeiden avulla hän sitten tajusikin, että tuolta parvekkeelta luetaan joulurauhan julistus! Ihmeteltiin hetki siinä, kuinka pieni Brinkkalan talo todellisuudessa on, samaten tori sen ympärillä. Kyllä TV-kuva osaa hämätä! Sitten nähtiin toki tuomiokirkkokin, mutta päätettiin jatkaa kuitenkin museota kohti.

Monen ylämäen (ne tuntui ihan liialta reput selässä ja helteessä) ja muutaman vikayrityksen jälkeen (käveltiin esim. vahingossa aluksi jonkun toisen ihmisen pihaan...hups!) saavuttiin kuin saavuttiinkin Luostarinmäelle, ostettiin liput, jätettiin selkäreput säilöön ja lähdettiin opaskartan kanssa kiertelemään taloja läpi. Oli kyllä niin mahtava sää, sai talot ja niiden tunnelman antamaan parastaan. Naurettiin taloja kierrellessämme, että oltais oltu kyllä aikoinaan hujoppeja kun minäkin jouduin jo välillä kumartelemaan ovenkarmien kohilla. Kuultiin muutamia hauskoja faktoja, arvuuteltiin kartan kanssa huoneiden omistajia, nautittiin tunnelmasta ja sit mikä parasta - sattumalta muurarin talossa oli opas vielä silloin kun me mentiin sinne. Meidän iskä on siis yhdeltä ammatiltaan  muurari, joten oli hauska kuulla faktoja fiksusta 1800-luvulla eläneestä muurarista ja hänen elämästään. Niitä faktoja oli sitten kiva kertoa iskälle palattuamme.

Luostarinmäellä meni keppoisasti 1,5 tuntia, jonka jälkeen Joni nappas meidät kyytiin kohti Paimiota. Kaupan kautta mentiin "Bed&Breakfast Tuuvalaan" ja iltaa viettämään. Mun sielu lepäs kyllä niissä maisemissa hyvin, en mää mitään hotellia ois tarvinnutkaan! Ilta kului syödessä, pelaillessa ja paljuillessa. Kävi jätkät huijaamassa meidät iltakävelyllekin, mutta oishan se pitänyt arvata, että Walking Deathia ne oikeesti halus pelaamaan, eikä vain maisemia näyttämään.
   Paimio kohteli meitä äärimmäisen hyvin ja erityisen hyvin 11-vuotiasta. Oikeastaan lopulta se, että mitä kaikkee kivaa mää sain kokea, oli toissijaista. Mulle koko reissun ajan oli tärkeintä, että siukku nautti. Ja mä tiesin, että vaikka mentiinkin majoittumaan nimenomaan mun tutulle, niin  mun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, miten jätkät ottaa siukkuni huomioon. Ja koska erityisesti Jonin tunnen tosi hyvin, tiesin, että se tyyppi ainakin pitää kyllä huolen siitä, että lapsi tulee huomioiduksi kaikessa. Tyttö sai oppia avaamaan ananaspurkin ja lasten skumppapullon. Kun lopulta jo aamuyöstä kömmin onnellisesti sikeitä vetävän siukun viereen nukkumaan, en voinut kuin olla kiitollinen. Oon varmasti välillä tiukkis-siukku, mutten tahallani ja toisen kiusaksi - vaan rakkaudesta. Mun turviin voi kyllä laskea lapsen kuin lapsen matkustamaan. Siukun kanssa myös saatiin monet hyvät naurut ja keskustelut kahdestaankin aikaiseksi. Mutta kun sitten näki vielä, miten jätkät teki arkisista asioistakin tuolle tytölle hauskuutta ja uuden oppimisen aihetta...kyllä en voinut kuin olla tyytyväinen. Mä tiesin tän kyllä, mutta kun jälleen kerran näin erityisesti Jonin taidot lasten kanssa, en voinut kuin ihailla ja kiittää Luojaani tuosta tyypistä. Ei siinä, toinenkin veti hyvin - varsinkin kun otti meidät kattonsa alle majoittumaan. ISO KIITOS!

Maanantaiaamu lähti hyvin käyntiin. Toki mulle sanottiin, että ollaan mun takia 35 min. myöhässä, mutta tokkopa se oli niin pahasta. Sillä me ehittiin pitää lettukestit, nähdä yhden sijaan kahta nelijalkaista (jotka olivat kyllä persooniltaan mitä mahtavimpia!) ja saada pieni opastettu sightseeing Paimiossa. Kiitos Joni ajattelevaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta! Ja se toinenkin, tuun mieluusti imuroimaan uudestaan, jos pääsen paljuun siitä hyvästä ja saan tyynyn pääni alle!
   Meidät tiputettiin puoli neljän jäljestä Turun linnan nurkille ja kehoitettiin kulkemaan Aurajoen vartta takaisin keskustaan. Tämä olikin itse asiassa mulla suunnitelmissa, mutta kiitti vinkistä hei! 

Ensin kuitenkin mentiin opastetulle keskiaika kierrokselle Turun linnaan. Oli kyllä hyvä opastus, tuli hauskoja lisäspeksejä keskiajan elämästä kaiken muun kattavan tiedon lisäksi. Monta kertaa luotiin siukun kanssa huvittuneet katseet toisiimme. Oli oikeestaan niin hyvä kierros, että paljoa en itse kierroksella linnaa kuvaillut. Keskityttiin oppaan tarinointiin ja ihmettelyyn. Sitten kierroksen jälkeen halusin vielä näyttää linnakirkon erikseen siukulle, mistä siirryttiin museokaupan kautta sisäpihoille kuvailemaan.

Puoli kuuden jäljestä sitten lähdettiin kohti keskustaa, jossa 11vee halus käydä shoppailemassa NewYorkerissa, Cubuksessa ja tietysti Tigerissa. Käveltiin rauhakseen Aurajoen vartta pitkin ja lopulta saatiinkin matkaan kulumaan lähes tunti kun pysähdyttiin Suomen Joutsenen kohalla vielä nappaamaan parit lisäkuvat. Puoli seiskan maissa oltiin Hansakorttelissa jälleen ja lopulta kierrettiinkin vain NewYorker ja Tiger - Cubus ei ollutkaan lopulta pakollisten listalla. Ostettiin molemmat yhdet paidat NweYorkerista ja yllätetiin ittemme, kun Tiger olikin vain ihmettelypaikka. Kauppa kuuluu molempien lemppareihin, mutta nyt ei kumpikaan löytänyt mitään ostettavaa - mitään ei oikeasti tarvittu, joten jätettiin sinne.

