Nuku rauhassa pikkuinen.

Tänään myöhään iltapäivällä kuulin suru-uutisen. Minulle tärkeä asennevaikuttaja, veljeni entinen koulukaveri, naapurini Emppu oli kuollut aamulla pitkien taisteluiden jälkeen syöpään.
   En tuntenut Emppua kovin hyvin, veljeni kautta ja kotikulmilla Emppua tuli muutamia vuosia sitten usein nähtyä. Viimeiset vuodethan Emppu oli oikeastaan sairaalassa. Löysin kuitenkin n. vuosi sitten Empun blogin ja aloin seurailemaan.
   Ihailin aina kovasti Empun asennetta - hän oli päättänyt voittaa syövän, hän ei halunnut edes ajatella kuolemaa. Hän oli aurinkoinen, todella positiivinen nuori naisenalku. Rakasti ratsastamista, valokuvausta, elämää. Empun asenteesta olen minäkin ottanut paljon opikseni:

Nautitaan pienistä jutuista, eikä ikinä, ikinä anneta periksi.

Viimeisen puolen vuoden aikana olinkin Emppuun enemmän yhteyksissä ja kovasti yritin tsempata Emppua eteenpäin, toivon että siitä oli hänelle apua.

   Kuolema, erityisesti nuoren ja tutun ihmisen kuolema koskettaa. Olisi niin paljon kerrottavaa ja sanottavaa. Olisi myös niin paljon kerrottavaa muille siitä, kuinka hieno ihminen on lähtenyt tästä maailmasta. Mutta sanoja ei vain ole. Minullakin olisi niin paljon sanottavaa, haluaisin kertoa paljon enemmän ja paremmilla lauseilla, mutta en pysty. En yksinkertaisesti kykene. Mutta ehkä parempi näin, kuin pitkät korulauseet, jotka eivät tarkoita mitään?



  Sinä olit Emppu todellinen taistelija. Loppuun asti. Eikä sinun tule surra sitä, että tämä päättyi näin. Sinä pääsit nyt parempaan paikkaan, jossa sinun ei enää tarvitse kerätä yhä uudestaan voimia seuraavaan haasteeseen. Saat nauttia vapaudesta, valosta, kivuttomuudesta. Olethan meitä siellä vastassa, kun saavumme sinne kukin ajallaan.

<3 Nuku rauhassa, taistelija <3



Toivepostaus: sunnuntai kuvina

Myöhäinen aamupala ja Elämä lapselle -konsertin parhaat palat.

Askarrellen tiistaita varten ;)

Ei unohdeta imurointia!

Opiskelua

Tänään tarjolla: makaronia ja jauhelihakastiketta

Jälkkäriä

Jääkaapin täydennystä

Päivä päättyi puheluun...kaipaus on suuri <3

Oon oikeesti tosi laiska valokuvaamaan, mutta täytyy kyllä sanoa, että olin kuiteski poikkeuksellisen ahkera!

Mitäs piditte?

~ Roosa ~

10 vuotta kohtauksetta!

16.09.2003 olin kolmannella luokalla ja kuoroharjoituksissa. Kuoroharkkojen ihan lopussa minut valtasi tuttu, mutta hyvin epämielytttävä tunne. Se  tunne oli nimeltään aura - eli siis merkki siitä, että saisin epilepsiakohtauksen. Takerruin toiseen kuoro-ohjaajistamme ja sanoin hänelle: "Mä saan kohtaksen. Pitää soittaa äidille!"
   Äti kääntyi veljieni perhepäivähoito-hakureissulta, lähetti pappani hakemaan veljiäni ja lähti hakemaan minua. Menimme mummulaan, koska minua ei olisi saanut kerrostalon portaita ylös. Mummulassa kaikki sumeni.

