Joulupyhien pukeutumisesta...

 Joulu on ainakin itselle sitä aikaa vuodesta, jolloin haluaa laittaa vähän parempaa kangasta päällensä. Jotain vähemmän nukkaista, vähemmän kulahtanutta ja enemmän uutta kuin iänikuisen vanhaa sekä rikkinäistä.
   Toisaalta joulu on myös haasteellisen pukeutumisen aikaa. Ei millään lailla vamman kannalta - vaan vain ja ainoastaan ruokapöydän antimien vuoksi. Viitsiikö sitä edes yrittää singuttaa makkarankuorta yllensä, mikäli se näyttää jo parin ruokalautasellisen ja jälkkärin jälkeen kolme kiloa liian pieneltä? 
   Aattona otin tuon makkarankuori-riskin ja pistin ylleni harmaan trikoomekkoni, mikä tuli esiteltyä alkusyksystä Edelleen kaunis -postauksessa ja löytyipä se myös yltäni Katternön haastattelusta. Tuolla täysin samalla leggarit-mekko-kaulakoru -yhdistelmällä kuljinkin koko jouluaaton lävitse. 
   Joulupäivänä mielessäni oli kuitenkin vain ja ainoastaan kaksi kriteeriä asulleni. 

1. Väljyys
2. Pehmeys

Jouluaamun kirkkoon ängin jalkaani unenpöpperöisenä farkut ja ensimmäisen siistimmän paidan, mikä käteeni sattui. Takaisin kotiin päästyäni vaatteet kuitenkin lähti suoraan vaihtoon. Väljyys ja pehmeys tuli  saavutettua täydellisesti muistaakseni AMK:n ekana talvena löytämästäni KappAhlin alennusneulemekolla ja Joulupukin tuomilla ihaillä pöllövilliksillä. Sama koru kaulaan kuin aattonakin ja kyllä taas mahtuu ruokaa vatsalaukkuun - ja vaikka toinen Roosa neulemekon sisään. Sillä kyllä - tuo neulemekko oli niin väljä ja venyvä, että sinne olisi mahtunut sisään itseni lisäksi vielä molemmat siskonikin. En käsitä, miksen ole käyttänyt tuota mekkoa jo aiemmin!

Joulupyhät on mun muun laittautumisen kannalta aika perinteisiä - aattona jaksaa panostaa meikkiin luomivärejä ja huulikiiltoja (joskus huulipuniakin) myöten. Joulupäivänäkin yleensä meikkaan ainakin kevyesti. Joskus jopa yhtä paljon kuin aattona, riippuu tosi paljon fiiliksestä. Mutta parin viime vuoden aikana olen jo tapanina ollut täysin au naturel -tuulella meikin suhteen. Aattoa varten tein tänä vuonna myös pinkkeihin hiuksiini kikkaroita ja juhlafiilis nousi muun asustuksen kautta entisestään. Joulupäivä ja tapaninpäivä menivätkin sitten jo varmalla ponnarimeiningillä. Tuo hutaisuponnari ja päiväunien jälkeinen ajoittain väsynyt katse eivät ehkä anna täyttä oikeutta asustukselleni ja sen juhlavuudelle, mutta kai nyt jokainen tietää, että jouluna kuuluu myös hölläillä! :D
   Pahoittelut myös muutaman kuvan (jos toisenkin) laadusta, sain veljeni aika kovalla maanittelulla muutamaksi minuutiksi kuvaushommiin. Loppuiltapäivä ja kodin hehkulamppuvalaistus eivät myöskään ole paras valokuvauksen lähtökohta. Ei edes kuvankäsittelyn jälkeen. Mutta mennään niillä, mitä on annettu. Yritän saada sisareni tai vaikkapa Epan mulle kuvaajaksi vielä tässä joululomalla, sillä Merjan ja mun kuvailukeikat taitavat olla taputeltu erinäisistä syistä. En niitä lähde sen enempiä availemaan. Yrtiän myös itsekin muistaa tuon HD-kamerani olemassaolon vähän useammin ja innostua jälleen kerran sen kanssa kuvailemisesta!

Tässä siis jo vähän toivottuakin asu-postausta. Pitäisikö näitäkin laittaa useammin tulemaan? Kertokaahan, niin yritän järjestää asian! Se kun on varsin usein kiinni siitä, onko erillinen kuvaaja saatavissa ja kuvausmaisema sekä sen valoitus kameran puolella. Mutta jos toivetta asukuville on enemmänkin, toki yritän näitä teille lisää tehtailla! :)

~ Roosa ~

Ps. Seuraavassa postauksessa vähän kuvia lapsuudenkotini jouluasusta! ;)

Luukku 18: Mikä yhteisöpedagogi?