Sitten istuttiin vielä hetkeksi alas, vika vessatauko ja Subin kautta kohti linja-autopysäkkiä. Reittimme kulki vikan nähtävyyden, eli Turun palon alkupaikan kautta. Napattiin siinä vika reissukuva ja saavuttiin just sopivassa vaiheessa bussiasemalle vetämään vikat henkäykset Turkua keuhkoihimme ja muistoihimme. Bussi starttasi kohti Jämsää siis klo. 20.30 ja yhden vaihdon kautta oltiin perillä puoliltaöin. Bussimatka meni siinä, kun syötiin nappaamamme subit, jutellessa meidän ihan 6/5 reissusta ja siskoni nukkuessa mä selasin somea, jota muuten en paljoa junamatkaa lukuunottamatta selaillut (google maps oli tärkeämpi tsekkausjuttu silloin tällöin). Tyttö tosin sai ennen nukahtamistaan nähdä mun facepäivitykseni reissustamme ennen julkaisua ja vastasi myöntävästi myös niihin IG-kuviin, joita halusin hänestä tililleni lisätä reissukatsausta sinnekin tehdessä. Niissä hän tosin näkyi naamakuvien sijaan takaapäin. (Tästä sisarusteni some- ja boginäkyvyydestä postausta myöhemmin!) Ihan hyvä että siukku sai nukuttua osan bussimatkasta, sillä yöllinen naurukohtaus kämpilläni yhden kahden aikaan oli melkoinen. Siltikin ennen nukahtamista juteltiin monta hyvää keskustelua monestakin eri aiheesta. Täytyy sanoa, että mulla on fiksu siukku! <3

Kun kysyin siukulta, mikä oli reissussa parasta, hän ei osannut päättää, sillä kuulemma "kaikki on ollut parasta." Ja mitäpä sitä kieltämään, en minäkään tiedä, kumpi kohteli meitä lopulta paremmin, Turku vai Paimio. Meillä oli huippu reilu vuorokausi ja siihen mahtui tosi paljon kaikkea. Jotkut saattoivat miettiä, miten ehditään kaikki, jopa minä. Mutta oikeasti me ehdittiin tehdä kaikki haluamamme aivan loistavasti - mitään ei jäänyt puuttumaan ja saatiin vielä enemmän kuin ajateltiin. Esimerkiksi ne lettukestit ja iltainen kävely/pelihetki. Mä olin puhunut siukulle, että mä en aio kerätä reissusta mukaani hirveesti asioita, sillä kokemukset on tärkeempiä. Ja molemmat myös oikeasti keräs enemmän kokemuksia kuin kauppakasseja mukaansa takaisin arkeen. Siukku sai loistavan pohjan nyt kutosella alkavaan Suomen historian opiskeluun ja minä mahtavia hetkiä Turussa ja Paimiossa hyvien tyyppien kanssa. En voi kuin muistella ilolla ja kiitollisuudella meidän minilomaa ja ihmisiä, jotka sen mahdollisti. Ja uskon, että 11veellä riittää paljon kerrottavaa vielä pitkään kaikesta siitä, mitä me tehtiin ja koettiin niin kotiväelle, kavereille kuin opettajillekin. 
   Ja se onkin kaikista tärkeintä.<3

Ens kesänä onkin varmaan aika tehdä puolestaan reissu pienimmän siskon kanssa. Heureka käytiin viime vuonna tsekkaamassa hänen kanssaan - katsotaan, mikä on seuraava kohde! Suosituksia?

~ Roosa ~

Olla ystävä - onko ihanampaa ja vaikeampaa?

Oon monena vuonna tehnyt ystävänpäiväpostauksen, vaikka olenkin jokapäiväisen ystävyyden liputtaja. Ja koska tosiaan ystävänpäiväpostauksia on arkistossa luettavissa jo muutama samantyylinen, ajattelin tänä vuonna vaihtaa vähän näkökulmaa. Eli nyt saattekin ystävyysfilosofioitteni sijaan lukea, millainen ystävä minä toivon olevani - ja millainen saatan toisinaan sittenkin tosiasiassa olla...(asianosaiset voi korjailla sitten tarvittaessa kommenttiboxin puolella!)

Toivon olevani ystävä, jolle voi soittaa vaikka kolmelta aamuyöllä tai laittaa kilometriviestiä whatsappin puolella. Ihan mistä vaan. Kenkkuilevista mies/naisystävistä, loistavasta shoppailulöydöstä, hajoamisesta lentokentällä kaukana koto-Suomesta, perhesolmuista, hyvästä tenttinumerosta tai siitä, kun ei nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Usein kuitenkin huomaan olevani ystävyyssuhteessa se osapuoli, joka laittaa viestiä kaikesta turhasta. Tai joka laittaa sen kilometrin mittaisen wappiviestin - ääniviestien pituuksista puhumattakaan.
   Voisin siis sanoa olevani ystävä, joka haluaa pitää ystävänsä ajan tasalla kaikesta, yksityiskohtia myöten. En ole ehkä joka päivä tai edes viikko yhteyksissä jokaiseen ystävääni (toim.huom. kaikkiin niihin muutamaan, sillä laatu korvaa määrän). Mutta sitten kun olen, juttua riittää ummesta lampeen. Mun seurassa kannattaa oppia suodattamaan puolet puheesta, koska se varsinainen asia tulee yleensä kolmen minuutin kohdalla jossain sivulauseessa. Jos taas haluaa kuunnella alustuksen, joka on minunlaiselle tarinankertojalle intohimo (mutta ei välttämättä hirveän tärkeä), voi toki kuunnella koko stoorin. Mutta minä sitten varoitin...

