Taitepiste

Vuosi sitten oli ihan tavallinen maaliskuun sunnuntai-aamu, mitä nyt siskoni olivat luonani yökylässä. Heräsimme naapurin porakoneen ääneen. Kello taisi olla jotain yhdeksän ja kymmenen välillä. Noustessani ylös se sunnuntai kuitenkin muuttui tavallisesta kivun ja pelon täyteiseksi päiväksi, jollaista en ollut ajatellut koskaan enää kohtaavani.

Mä tunsin sykähtävän, viiltävän kivun oikealla puolella vatsaani.

Se oli tuttu kohta. Mä tiesin, mitä sen kohdan alla oli, mitä siinä kohdassa oltiin reilut kahdeksan vuotta aiemmin tehty. Mutta mä olin kuitenkin toiveikas, en halunnut ajatella vielä yhtään mitään. Toki mä muistin, miten se sama kohta oli tuntunut jo muutamaan otteeseen kipeältä aiempina kuukausina ja miten olin kuluneella viikolla todennut äidilleni, että jotain outoa mun mahassa on.

Mä kuitenkin työnsin sen ajatuksen pois, menin keittiöön ja otin maitohappobakteerin vesilasillisen kanssa ennen kuin aloin kokoamaan mulle ja siskoilleni brunssia. Mun siskot rakastaa pitkiä aamupalahetkiä luonani, täytyyhän mun se brunssi valmistaa. Niin mä ajattelin.

   Se brunssi oli vieläpä tavanomaista erityisempi, koska sillä aamupalalla oli tarjolla myös pannukakkua.

Yleensä mä söin noina meidän siukkuviikonlopun runsailla aamupaloilla kaikkea. Nyt joku ääni mussa epämukavan oloni keskellä kuitenkin sanoi, ettei mun kannattaisi vetää tällä kertaa övereitä. Mä tulin täyteen jo kahdesta leipäsiivusta ja pannukakkupalasta – tai korkeintaan kahdesta. Jogurtin jätin väliin.

Me kuitenkin jatkettiin askareitamme normaalisti. Piti harjoitella meidän porukoille suunnittelemaa Eppukeikkaa varten lauluja ja sit piti mennä elokuviin. Ja paistaa laskiaispullia.

Niin tosiaan, oli laskiaissunnuntai.

  Jossain vaiheessa muistan soittaneeni äidille. Valitin vähän huolissani mahaani, joka muuttui tunti tunnilta kipeämmäksi. Siinä vaiheessa kuitenkin tuntui, että se voisi mennä vielä ohi. Äiti käski pysyä liikkeessä. Jossain välissä otin toisen maitohappobakteerin ja Movicolia, joka lisää nesteen määrää suolistossa.

Me treenattiin niitä lauluja, leivottiin pullat täyttökuntoon ja syötiin ennen kuin meidän piti lähtee kohti elokuvateatteria. Uskalsin syyä just ja just yhen lautasellisen keittoa. Jostain syystä mun ei ollut yhtään nälkä.

Jossain välissä otin myös kuvan Aaltomaljakossa olevista liloista tulppaaneistani Instaramiin. Laitoin siihen hashtagiks tulips ja lisäsin tulppaaniemojin perään.

   Matkalla elokuvateatterille pitelin mahaani, mutta kuluttaessamme aikaa leikkikentällä viimassa ja pakkasessa sanoin siskoilleni, et nyt tuntuu siltä, et se mahakipu alkaa vähitellen helpottaa. Toinen, loputtoman empaattinen siskoni sanoi, et hyvä juttu.

Ajattelin, että elokuvista palaisi kivuton Roosa.

   Söin muutaman karkin elokuvissa – enempää en uskaltanut. Se elokuva oli uusin Risto Räppääjä, mun myöhästynyt nimpparilahja toiselle siskolleni. Kun tunsin vatsassani ikävän kouraisun, joka vei sekunniksi kivun mennessään, luulin pienen hetken, et nyt ohutsuolessani ruokasula alkoi liikkua ja kipu häviää.

Sitten tunsin toisen kouraisun, kolmannen, neljännen.

Avasin vaaleanpunaisten farkkujeni ylimmän napin, koska ne olivat alkaneet puristaa.

Mä en muista siitä elokuvasta mitään. Sen sijaan muistan, et elokuvan jälkeen sanoin siskoilleni liiankin kohtuuttomaan ja ilkeän sävyyn, että nyt kukaan ei puhu mitään ja me vaan mennään mahdollisimman nopeasti mun kämpille. Mua sattui. Soitin äidille, että milloin sä tuut. Äiti sanoi tulevansa reilun tunnin kuluttua.

Sen jälkeen mä vaan laskin minuutteja siihen, et äiti tulisi ja tietäisi, mitä pitää tehdä.

Kotona linnoittauduin kuuman haudepussin kanssa sohvannurkkaan ja huutelin äkäisiä käskyjä siskoilleni siitä, miten laskiaispulliin saadaan ja valmistetaan täytteet. Mua hävetti ja suretti, et miks mä kohtelin siskojani sillä tavalla. Siskot sai kuitenkin pullat täytettyä, ne laitettiin jääkaappiin.

   Äiti tuli ja kinattin hetki multien vaihdosta mun jättipeikonlehteen. Miten se olikin mulle niissä kivuissa maailman tärkein ”hetitässäjanyt”-juttu? Kai siksi, et siitä oltiin sovittu etukäteen. Ja kyllähän äiti lopulta keksi, mitä laitetaan lattiansuojaksi, kun olin mennyt vahingossa heittämään kaikki sanomalehdet paperinkeräykseen.

   Mä olin luullut, et äiti hoitais asian mun kylppärissä.

Multien vaihdon ajan pitelin mahaani ja odotin, et äiti tokaisis, et nyt lähdetään ensiapuun. Mut äiti sanoi mulle, joka makasin keittiön lattialla kaapistoon nojaten, et liiku. Liiku, niin se helpottaa. Ja juo vettä.

   Niinhän mä olin tehnyt koko päivän.

   Tytöt ja äiti söi laskiaispullia. Kun ne lähti, mä itkin sitä, et olin kivullani pilannut tyttöjen päivän. Äiti selosti, et älä nyt sitä itke. Itku ei auta mitään ja ethän sä sitä kipua suunnitellut. Nyt vain pysyt liikkeessä ja juot vettä.

   Mä yritin sitä seuraavan, mitä mä nyt sanoisin, ehkä tunnin. Tytöt laittoi viestiä, ettei mun tarvi itkee sitä, et pilasin niitten viikonlopun, me oltiin ehitty tekemään kaikki, mitä oltiin suunniteltukin. Ja toivottavasti mun mahakipu loppuu.

   Jonkin ajan kuluttua siitä mä soitin äidille, et oon vessassa ja mua oksettaa. En pysty myöskään kävelemään suorassa ja se kipu ei oo hävinnyt minnekään, vaikka oon juonut ja kävellyt. Se kipu oli vaan äitynyt ja oli niinku helvetillistä.

   Äiti sanoi, et sit pitää lähteä ensiapuun. Pyysin nätisti hakemaan, sillä pelkäsin, et oksentaisin taksiin. Äiti sanoi tulevansa hakemaan ja viemään mut sinne. Muistutti vielä, et ota oksennuspussi varuiks mukaan. Mä otin. 

Se oli vaaleanpunainen muovipussi, johon en matkalla oksentanut kertaakaan.

Äiti sanoi autossa, et ne antaa mulle luultavasti Litalginia. Kysyin, mitä se oli. Kuulemma samaa lääkettä, mitä ne antoi mulle edellisten suolitukosten aikaan kipuihini. Mutta äidin mukaan se ei kyllä välttämättä auttais. En siinä vaiheessa halunnut ajatella tai kysyä, mitä se sit tarkoittais, jos Litalgin ei auta.

   Ensiavussa kiitin Luojaa siitä, että vastaanottotiskillä oli tuttavaperheen äiti, joka oli nähnyt mun aiemmat suolitukokset. Äiti oli kuulemma nähnyt tämän saman naisen ikkunasta ja ajatellut, että nyt ei tarvi pelätä, et kituisin tunteja ensiavussa saamatta hoitoa ja helpostusta kipuihini.

Selitin sille tuttavaperheen äidille tuskissani jotain päivän aikataulusta, kivuistani ja aiemmista tukoksistani. En muista tarkkaan. Mut sen mä muistan, kun toinen kysyi multa, missä asennossa mun ois hyvä just nyt olla. Se tarkoitti sitä aikaa, joka kului lääkärin odottamiseen. Vastasin, että en tiiä, mutten mä ainakaan istuviltaan pysty oleen. Nainen ohjas mut sänkypaikalle odottamaan lääkäriä.

 Mä en tiiä, kauanko mä siinä sikiöasennossa kipujeni kanssa tuskailin. Ehkä viisi minuuttia, jos sitäkään. Se nainen laittoi nimittäin hihat heilumaan. Yhtäkkiä verhon takaa tuli mies, jota mä vaan jäin kipujeni keskellä tuijottamaan. Mä luulin sitä komeeks mieshoitajaksi. Mut sit mä tajusinkin, et se on lääkäri.

Sain jotenkin tervehdettyä sitä. Se tutki mun mahan ja peräsuolen. Oikeaa puolta mahaa painaessaan mä ulvoin kivusta.