Minulta toivottiin postausta AMK-opintoihini liittyen - mikä on yhteisöpedagogi ja miten sellaiseksi opiskellaan. Tajusin, etten ole juuri blogissa hirveämmin opiskeluista kertonut yleisluontoisia "oon harjoittelussa" tai "olipa pitkä koulupäivä" -heittoja enempää. Nytpä siis onkin korkea aika avata opintojani ja niiden sisältöä tarkemmin!

Aloitetaan perusteista. Mikä on yhteisöpedagogi? Sitä en minäkään tiennyt hakiessani Ylivieskaan opiskelemaan yhteisöpedagogiksi ja kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Tuo viimeinen nimike minua kiinnosti ja houkutteli, sen takia minä Ylivieskaan ajauduin, sekä muutaman muun muuttujan kautta. Olisihan kirkon nuorisotyönohjaajan pätevyys ollut mahdollista saada Diakistakin, mutta johdatus vei mut Ylivieskaan ja Rauskille.
   Kolmannen vuoden opiskelijana voin jo sanoa tietäväni, mikä on yhteisöpedagogi ja mitä sellainen työkseen tekee. Tai ainakin osaan sanoa sen paljon paremmin kuin elokuussa 2014, jolloin opintoni alkoivat. Lyhyesti ja tiiviisti sanottuna yhteisöpedagogi on kasvatuksen ammattilainen, jonka erityisalaa on lasten, nuorten ja heidän perheidensä kanssa työskentely. Jos yhtään helpottaa ymmärtämään, yhteisöpedagogin tutkinto on aika lähellä sosionomin tutkintoa. Ero sosionomin ja yhteisöpedagogin pätevyyksien välillä on hiuksenhieno veteen piirretty viiva - lähinnä se, että sosionomit pystyvät työskentelemään myös vanhustyössä ja pänttäävät enemmän th- ja lastensuojelulakia. Yhteisöpedagogi on taas nimenomaan lasten ja nuorten kanssa toimiva ammattilainen. Sen vuoksi yhteisöpedagogin tutkinto sisältääkin paljon enemmän pedagogisia opintoja kuin sosionomikoulutuksessa.

Missä yhteisöpedagogin tutkinnolla voi työskennellä? Kunnan nuorisotyönohjaajana, järjestötyössä (esim. 4H, Allianssi, MLL, muut nuoriso/lapsi/perhejärjestöt), erityisnuorisotyössä (esim. yksilövalmennus, etsivä nuorisotyö, Saapas-toiminta) ja lastensuojelussa perhe/nuoriso/turvakodin työntekijänä. Lisäksi Centria-ammattikorkeakoulun  yhteisöpedagogin tutkintoon kuuluu 90 op kirkollisia opintoja. Tämä antaa siis minulle pätevyyden työskennellä kirkon nuorisotyön/varhaisnuorisotyön/lapsityönohjaajana. Ja jos mielenkiintoa löytyisi, mikään ei estäisi minua pistämästä pystyyn omaa yritystä lapsi-, perhe- tai nuorisotyöhön liittyen. 
   Yhteisöpedagogi toimii siis lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin tukemiseksi ja jos ei lastensuojelun puolta oteta huomioon, niin paljolti siellä vapaa-ajalla, lasten ja nuorten koulunkäynnin ulkopuolella. Nuorteniltojen, tapahtumien ja muun vapaa-ajan toiminnan kehittäminen on yhteisöpedagogin erityisalaa. Yhteisöpedagogi on tyyppi, jonka sydän sykkii lapsille, nuorille ja heidän perheilleen.

Mistä mun opinnot sitten koostuvat? 210 opintopisteestä, joista se 90 op on kirkollisia opintoja. Mutta mitä nuo opintopisteet pitävät käytännössä sisällään? Noh, opintosuunnitelmasta löytyy opintojaksoja mm. nimillä 

• kunnan nuorisotyö, 
• kirkon nuorisotyö, 
• lastensuojelu, 
• yrittäjyys, 
• nuoren kasvun tukeminen, 
• opettaminen ja ohjaaminen
• rippikoulutyö
• kirkon lapsityö
• yhteisöpedagogi lasten kasvattajana
• sielunhoito
•  teologian perusteet
•  työyhteisö ja kirkon hallinto
• liikuntakasvatus
• kansalais- ja projektiosaaminen

Tuota kaikkea ja vielä paljon lisääkin mä opiskelen luokkakavereitteni kanssa. Eli sitä, mitä nuo asiat ovat, mitä ne pitävät sisällään, miten ne liittyvät tulevaan ammattiini ja mitä annettavaa yhteisöpedagogilla on noihin toimikenttiin. 