Tuosta kohtauksesta tuli kuluneeksi eilen 10 vuotta. Eilen vietettiin myös toista merkkipäivää: 15 vuotta sitten minusta tuli isosisko ensimmäistä kertaa, viisitoista vuotta sitten pikkuveljeni syntyi tähän maailmaan. Veljeni viisivuotispäivän ilta siis kului kodin sijaan mummulassa äidin, mummun, papan ja toisen pikkuveljeni kanssa, odottaessa, että toipuisin kohtauksesta, joka oli kuulemma siihenastisista kohtauksista rankin - varsinainen "kohtausvaihe" ei meinannut millään mennä ohitse ja illalla Stesolidista (=kohtauslääke) tulleet sivuoireet pakottivat taas vessanpöntön äärelle. Mutta tuon päivän jälkeen minä en ole saanut kohtauksia ja veljeni on voinut mussuttaa kakkua kotona :D
   Eilen olin kotopuolessa lapsenvahtina ja sen lisäksi, että kokoilin siskojeni kanssa palapelejä, juhlistimme veljeni kanssa merkkipäiviämme. Ja mites muutenkaan sitä olisimme juhlistaneet kuin leipomalla kummankin suurta herkkua - uunijäätelöä <3

Vaikka kohtaukset tuntuvat tällä hetkellä olevan taaksejäänyttä elämää, kannan tuon sairauden nimeä mukanani elämäni loppuun asti. Neurologi on lupaillut, että 25 vuoden iässä voisin saada lääkityksen pois, jos kohtaukset pysyvät siihen asti poissa. Mutta epilepsia ei silti lähde minusta pois - se on osa minua, osa minun ajatusmaailmaani ja toimintatapojani. En koe epilepsiaa taakkana, se on rikkaus, vaikka vuosia sitten se on saanut minut monesti paniikin ja ahdistuksen valtaan kohtauksen sattuessa. Se on kuitenkin kasvattanut minua, perhettäni, sukulaisiani, ystäviäni ja muita läheisiäni. Epilepsia on tehnyt meistä sellaisia kuin me olemme. Se on opettanut sekä varovaisuutta, että rohkeutta elää.
   Oikeassa ranteessani on kolmannesta luokasta lähtien ollut epilepsiaranneke. En ole ottanut sitä juuri koskaan pois (paitsi erinäiset sairaalajaksot). Kertaakaan sen ei ole tarvinnut olla merkkinä muille, että tuon kummmallisen käytöksen takana on epilepsiakohtaus. Se on huomaamaton, mutta hyvinkin tarpeellinen. Myös tuon rannekkeen ja muitten epilepsiaan liittyvien ajatusteni myötä olen alkanut vierastaa sanaa epileptikko. Jos joku sattuu huomaamaan rannekkeeni (mikä siis ei missään nimessä minua häiritse) ja tokaisee: "Ai sä oot epileptikko.", minut valtaa todella epämiellyttävä tunne. Minusta sanasta epileptikko, tulee mieleen hyvin sairas ja vammainen ihminen. Ja tämähän on kovin koomista, sillä ovathan epilepsiaa sairastavat sairaita ja esimerkiksi minähän olen vammainen, oikein monivammainen ihminen. :D Sanon mieluummin: "Sairastan epilepsiaa." kuin "Olen epileptikko."
   Mutta ehkä tämä ajatus kuvaa osaltaan myös sitä, mitä ajattelen sairasta ja vammaisista ihmisistä yleensäkin: Vamman ja sairauden takaa löytyy tavallinen ihminen.

~ Roosa ~

Ps. Jonkun pitäisi kiinnittää mun otsaan kamera jesarilla (= yritän saada toivekuvapostauksen toteutettua viikonloppuna :D )

  

I love my job

 Olen saanut nähdä nyt noin kuukauden verran alakoulun arkea koulunkäyntiavustajan tehtävissä ja kaikessa väsyttävyydessäänkin, en voi muuta kuin rakastaa. Tässäpä listaa, miksi se on niin ihanaa:

1. Saan olla eniten tekemisissä juuri sen ikäryhmän (3-4-luokkalaiset) kanssa, joiden joukossa tunnen olevani "omimmillani".  Tuon ikäiset ovat mielestäni koululaisia parhaimmillaan. Tarvittavat perustaidot on jo opittu, kiinnostusta koulunkäyntiä kohtaan löytyy, opettajat ja avustajat edustavat aktoriteettia, jota totellaan. Esimurrosikä odottaa vasta parin vuoden päästä.
2. Luottamuksellinen suhde lapsen ja minun välilläni. Tai paremmin sanottuna lapsien. Pidän erityisen tärkeänä sitä, että lapsen ja minun välille muodostuu luottamuksellinen "side". Silloin lapsen on helppo olla olla kanssani, hän voi luottaa minuun, hän saa minusta tarvittaessa turvaa. Ja minä taas voin luottaa siihen, että edustan lapselle sen turvan lisäksi auktoriteettia, jota kuunnellaan. Minun ei tarvitse sanoa lapselle monta kertaa samasta asiasta, jotta hän tottelisi. Jopa pelkkä katsekontakti tai käden laskeminen lapsen olkapäälle riittää. Onnekseni voin sanoa, että näin on käynyt jo usean lapsen kohdalla. Pisti oikein hymyilyttämään tänään, kun yksi nelosluokkalainen poika, joka on vähän kyseenalaistanut asemaani ja auktoriteettiani, kysyi ensimmäisenä minulta neuvoa matikantehtävissä - ei omalta opettajaltaan. Meistä tulee hänen kanssan vielä oikein hyvät "kaverit" :)
3. Mukava työyhteisö. Suurin osa koulun opettajista ja henkilökunnasta on minulle tuttua jo omilta alakouluajoiltani. Lähes tulkoon jokainen koulun 40 opettajasta on minua 6 ensimmäisen peruskouluvuoteni aikana jossain kohtaa opettanut. Olen saanut palata kotiin, jossa hymyillään käytävillä tavatessa ja autetaan aina apua tarvittaessa. Sekä tietysti vitsaillaan tauoilla opehuoneessa. Olen saanut kuulla tekeväni hyvää työtä lasten ja henkilökunnan kanssa. Minuun on voinut luottaa. Se on ollut ihanaa kuultavaa <3 Ja juuri se, että saa positiivista palautetta työstään, saa minut huonoinakin aamuina nousemaan ylös sängystä ja lähtemään töihin. Siellä on niin mukavaa! :)
4. Uuden oppiminen. Olen oppinut paljon asioita näiden neljän ensimmäisen työviikkoni aikana. Niin lapsista, opetustekniikoista kuin kopiokoneen käytöstäkin. Työnteko kävisi lopulta varsin tylsäksi, jos koskaan ei oppisi mitään uutta, eikä tekisi virheitä - sillä niistähän juuri oppii.
5. Lasten kehityksen näkeminen. Kouluun on tultu oppimaan ja oppimassa siellä ovat niin opettajat, avustajat kuin oppilaatkin. Mutta tietysti suurimman oppimistyön siellä tekevät lapset. On hienoa nähdä, kuinka lapset oppivat uusia asioita. Varsinkin jos asia on tuntunut oppilaasta vaikealta, ja pitkän työn, sinnikkyyden ja yrityksen tuloksena hän oppii sen vihdoin, silloin ei iloitse ainoastaan oppilas, vaan myös opettajat ja avustajat. Lapset kasvavat, kehittyvät ja oppivat - tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun pääsen seuraamaan tuota kehityskaarta.
6. Monipuolisuus. Työpäivät ovat erilaisia. Työtehtävät vaihtelevat. Jokainen oppilas ja opettaja on oma persoonansa. Kaikista näistä palasista koostuu se alakoulun väki, jonka jäsen minäkin saan olla. Me muodostamme ryhmän, joka elää ja liikkuu ja muotoutuu aivan omalla tavallaan. Ja ennen kaikkea - me pidämme yhtä!

Lisää voisi luetella vaikka kuinka paljon, mutta tässäpä näitä tuli jo muutama. Huomenna vielä tämän viikon viimeinen työpäivä ja sitten viikonlopun viettoon. Seuraavaksi palailen toivepostauksen merkeissä. :)

Hyvää alkavaa viikonloppua kaikille!

 

~ Roosa ~

Ajatuksia yksinasumisesta

Nyt on sitten tullut reilu kuukausi asuttua omassa kämpässä. Ajattelinkin nyt hieman jakaa mun mielipiteitä ja muita ajatuksia liittyen yksinasumiseen.