”Kauan sul on ollut näitä kipuja?”

”Jostain aamuyhdeksästä.”

”Näin kauan sitten kärvistelit niitten kanssa.”

En jaksanut kommentoida sitä hieman toruvaa ääntä. Mutta joo, kakstoista tuntia.

”Annetaan sulle kipulääkettä.”

”Joudunko mä TAYSiin?”

”Ei mennä nyt asioiden edelle. Katsotaan, miten ne lääkkeet auttaa.”

”Mut onks tässä semmoinen mahdollisuus, et joudun TAYSiin? Mä lupasin soittaa äidille ja kertoa, miten mun käy.”

”On tässä se mahdollisuus.”

Sitten lääkäri lähti ja mun ympärillä tapahtui asioita viivasuoraan ja nopeasti, peräjälkeen ja yhtä aikaa. Ehdin just ja just soittaa äidille väliaikatiedot ennen tämän näytelmän alkua.

 Tuttavaperheen äiti on ainut nainen, jonka tiedän osaavan laittaa mulle kanyylin niin, että se onnistuu ensimmäisellä yrittämällä. Tehtiin yhteistyötä – sanoin, että jos vois laittaa vasempaan käteen ja kyynärtaipeeseen, niin mun ei tarvii tehdä sen jälkeen kaikkea CP-kädelläni. Kokemuksesta tiesin, et esimerkiks viestin kirjoittaminen huonommalla kädelläni olisi älyttömän vaikeaa.

”Joo, yritetään laittaa sinne. Tosin ensin täytyy katsoa, et saanko alemmas kuin kyynärvarteen. Jos sulle tulee pitkäkin reissu.”

En vieläkään suostunut uskomaan sitä. Kanyyli saatiin lopulta ensi yrittämällä suoneen, paikkana vasen kyynärtaive.  Kun kanyyli oli paikoillaan, toinen, nuorempi hoitaja tuntui suorastaan juoksevan lääkepussit ja ruiskut käsissään mun luokse. Kaikki tapahtui mun tajunnalle liiankin nopeasti.

   Kipu helpotti muutaman sekunnin päästä lääkkeiden alkaessa kiirimään suonissani eteenpäin. Pieni kipu ja epämukava tunne jäi kuitenkin jäljelle. Olin silti taivaassa.

   Kysyin siltä toiselta nuorelta hoitajalta, joka oli mulle tuttu jo vuosien takaa, että miksi mun verenpaineet on niin korkealla.

”Siks kun sulla on niin kovat kivut.”

Sen lisäks mulla oli kuumetta 37,8 astetta. Mua ei ollut palellut missään vaiheessa. Tulehdusarvot olivat normaalit sen nuoremman hoitajan mukaan – vielä.

   Tuskin lääkkeet olivat ehtineet vaikuttaa viittä minuuttiakaan, kun se Robert Pattinsonin ja Sebastian Rejmanin sekoitukselta näyttävä lääkäri tuli kyselemään vointia ja tunnustelemaan vatsaani, joka oli edelleen pinkeä kuin ilmapallo ja kova kuin kivi.

”Kyllä mulla edelleen kipuja on.”

”Joo, tukos siellä todennäköisesti on. TAYSiin lähdön paikka.”

Sen jälkeen se lääkäri lähti soittamaan ambulanssia ja kirjaamaan lähetettä.

   Mä aloin itkeä hysteerisenä. Mä en halunnut kuolla suolitukokseen.

   Nuorempi naishoitaja keräsi mun kamppeita. Joku älynväläys mulla oli käynyt, sillä mulla oli onneksi kännykän laturi mukana. Se olikin melkein ensimmäinen kysymys, jonka äiti esitti sen jälkeen kun oli kuullut uusimmat uutiset.

Puhelumme loputtua Whatsappiin tuli viesti. Äiti sanoi, että se rakastaa mua.

Se nuorempi hoitaja kysyi mun paniikin nähtyään, haluanko mä, et se odottaa ambulanssin ensihoitajia mun kanssa. Mä sanoin, et jos se vaan voi. Odotettiin ja juteltiin. Se hoitaja – mun entinen isonen – teki kyllä kaikkensa, et mä rauhoittuisin. Mut muistot kahdeksan vuoden takaa, pelko siitä, et mä jäisin vaan norumaan johonkin Acutan soppeen ilman hoitoa liian pitkäksi aikaa, oli liian voimakas. Tosin Sebastian Pattinsonin kirjoittama lähete oli todella vakuuttava. Rivien välistä olisi kuka vain osannut lukea, et lisätutkimuksia ja hoitoa pikaisesti kiitos.

   Ambulanssimiehet tuli ja mä urheasti päätin kävellä paarien kyytiin. Hoitajat onneksi tuki kyynärpäistä. Lääkkeet oli aika huojuttavia. Molemmat hoitajat toivottivat onnea matkaan ja lääkäri toivotti parempaa vointia. Mä katoin sitä lääkäriä itkuisin silmin ja sanoin kiitos. Mä todella toivon, et hän tajusi, että tarkoitin sitä koko sydämestäni.

Alle tunnissa ensiapuun saapumisesta olin jo ambulanssin kyydissä, määränpäänä Tampereen yliopistollinen keskussairaala.

Mä muistan siitä matkasta mun itkuisuuden, muutaman lisäkipulääkkeen ja mieshoitajan rauhallisen ja rauhoittelevan toiminnan. En ehkä kiittänyt niitäkään tarpeeksi. Edellisen, syyskuun 2010 sairaalareissun juonen kuultuaan vieressäni istunut hoitaja päätti soittaa TAYSin Acutaan, jonne mua oltiin viemässä. Hän halusi sekä infota, millainen potilaskeissi oli luvassa, mutta myös kertoa huoleni, et mut leikataan liian myöhään.

  Sieltä vastattiin, et jos leikkaava lääkäri on nukkumassa, se herätetään viimeistään nyt. Mun olo rauhoittui heti hieman. Mä olisin ehkä sittenkin turvassa ja jäämässä henkiin.

   Taysin Acutasta muistot ovat sekavia. Pelkäsin koko ajan kipujen pahemista ja sitä epätietoisuutta, et joudunko leikkaukseen vai en. Pelkäsin myös siellä yksin sängyllä nuokkuessani, et jos mut tarvii leikata, leikkaako nää mut ajoissa. Se oli sellaista pelonsekaista utua. Paljon yksittäisiä tapahtumia kokonaisuuden tai kronologisuuden sijaan kuitenkin muistan. Otettiin sydänfilmiä, verikokeita ja valtimoverikoetta. Huusin hysteriasta, kun kuulin mulle tarjoiltavan sellaista ajanvietettä. En ollut kuullut siitä mitään hyvää muutamia kertoja saman kokeneelta ystävältäni. Se olikin just sitä, mitä hän oli lupaillut – yks pahimmista. En tiiä, oliko se valtimoverikoe vai nenämahaletku pahempi. Kumpikin syvältä. CT-kuvasta löytyi kuin löytyikin suolitukos, joka johtui kuulemma aiempien suolistoleikkauksien jälkeen muodostuneista kiinnikkeistä. Ja sit odoteltiin lääkäriä leikkurista, et tiedetään, päädynkö leikkauspöydälle vai en. Mä olin varma, et päätyisin.

Tilanteeni kääntyi kuitenkin yllätyksellisesti itsestään, nesteytyksen ja lääkkeiden avulla hyväksi – jo aamuyöllä Acutassa leikkurista tullut lääkäri kuuli stetoskoopin avulla mahastani hiljaisia suoliääniä. Niinpä mut siirrettiin Gastrologian vuodeosastolle 2, jossa vietin seuraavat neljä päivää.

   Mä en muista, missä vaiheessa siellä Taysin Acutassa sain mun kännykän käsiini. En edes muista, antoiko sen joku mun repusta vai ojentiko joku mun repun mulle ja otin sen itse sieltä. Mut sen muistan, et siellä oli viesti mun toiselta tärkeimmistä ystävistä. Mä olin pyytänyt äitiä ilmoittamaan sille, et mua viedään TAYSiin. En jotenkin kyennyt sellaiseen itse siellä Jämsässä ambulanssia odotellessani. Olin liian sekaisin infotakseni toista ilman, että aiheuttaisin turhaa paniikkia. Se mun ystävä oli laittanut mulle viestiksi kohdan Psalmista 23. Mun vatsa tuntui sen verran aralta ja turvonneelta, etten kyennyt nauramaan. Mut sen viestiä lukiessani mä hymyilin yhtäkkiä tosi leveesti – enhän mä ollut vielä kuolemassa!

Vasta myöhemmin mä tajusin, et kuinka paljon se viesti mun puhelimessa olisi merkinnyt, jos se ois ollut mun ystävän viimeinen viesti mulle. Siinäkin tapauksessa, etten ois ikinä ehtinyt lukea sitä.

Se ystävä piilotti huolensa mun voinnista seuraavina päivinä mitä hauskimpin viesteihin. Ja sit oli monia muitakin ihmisiä, jotka Facebook- ja Instagram-päivitykseni nähtyään lähettelivät viestejä ja tsemppasivat. Niiden avulla mä kestin sen, et mulla oli parikin erikokoista nenämahaletkua ja virtsaummen takia katetri ja ulostetta ei meinannut tulla moneen päivään.