Toivon olevani rehellinen ystävä. Se, joka ei mielistele, vaan kertoo totuuden - kuitenkin loukkaamatta toista. Koen, että sellainen mä olenkin, sillä ystäville jos keille uskaltaa olla rehellinen. Ystävät nimittäin ymmärtävät, että rehellisyys nousee rakkaudesta toiseen ja hänen parhaaseensa.  Välillä se tarkoittaa sitä, että sanoo siellä lentokentällä hajoilevalle tyypille, että lakkaa saatana murehtimasta sellaista, johon et voi vaikuttaa ja nauti sen sijaan matkastasi, jota oot oottanut. Ja huomasin, että toimi. Välillä ystävääkin on hyvä vähän ravistella, rehellisyyden ja välittämisen nimissä.
  Mutta huomaan myös olevani ystävä, joka menee välillä liikaa toisten parhaan mukaan, vaikka haluaa olla rehellinen. Tätä tapahtuu varsinkin mielipidekysymyksissä. Opettelen edelleen sanomaan mielipiteeni illan menusta tai muusta yhtä arkisesta. Välillä vois muistaa rakastaa ystävänsä lisäksi itteensäkin - ihan vaikka vaan sanomalla, että mä en haluis kattoo tota leffaa, vaan ton toisen.
   Toivon olevani avulias ystävä, jolta kehtaa pyytää apua, oli kyse sitten isosta tai tosi pienestä jutusta. Oonkin onnekseni saanut auttaa ystäviäni koulutehtävistä huonekalujen kasamisen kautta ikuisuuskysymysten pohtimiseen asti. Mistään ei tule niin hyvää mieltä kuin toisen jeesimisestä!
   Toivoisin olevani sellainen hulluttelija ja suurpiirteinen ystävä. Sellainen ystävä, joka ei liikoja stressaa tai suunnittele. Mutta en todellakaan ole ja tuskin tulen koskaan sellaiseksi muuttumaankaan. Välillä toivon salaa, että mulle järjettäisiin jotkut yllätyskekkerit. Mutta tähän ikään mennessä olen tajunnut, miksi mulle ei ole koskaan sellaisia järjestetty.

Minä olen ystävänä järjestelmällisyyden ja suunnitelmallisuuden perikuva. Joka suunnittelee päivärytminsä ja ystävien tapaamishetkensä etukäteen - ainakin niin hyvin kuin voi. Esimerkkinä mun tarvitsee ennen pidempiä autoreissuja tietää, missä syödään. Mulle ei oikein mene selitykseksi no päätetään sit matkalla. Ei, mun kanssa on pakko suunnitella sekin valmiiksi. Jos meen päiväksi morottaan frendiä, mun on tiedettävä, mitä me tullaan tekemään. Ei nyt sentään kellontarkasti, mutta edes asiatarkasti. Koska suunnitelmasta sitten voi aina joustaa. Suunnittelemattomuudesta taas ei tippaakaan. Naurettavaa, tiedän. Että toivo nyt tässä sitten yllätyspirskeitä, kun saat itteskin välillä solmuun aikatauluttamisellasi...
   Toivon olevani huolehtiva ystävä. Joka kysyy ne kuulumiset ja näyttää muutenkin, että välittää (muillakin tavoilla kuin olemalla rehellinen). Mää usein varmistan, miten toisella menee silloin, kun on vaikeeta. Ihan vaan kysymällä, miten menee. Tai sitten kysyn, miten ko. asia ratkesi vai ratkesiko ollenkaan. Saatan silloin tällöin myös lähettää jonkun hassun viestin tai postissa kirjeen. Ja jos joku frendi tulee mieleen facevirran meemejä kahlatessa, niin varmasti tägään. Näytän, etten ole unohtanut.
   Välillä kuitenkin sotkeudun huolehtimisessa omiin jalkoihini. Huolehdin liikaa. Välillä voisi vain luottaa, että myös minun ystäväni ovat aikuisia ja osaavat huolehtia omista asioistaan. Uskon myös, että ystäväni ovat salanneet ja salaavat myös jatkossa multa tietyt asiat, etten huolehtisi liikaa. Että kiitos ja anteeksi tästä!
   Välillä myös murehdin liikaa siitä, että mä itse mokaan ystävyydessä. Että rikon jotain tosi tärkeetä ja menetän ystäväni. Välillä mä murehdin tätä niin paljon, että tekee mieli laittaa wappiviestiä, että eiköhän tää ollut tässä, kiitos ja anteeksi, mä en vaan pysty enää. Mutta sitten lasken sataan ja mietin uudestaan. Olenko mielestäni sanonut tai tehnyt jotain väärää, jota pitäisi pyytää anteeksi? En. Tai jos olen tehnyt jotain jotain ajattelematonta tietämättäni, kuuluuko asiasta huomauttaminen ystävälleni vai minulle? Ystävälle. Olenko sanonut sitten ystävilleni tarpeeksi monta kertaa, että jos loukkaan tai teen jotain väärää, pitää sanoa? Olen varmasti. No, onko mulla sitten hätää? Ei ole, hengitä Roosa. Ja näin vältimme jälleen turhan draaman. Ja huomasimme, että jollain täällä ruudun takana on taipumusta ylireagointiin...
   Totta on se, että kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluu menettämisen pelko. Ja pelko konflikteista. Mutta turhaan niitä pelkoja ei ehkä kannata ajatuksiinsa tuoda - varsinkaan just ennen nukahtamista. Ja mitä konflikteihin tulee. Toivon olevani ystävä, jonka kanssa uskaltaa olla eri mieltä. Jonka kanssa saa riidan sijasta aikaiseksi mielenkiintoisen keskustelun aiheesta. Sillä kunnioitan valtavasti sitä, että toisella on erilaisia mielipiteitä, tapoja ja mielenkiinnon kohteita kuin itselläni. Ois aika tosi tylsää, jos mun kaikki ystävät ois täysin samanlaisia kuin minä (ja maailma ois aika pulassa myös silloin!). Arvostan, että mun ystäviltä löytyy harrastuksia, joiden parissa ne voi kuluttaa aikaa tuntikaupalla. Se kertoo jotain intohimosta ja unelmien tavoittelusta. Ja se, kun toinen selittää ja selittää vastausta hänen harrastukseensa liittyen...en välttämättä ymmärrä puoliakaan, mutta ihailen sitä paloa ja silmien tuiketta, kun ollaan hänen omimmalla kentällään ja hän saa loistaa!