Kun kirjoitin vuokrasopimuksen siinä heinä-elokuun vaihteessa, ensimmäinen ajatus tietysti oli, että jee, vihdoinkin! Vihdoinkin mun unelmasta tulee totta, saan oman kämpän, pääsen itsenäistymään. Noin viikko meni, ennen kuin kaikki oli sillä tavalla valmista, että jäin ekaksi yöksi tänne kämpälle. Äiti ja isi tekivät suuriman osan muutosta, kun mä juoksin kiikuttelemassa papereita Kelaan, pankkiin ja työkkäriin. Suuren suuri kiitos, halit ja suukot siis heille avusta. Ilman heitä tästä ei olisi tullut mitään <3
   Ekana yönä en juuri nukkunut, pyörin vain sängyssäni (ja todellakin pyörin, sillä sain vanhempieni 140 cm leveän sängyn - aivan ihana!). Mieleen alkoi hiipiä ajatuksia siitä, selviänkö, kykenenkö minä sittenkään tähän. Teki mieli vielä soittaa äidille, että en mä sittenkään tätä halua. Mutta enpäs soittanut :) Olin haaveillut tästä niin kauan, että enää oli turha kääntää päätään (ja ajattelin sitä tavaramäärää, joka juuri oltiin rahdattu kolmanteen kerrokseen asti hikinorot otsalla valuen...ei enää vähään aikaan, kiitos!)
   Minä kuitenkin totuin. Aluksi täällä kävi päivittäin joko äiti tai isi hoitamassa vielä jotain pikku juttuja, jotka vaativat fiksausta. Ja edelleen viikottain nähdään pari kertaa, mummulat on ihan vieressä ja näin. Parin viikon päästä muutosta aloitin työt ja arki laskeutui minunkin elämääni.
   Se, että pääsin töihin yllättävän nopeasti muuton jälkeen, on ollut pelkästään positiivinen asia. Jään helposti yksinäni lojumaan, jos ei oo mitään sovittua tekemistä ja unirytmit menee ihan sekaisin ja näin. Nyt mulla on muiden vaihtelevien menojen lisäksi jotain pysyvämpää ja säännöllistä tekemistä, mistä mä suunnattomasti nautin. Ja saan jopa rahaa tästä! :D Sekä tietenkin elämässäni on selkeä rytmi. Mä tykkään siitä, että elämä on säännönmukaista, ei tule suurempia yllätyksiä. Tietysti lomilla on kiva irrottautua siitä arjen rytmillisyydestä, mutta pitkän rytmittömämmän ajanjakson jälkeen tämän säännöllisyys on ainoastaan hyvä asia! :)
   Olen yllättynyt siitä, että olen saanut pidettyä kämpän todella siistinä verrattuna niihin 15 neliöön, jotka sotkin alta aikayksikön. Olen nyppinyt roskia matosta - ja jopa nauttinut siitä. Yllättäen stressaannun hirveästi siitä, että tiskit on pöydällä, vessa on likainen jne. Ihan uusi juttu minulle, mutta varsin tervetullut. Perhekin on ollut tyytyväinen tähän muutokseen :)
   Tykkään nyt tästä vapaudesta tosi paljon. Ei ole kukaan häiritsemässä ja käskemässä. Mulla on vapaus valvoa niin myöhään kuin huvittaa, ei tartte kysyä voinko mennä lenkille nyt, vai tartteeko apua jossain. Myös vanhimman pikkuveljen kanssa välit on entistä läheisemmät nyt. Ja pikkusiskojen kylään kutsuminen tuntuu ihanalta - vielä ei olla ekaa yökylää sovittu, mutta odotan sitä innolla!
   Onhan tämä silti todella vastuullista. Tiesin varsin hyvin tämän "vapaus ja vastuu" -käsitteen, mutta pienoinen yllätys on ollut, miten paljon aikaa saa kulumaan imurointiin, tiskaamiseen, vessanpesuun, kaupassa käyntiin ja muihin juokseviin asioihin. Kun pääsen kahden-kolmen aikaan töistä huomaan seitsemän maissa, että tässähän tämä aika on mennyt ja vielä ennen illan telkkariohjelmia haluaisin käydä lenkillä.
   Toinen  vastuuseen liittyvät asia on tietysti raha. Saan korotettua asumistukea ja työmarkkinatukea (joka on nyt keskeytetty siihen asti, kunnes työkkäri saa selvityksen viime kevään hauistani kouluihin...). On haastavaa, mutta myös nautinnollista hoitaa raha-asioitaan. Pidän kirjaa tuloistani ja menoistani, se auttaa hahmottamaan, mihin sitä rahaa kuluu. Ja ennen kaikkea - mihin sitä ei saisi mennä. Nautin kuitenkin siitä suunnattomasti, kun budjetti pitää - mä osaan!
   Ensimmäinen asia, mikä on alkanut tympiä, on tiskaaminen. Ei se äiti väärässä ollut muutama vuosi sitten, kun sanoi minun vielä joskus kyllästyvän silloin niin kivalta tuntuneeseen tiskaamiseen. Roskat nyt vielä helposti vie samalla roskakatokseen kauppaan/töihin/lenkille mennessään. Niin ja pölyjen pyyhkiminen! Huoh! -__-'  Mutta silti ne on tehtävä, tykkäsi tai ei.