   Niin, vastoinkäymiset eivät loppuneet suoliäänten yhtäkkiseen palaamiseen aamuyöllä Acutassa. Kivut alkoivat uudestaan just ennen kuin mut siirrettiin osastolle. Niihin auttoivat onneksi lääkkeet. Mutta mun nenämahaletku jouduttiin vaihtamaan isompaan, koska se ei vetänyt. Ja sit kaikki ihmetteli, miks se isompikaan ei vedä. Yritettiin laimentaa vatsanlaukun sisältöä vedellä ja ties millä vippaskonsteilla – turhaan. Ilon sijaan tuli lisää kipua. En tiedä, mutta veikkaan, että siellä mahalaukussa oli useamman päivän ruoat sulamatta, sillä se suolitukoskin oli kuulemma pitkän ajan – jopa kuukausien – tulos. No, kun ne ruoat ei tulleet nenämahalatkun avulla ulos, ne tuli sitten oksentamalla. Sen jälkeen piti pidetellä tunti, että mun epilepsialääkkeet imeytyy, koska se letku korkattiin hetkeksi. Ja aika pian sen jälkeen ilmoitin, että se letku aiheuttaa hyödyn sijaan enemmän kipua, joten voisko siltä lääkäriltä kysyä, voiko sen vaan ottaa pois. Sairaanhoitaja yritti, että josko antais mulle Panadolia kurkun kipuihin, johon totesin, että eihän ne nyt oikeasti auta yhtään, sillä ei se Panadol sitä nenämahaletkua sieltä poista. Hoitajan oli pakko allekirjoittaa mun väite ja hetken kuluttua hän palasi luokseni mukanaan lääkärin myöntymys letkun poistoon, mutta myös ukaasi. Jos oksentaisin kerrankin, se laitettaisiin takaisin.

Mä sanoin, että sit mä en vaan oksenna.

 Enkä oksentanut – osittain pahoinvointilääkkeiden avustuksella. Olo kohentui heti huomattavasti, kun puutarhaletkun tuntu oli poissa kurkusta.

   Niin, sit se virtsakatetri vielä. Mä olin jo yöllä siellä Acutassa miettinyt, että miksi mä en pysty kunnolla pissaamaan. Viisaana en sitten kuitenkaan huolestuttanut muita ja osastollakin kovasti peittelin asiaa seuraavan aamupäivän ajan. Sairaanhoitajat kuitenkin ihmettelivät, miksi pyysin viemään niin usein vessaan. Heillä oli kai jo epäilyksiä, mutta kun lopulta tuskasta kärsien ja jokaisessa asennossa syvään hengitellen pyysin virtsarakon tilanteen tsekkaamista, tuloksena oli varma virtsaumpi-diagnoosi. Käytännössä se tarkoitti kahta litraa pissaa, jota rakkoni ei kyennyt tyhjentämään. Käsittääkseni rakon vetoisuus on puoli litraa. Diagnoosin syy ei koskaan tarkasti selvinnyt, mutta ilmeisesti suolitukoksen aiheuttamat kivut olivat saaneet myös rakon lihakset pahasti jumiin tai lamaannukseen.

   Se virtsaumpi ja siitä johtunut kestokatetri taisi olla jopa pahin takaisku mulle henkisesti, mitä tuli suolitukoksen aiheuttamiin liitännäisongelmiin. Hoitajat ja lääkärit ihmettelee, miten se nyt näin ja mun tekee mieli huutaa, et anteeksi, etten osaa pissata just nyt. Anteeksi ihan helvetisti, etten voi vaikuttaa rakkoni toimintaan. Sehän ei oikeasti edes ole millään tavalla ihmisen päätösvallan alla oleva elin. Samoin teki mieli pyytää anteeksi sitä, että suolistoni toiminnan käynnistyminen kesti monta päivää, enkä useammankaan vessakäynnin jälkeen voinut ilmoittaa minkään sortin tuotoksesta pöntössä.

   Sain todella kokea kovan käden kautta sen, että ihmisen elimistö on maailman omituisin järjestelmä ja moniin asioihin ei sen suhteen voi vaikuttaa. Ja jos suolisto menee jumiin, ollaan aika hengenvaarallisessa tilanteessa. Lähtöpäivänä katerista päästyäni ja vessassa asioimisen suhteenkin onnistuneena lääkäri sanoi, että voi olla että tulen uudemman kerran sairaalaan uuden suolitukoksen vuoksi ja sitten mulle laitetaan avanne. Tai sitten voi olla, etten saa enää koskaan tukosta. Kuitenkaan en voi itse juurikaan vaikuttaa siihen, tuleeko se tukos vai ei. Herran haltuun.

Onneksi avanneriskistä oltiin mainittu mulle vasta sitten, kun tukos oli mennyt itsestään ohi. Mutta kamalaa oli myös kuulla, että mitään varmuutta tulevaisuuden mahdollisista vastoinkäymisistä ei voitu antaa. Pahinta oli se, että mä en voisi mitenkään vaikuttaa suolistoni toimintaan. Tai ainoastaan kuitujen- ja vedensaannin turvaamisella, mutta sekin on hyvin pientä vaikuttamista. Minä ja elämäni ihmiset olemmekin käyneet läpi pitkän tien sen suhteen, että opettelemme taas luottamaan elämään pahimpien elämänkokemusten uusiutumisen jälkeen. Varsinkin, kun sain muistoksi tuosta tukoksesta todennäköisesti ikuiset kiinnikekivut, jotka muistuttavat suolitukoksen alkamisesta kertovia kipuja. Erotus on vain se, että se ei ole suolitukos. Kiinnikekipujen ja tukoksen tunnistamisen erottaminen on hyvin haastavaa ja olenkin olut monesti ensiavussa turhaan. Pelko on siis ollut kuluneena vuonna voimakkaasti läsnä. On vain ollut pakko totutella elämään kipujen kanssa, opetella tunnistamaan vaarallisen ja vaarattoman kivun erot – ja samalla on vain luotettava, että kaikki menee hyvin.

~ Roosa ~

Ihme nimeltä elämä

Huhhuh, onpa ollut pitkä tauko! Tätä(kään) ei suunniteltu (paluuta blogin pariin sen sijaan useasti), mutta pääpointti kai on, että täällä taas ollaan!

Mun elämä on ollut työn ja arjen tasapainoilua kokemusasiantuntijakoulutuksen kanssa. Olen ollut tosi tyytyväinen mun työhön ja säännölliseen työaikaan, se on tehnyt mulle pelkkää hyvää. Mutta jatkuva sosiaalisuus myös väsyttää ja olen saanut huomata, kuinka paljon tarvitsen omaa aikaa ja tilaa työpäivien jälkeen. Ja voin sanoa, että paljon. Oon avannut mun läppärin syyskuun jälkeen maksimissaan omien sormien lukumäärän verran. Valehtelematta yhtään. Kai mä sain oppari- ja opiskeluaikana ylipäätään tarpeekseni jokapäiväisestä koneen virtanapin painamisesta tarpeekseni - ja niin se homma jäi.

   Nyt olen kuitenkin tässä. Kuten sanottua, mun elämä ei ole näiden hiljaisten kuukausien aikana muuttunut juuri yhtään. Arkisin lähden paremmalla sekä huonommalla onnella kahdeksan pintaan töihin ja palaudun kolmen, neljän välillä kotiin. Teen ruokaa, siivoan, pesen pyykkiä, katson telkkaria ja menen nukkumaan. Sama setti seuraavana päivänä uudestaan.

Noin kirjoitin 1.3. ja ajattelin jatkaa seuraavalla viikolla - tai ehkäpä jo sunnuntai-iltana siskojen lähdettyä viikonloppukäynniltä. 3.3. siskojen lähdettyä oli pian kuitenkin minun aikani lähteä itse ensiavun kautta TAYSiin neljäksi päivää.
   Kiinnikkeen aiheuttama suolitukos. 
   On sanomattakin selvää, että säikähdin ja ajattelin jo hetken, että tämä oli tässä - enkä ole edes ehtinyt päivittää hautajaissuunnitelmaani! Elämä kuitenkin voitti ja kävi ihme - tukos meni ohi lääkkein ja nesteytyksellä. Onneksi sana avanne todettiin sivulauseessa minulle vasta sitten, kun se riski oli ohitse. Siihenkin oltaisiin varmasti totuttu, mutta hyvä näin. Lähtöpäivänäni kävin moikkaamassa arpisiskoani Epaa toisella osastolla ja sovittiin, ettei oteta uusintakierroksia enää - ei hän uusiutuneesta sairaudestaan, enkä minä suolitukoksistani. Nää riittää nyt.

Väsymys, rankat päänsäryt ja muut moninaiset oireet - sekä jaksamattomuus avata läppärin kantta - tuntuivat selittyvän jo kuukausia ohutsuolessani kehitteillä olleella ja sitten eskaloituneella suolenlaajentumalla ja sittem itse tukoksella. Silti alavireinen ja ahdistunut mieliala, sydämen korkea syketaso joulukuulta lähtien ja monet muut oireet eivät. En oikein tahtonut hyväksyä kuin puolittain diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstäkään. 