Mutta palatakseni konflikteihin...ne kuuluvat ystävyyteen enemmän tai vähemmän. Toivonkin, että olen ystävä, jolle uskaltaa tarvittaessa suuttua. Jolle uskaltaa näyttää ja sanoa, että nyt loukkasi, nyt teit väärin. Toivon myös olevani ystävä, joka osaa käyttäytyä ristiriitatilanteissa korrektisti. Ja jos en, ainakin yritän parhaani. Ainakin itse olen teroittanut ystävilleni, että jos suutun (oli se sitten turhasta tai tärkeästä), se on hyvä merkki. Ainakin siltä kantilta, että uskalsin suuttua. Mä en nimittäin kilahda pienestä enkä isommasta ihan kelle vain. Ainoastaan sellaisille, joiden kanssa uskon saavani välit kuntoon tunnemyräkän päätteeksi.
   Toivonkin olevani ystävä, joka pyytää ja antaa anteeksi. Ja joka saa myös anteeksi. Olen ystävänä ehdottoman aito. Sillä mulla ei ole juuri muuta tarjota ystävälle kuin oma aito itseni. Mutta usein ne mun hauskat ja ihanat puolet on myös niitä rasittavia. Esimerkiksi puhetulvasta voi usein saada tarpeekseen. Kerran yhteen luokassa pyörivään sydämeen kirjoitettiin, että ystävien seurassa mun hulluus tulee esiin. Ystäville uskallan myös sanoa, etten tiedä (vaikka mun todellakin pitäisi tietää). Hups ja oho on aika käytettyjä sanoja mun suusta. Suosikkileikkeihini myös kuuluu avainten ja puhelimen etsintä, vaikka ne oli just äsken tässä. Ja jos mun kanssa pitää lähteä nopeasti johonkin, kannattaa valmistelu aloittaa puolta tuntia aikaisemmin. Muussa tapauksessa on ehkä parempi, etten lähde mukaan ollenkaan. En tiedä, kuinka monta kertaa mun ystävät on aatelleet pahimpina hetkinä, että oon kyllä yks töhö ja idiootti. Itse oon nimittäin miettinyt sitä itelleni useasti, kun hävettää niin paljon jo, että naurattaa (vaikka toinen puistelee päätään vieressä). Että annattehan ystävät anteeksi ja yritättehän ymmärtää sekä auttaa mua vähän paremmaksi taas ensi kerralla, kun nähdään?!
   Toivon kuitenkin eniten, että olisin rakastettava ystävä. Juuri sellaisena kuin olen. Vahvuuksineni ja heikkouksineni. Silloin, kun osaan neuvoa tai kun tägään toisen meemiin, jolle molemmat voivat nauraa niin paljon, että vatsalihakset ovat viikon kipeänä. Toivon olevani rakastettava myös silloin, kun kaadan kahvit (välillä myös pöydälle), selitän liikaa, huolehdin liikaa ja kirjoitan wappiviestin, jota tuskin itsekään jaksan lukea neljättä riviä pidemmälle. Kun kysyn tai sanon jotain ja tajuan sekuntia myöhemmin, että ei oo todellista - se tuli puheena ulos suusta. Olla rakastettava ystävä, joka saa hymyilemään. Olla paras Roosa, jonka voi ystäväkseen saada. Sitä mä haluan olla - ja toivottavasti olenkin. 

Sillä mä voin käsi sydämellä sanoa, että rakastan ystävissäni myös niitä huonoja puolia. Sillä ilman niitä ne ei ois niitä ystäviä, jotka mä tunnen - ja jotka mä haluan pitää elämässäni myös tulevaisuudessa. Ootte aika parasta mahdollista laatua!

~ Roosa ~

Vuoden 2017 paras päätös

En oikein tiedä, mistä aloittaa. Mutta josko aloittaisin siitä, että olen kiitollinen yhdelle ihmiselle paljosta - uskallan sanoa, että ilman sua Joni, mä en ois tässä. Niinpä päätin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että vaikka en pystykään millään tavalla maksamaan kaikkea antamaasi hyvää takaisin, tämän voin ainakin tehdä. Mä voin tällä päivityksellä yrittää kumota ne useat muiden ihmisten täysin väärät luulot susta. Ja kertoa, että oot kyllä tasan sen "kaikkien kaveri"-diplomin arvoinen tyyppi. Tai sitten triggeröin porukkaa vaan lisää, mutta voivoi sit vaan. Sillä mä seison kaiken kirjoittamani takana täysin ja vähän ylikin. Mutta aluksi kaikki Ulla Taalasmaat, voitte laskea ne rillit silmiltänne ja lopettaa "and they lived together happily ever after"-kohdan etsimistä. Ei, tämä ei ole sellainen päivitys - tämä on vain kiitos ystävyydestä ja Jonista.

Joni tuli elämääni sellaisessa vaiheessa, jossa ajattelin, että näihin kuvioihin ei kyllä todellakaan voi ottaa yhtään uutta ihmistä pyörimään. Alkuvuodesta mulla oli takana raskas vuosi. Ihmissuhteiden kannalta, terveyden kannalta ja henkisen hyvinvoinnin kannalta. Ajattelin, että ois todella väärin, jos tähän tulisi yksikin uusi ihminen. Mulla oli hammashoitojen vika vaihe alkamassa, syksy oli kulunut enemmän tai vähemmän paniikkikohtauksista kärsien ja koulukin työllisti paljon. Lisäksi olin aika hukassa itseni kanssa, kävin myös depressiohoitajalla, joka tosin ei tuntunut ymmärtävän mua ollenkaan. Mielenterveydellisiä ongelmia oli siis huomattavissa, mutta oikeastaan koulun ja hampaiden takia en antanut itselleni toistaiseksi aikaa romahtaa. Enkä oikein edes vielä tajunnut tilannettani. Kuitenkin aattelin, että onneks tässä ei oo ketään uutta tyyppiä poikaystävänä, eikä edes kaverina. Ettei vaan tulis vahingossakaan kaadettua kaikkea oman elämän paskaa kenenkään toisen niskaan.