   Ja paras asia: mä pystyn, mä osaan, mä pärjään!

Rytmikästä viikonjatkoa kaikille!

~ Roosa ~

   

Kauneinta on juuri tässä seurassa.

Olen kertonut, että useat ihmissuhteet eivät ole nyt vuosien aikana kohdallani toimineet. Yläasteelta lähtien minulla on vuoroin ollut se sydänystävä, jonka seurassa on tuntunut siltä, että tämän ihmisen kanssa ollaan ystäviä loppuun asti. Sitten on tullut yhtäkkiä niin pahoja ongelmia, että on pitänyt repäistä itsensä irti. Ja jälkeenpäin on huomannut, että niitä ongelmia on ollut oikeastaan koko ajan.

   Tällä hetkellä minulla on yksi todella läheinen ystävä, Merja. Tapasimme ensimmästä kertaa vuonna 2011, kun olin hänen isosenaan rippileirillä. Jo saman vuoden puolella aloimme olla läheisimmissä tekemisissä.
   Nykyään puhumme Merjan kanssa vähintään joka toinen päivä puhelimessa ja näemmekin lähes joka viikko. Nauramme paljon. Jaamme murheita. Autamme toisiamme. Ja tietysti - vedämme srk:n kokkista yhdessä varkkarinuorille. Rakastamme sitä "työtä" ihan mielettömästi.
   Mutta minua myös pelottaa. En voi sille mitään. Pelkään että tämäkin kaatuu ja mitäs sitten? Mulle ei jää kerrassaan ketään, monia kavereita kylläkin, muttei ystävää, joka tietäisi kaiken. Jolle voisin soittaa kun kaikki menee päin mäntyä. Kenelle soittaisin kun on niin ihania uutisia, ettei meinaa pysyä housuissaan. Olen jutellut Merjan kanssa asiasta pariinkin otteeseen. Hän ymmärtää pelkoni täysin, mutta muistutti siitä, että hän ei ole tässä ystävyyssuhteessa hyötymistarkoituksessa. Se oli niin rohkaisevaa kuulla, koska muut ex-ystäväni yrittivät hyötyä minusta <3 Olemme Merjan kanssa luvanneet olla toistemme ystäviä ja puhua kaikista murheistamme ystävyyteeme liittyen avoimesti. Me haluamme yrittää ja onnistua. Näiltä kahdelta naiselta löytyy paljon tahdonvoimaa!
   Asiat eivät Merjan kanssa olekaan menneet niin kuin muiden entisten ystävien kanssa. Kerran riitelimme rajusti, mutta asiat saatiin selvitettyä. Olemme myöntäneet virheemme ja korjanneet ne. Se on hyvä asia verrattuna muihin tässä elämän aikana rikkoutuneisiin ihmissuhteisiin. Niissä virheitä ei ole joko myönnetty ollenkaan, tai ne on myönnetty, mutta toinen osapuoli ei ole hoitanut omaa osuuttaan korjaamistyöstä. En halua kaataa kaikkea p**kaa entisten ystävieni niskaan. Myös minä tein virheitä. Mutta lopulta niitä korjaamattomia virheitä oli niin paljon, ettei se olisi auttanut, jos vain minä olisin omani korjannut. Toinen ei ollut valmis korjaamaan omiaan. Ne ihmissuhteet eivät vain toimineet. Oli parempi lopettaa, ennen kuin kumpaankaan osapuolista olisi sattunut enempää.