Käytännössä puolet opinnoista on luentomaista opiskelua oman yhmän kanssa - opettaja puhuu ja opettaa, me opiskelijat kuuntelemme. Kuitenkaan tuo luentopainoitteisuus ei tarkoita sitä, että me ei ollenkaan keskusteltaisi tuntien aikana. Oikeastaan se ei ole ollenkaan niin. Meillä on pyritty siihen, että opiskelijoiden omia kokemuksia ja vahvuuksia hyödynnetään paljon. Opettajat kannustaa pohdiskeluun ja kokemusten kertomiseen yhteisesti luokan kanssa. Eipä taida olla yhtään oppituntia, joka ei sisältäisi vähintään yhtä pari/ryhmäkeskustelua aiheesta tai toisesta. Opettajamme siis omalla opettamisellaan näyttävät, että meiltä löytyy jo paljon osaamista - ihan opintojen aloitushetkestä lähtien. He ovat vain lisäämässä tietoa ja taitoja yhteistyössä kanssamme meille kasvatuksen tuleville ammattilaisille niihin kohtiin, missä tietoja ja taitoja tarvitaan. Se, että meillä on vain 10 opettajaa koko koulutuksen aikana, kertoo paljon siitä, että opettajat oikeasti tuntevat meidät nimeltä. He myös osaavat nähdä yksilölliset vahvuutemme sekä kehitystarpeemme ja tukea ammatillista kasvuamme. Meillä voidaan todellakin sinutella ja istua samaan kahvipöytään opettajan kanssa - ja usein se menee toisinpäin. Ja se on enemmän kuin ookoo. Me ollaan siellä koulussa oppimassa toinen toisiltamme - niin opettajat kuin opiskelijatkin.

Paljon meillä myös tunneilla näytellään ja leikitään. Tai ainakin eka vuosi tuntui menevän van leikkiessä, laulaessa ja näytellessä. Enää ei ehkä leikitä niin hirmuisesti, mutta paljon käsitellään opittavia teemoja, kokemuksiamme ja karttunutta tietovarastoamme pienten näytelmien kautta. Usein meidän koulutustamme sanotaan vähän halveksienkin leikkikouluksi, mutta me opiskelijat ja opettajat kannamme tuon leikkikoulun mainetta ylpeinä harteillamme eteenpäin. Sillä leikkimällä opitaan sitä työn yhtä olennaisinta osa-aluetta: miten vedetään leikkejä lapsille, nuorille kuin aikuisillekin? Mitä pitää ottaa huomioon? Missä mun pitää leikin/pelin/ryhmänvetäjänä kehittyä?
   Jos puolet opiskelusta on luento-opiskelua milloin diasulkeisina (älkää huoliko, on niitäkin asioita, joiden kanssa ei pidä leikkiä! ;) ), milloin vähän enemmän tehden ja touhuten, puolet opinnoista koostuu käytännön projekteista ja harjoitteista. Me oikeasti edetään opinnoissa projektista projektiin, alusta loppuun saakka. Me harjoitellaan ihan oikeassa ympäristössä sitä, mitä me tulevaisuuden työssäkin tehdään - lasten ja nuorten kanssa toimimista. Me olemme menneet lähieskariin ja pitäneet hartaushetkiä muksuille, pitäneet adventtitouhupäiviä paikalliselle alakoululle, vetäneet liikuntaseikkailun ykkös- ja kakkosluokkalaisille, virkistyspäivän ikäihmisille, kouluttaneet isosia, toteuttaneet jumalanpalveluksia koulutusalallemme ja vaikka mitä muuta. Kaikkea en voi millään muistaa! :D Niin ja jos ei olla pystytty saamaan sitä autenttista ryhmää meidän luoksemme tai me emme ole voineet mennä autenttisen ryhmän luo, olemme itse simuloineet tilanteita. Esimerkiksi rippikoulutyön opintojakso meni siten, että jokainen meistä piti vuorollaan täysin oikean rippikoulutunnin muulle ryhmälle, joka eläytyi rippikouluikäiseksi opiskelijakunnaksi. Myös eri raamattutyöskentelyiden opettamista vetäessä ne opiskelijat, joiden vetovastuulla homma on, suunnittelevat ja vetävät työskentelyn. Muiden hommana on sitten eläytyä siihen rooliin mikä annetaan. Välillä sitä on itse ollut 15-vuotias riparilainen, milloin 6-vuotias pyhäkoululainen. Niin ja on sitä tullut oltua seiskaluokkalainen, joka on ryhmäytynyt luokkansa kanssa :D Paljoksi sitä välillä on taivuttu, mutta eipä se ole haitannut! Nimittäin siinä, että eläytyy johonkin rooliin, näkee parhaiten ne jutut, mitkä toimii ja mistä antaa rakentavaa palautetta. 