Mutta sitten tuli kuitenkin Joni. Sen kaiken keskelle. Täysin tilaamatta. Tietysti täytyy mainita, että tiesin Jonin jo parin vuoden ajalta AMK-opintojen kautta, mutta en missään nimessä voinut sanoa tuntevani Jonia. Joten kyllä, elämääni tuli ihminen kaiken sen mylläkän keskelle. Juuri kun olin huokaissut helpotuksesta, että ei oo ketään uutta tyyppiä, jonka niskaan tän kuran edes vahingossa kaataisin. Niin tietty just silloin whatsapp alkoi laulamaan ja kukas niitä viestejä alkoi laittelemaan. Joni. Taisin siis unohtaa koputtaa puuta.

   Aluksi oli vain tammikuinen ilta, pari tölkkiä lonkeroa ja kasaamaton Malm-lipasto. Rehellisyyden nimissä voin sanoa (ja siksi, että Jonikin tietää tän), että silloin tasan tarkkaan vain siedin Jonia. Se oli ärsyttänyt mut paria hyvää vitsiä lukuun ottamatta täysin äärirajoille. Olin kuullut kymmeniä kertoja samat vitsit mun puolisokeudesta ja en edes tiedä, miksi mä menin kasaamaan sitä lipastoa Jonin kanssa. Olin myös kuullut Jonista paljon ei-niin-imartelevia juttuja. Mietinkin sitten, uskonko niihin vai teenkö itse omat johtopäätökseni kyseisestä ihmisestä omien kokemusteni pohjalta. Päädyin viimeisimpään vaihtoehtoon ja lähdin kasaamisavuksi. Samalla tiesin ottavani ison riskin - joko tää ois paras mahdollinen päätös tai sit kaatuisin nokalleni ja pahasti. Mutta onneksi kasaamisapu-päätökseni kannatti. Ois jäänyt tässä vuoden kuluessa monta muuta parempaakin juttua nauramatta - tai huonompaakin. Siis oikeestaan aika monta huonoa...

  Snäpis oli kerran filtteri, jonka nimesin Joniksi...

Yhtäkkiä oltiin siinä tilanteessa, että talvi vaihtui kevään puolelle ja mun ei enää tarttenut sietää Jonia millään tavalla. Tasan en ois suostunut neljän tunnin automatkaan eli neljään tuntiin jonivitsejä, jos kyse ois ollut vain sietämisestä. Kaiken lisäks jätkä yllätti, eikä väännellyt biisien sanoja kertaakaan! Joni oli siis neljän kuukauden tuntemisen jälkeen muuttunut lähes tuntemattomasta tyypistä hyväksi kaveriksi. Mua hävettääkin tosi paljon, että annoin aikoinaan muiden mielipiteiden ja tarinoiden vaikuttaa muhun niin, että mulle oli muotoutunut ennakkokäsityksiä Jonista. Sillä sain huomata, että Joni on pohjimmiltaan luotettava, turvallinen ja reilu tyyppi, jolla on sydän paikallaan. 

   Jonin merkitys mulle tuli kuitenkin täysin selväksi siinä vaiheessa, kun mun pää hajos kesäkuun alussa totaalisesti. Sain ajan psykologille vasta kuukauden päähän. Mun piti joka päivä etsiä syy, millä jaksaa iltaan asti ja sitä kautta seuraavaan päivään. Yhtäkkiä huomasin jaksavani päivät iltaan sen vuoksi, että tiesin Jonin laittavan mulle viestiä 22.00-23.45 välisenä aikana. Välillä viestit koski koiranpaskaa ja välillä jotain paljon fiksumpaakin, mutta aivan sama - ne viestit sai mut hymyilemään ja nauramaan kaiken sen kaaoksen keskellä. Ja samalla sain syyn jatkaa päivä kerrallaan eteenpäin. Joni ei tossa vaiheessa tiennyt, kuinka tärkeitä ne turhantärkeät ja enemmän tärkeät wappiviestit mulle oli. Eikä Joni omien sanojensa mukaan ollut hirveemmin huomannut mun käytöksessäkään mitään, mikä ois viitannut psyykkiseen pahoinvointiin. Mutta oikeastaan ei sillä ollut tai ole väliä. Joni sai mut omana ittenään keskittymään muihin juttuihin ja se riitti. Joni sai mut keskittyyn paniikin ja ahdistuksen sijaan elämään. Tässä muuten Joni ne kaks opintopistettä, mitä et valitettavasti voi ahotoida, vaikka mun mielestä sen ahotoinnin ansaitsisit -> opinto. & opinto.

   En missään nimessä ollut vieläkään psyykkeeni kanssa tasapainossa, kun Joni noukki mut ajomatkallaan kyytiin kohti Ykaa elokuun puolivälissä. Mut sanotaanko näin, että Jonin seurassa ei ole voinut kuin saada elämästä tai ainakin sen syrjästä kiinni. Niin pirullisen tarkkanäköisessä ja -sanaisessa seurassa oon saanut aikaani viettää. Moni mun ystäväpiiristäni tietää, kuinka hidas oon syömään. Mut Joni on kuitenkin ainut, joka sanoo sen ääneen ja tekee sillä kiusaa. Pilke silmäkulmassa, mutta kuitenkin. Lisäks Joni tekee kiusaa mun kustannuksella niin monesta muustakin asiasta, että kyllä Joni on ollut parasta seuraa hyvillä mielin ja erityisesti niin hetkinä, kun Ykassa oleminen ahdisti muutama päivä paluun jälkeen. Joni sai mun ajatukset kääntymään ahdistuksesta kyseessä olevaan hetkeen. En ois ikinä  ennen uskonut, että mua auttais toisen naljailu, tiskikoneen täyttäminen tai toisen jelppaaminen koulutehtävissä, puhumattakaan toisen älyttömät puujalat. Mutta hitto vie, se olikin oikeestaan kaikki se, mitä tarvitsin. Sillä kun on puujalkavitsien ja kiusoittelun mestarin seurassa, on pakko keskittyä toiseen ja siihen hetkeen, muuten ei pärjää toiselle ollenkaan. Ja useimmiten ei pärjää sen jälkeenkään...