Sitten se lääkäri, joka teki mulle ahdistuneisuusdiagnoosinkin, päätti mun jatkuvan aaltoilevan pahoinvoinnin takia "varuiksi" tarkistaa mun varastorauta-arvot eli ferritiinin. Naisilla pidetään hyvänä arvona yli 50 lukemaa menkkojen takia. Viitearvon alaraja on 13. Mun arvo oli 8. BINGO! Pääsin osittain oman tahdikkuuteni ja määrätietoisuuteni avulla noin kolmessa viikossa rautatiputukseen, mikä ei sinällään ole automaatio. Mutta juuri hyvinkin tiukoilla olleen ohutsuoleni (joka edelleen välillä kipottelee), perussairauteni ja laajan oireistoni takia en uskaltanut ottaa riskiä kuuden kuukauden rautakuurin suhteen. Eikä onneksi sisätautilääkärikään. Viime viikolla kävin siis tankkauttamassa itseni täyteen rautaa. Yleensä oireiston ja oman voinnin paranemisen huomaa 2-3 viikon kuluttua rautatiputuksesta eli rautainfuusiosta. Nyt on kulunut vajaa viikko ja huomaan sen jo nyt! Eli tässä innolla odottelen, mikä on olo parin viikon päästä! Kesäkuussa kontrollit ja toivotaan, että rautavarastot tulivat nyt kerralla kuntoon ilman lisätankkausta. 

Nyt jaksan siivota ja pestä pyykkiä samana päivänä. Kävin myös kahtena peräkkäisenä päivänä lenkillä ja sykkeet palautui melkein heti! Saattaa kuulostaa hassulta, mutta mun arki oli tuon aloituksen kirjoittamisen aikaan sitä, että mietin, jaksanko tänään a) siivota b) käydä kaupassa c) laittaa ruokaa vai d) katsoa televisiota. Kaikkea ei voinut entiseen malliin tehdä samana päivänä - olin vaan niin loppu ja koko oireisto lääkärien mukaan psykosomaattista. Tänään oli tosi helppo pyykinpesun, petivaatteiden tuuletuksen ja pikaimuroinnin jälkeen avata vielä läppäri! Aika huippuu, tällaistako elämän kuuluukin olla?! 

Kuvituksena kuvia kuluneilta kuukausilta, jolloin tuli tosiaan myös käytyä kokemusasiantuntijakoulutus loppuun ja valmistuttua koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi. Josko nyt, kun kirjoittamattomuus ja aivosumu eivät olleet vain laiskuutta tai ahdistusta, tulisi tännekin taas enemmän juttua - varsinkin siitä arkisesta elämästä! Tuosta uusimmasta suolitukoksesta en ainakaan toistaiseksi kykene kirjoittamaan, vaikka psykiatrisen sairaanhoitajan mukaan olen hyvin tuota asiaa työstänytkin. Ehkä joku päivä, mutta voi jäädä myös kirjoittamatta.  Katsotaan. Nyt haluun keskittyä (tai pyrkiä keskittymään) elämiseen ja siihen, että luotan taas kroppaani. Rautainfuusiosta ajattelin kyllä jonkin ajan kuluttua sitten tehdä postausta ja kantaa oman osuuteni kekoon tähän "muoti-ilmiö nimeltä ferritiini" -vääntöön perusterveydenhuollon ja asiakkaan välillä. Mua kohdeltiin hyvin ja aika vähin taistoin, mutta näin ei suinkaan kaikilla ole. Ei läheskään kaikilla.

Toivon tästä aurinkoista ja tervettä kevättä niin sulle kuin itsellenikin. Palataan!

~ Roosa ~

Ne pienet, mutta suuret sanat ja teot

Paniikkikohtauksia, ahdistusta, sydämentykytyksiä, kyyneleitä ja varjoja, joita en ennen ollut huomannut. Mutta myös hymyä, naurua, unelmia, materialismionnellisuutta ja pitkiä puheluita ystävien kanssa. Sitä mun viime kesä oli. Ja sitä tää mun syksy on edelleen. En voi sanoa olevani valmis uuden itseni kanssa, vaikka viimeinen psykologin tapaaminen on jo takanapäin. Se, että jättää hyvästit jollekin vanhalle, joka määräsi ennen hyvin pitkälle elämän kulkusuunnan ja sen sijaan ottaa vastaan uuden, jota ei tunne ollenkaan, on pitkä prosessi. Pidempi, kuin tiesinkään.

   On hassua, miten hampaat voi vaikuttaa omaan kehonkuvaan niin paljon. Tai ylipäätään ihmismieleen. Kun saa jotakin, mitä ei juuri koskaan halunnut ajatella, ettei vain joutuisi pettymään ja sitten kuitenkin saa sen kaiken...se on melkoinen juttu. Vähintään yhtä omituista on huomata vielä kolme, neljä kuukautta muutoksen jälkeen, että ensimmäisenä ihmiset pyytää kerta toisensa jälkeen sua esittelemään hammasrivistöäsi. Ja kyllähän sitä niin tekeekin, vaikka mieli huutaa, että nää mut, älä hampaitani! Sillä mä oon jotain paljon enemmän kuin mun uudet hampaani. Ja heti perään mieli esittää kysymyksen - olenhan?

   Alan vähitellen olla taas jokseenkin raiteilla elämäni kanssa. En tokikaan ole valmis, mutta ainakin olen tullut kuopan pohjalta sen  viereen. Välillä on hetkiä, jolloin kuoppa tuntuu olevan todella lähellä, mutta olen onnistunut haraamaan vastaan ja näyttämään kenkkuilevalle mielelle peukun sijaan keskaria. Vielä menee aikaa, että voin sanoa olevani onnellisesti itseni herra, jolla on kaikki tosi fine. Mutta haluan luottaa siihen, että se päivä vielä tulee. Haluaisin myös kovasti hyvästellä sen kuolemanpelon, joka tarttui minuun tiukasti pari vuotta sitten. Ajattelin hyvästeleväni sen hammasleikkaukseen mennessä, mutta se otti silloin vain äkkilähdön muutaman päivän kaupunkilomalle. On vähintäänkin kuluttavaa elää kuolemanpelon kanssa joka päivä enemmän tai vähemmän. Pelätä milloin loppu tulee. Ja samalla pelätä, että elämä jää elämättä, kun oon takertuneena tähän pelkoon. Ehkä joku päivä pystyn heittämään tuon pelon rotkon reunalta alas ja sen jälkeen elän elämääni carpe diem -tyylisesti. Siihen on kuitenkin ehkä vielä jonkin verran matkaa.

Moni ihminen varmasti miettii, miten toimia mielenterveydellisistä ongelmista kärsivän ihmisen seurassa. Mitä sanoa, jos toinen kertoo valvoneensa paniikkikohtauksen kanssa puolitoista tuntia edellisyönä? Mitä tehdä, kun toinen istuu sohvallesi ja sanoo, että tää on ihan paska päivä, kun ahistaa niin paljon tää elämä? Niin...oikeastaan ei ole olemassakaan mitään ainoita ja oikeita taikasanoja, jotka sä voit kaivaa tilanteen tullen laatikosta ja joiden avulla sä kykenet pelastamaan toisen päivän sekä elämän.

   Ihmisiä kun ei voi pelastaa, heitä voi vain rakastaa. Ja rakkautta voi taas osoittaa niin monin eri tavoin. Mitä asioita mä olen kokenut tärkeäksi, mitä asioita mä oon arvostanut ystävissäni ja eidän toiminnassaan, kun mulla on ollut paha olla?

   Oon arvostanut empatiaa ja jaettuja kokemuksia. Että toinen sanoo, että juuri noita samoja oireita hänelläkin on ollut paniikkikohtauksen aikana. Oon arvostanut niitä jaettuja tunnetiloja ja oireita erityisesti sen vuoksi, että mun paniikkikohtauksen ensioireet (puutuminen, pistely) on täysin samoja, mitä epilepsiakohtauksen auraoireet aikoinaan oli. Ja sekös vaan boostaa paniikkia.

   Oon ollut kiitollinen myös tsempeistä. Kun joku sanoo arvostavansa, että mä selvisin tunnin paniikista yksin, elämä muuttuu heti vähän valoisammaksi. Ylpeäksi ne kommentit ei ikinä voi mua tehä, sillä paniikkikohtaukset on jotain sellaista, joista ei vaan voi ikinä ylpeillä. Never.

   Kukaan ei kerro mielenterveyden ongelmista egonsa kasvattamiseksi. Mt-oireista kertominen vaatii paljon rohkeutta. On suuri luottamuksenosoitus kuulla toiselta, ettei elämässä mene kovin hyvin. Yleensä mielenterveysongelmista ei kerrota siksi, että haettaisiin sääliä. Niistä kerrotaan siksi, että edes joku uskoisi ja ottaisi todesta. Mä en oo hyötynyt säälistä (enkä sitä onneksi ole joutunut kohtaamankaan), vaan sen sijaan toisten hyväksynnästä. Että ihmiset mun ympärillä hyväksyy sen, että nyt tilanne on tämä, nyt eletään näillä korteilla, mutta ajan kuluessa ne voi vaihtua paremmiksi. Toisten tietoisuus mun elämäntilanteesta on tehnyt mulle paljon levollisemman olon. Eli aina ei tarvita hienoja lauseenparsia toiselta. Pelkästään, se että toinen tietää ja hyväksyy, voi auttaa paljon.