Tässä tosiaan pitää mainita se, että kaikki projektit ja muut käytännön toteutukset eri ryhmille (tai sitten toisillemme) suunnittelemme alusta alkaen ITSE. Kukaan ei anna meille toimintaohjeita, miten toteuttaa adventtiprojekti alakoululaisille tai isoskoulutusilta nuorille. Toki reunaehdot saamme, mutta siihen se jääkin. Pöytä tai taulu on puhdas työskentelyämme varten. Toisaalta se on sillä suunnitteluhetkellä raastavaa, mutta myös palkitsevaa. Mikään ei palkitse niin paljoa, kuin se, että sait ryhmäsi kanssa toteutettua projektin, jonka suunnittelitte täysin tyhjästä. Ja itse suunnittelemalla ja tekemällä huomaa myös sen, mikä toimii ja mihin pitää kiinnittää erityistä huomiota jatkossa vastaavissa tilanteissa.
   Joitain asioita pitää myös opiskella luokkahuoneen ulkopuolella. Retki- ja leiritoiminnan opintojaksolla mentiin ihan oikeasti telttailemaan ja ruoka tehtiin myös eräjormameiningillä. Ensi talvena on partiokurssi ja tuolloin helmikuussa nukutaan taas yö puolijoukkueltassa kipinävuoroja vaihtaen.Nuo tuollaiset vähän spesifimmät jutut antaa kivasti vaihtelua ja vahvistaa yhteishenkeä. Tykkään!

Lisäksi opintoihimme kuuluu neljä pakollista harjoittelua: yksi kirkon varhaisnuorisotyöhön ja yksi rippikoulutyöhön liittyen, mutta loput kaksi ovatkin sitten vapaasti valittavissa eri tulevaisuuden työkentistämme. Voi vaikka mennä lastensuojeluun tai etsivään nuorisotyöhön kokeilemaan siipiään. Harkat on just kokeilemista varten - siellä voi löytää niin sen oman erityisalansa kuin huomata rohkeasti senkin, että tää ei ollutkaan mua varten. Itse haluaisin keväällä vikassa harkassa koittaa, oisko etsivällä nuorisotyöllä paikka mun sydämessä vai onko mun spesifijuttu joku muu homma.
   Tässä siis aika kattavasti juttua siitä, mitä mä opiskelen, miksi mä valmistun ja missä mä sitten "isona" voin työskennellä. Toivottavasti saitte selkoa :) Koulupäiviä en lähde kuvaamaan, sillä mä haluan keskittyä koulussa itse pääjuttuun - opiskeluun. Lisäksi päivien sisältö vaihtelee aivan äärimmäisen paljon. Laidasta laitaan. Joten luulenpa, että tällaisella kokonaisvaltaisemmalla postauksella kuvineen eri oppimistilanteista (joita vuosien varrella on ollut todella monta ja monituista), on teille enemmän annettavaa.

Ja muistakaa, et aina saa kysyä lisäkysymyksiä! :)

~ Roosa ~

PS. Ihan käsittämätöntä, et viikon päästä ollaan jo joulupäivän puolella!

Luukku 17: Mitä joululahjaksi tärkeimmille?