 Oon autuaasti unohtanut puolet pistelaskusysteemistä.Mut tää oli hyvä juttu, sen muistan!

Lisäksi oon saanut Jonin kautta eläviä esimerkkejä siitä, millainen tyyppi mä olen - ja oppinut esimerkiksi ymmärtämään perheenjäsenteni ajoittaisia tuskan huokauksia niin paljon paremmin. Jonin kautta tosiaan tiedän, kuinka ärsyttävää on kun toinen perustelee ostopäätöksiään ja niiden oikeutusta ääneen toiselle. Siis että voisi kuulla toiselta tehneensä fiksuja päätöksiä ja ostoksia. Lisäksi unisena mumiseminen on todella ärsyttävää, kun ei voi saada yrittämälläkään toisen puheista mitään selvää. Joten perheenjäseneni, ymmärrän teitä nyt niin paljon paremmin - ja lupaan yrittää muuttaa tapani! Itselleen ääneen puhumista ja pohtimista sen sijaan en lopeta - sillä löysin Jonista tässä asiassa kaksoisolentoni. Jonin seurassa ei myöskään mennyt kauaa, kun molemmat opittiin, milloin toisen ääneen pohtimisen ei tartte reagoida. 

   Samalla olen voinut olla Jonin seurassa täysin kaheli itseni - ja yllättynyt itsekin, kuinka töhö sitä voi välillä ollakaan. Joni on ainut, jonka luona olen sekä rikkonut, että sotkenut - ja läheltä piti, etten siinä samalla joutunut maksamaan satoja euroja vahingonkorvauksia. Ja Luojan kiitos (kyllä Joni, vedän Luojan nyt tähän), en muista 90% niistä keskusteluista, joiden aikana oon nolannut itteni Jonin seurassa niin totaalisesti, että  oon miettinyt idiootin leimaa otsaan. Nimimerkillä kahvipavut, Suffelipussi ja puhuva pelikone. (Pyörittelen tässä kohdassa päätäni ja silmiäni samalla tavalla kuin sinäkin, Joni.)

   Joni on tehnyt myös pyytämättä valtavan työn sen suhteen, että osaisin tehdä päätöksiä. Oon maailman huonoin päättämään, jos mun mielipidettä kysytään. Jos suunnitellaan kavereiden kanssa, mitä leffaillan aikana syödään, mulle on aina aivan sama. Joni ei oo antanut mun mennä enää siitä aidanraosta. Kuinka kamalaa ja epämukavaa on olla jatkuvasti epämukavuusalueellaan - varsinkin, kun toinen oikein työntää mut sinne joka ikinen kerta, missä vain asiassa. Mutta samalla oon kyllä äärimmäisen otettu - arvostan! Ja oon huomannut, että ihan kuin olisin kehittynytkin tässä asiassa asteen verran - toivottavasti säkin oot huomannut Joni jotain tän tapaista. 

 Niin että millä näistä ollaan liikuttu? Arvatkaa joku muutama kerta. 

Joni, vaikka joissain asioissa olemme täysin samanlaisia ja toisten juttujen kohalla täysin erilaisia, puujalkavitseissäsi sää muistutat täysin meidän iskää. Ja muita perheenjäseniäni, sillä ne puujalkavitsit on kyllä tarttuneet heihinkin. Mutta voin kyllä kertoa, että vaikka ne sun vitsit on niin tyhmiä ja huonoja ettei mitään rajaa...sä saat mut nauraan niille joka kerta. Ellet siis oo vielä huomannut.

  Joku kysyi multa tossa joskus, oonko koskaan oikeasti suuttunut Jonille. Koska totuushan on, että yli 90% ajasta Joni vittuilee mulle - ja tokikin minä sille. Vastaus oli kuitenkin helppo antaa - en. Mä en ole kertaakaan oikeasti suuttunut Jonille. Toki Joni saa mut ärsyyntymään välillä saamattomuudellaan (anteeksi, energiaa säästävällä luonteellaan) ja tarkkasanaisuudellaan - totaalirehellisillä kommenteilla minusta itsestäni. Ja viimeisten päivien aikana sillä, että heittää muuttokiukusta kärsivän Roosen myllyyn lisää vettä. Mutta kun miettii..Joni ei oo tainnut missään vaiheessa tosissaan saarnata mun sotkuista tai mistään muustakaan tosi ärsyttävästä - tiedän esimerkiksi, että Jonia ärsyttää suunnattomasti, kun jätän välioven auki, kun tuun kylään. Tai kun tiputtelen tavaroita. Tai kun jätän niitä huolimattomuuttani Jonin kämpille tai autoon. Mut tää vaan ravistelee päätään ja tuhahtaa. Että niin. Ystävä tietää toisen virheet ja heikkoudet - ja pitää siitä silti. Ja alkaa varuiks kiinnittää huomiota kaupassa, mihin toinen laittaa lompakkonsa visan vinguttamisen jälkeen. Et jatkossakin tuun jaksamaan Jonia, koska se jaksaa mua. Ja kumpikin on yhtä paha tai hyvä juttu. ;) 

Hyvän ystävän tunnusmerkki - voit mennä vapaasti sen jääkaapille. Toinen on sit se, kun alat huomaamattas ajatteleen samalla tavalla. Eli et syvä lautanen ja lusikka toimii sittenkin aina.

Jonissa parasta on just se, että Joni ei esitä yhtään mitään muuta, kuin mitä se on. Niinpä munkaan ei tarvii esittää mitään muuta, kuin mitä mää oon. Oonkin sit ollut harvinaisen töhö ja sensuroimaton idioottimaisuuteni suhteen sen seurassa. Oon yllättänyt sillä kaikella ittenikin. Ja kyllä Joni - kaikki ne ittensä nolaamiset on olleet melkoinen juttu ja luottamuksenosoitus sulle lähimenneisyyteni huomioon ottaen. Niin kuin oli myös se kerta, kun kilahdin sulle kaupassa jostakin niin älyttömän olemattomasta, että hävetti jo, ennen kuin pakoreissuni oli alkanutkaan. Mä en ikinä suutu pienistä ihan kelle vaan.  En pastapusseista enkä muuttostressin sekä nälän yhdistelmästä. Pitää olla oikeasti luotettava tyyppi, jotta mä uskallan kiukutella avoimesti näkymättömän hampaiden yhteenpuremisen sijaan. Jajoo, kyllä mä tiiän, et sä tiiät sen. Halusin vaan sanoo sen vielä, kai varmuuden vuoksi. Ja mitä tulee siihen pastapussiepisodiin..(pään pyörittelyä ja huokailua)....no, jos jätän sen vain tähän. Kuulemma jos ei oo mitään hyvää sanottavaa, kannattaa olla hiljaa.