Mutta vähintään yhtä paljon kuin tsempit ja halaukset on mua mua auttaneet, on mua auttaneet myös toisten teot. Ja nyt en tarkoita yllätysruokakasseja kotiovella tai mitään muutakaan sellaista. Tarkoitan leffailtoja, kahvikupposten ääreen istuutumista, toisen avunpyyntöjen kuulemista koulutehtäviin liittyen...tarkoitan kaikkea sitä, mitä mahtuu tavalliseen arkiseen elämään. Jos istun toisen sohvalle ja sanon, että elämä ahdistaa ja kaveri kysyy perään, juotko kahvia, vois aatella, et se on mun tilanteen ohittamista. Varsinkin, kun seuraavaksi sama kaveri kysyy, voitko tarkistaa mun kirjoittaman sähköpostin, ennenkö lähetän sen. Mutta ei. Se ei ole mun tilanteen ohittamista. Ei mun mielestä ainakaan.

   Se on juurikin mun tilanteen hyväksymistä - ja ennen kaikkea minun hyväksymistä juuri senhetkisenä itsenäni. Se on myös minuun ja taitoihini luottamista, vaikka olenkin mieleltäni hiukan rikki. Luottamista siihen, että mä silti osaan ja oon pohjimmiltani sama tyyppi kuin ennenkin, vaikka sillä hetkellä musta itsestäni ei siltä tunnukaan.

   Mikään ei myöskään saa tarttumaan elämänsyrjästä niin paljoa kiinni, kuin konkreettinen tekeminen tai arkisista asioista jutteleminen. Paniikki ja ahdistus irroittaa ihmisen kyseessä olevasta hetkestä jonnekin aivan muualle ja saa ajattelemaan jotain täysin turhaa ja epäolennaista. Sellaisia juttuja, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta toisen neuvominen koulutehtävissä tai tiskikoneen täyttämisessä maaduttavat ihmisen siihen hetkeen. Että mä elän tässä ja nyt, huominen on vasta huomenna. Ja tällaiselle ihmiselle kuin minä, se on ollut parasta terapiaa. Sanoisinkin oikeastaan vaan yhden neuvon teille, jotka haluutte auttaa kaveria mielen alamäissä.

Olkaa luontevia, omia itsejänne.

~ Roosa ~

  

Diagnoosina vahvuus

Tämä postaus on ollut mahdottoman vaikea kirjoittaa. Olen aloittanut, pyyhkinyt, kirjoittanut uudestaan, jättänyt luonnoksiin lopumaan, muokannut ja lopulta aloittanut aivan alusta. Silti jokin pakko sysää minut kirjoittamaan tämän valmiiksi ja teidän luettavaksenne. Vaikka en edes tiedä, mistä aloittaa. Yritän silti.

   Tämä kesä on ollut henkisesti todella raskas. Toki siihen on mahtunut ilon ja onnen hetkiä sekä extempore-reissuja (joita en yleensä harrasta), mutta kuoreni alla ja pääni sisällä olen ollut todella ahdistunut. Niin ahdistunut, että hakeuduin ammattiavun piiriin.

   Psykologin pakeilla varsin pian ymmärsin, mistä tuo toukokuussa päätään nostanut ja nyt kesän loppua kohden isoiksi aalloiksi muuttunut ahdistus suurimmaksi osaksi johtuu.

Minun ei ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitse olla vahva, sillä kaikki on hyvin.

Osasin odottaa tylsistymistä hampaisiini maaliskuisen loppuhuipennuksen jälkeen. Mutta ahdistukseen (ainakaan näin suureen), en ollut osannut valmistautua laisinkaan.

   On todella hullua, miten se, että kaikki asiat ovat ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni nyt hyvin, voi tuottaa niin suurta ahdistusta. Tuntuu, kuin elämältä olisi kadonnut pohja. Toisaalta se on myös niin pirullisen ymmärrettävää.

   Minun elämäni on rakentui jo pienenä struktuuriseksi kokonaisuudeksi. Elämä kulki fysioterapiasta toimintaterapian kautta hammaslääkäriin, josta se jatkui neurologille sekä Respectaan pohjallisten valmistusta varten. Tuosta kaikesta olisi voinut piirtää seinälle vuosikellon. Tietyt asiat tapahtuivat aina määräajoin. Se oli minun luonteelleni myös helpottavaa - kaikella oli aikansa ja järjestyksensä. Kasvoin huomaamattani kaavoihin kiinni.

   Matkan varrelle on mahtunut paljon epämiellyttäviä asioita. Pohjallisten valmistus, hampaiden oikomiskojeet ja monet muut (jo unohtuneet) pienet jutut eivät saaneet vuosien aikana suutani kääntymään hymyyn. Mutta harvemmin ne tuottivat itkuakaan. Eivät ainakaan enää toisella kerralla. Sillä itku ei olisi markkinoilla auttanut. Oli vaan pakko olla vahva ja sitkeä ja jaksaa.

   Jaksoin paljolti kannustusten avulla. Minua onkin kuvattu jo lapsesta saakka eri lausunnoissa henkisesti vahvaksi ja ikäistään kypsemmäksi tytöksi, myöhemmin naiseksi. Nuo kuvaukset eivät jääneet vain neurologien, hammaslääkäreiden tai fysioterapeuttien lausuntoihin. Niitä satoi myös kasvokkain ammattilaisilta, perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä.

   Nuo kommentit toki toivat iloa ja tsemppasivat eteenpäin. Mutta huomaamattani ne sulloivat minut vahvuuden muottiin. Lopulta elin tiedostamattani siinä ajatusmaailmassa, että minun täytyy olla vahva ja jaksaa. Ja niinhän minä olinkin. Ja jaksoin. Kunnes hammasprojektini ja AMK:n lähiopetus oli ohitse, eikä minulla ollut enää yhtäkäään syytä olla vahva ja vain jaksaa.

   Se oli shokki. En ikinä ollut antanut itseni ajatella liikaa niitä "tulevaisuuden hampaitani". Totuin siihen, että koko ajan jokin on kesken tai jokin muu asia mättää. Mutta yhtäkkiä minä sain sen, minkä ansaitsin, mutta jota en silti osannut odottaa tai kuvitella etukäteen. Minulla oli myös puhdas pelikenttä edessäni. Siinä kaiken uuden, ihmeellisen ja hyvän keskellä minä todellakin kysyin itseltäni peiliin katsoessani, kuka minä olen uusien hampaitteni kanssa. Varsinkaan, kun minun ei tarvinnut enää olla vahva. Sama, entinen Roosa minä en voinut olla, sillä olihan minulla uudet legot suussa.

Olin hammasrulettia pyörittäessäni siis unohtanut itseni. En voinut, enkä voi olla enää sama Roosa kuin ennen hampaitani. Olen siis samassa tilanteessa kuin aloittaessani lukion - minun on tutustuttava nykyiseen minääni ja opittava tietämään, kuka minä nyt olen. Mistä minä pidän, mistä en? Mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja? Millainen sisustus- ja vaatemaku minulla on? Kysymyksiä on loputtomasti.

   En tiedä uudesta minästäni paljoakaan. Mutta tiedän, ettei se ainakaan halua olla koko ajan vahva, pystyvä ja jaksava, vaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Minä todella heitin sanan "vahva" kirosanalistalle. Nyt yritän täyttää tuon sen jättämälle aukolle elämässäni ja identiteetissäni muuta täytettä. Se ei todellakaan ole helppoa, vaan pikemminkin se tuottaa lisää ahdistusta.

   En todellakaa tiedä, missä vaiheessa kuoleman pelko vaihtui elämisen peloksi.

   Joku voisi (tai oikeastaan aika monikin) nähdä nykyisessä elämäntilanteessani vain mahdollisuuksia. Hampaat eivät tuota minulle enää harmaita hiuksia tai hidasteita ja lokakuinen valmistuminen jättää pelikenttäni avoimeksi myös tulevaisuuden asuinsijan suhteen. Olen vapaa tekemään elämälläni ja tulevaisuudellani  mitä ikinä vain tahdon.

   Mutta minä saan siitä vain harmaita hiuksia ja 24/7 ahdistuksen. Olen huomannut kysyväni itseltäni, haluanhan minä edelleen valmistua yhteisöpedagogiksi. Onhan nuorisotyö (tapahtuipa se missä organisaatiossa tahansa) edelleen se "minun juttuni"? Tuo kysymys tuntuu osittain itsestänikin naurettavalta. Mihin se into ja palo minusta olisi hampaiden myötä kadonnut? Tuskin mihinkään, mutta tässä ahdistuksessa tulee ajatelleeksi kaikenlaista. 