    Merjan kanssa on jotenkin niin paljon helpompaa ja hauskempaa. Edelleen huomaan kantavani jonkin verran liikaa muiden vaikeuksia harteillani. Mutta Merja onneksi tietää taipumukseni ja osaa myös itse ns. "säädellä" sitä tietomäärää, minkä antaa minun kuulla. Ihan hyvä juttu :D Koska Merja on myös jonkin verran nuorempi kuin minä, sekä menevämpi, saan minäkin vähän nuortua ja elää nuoruutta uudelleen vähän hauskemmalla tavalla. Mun yläasteaikani ja osa lukioajastakin meni kiusaamis- ja ihmissuhdesotkuissa itkeskellessä. Nyt on enemmän taas menoa ja meininkiä. Ja vaikka varsinkin srk:n nuorisotyönohjaajamme saa varmasti päänsäryt meidän hulluista ideoista ja naurukohtauksista (en vain tajua, miten meillä menee niin lujaa aina hänen nähtensä? :D ), osaamme keskustella myös vakavasti asioista. Monesti kun nähdään, suurin osa ajasta vain puhutaan monenlaisista asioista ja se loppuaika menee naureskellessa. :D
   Summa summarum, ilman Merjaa mun elämästä puuttuisi iso palanen. Merja on ihana, rakas, kaunis, ymmärtäväinen, hyväsydäminen, tarpeeksi temperamenttinen, luotettava, tärkeä, omaperäinen, nauravainen, sikahyvä valokuvaamaan, syvällisiä ajatuksia täynnä oleva vahva nainen - minun paras Merjani <3  
   Jonain päivänä löydämme varmasti vastaukset kysymyksiimme ja saamme yhdessä katsoa ylpeinä taaksemme - yhdessä selvisimme elämän karikoista ja elämä ei voi kuin vain hymyillä meille :)

Minä todella luotan siihen, että Merja on osa elämääni aina siihen kuuluisaan loppuun asti - vaikka välillä pelottaakin. Mutta tiedättekö mitä? Pelot kuuluvat elämään, mutta jos niille antaa liian suuren vallan, jää elämä elämättä. Ja minä haluan elää ja vieläpä nauttia siitä - yhdessä tärkeän ystävän kanssa <3

   Ihanaa viikonloppua kaikille!

   ~ Roosa ~

Joinain päivinä sitä muistaa, että itsekin omistan pään...