  Aitouden lisäksi arvostanut Jonissa hyvää tilannetajua sekä sitä, kuinka uskollinen Joni on niiden asioiden suhteen, joihin liittyy vaitiolovelvollisuus. Kliseistä ja jotenkin myös ällöö sanoa, mutta Jonin seurassa haluaa olla parempi ihminen. Mutta se nyt vaan on totta. Joka kerta näyttää, et mä osaan tehdä paremmin päätöksiä tai en nolaa itteeni tai mitään muutakaan, jonka takia vois kokee huonouskompleksia. En oo saavuttanut tätä tavoitetta vielä kertaakaan täydellisesti, myönnettäköön. Mutta onneksi oon löytäny myös toisesta ne asiat, joissa se voi halutessaan petrata. Aitäh ja silleen.

Toivon totisesti Joni, et saan myös jatkossa kuulla sun tyhmistä tyhmempiä vitsejä ja nauraa niille vedet silmissä. Vaikka meidän välimatka tässä nyt kasvaakin aika huimasti, niin toivon, että saadaan tiemme risteämään jatkossakin - kahden ihmiselämän pelikorttien mahdollisuuksien mukaan. Ois aika hirveetä nimittäin heittää tää kaikki hukkaan. Tiedän, että sustakin. Sillä vaikka susta on muuten välillä vaikea ottaa selvää, sun silmät ei valehtele. Koskaan. Paitsi silloin niiden jäätelöiden suhteen.

 Toivon myös, ettet Joni loukkaantunut tästä postauksesta - erityisesti kuvituksesta, jonka hoidin aika mielivaltaisesti, jättäen toki turhimmat kuvasaasteet pois laskuista (sillä wapin yli 200 mediaa selatessa mietin noin 38 kertaa, että ei helkkari oikeesti...). Sillä oisit kyllä viimeinen ihminen, ketä tahtoisin loukata. Mulla rupesi valuun oikein kyyneleet silmistä, kun tota äskeistä lausetta kirjoitin (ja yritän tässä koota itteni,  koska sä palaat minä hetkenä hyvänsä  viereeni istumaan loppumatkaksi). Kuten eräälle mun teini-iän kaverille sanoin yhden puhelun aikana, oon sulle ehkä koko elämäni velkaa. Siis sen, että mä katon kaiken loppuun asti, enkä ikinä luovuta. Vertauskuvallisesti sä autoit mut aallokosta pintaan ja saatoit turvallisesti rantaan, jotta voisin saada elämästä kiinni. Ja jotta mä voisin joku päivä uskaltaa katsoa luottavaisesti ja itsenäisesti tulevaan - osaten samalla myös tehdä päätöksiä. Päätöksiä, joissa on huomion nimenomaan mun omat mielipiteeni. 

   Mä haluan tulevaisuudessakin tietää, missä sää asut, mitä sää teet ja mitä haaveita sulla on toteutuslistalla. Tätä hienoa ystävyyttä mä en halua pilata tai menettää. Sillä tässä on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei löydä muualta. Tai jos löytyiskin, en aio etsiä. Turhaa, mutta ennen kaikkea typerää ja lapsellista. ;) 

Pitäis osata lopettaa tää jotenkin järkevästi. Mulla on vaan yks lause, eikä se oo järkevä, ainakaan loppuosaltaan. Ja tiiän, et silloin pitäis olla tosiaan hiljaa. Mut sanon sen silti, koska sä kyl tajuut ja sä oot Joni. Niin että...

Oot tärkee - vittusaatanaperkelejumalauta!

~ Roosa ~

//kaikki muut paitsi kuvat paitsi eka ja snäpit: Jonin ja mun vähintäänkin värikäs wappimedia-arkisto

Ne pienet, mutta suuret sanat ja teot

Paniikkikohtauksia, ahdistusta, sydämentykytyksiä, kyyneleitä ja varjoja, joita en ennen ollut huomannut. Mutta myös hymyä, naurua, unelmia, materialismionnellisuutta ja pitkiä puheluita ystävien kanssa. Sitä mun viime kesä oli. Ja sitä tää mun syksy on edelleen. En voi sanoa olevani valmis uuden itseni kanssa, vaikka viimeinen psykologin tapaaminen on jo takanapäin. Se, että jättää hyvästit jollekin vanhalle, joka määräsi ennen hyvin pitkälle elämän kulkusuunnan ja sen sijaan ottaa vastaan uuden, jota ei tunne ollenkaan, on pitkä prosessi. Pidempi, kuin tiesinkään.

   On hassua, miten hampaat voi vaikuttaa omaan kehonkuvaan niin paljon. Tai ylipäätään ihmismieleen. Kun saa jotakin, mitä ei juuri koskaan halunnut ajatella, ettei vain joutuisi pettymään ja sitten kuitenkin saa sen kaiken...se on melkoinen juttu. Vähintään yhtä omituista on huomata vielä kolme, neljä kuukautta muutoksen jälkeen, että ensimmäisenä ihmiset pyytää kerta toisensa jälkeen sua esittelemään hammasrivistöäsi. Ja kyllähän sitä niin tekeekin, vaikka mieli huutaa, että nää mut, älä hampaitani! Sillä mä oon jotain paljon enemmän kuin mun uudet hampaani. Ja heti perään mieli esittää kysymyksen - olenhan?