Alan yleensä suunnittelemaan joululahjahankintojani syyskuun alkupuolella. Mulle joululahjojen tai ylipäätään lahjojen suunnittelu, hankkiminen ja antaminen on sydämen asia, melkeinpä intohimo. Tänä vuonna lahjasuunnittelut menivät kuitenkin yllättävän myöhäiseen ajankohtaan, vasta marraskuulle. Tää stressasi mua erityisen paljon, sillä yleensä tuohon mennessä kaikki on mulle lahjojen suhteen kristallinkirkasta. Onneksi satuin koulukavereiden puheista bongaamaan yhden lahjaidean toiselle veljelle ja äidiltä sain ideat kahden muun sisarukseni lahjaan. 10 vee siukulle taas oon kerännyt hänen ekaluokan joulusta lähtien Ella-kirjasarjaa, joten se lahja onkin ollut selviö koko ajan.
   Vanhempien lahjat ollaan tupattu ostaa viime vuosina veljien kanssa yhdessä, niin myös tänä vuonna. Tosin tuo "yhdessä ostaminen" tarkoittaa sitä, että Roosa suunnittelee, päättää ja ostaa - veljet osallistuvat sen verta, että laittavat nimensä paketin antajan paikalle minun nimeni viereen. :D Toissa jouluna taisi käydä niin hyvä tuuri, että sain puolet velkasummasta takaisin veikoilta. Enää en jaksa edes muistuttaa asiasta. :D

Minkälaisia lahjoja sitten ostan perheenjäsenille? Edelleen jotain aika kulttuuri-sarakkeeseen menevää. Hyvin paljon oon suosinut kirjaelämyksiä, niin myös tänä vuonna. Hyviä kirjoja kun voi lukea aina uudelleen. Eritisesti siukkujeni lukuharrastusta olen halunnut joululahjavalinnoillani tukea. Mulle kerättiin lapsena Astrid Lindgrenin satuklassikkoja ja olen noista kirjoistani hyvin ylpeä edelleen. Niitä kun voi lukea nyt siskoille ja myöhemmin toivottavasti omalle jälkikasvulle. Joten Ella-kirjojen keräämisen sanoisin oman empiirisen kokemukseni myötä olevan sijoitus myös isomman pikkusiukun aikusuuteen - ei vain tähän hetkeen.
   Veljille en pahemmin kirjoja ostele. He kun ovat enemmän soittajatyyppejä. Paljon takavuosina suosin soittokirjoja. Nykyään tabsit biiseihin löytää kuitenkin netistä, joten on pitänyt kehitellä jotakin muuta. Oon myös todennut, että sellanen rippikouluikäinen jätkä on iältään hankalin lahjottava ihminen. Taas siitä eteenpäin lahjojen hankkiminen on huomattavasti helpompaa. Esimerkiksi 18-vuotiaalle veljelleni oli lopulta äärimmäisen helppoa keksiä tämänvuotinen (ja edeltäväkin) joululahja, kun vain satuin nappaamaan yhden sanan kaverin puheista. 15-vuotiaalla taas omat spesifit kiinnostuksen kohteet ovat vasta hahmottumassa - ja toisaalta tarpeetkin. Mutta onneksi äiti auttoi tänä vuonna. Josko ensi vuonna olisi taas vähän helpompaa toisenkin veikan lahjan suhteen?
   Täällä siis paketoidaan kovia paketteja seitsemisen kappaletta tonttupaperiin. Päälle ylimitoitettu annos krepattua lahjanarua. Aatonaatto-iltana just ennen nukkumaanmenoa ne laitetaan kuusen alle ja aamulla jännityksellä katsellaan rakkaitten reaktioita.
   Tänä vuonna verokarhu oli mulle tosi armollinen, joten mun onnistui ostaa lahjoja muutamalle ystävällekin. Eräs tuttavapariskunta on auttanut mua täällä Ylivieskassa aivan äärimmäisen paljon. He siis ansaitsivat ehdottomasti suuren kiitoksen joululahjojen muodossa. Joululahjan ostaminen Epalle oli myös täysin selvää. 
   Tuttavapariskunnan kanssa tehtiin siten, että me vain päätimme sanoa toisillemme lahjatoiveet (järkevien hintarajojen puitteissa tietenkin), kävimme ostamassa lahjat ja vaihdoimme ne keskenään. Tein tällein eka kertaa elämässäni, mutta itse asiassa se oli aika toimiva systeemi. Minä sain ihanan Muurlan Tommy Tabermann -tarjottimen ihanalla runolla varustettuna ja pariskunta hieman Arabian Muumia.