Mua on vaivannut jälleen niska-hartia seudun kireyksistä johtuva toispuoleinen, voimia kuluttava päänsärky. Alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta kun tulin töistä. Olin taas sunnitellut kaikkea kivaa illaksi, kun eilen siivosin oikein kunnolla ja tänään tiedossa oli kiva koti-ilta. Meni sitten suunnitelmat vähän uusiksi...Kaiken suunnitellun kyllä lopulta toteutin, vain vähän eri järjestyksessä ja päänsäryn varjolla.
   Pikku hiljaa alkaa voimat loppua tähän päänsärky/migreeni-kierteeseen. Koskaan ei voi tietää milloin päätä särkee (yleensä väh. kerran viikossa), joudunko olemaan töistä pois sen takia jne. Ja kun päätä särkee, pitää siinä kivuissaan vielä miettiä, onko särky sitten migreeniä, johon auttaa kohtauslääke (luojan kiitos!), vai tensio (=niskoista johtuva)päänsärkyä, johon auttaa vain venyttely, sauvakävely tms. Ei siis mitkään lääkkeet. Varsin usein huomaan, että eka arvaus meni väärin ja joko kiusaan itseäni päänsäryllä, johon olisi jo ajat sitten auttanut migrenin kohtauslääke tai sitten olen ottanut kyseisen lääkkeen turhaan, koska kyse on tensiosta. Todella ärsyttävää ja turhauttavaa.
   Nyt olenkin sitten sauvakävellyt ja maannut piikkimatolla ja tuntuu siltä, että voiton puolella ollaan (muuten en tätä postausta kirjoittaisikaan). Vielä nukkumaan mennessä lämmitän itselleni kivihauteen, vetreyttämään löytämääni jumikohtaa. Jospa aamulla kipu olisi kokonaan poissa ja töihin voisi mennä hyvillä mielin - toivotaan :)
   Torstaina onneksi fysioterapia. Aion sanoa jo heti kättelyssä fysioterapeutilleni, että koko 45 min kulutetaan sitten hierontaan. Jospa pahimmat säryt alkaisivat sitten pikku hiljaa kadota.
   Kuntoutuspäätöksestä kerrotakoon tässä postauksessa vain sen verran, että kuntoutusta myönnettiin, muttei tarpeeksi: 5 kertaa tälle syksylle ja 10 kertaa ensi vuodelle. Olen kiitollinen näistä myönnetyistä kerroista, mutta ne eivät vain millään tule riittämään mun tilaan nähden. Perjantaina kun päätös tuli, niin migreeninhän mä sain aikaan itkullani. Mutta no, kun päätös tulee vielä virallisesti paperilla sekä mun kuntoutussuunnitelma, niin valittamaan käypi tieni. Onneksi ei ole eka kerta ja äiti hoitaa tän mun kanssa. Hoitanut niin monesti ennenkin - ihana äiti <3 Täytyy olla kiitollinen myös perheestä, joka tukee mua ja on aina mun takana, heihin voin tukeutua. Tänäänkin soitin äidille, kun tuntuu, etten jaksa tätä päänsärky-tilannetta. Mun peruspositiivisuus on vaarassa, koska tää tilanne stressaa mua. Onnea on vähän vaikeampi saavuttaa nyt, siltä musta ainakin tuntuu. Pienistä asioista ei osaakaan nauttia yhtä paljon, kun päänsärky ja kireydet varjostaa elämää. Tunnen olevani koko ajan kuin kireä viulunkieli päästä varpaisiin.  Onneksi äiti totesi, että enää ei vie kauaa siihen, että päätökset tulee paperilla ja sitten heti aletaan toimia. Ihan heti. Siihen asti mun kuntoutuskerrat varmasti riittää, kun saadaan asiat jälleen kuntoon. Ja me ei luovuteta, ennen kuin mun kaltoinkohtelu loppuu. Meillä ei ole mielessäkään muuta vaihtoehtoa kuin voittaa tämä "taistelu". Äiti sanoi vielä lopuksi, että sisulla vaan eteenpäin siihen asti, kunnes helpottaa. Auttoi kummasti mua keräämään taas palaset kokoon ja jatkamaan eteenpäin. Vielä asiat kääntyy hyviksi, oon varma siitä!

Yritän tällä viikolla postailla vähän enemmän, kertoa vähän miten mun viikonloppu meni ja enemmän tästä kuntoutuspäätöksestä...ja on mulla pari muutakin postausideaa odottamassa. :) Haluaisin kuitenkin kuulla, onko teillä lukijoilla jotain postaustoiveita? Risuja, ruusuja? Olenko selittänyt vammaani liittyviä asioita tarpeeksi selvästi, onko jokin juttu postauksissa jäänyt mietityttämään, esim. juuri tähän kuntoutussotkuun liittyen? Kysymyksiä, jotka kaipaavat vastauksia? Enemmän vammaan liittyviä postauksia vai jotain muuta, mitä? Kertokaa rohkeasti mielipiteenne kommenteissanne tai s-postin kautta - toteutan mielelläni toiveitanne! :)

 

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

 

~ Roosa ~