   Alan vähitellen olla taas jokseenkin raiteilla elämäni kanssa. En tokikaan ole valmis, mutta ainakin olen tullut kuopan pohjalta sen  viereen. Välillä on hetkiä, jolloin kuoppa tuntuu olevan todella lähellä, mutta olen onnistunut haraamaan vastaan ja näyttämään kenkkuilevalle mielelle peukun sijaan keskaria. Vielä menee aikaa, että voin sanoa olevani onnellisesti itseni herra, jolla on kaikki tosi fine. Mutta haluan luottaa siihen, että se päivä vielä tulee. Haluaisin myös kovasti hyvästellä sen kuolemanpelon, joka tarttui minuun tiukasti pari vuotta sitten. Ajattelin hyvästeleväni sen hammasleikkaukseen mennessä, mutta se otti silloin vain äkkilähdön muutaman päivän kaupunkilomalle. On vähintäänkin kuluttavaa elää kuolemanpelon kanssa joka päivä enemmän tai vähemmän. Pelätä milloin loppu tulee. Ja samalla pelätä, että elämä jää elämättä, kun oon takertuneena tähän pelkoon. Ehkä joku päivä pystyn heittämään tuon pelon rotkon reunalta alas ja sen jälkeen elän elämääni carpe diem -tyylisesti. Siihen on kuitenkin ehkä vielä jonkin verran matkaa.

Moni ihminen varmasti miettii, miten toimia mielenterveydellisistä ongelmista kärsivän ihmisen seurassa. Mitä sanoa, jos toinen kertoo valvoneensa paniikkikohtauksen kanssa puolitoista tuntia edellisyönä? Mitä tehdä, kun toinen istuu sohvallesi ja sanoo, että tää on ihan paska päivä, kun ahistaa niin paljon tää elämä? Niin...oikeastaan ei ole olemassakaan mitään ainoita ja oikeita taikasanoja, jotka sä voit kaivaa tilanteen tullen laatikosta ja joiden avulla sä kykenet pelastamaan toisen päivän sekä elämän.

   Ihmisiä kun ei voi pelastaa, heitä voi vain rakastaa. Ja rakkautta voi taas osoittaa niin monin eri tavoin. Mitä asioita mä olen kokenut tärkeäksi, mitä asioita mä oon arvostanut ystävissäni ja eidän toiminnassaan, kun mulla on ollut paha olla?

   Oon arvostanut empatiaa ja jaettuja kokemuksia. Että toinen sanoo, että juuri noita samoja oireita hänelläkin on ollut paniikkikohtauksen aikana. Oon arvostanut niitä jaettuja tunnetiloja ja oireita erityisesti sen vuoksi, että mun paniikkikohtauksen ensioireet (puutuminen, pistely) on täysin samoja, mitä epilepsiakohtauksen auraoireet aikoinaan oli. Ja sekös vaan boostaa paniikkia.

   Oon ollut kiitollinen myös tsempeistä. Kun joku sanoo arvostavansa, että mä selvisin tunnin paniikista yksin, elämä muuttuu heti vähän valoisammaksi. Ylpeäksi ne kommentit ei ikinä voi mua tehä, sillä paniikkikohtaukset on jotain sellaista, joista ei vaan voi ikinä ylpeillä. Never.

   Kukaan ei kerro mielenterveyden ongelmista egonsa kasvattamiseksi. Mt-oireista kertominen vaatii paljon rohkeutta. On suuri luottamuksenosoitus kuulla toiselta, ettei elämässä mene kovin hyvin. Yleensä mielenterveysongelmista ei kerrota siksi, että haettaisiin sääliä. Niistä kerrotaan siksi, että edes joku uskoisi ja ottaisi todesta. Mä en oo hyötynyt säälistä (enkä sitä onneksi ole joutunut kohtaamankaan), vaan sen sijaan toisten hyväksynnästä. Että ihmiset mun ympärillä hyväksyy sen, että nyt tilanne on tämä, nyt eletään näillä korteilla, mutta ajan kuluessa ne voi vaihtua paremmiksi. Toisten tietoisuus mun elämäntilanteesta on tehnyt mulle paljon levollisemman olon. Eli aina ei tarvita hienoja lauseenparsia toiselta. Pelkästään, se että toinen tietää ja hyväksyy, voi auttaa paljon.

Mutta vähintään yhtä paljon kuin tsempit ja halaukset on mua mua auttaneet, on mua auttaneet myös toisten teot. Ja nyt en tarkoita yllätysruokakasseja kotiovella tai mitään muutakaan sellaista. Tarkoitan leffailtoja, kahvikupposten ääreen istuutumista, toisen avunpyyntöjen kuulemista koulutehtäviin liittyen...tarkoitan kaikkea sitä, mitä mahtuu tavalliseen arkiseen elämään. Jos istun toisen sohvalle ja sanon, että elämä ahdistaa ja kaveri kysyy perään, juotko kahvia, vois aatella, et se on mun tilanteen ohittamista. Varsinkin, kun seuraavaksi sama kaveri kysyy, voitko tarkistaa mun kirjoittaman sähköpostin, ennenkö lähetän sen. Mutta ei. Se ei ole mun tilanteen ohittamista. Ei mun mielestä ainakaan.

   Se on juurikin mun tilanteen hyväksymistä - ja ennen kaikkea minun hyväksymistä juuri senhetkisenä itsenäni. Se on myös minuun ja taitoihini luottamista, vaikka olenkin mieleltäni hiukan rikki. Luottamista siihen, että mä silti osaan ja oon pohjimmiltani sama tyyppi kuin ennenkin, vaikka sillä hetkellä musta itsestäni ei siltä tunnukaan.

   Mikään ei myöskään saa tarttumaan elämänsyrjästä niin paljoa kiinni, kuin konkreettinen tekeminen tai arkisista asioista jutteleminen. Paniikki ja ahdistus irroittaa ihmisen kyseessä olevasta hetkestä jonnekin aivan muualle ja saa ajattelemaan jotain täysin turhaa ja epäolennaista. Sellaisia juttuja, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta toisen neuvominen koulutehtävissä tai tiskikoneen täyttämisessä maaduttavat ihmisen siihen hetkeen. Että mä elän tässä ja nyt, huominen on vasta huomenna. Ja tällaiselle ihmiselle kuin minä, se on ollut parasta terapiaa. Sanoisinkin oikeastaan vaan yhden neuvon teille, jotka haluutte auttaa kaveria mielen alamäissä.

Olkaa luontevia, omia itsejänne.

~ Roosa ~