   Kiitän Luojaani muutamasta ihmisestä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamattaan seisseet tukenani tässä järkyttävässä myrskyssä. Välillä vuodatus siitä, että ahdistaaahdistaaahdistaa ja ne hampaathampaathampaat, on tuntunut varmasti liialliselta muiden mielestä. Olen ollut melkoisen kuriton kakara tämän kesän. Mutta tänkgaad, mun ympärillä on ollut muutama tosi tärkeä tyyppi, jotka ovat kuunnelleet ja kuunnelleet ja vielä kerran kuunnelleet samat laulut uudestaan. Ja sitten he ovat joko tukeneet ja rohkaisseet. Tai sitten kertoneet jotain täysin turhanpäiväistä, joka ei liity yhtään mihinkään. Tai keksineet tekemistä, jotain todella erikoista tai äärimmäisen tavallista. Ja saaneet siten minut jaksamaan ahdistuskohtausten yli ja antaneet muuta ajateltavaa. He ovat todella tehneet tästä kesästä kaikesta huolimatta elämisen arvoisen. Kiitokseni tässä heille - KIITOS TE! <3

   Kärsimys ei jalosta ketään, se on varmaa. Ei myöskään ahdistus. Tämä olotila ei tee siis minusta parempaa ihmistä. Mutta ehkä tästä ahdistuksesta voi syntyä vielä jotain kaunistakin. Toivonkin siis, että joku päivä tämä ahdistus on ohitse ja huomaan murehtimisen sijaan taas eläväni. Enkä vain toivo, vaan tiedän. Että minussa kukoistaa uusi Roosa, jossa on kuitenkin vielä valitut palat siitä vanhastakin versiosta.

Kuten rakkaus nuorisotyöhön, fuksiaan ja muumeihin. Näin muutamia mainitakseni.

~ Roosa ~

Henkinen hylkimisreaktio

Haluaisin kirjoittaa näiden kivojen uusien kuvien (kiitos veikka!) joukkoon jotain kevyttä ja ihanaa. Jotain siihen tyyliin, että mulle kuuluu hyvää, elämä hymyilee ja sitä rataa. Mutta se ei olisi totta.

   Tai olisi siinä määrin, että ulkoisesti kaikki on hyvin. Elämän peruspalikat ovat kasassa: hampaat on suussa, uudet pohjalliset Respectalle menon päässä, kesätyöt luistaa ja kohta meitsi pääsee myös pitkästä aikaa rippileirille! Samaan hengenvetoon voin iloita veljen yo-papereista ja muistella lämpimän iloisia juhlia, joita asian kunniaksi vietimme tovi sitten. Veli muutti myös pian lakkiaistensa jälkeen ensimmäiseen omaan vuokra-asuntoonsa ja minunkin AMK-paperini ovat muutaman kymmenen opintopisteen päässä. Lokakuu on täällä pian, ja silloin voin tuulettaa todistus kourassa, jos Luoja suo.

   Ei siis moittimista näissä olosuhteissa. Mitä nyt en kesätöitten takia pääse oikein kunnon visiittiä omalle kämpälleni Ylivieskaan tekemään, mikä tietää porukoilla majoittumista tämän kesän ajan. Mutta se on hetkittäistä. Ja oikeastaan suuri onni, sillä ollakseni rehellinen...en pysty tällä hetkellä asumaan yksin.

   Ja ollakseni vielä rehellisempi - noiden kuvien takana on hyvin hukassa oleva ihminen. Mieli joka toinen tunti maassa oleva, elämää epäröiden katsova ja henkistä vuoristorataa kierros toisensa jälkeen viilettävä tyyppi. 

Minä.

   Niin kuin aluksi totesin, elämäni peruspalaset ovat tosi hyvin kohdillaan. Tietysti asiat voisivat olla aina paremminkin, mutta näin hyvin mulla ei ole mennyt sitten hetkeen. Ja se onkin mulle tosi iso kriisi - niin ironiselta kuin se kuulostaakin. Myös yhtäkkinen onni voi olla kova kolaus ja todellinen umpikuja.

   Suurin syy tähän alakuloon ja epätoivoisuuteen löytyy siitä isosta elämäni palasesta, joka viimein naksahti kohdilleen - suustani. Hampaistani. Niistä täydellisistä valkoisista lampaistani, joista olen enemmän kuin kiitollinen jokaikinen päivä. Joiden avulla pystyn taas syömään lempikarkkejani, pureskelemaan kovempiakin vihanneksia (raakaa porkkanaa lukuunottamatta) - tekemään ylipäätään kaikkea, josta olen vain unelmoinut.

Kun on elänyt parikymmentä vuotta hammashoitojen kanssa ja itseltäkin salaa erilaisia hampaitaan häveten, ei voi kuin tottua elämäänsä. Tottua niihin maisemiin, jota 9-tie tarjoaa Jämsä-Jyväskylä-välillä. Tottua hammaslääkärihuoneiden tuoksuun ja erilaisiin omituisiin nimityksiin, joita löytyy niin instrumenteille kuin suun mitoillekin.

   Sitä tottuu, että matka on kesken. Minussa on jokin asia, joka on aina enemmän tai vähemmän kesken. Enemmän tai vähemmän vialla. Ja vaikka se suun sisältö olisikin joka kerran jälkeen taas askeleen verran valmiimpi ja vähemmän vialla, on vaikeaa ymmärtää, että joku päivä voi oikeasti myös olla valmis. Ehjä, kaunis ja onnellinen. Valmis jatkamaan elämää huolettomammin kuin koskaan aiemmin. Elämään elämäänsä lähes täysin samalla tavalla kuin muutkin valtaväestön ihmiset.

   Tiesin, että endorfiini häviää ja tylsyys iskee - jopa kriisi omasta itsestä. Henkinen hylkimisreaktio kuuluu erään hammaslääkärin mukaan jokaisen implanttipotilaan elämään. En siis yllättynyt tavallisuuden tunteesta jo kahden viikon jälkeen, en tylsyydestä enkä oikeastaan hyvän elämän -kriisistänikään. Yllätyin sen sijaan siitä, kuinka voimakkaana tuo kriisi elämääni tuli - paljon paljon voimakkaampana kuin uskoinkaan.

   Ensin oli vain huonoja iltoja synkkine ajatuksineen. Sitten ei pystynyt menemään kävelylenkille yksin - ei edes luurit korvilla. Sitten oli vaikeiden iltojen lisäksi vaikeita aamuja. Lopulta myös hetkiä ja pidempiä tunteja, jolloin tuntui, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ja ne itsetuhoisat ajatukset - kyllä. Niitä vastaan minun on tarvinnut taistella toukokuulta lähtien. Joka päivä, joskus enemmän ja joskus vähän vähemmän. Minun on todellakin joka päivä ollut pakko etsiä se jokin asia, jonka vuoksi jaksaa.

Jos mietitään aikaa taaksepäin, olen elänyt kohta kaksi vuotta peläten. Peläten hammasleikkausta, peläten uutta annettua hammasleikkausaikaa, kun ensimmäinen yritys peruuntuikin flunssani takia. Kävin koko pelkäämisprosessini uudestaan lävitse reilussa kahdessa kuukaudessa. Menin pelon kanssa leikkaukseen. Heräsin leikkauksesta ja ei vienyt aikaakaan kun päähäni ilmestyi uusi kysymys - jos en kuollut hammasleikkaukseen, milloin minä sitten kuolen? Vaikka todellisuudessa tiesin herääväni leikkauksesta, olin myös niin valmistautunut pahimpaan (mutta epätodennäköisimpään), joten herääminen shokeerasi omalla tavallaan.

   Aika harvahampaana ei kulunut yhtään helpommin tai pelottomammin. Meni kuukausi ennen kuin uskalsin syödä edes pehmeää rieskaa miettimättä, irtoaako jokin parenemisjatke nyt vai ei. Piti olla koko ajan varuillaan, vaikkei sitä välttämättä itse niissä hetkissä tajunnutkaan. Mutta minä varoin ja minä pelkäsin. Mitä? Loppupeleissä ja pohjimmiltaan sitä, että kuolisin ennen kuin saisin implantit suuhuni. Koska siinä tapauksessa olisin ollut vain tuhlaus tälle yhteiskunnalle - kymmeniä, jopa satoja tuhansia hukkaan heitettyjä euroja. 

   Kun ns. "viimeinen vaihe" ja ravaaminen Jyväskylässä alkoi, minä päätin vain mennä läpi. Vaikka päällään seisten. Minulla oli 7 aikaa Jyväskylään aikavälillä 6.2.-4.4.2017. Se tiesi sitä, että elin juna- ja linja-automatkasta toiseen, käyden niiden välissä koulua sen verran, minkä vain ehdin. Elämässäni ei ollut muuta kuin koulu ja hampaat, sillä muuhun ei ollut aikaa. Minä laitoin monen asan tietoisesti ja tiedostamatta pauselle. Ja kun olin painanut pausea, asetin ravihevosen laput silmilleni ja vain juoksin. Katsomatta sivulle tai taakseni. Niiden sijaan katsoin vain eteenpäin, kohti maalia - vaikken edes tiennyt, mitä siellä minua konkreettisesti odottaa. Ja samalla toivoin, etten kuolisi ennen hampaideni saamista.

   Ei minulla ollut aikaa tai jaksamista miettiä kaiken keskellä, mitä nyt tulee tapahtumaan. Tai toki minä tiesin, että hampaathan sieltä hammaslääkäristä keväällä kotiin kannetaan. Mutta millaiset, sitä en tiennyt. Enkä tiedä, halusinko tietääkään. Vaikka lopputulos oli parhain mahdollinen, psyykeeni ei olisi jaksanut liikoja pohdintoja hampaiden istuvuudesta suussani ja muusta elämästäni hampaiden jälkeen. Minulle riitti, että selvisin junamatkasta toiseen ja sain aina takaisin Ylivieskaan päästyäni yliviivata lapusta yhden hammaslääkärikäynnin. Taas askel lähempänä maalia.

   Enkä minä syytä itseäni siitä, etten miettinyt joka neljän tunnin junamatkalla tulevia hampaitani. Ihmismieli on rajallinen, mitä tulee isoihin elämänmullistuksiin. Yleensä ihminen vain paahtaa läpi vaikeiden aikojen kuin mikäkin robotti. Ja vasta kaikesta selvittyään tapahtuu se pysähtyminen ja romahtaminen. Tässä asiassa ihmismieleni toimi juuri ohjekirjan mukaan. Kun viimein oli aikaa hengähtää ja todeta, että elämähän on mallillaan, minä romahdin.

Olen sulkenut oven hammasprojektilleni, päivittäiselle koulunkäynnille ja pian myös opiskelijaelämälle. Olen myös ymmärtänyt, että kaiken tämän keskellä olen  myös puristanut opinnäytetyöni toiminnallisen osuuden testaamista vailla olevaan kuntoon. Pian olen valmis kasvatuksen ammattilainen, jonka hampaista ei voi nähdä merkkiäkään hurjista hammaspuutoksista. Olen monessakin mielessä vapaa ja se jos mikä, on jälleen pelottavaa.

   Tältäkö siis tuntuu olla hampaiden ja monen muunkin asian suhteen "normaali" ja "terve"? Joutuvatko muut perusterveet ikäiseni elämään tällaisessa epävarmuudessa koko ajan, kun loppuelämä on vain elämistä ja uusien ovien ja polkujen avaamista vaille valmis? Niitä polkuja pitkin tallaamista, joista ei tiedä, minne ne vievät - mutta joiden kulkuun on vain pakko luottaa?

   Kuka se Roosa on tämän kaiken alla? Mitä se Roosa haluaa olla? Ainakin jotain paljon enemmän kuin uudet hampaansa, joita edelleen joutuu ensimmäisinä esittelemään muille. Ja ainakaan tämän uuden Roosan ei tarvitsisi tai kuuluisi pelätä koko ajan. 

Nyt moni varmaan haluaisi kirjoittaa kommenttiboxiin jotain sen tyylistä kuin "sä oot vahva, kyllä sä tämänkin läpi menet!" Varmaan menenkin, niin kuin kaikkien edellistenkin pettymysten ja kolausten jälkeen. Nyt en ehkä juokse, mutta astelen askel kerrallaan myös tämän polun päähänsä. Niin minä teen ja olen heikkoudenkin keskellä vahva. Sillä mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla olisi? Mitä muita vaihtoehtoja minulla on ennenkään elämässäni ollut, kuin olla vahva? Ei mitään. Minun on aina pitänyt olla vahva. Ja se tekee elämästäni jopa raadollista aina silloin tällöin. Koska ilmeisesti otsassani on permanenttitussilla kirjoitettu kirjaimet V, A, H, V ja A, on myös välillä kipeää pudottaa ne kulissit alas ja pyytää ihmisiä näkemään minut heikkona. Ja kyllähän minä siihenkin saan luvan. Harmillisen usein loppukaneetit ovat vain luokkaa "mutta kyllä sä sieltä taas nouset, koska sä vaan meet kaiken läpi. Sä kun oot vaan niin vahva."

   Jos joku sana voi olla leima, niin vahva. Pyydän teitä käyttämään sitä harkiten, rakkaat lukijat. Ja jos lukijoissani on joku nuoristani tai työtovereistani, ei hätää. Olen jo hakenut nöyrästi apua tähän isoon kriisiini samalta psykologilta kuin ennen hammasleikkaustakin. Hänelle on nyt varattu aika heinäkuun alkuun - en siis voi kuin vaan taas kiittää hammaslääkäriäni lähetteestä. Tutun psykologin kanssa voin avata näitä solmuja paremmin ja syvemmältä kuin yksinäni. Sekä tietysti  löytää avaimia tähän omanlaiseensa vaiheeseen johon liittyy sekä luopumisen tuskaa että tulevaisuuden pelkoa. Ja erityisesti epävarmuuden sietämistä.

   Lisäksi minä saan suureksi onnekseni tehdä tällä hetkellä työtä, jota rakastan. Se jo itsessään on minulle syy, miksi jaksaa ja minkä voimalla selviän ensimmäiseen psykologin tapaamiskertaan. Työstä ei tietenkään voi ikinä tehdä itsellensä elämää, muuten käy hullusti. Tällä hetkellä työ toimii kuitenkin itselleni eräänlaisena pelastuksena ja pelastusrenkaana, jonka avulla voin päästä rantaan. Ja rantaan päästyäni voin jatkaa matkaani turvaten jälleen omien jalkojeni kantavuuteen. 

Täältä suunta ei ole kuin ylös ja valoon!

~ Roosa ~

Minua etsimässä

Kiitos, että olet kulkenut vierelläni ja elänyt matkaani kohti unelmieni hymyä todeksi. Olen kiitollinen sinusta. On hienoa nähdä, että iloitset lopputuloksesta kanssani - jopa enemmän kuin minä itse.

Tiesin hammasprojektini olevan yhteisöllinen asia. Mutta oli häkellyttävää ja jopa pelottavaakin huomata, kuinka satasella ihmiset elivät ajan hammasleikkauksen odottamisesta harvahammaskauden kautta hampaiden saamiseen saakka kanssani lävitse. Jossain vaiheessa he tuntuivat olevan mukana niin tunteella, että tein päätöksen olla kertomatta mitään hammasremonttini vikoista vaiheista etukäteen. Kun sain tietooni, että hampaat tulisivat todennäköisimmin suuhuni 20.3., kerroin asiasta vain perheenjäsenilleni ja kahdelle kolmelle ystävälleni. Pelkäsin, että jos tuo päivä ei jostain syystä menisikään kuten Strömsössä, pettäisi erityisesti koulutoverini. Mutta myös kaikki muut. Välillä siitä ihanasta taustaelämisestä ja ilon tunteista huolimatta tuntui siltä, että tämä meni nyt väärin. Tämähän oli minun projektini. Nyt nämä toiset elävät tätä enemmän kuin minä. Se oli varmaan ensimmäinen asia, mikä teki uuden minun syntyprosessista hieman hasteellisen. Kun sitä tunsi, että muut elävät minun elämääni täydemmin kuin minä itse - vaikka tiedostankin, ettei se oikeasti ihan kyllä niin mennyt...Silti se tuntui siltä.

 

Tämä seuraava on hiukan vaikeaa sanoittaa, mutta minä yritän. Vaikka sainkin sen, mistä olen aina vain unelmoinut, on elämä nyt hiukan sekavaa. En oikein tiedä, mihin kulkea seuraavaksi. Kun on kulkenut samaa turvallista polkua iät ajat, on pelottavaa lähteä kulkemaan uutta tietä eteenpäin. Siksi olen jäänyt tähän risteykseen seisomaan. En ole uskaltanut vielä valita seuraavaa polkuani.

    On ylipäätään vaikeaa ymmärtää, että minä olen nyt tässä - hampaat suussa ja tärkeimmän maalin saavuttaneena. Se tuntuu omituiselta. Se, että enää näitä hampaita tulee hoitaa hyvin. Ei enää telaketjuja, retentiolevyjä ei mitään (paitsi se purukisko öisin).

Hampaiden saamispäivänä en paljoa kelannut juuri saamiani tuliteriä legoja, vaan kaikkia kuljettuja vuosia. Ajattelin jokaikisiä jäljennyksiä, jotka minulta on otettu. Jokaikistä hammaslääkäriä ja -hoitajaa, joiden huomassa olen saanut aikaani viettää. Ajattelin rautoja, telaketjuja, yökiskoja, Coregatabseja (jotka eivät kuulu ainoastaan mummojen ja pappojen lääkekaappien repertuaariin), röntgenkuvia...koko matkaani siihen päivään ja hampaiden saamiseen saakka. Vasta samaisena iltana Buranaa kaapista kaivaessani ajattelin hampaitani ja niin tuhottoman kipeitä ikeniäni. Enkä ehkä siltikään ollut sisäistänyt tapahtunutta. Olin saanut sen, mitä olin halunnut ja mitä en ikinä uskonut saavani. Mutta minä sain sen - ja mitäs nyt sitten seuraavaksi? Olin ihmeellisessä elämän risteyksessä ja minua todella pelotti tulevaisuus. Ja pelottaa edelleen. Mitä minun elämääni tulee kuulumaan ja millaisena minä tulen kaikki uudet seikkailut vastaanottamaan?

Minä juoksin viimeiset kaksi kuukautta lävitse. En katsonut taakse, ylös enkä sivuille. Katsoin ainoastaan eteenpäin - kohti maalia. Vaikken tietänytkään tarkkaan, miltä asiat siellä tulisivat näyttämään. Nyt täällä maaliviivan takana on outoa olla. Kun ei tarvitse juosta eikä kiinnittää huomiota maaliviivaan. Maaliviivan sijaan minulla on nyt aikaa katsoa taakseni, sivuille ja ennen kaikkea peiliin. Ja minä haluan käyttää kaiken tarvitsemani ajan elämän ihmettelyyn. Toivon, ettet hoputa minua. Minun täytyy saada ensin hetki hengähtää ja miettiä - ihan kaikkea. En usko kiireessä tehtyihin päätöksiin.

Mun on ollut pakko yrittää pysähtyä oman pääni sisällä. Se ei ole ollut helppoa, sillä kalenteri ja kello pakottavat menemään välillä päättömän kanan tavoin. Opintojen loppurutistukset antavat välillä älyttömän minimaalisesti mulle aikaa miettiä omaa itseäni ja kokemaani muodonmuutosta. Kuitenkin se minun tarvitsee tehdä. Sillä hammasoperaationi kaksi viimeistä kuukautta reissasin Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan väliä niin paljon, että hirvitti. Ainakin aluksi - sillä rytmitettyyn aikatauluun tottui. Sitä vaan painoi lävitse, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Toisaalta sen teki myös niin suurella draivilla siksi, että tiesi sen olevan vain väliaikaista. Kuitenkin tuohon matkustamiseen tuli kasvettua niin pahasti kiinni, että hoitojen vika kerta tuli aivan liian varkain. Oli yhtäkkiä omituista sopia seuraavaa aikaa ensi lokakuulle. Siis LOKAKUULLE. Siihenhän on puoli vuotta! Käsittämätöntä. 

   Minulla on siis vasta nyt ollut aikaa katsoa, mitä kaikkea tässä on tullut tehtyä kaiken reissaamisen ja hammasproggiksen ohessa. Sitä kun on vaan mennyt sisulla ja vain itseä ajatellen, niin tuntuu hassulta, että nyt olisi aikaa nähdä taas kavereitakin. Että nyt minulla on aikaa myös tehdä niitä asioita, joista mä pidän - mutta jotka oli pakko laittaa helmikuussa pauselle.

   Mutta nyt kun ulkokuori on muuttunut ja peilistä katsoo mua silmiin osittain uusi ihminen, sitä miettii, tykkääkö tuo peilin ihminen samoista asioista kuin ennen. Onko se tyyppi jotenkin eri kuin entinen Roosa ilman hampaita? Haluaisiko tämä nykyinen Roosa tehdä asioita sittenkin vähän erilailla tulevaisuudessa? Muuttaa sittenkin tulevaisuudelle tekemiään suunnitelmia, sitäkö, vai mitä? On ollut pakko yrittää löytää jostain aikaa miettiä oikeastaan kaikkea uudestaan - jopa arvojaan. Tuntuu varmasti sinne lukijan korvaan oudolta - minähän sain vain hampaat. En pudottanut 30 kiloa tai lihonut samaa vertaa. Mutta kyllä nuo hampaatkin vaikuttavat jotenkin niin paljon kehonkuvaan - pistävät miettimään uudestaan kaikkea. Ja minähän mietin niin kauan, kuin tarvitsee. Ehkä sillä tavalla pääsen näissä mietinnöissäni myös loppuun. 

Näen sinut siellä hiukan kauempana - näen teidät kaikki. Teillä on odotuksia ja toiveita tulevaisuudelleni. Se on OK - kaikillahan niitä on. Mutta varaudu siihen, etten välttämättä täytä kaikkia ääneen sanomattomia odotuksiasi. Voi hyvinkin olla, että tämän breikin pidettyäni haluan lähteä aivan toiseen suuntaan elämäni kanssa, kuin mitä sinä toivoit ja ajattelit. En ole odotuksistasi pahoillani. Se on täysin luonnollista, että sinulla on niitä varalleni. Mutta toivon, etten tuota sinulle pettymystä. Toivon sitä todella paljon.

Olen miettinyt hirveästi mm. sitä, haluanko ikinä parisuhdetta. Mietin sitä jo ennen hampaitani, mutta nyt tuo kysymys kummittelee mielessäni enemmän ja voimakkaammin kuin koskaan. Ihan kuin minun nyt näiden hampaiden jälkeen pitäisi saada tämä ajatus loppuunkäsitellyksi. Ihan kuin tässä kysymyksessä ja sen pohdinnassa olisi aikaraja. Vaikka tiedän, ettei niin oikeasti ole.

   Olen miettinyt paljon muitakin ja pienempiäkin asioita. Ehkä nämä hampaat merkkaavat tiedostamattani mulle uutta aikakautta ja sen alkua. Uusiin aikakausiin liittyy voimakkaasti uudet suunnat ja selkeämmät päätökset. Haluaisin selkeämmän oman elämän, uusia omia rutiineja ja niin edelleen. Olen kyllästynyt tiettyihin asioihin. Tietynlaisiin samoihin juhlakaavioihin esimerkiksi. Asioihin, jotka tehdään, koska niin on vain tapana. 

   Olen todellakin pistänyt kaiken elämässäni syyniin. Kun tämä pohdinta päättyy ja valintani selkiytyvät, ne tuskin miellyttävät kaikkia. Ne todella saattavat hätkähdyttää läheisiäni. Toivon silti, etten tuota pettymystä. Toivon, että niitä valintojani voitaisiin sen sijaan ymmärtää...edes vähän ajan kuluttua. Tai ei niitä välttämättä tarvitse ymmärtää tai edes hyväksyä. Mutta jos niiden kanssa voisi tulla toimeen ja ajatuksiini päätösten takana voitaisiin luottaa, olisin kiitollinen ihmisille ympärilläni.

Pidän hampaistani ja pidän hymystäni. Mutta silti olen hiukan tai vähän enemmänkin hukassa - pitäisikö minun olla nyt jotenkin valmis tai edes todella onnellinen? Minusta tuntuu jotenkin liiankin tavalliselta. Siltä, ettei tältä kuulu tuntua näin suuren ja positiivisen elämänmuutoksen jälkeen. Vaikka tiedän tämänkin vaiheen kuuluvan prosessiin, se tuntuu oudolta ja väärältä. Kun kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen.

Paluu alkuun - tämä normauliuden tunne hätkäyttää minua. Kun ei tunnu mitenkään hirveän erikoiselta. Tiedän, ettei endorfiinia voi riittää loputtomiin. Tiedän myös, että tämä tyhmä "ei-tunnu-miltään-tässäkö-tämä-oli?" -fiilis kuuluu asiaan ja loppuu joskus. Mutta kun näistä ei selviä ihmisten kanssa olkiaan hetkauttamalla vielä pitkään aikaan. Aina ne nousevat puheeksi - hampaani. Ei niitä pääse pakoon. Tiukassakin ovat ja niin myös pysyvät. Kuten ihmisten ilo ja kiinnostuskin. Se ärsyttää - minähän olen paljon enemmän kuin hampaani. Ja heti perään esitän kysymyksen itselleni - olenhan?

Minä olen tällä hetkellä todella kesken. Näitä ajatuksia on myös useasti raskasta kantaa, koska nyt minulla on todellakin aikaa miettiä näitä. Ja minun on pakko miettiä näitä - muuten mikään ei asetu ikinä paikoilleen. Katson ikäisiäni ja katson sisaruksiani. Ja toivon totisesti, ettei heidän ikinä tarvitse kokea samaa. Samalla yritän luottaa siihen, että minä jaksan kantaa tämänkin asian. Edes vielä tämän yhden kerran. 

Vaikka tämä prosessi on ollut kaiken sen arvoista aina lopulta, toivon, ettei kenenkään tarvitsisi käydä tätä samaa polkua lävitse kuin minun. Olen liikuttuneisuuteen asti kiitollinen siitä, ettei sisarusteni tarvitse käydä tätä lävitse. Sillä hampaiden lisäksi tähän tiehen on kuulunut myös niin paljon sellaisista asoista luopumista, joista en olisi halunnut luopua. Minulla tulee aina olemaan pienen, häiritsevän asteen verran erilainen elämä kuin muilla ikätovereillani ja ystävilläni. Pelkään menettäväni nuoruuteni lisäksi aikuisuuteni. Pelkään kuolemaa, koska en kuollutkaan hammasleikkaukseen. Hulluako? Todella. Mutta niin pirun todellista. Se pelko, ettei saa sitä elämää, mistä unelmoi. Koska kaikki ei ole vain omissa käsissä. Joskus niiden unelmien toteutumiseen tarvitaan muitakin kuin vain oma itsensä.

 

Nyt otan askeleita kohti sitä minää, joka minä tällä hetkellä olen. Teen hänelle kysymyksiä ja annan hänelle aikaa vastata niihin. Annan aikaa tutustumiselle sekä vaalin luottamuksen ja eheyden syntymistä. Jotta rikkinäisestä voisi vielä tulla ehjää ja vakaata. Ehkä joku päivä tämä uuden minän muovautumisprosessi on valmis ja ohitse. Ja silloin voisin olla jotain paljon parempaa ja enemmän kuin nyt.

Itsensä etsimis -prosessia on vaikeaa kuvata sanoin. Kun kaikki voi näyttää (ja näyttääkin) niin tavalliselta ulospäin. Sisälläni kuitenkin on paljon kysymyksiä ja aika paljon epävarmuutta - ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Minä todella pohdin elämäni tulevaa suuntaa sekä sitä, mistä tulen, kuka olen, mitä minä tahdon ja ennen kaikkea - minne minä seuraavaksi haluan mennä. Toivon tälle prosessilleni rauhaa muilta. Tämä tuskin tulee valmiiksi hoputtamalla.

Ehkä joku päivä minua katsoo peilistä nainen, joka elää elämää, jonka todella haluaa. Mutta siihen asti toivon sinulta rauhaa ja kärsivällisyyttä. Sillä ystäväni - jos sinä todella näkisit kaiken, minkä minä näen, vaatisit sitä itsekin. 

~ Roosa ~