Epalle tiesin hakea jotain tietystä kategoriasta, mutten ennen ostosreissua Kärkkäiselle (josta puolet lahjoista tuli hankittua) tiennyt sen ihmeellisemmin, että mitä. Kuitenkin oon tosi selvillä Epan tyylistä niin vaatteiden kuin tavaroidenkin suhteen. Siksi lopulta tilanne oli se, että piti vain valita kahdesta ideasta toinen. Päätöksen tehtyäni olinkin ihan fiiliksissäni, koska tiedän Epan rakastavan lahjaansa! Onneksi sen saan pian hänelle antaakin. :)
   Ylipäätään ystävien lahjoissa suosin ystävien mielenkiinnonkohteiden tukemista ja jouluherkkuja (lue:suklaata). Ystäville ei tule ostettua niin kalliita lahjoja kuin perheenjäsenille - tai ainakaan ystäville menevä lahjamäärä ei ole missään nimessä yhteismäärältään isompi kuin perheenjäsenille. Nytkin ostin lahjat vain edellä mainituille rakkaille ystäville. 
    En tietystikään voi vielä paljastaa, mitä paketoimissani paketeissa tarkalleen on. Teen sen taas sitten joulun jälkeen. Mutta rakkaudella valittuja lahjat ovat, varmasti aikaa ja kulutusta kestäviä sekä mieluisia saajilleen. Sen voin luvata! :)  

Millaisia lahjoja te ostatte ja kenelle? Vai ostatko ollenkaan? Olisi tosi mielenkiintoista kuulla teidän lahjaperinteitä! :)

~ Roosa ~

    

Luukku 13: Maanantai Roosan matkassa (myday 2/3)

Postausehdotuksiin tuli toive My day -postauksesta. Ja jos totta puhutaan, juuri eilen minun piti julkaista sellainen jatkoksi syyskuiselle Jämsä-päivälle. Päikkärit venyi kuitenkin muutamaa tuntia pidemmäksi kuin alunperin luulin (hups!). Joten pääsette kurkkaamaan mun eiliseen päivään vasta tänään. Hauska juttu myös siltä kantilta, että pääsen toteuttamaan heti yhden lukijan toiveen! :)

Maananai 12.12.2016

6.30

Herätys (ensimmäinen sellainen) alkaa soida ja herättää mut liian lyhyiksi jääneiltä yöunilta. Oikeasti voisin nukkua vielä 1,5 tuntia pidempään, mutta olin luvannut edellisiltana jeesata kaveriani ja käydä hänen puolestaan kaupassa. Kaveri oli palannut edeltävänä päivänä OYSista mahataudista kärsineen pienen tyttönsä kanssa, eikä hän uskaltanut vielä lähteä kotoa mihinkään tytär kainalossa. Lupasin siis jeesiä ja koska koulupäivä loppuisi multa vasta viideltä, päätin hoitaa asian jo heti aamusta. Sängystä ylös siis.

6.50

Olen päässyt onnistuneesti ylös sängystä, napsauttanut illalla valmiiksi lataamani kahvinkeittimen päälle ja ihme ja kumma...vaatteetkin ovat niskassa! Mikä tää tällanen maanantai-aamu on, kun kello ei oo edes seitsemää eikä mua väsytä vaan sen sijaan hommat vain luistaa?

7.00

Eka kahvikupponen naamariin ja viimeistenkin unenrippeiden karistus silmistä. Radio päälle ja samalla hiukset ponnarille - ekaksi kuuntelen aamu-uutiset ja sitten jatkan Aamulypsyllä.

7.15

Täh? Mullahan on aikaa istua pöydän ääreen juomaan toinen kuppi kahvia ja syömään voileipä! Voi että, miks tällasia kiireettömiä aamuja ei siunaannu mulle useammin?

7.30

No jos nyt se naamanlaitto vielä, ennenkö kauppaan...

7.55

Ulkonäölliset seikat kuosissa, koulureppu pakattu valmiiksi oottaan reilun tunnin päästä koittavaa kouluun lähtöä, ulkovaatteet niskassa, avaimet, kännykkä ja lompakko mukana. Kauppaan, mars!

8.15

Ylivieskan Halpa-Hallissa. Soitto kaverille ja muutama tarkentava kyssäri hänen antamaansa ostoslistaan liittyen.

8.30

Ostokset tehty, maksettu ja pakattu. Enää puuttuu muutaman sadan metrin kävelymatka kaverin luokse saadakseni ostokset perille.

8.35

Kaveri tulee vastaan kerrostalon ala-ovelle ostoksiaan hakemaan. Hyvin roosamainen varmistus:
Tulihan nyt kaikki? 
Pistä vaan viestiä, jos tarvittet vielä jotain niin tuon illalla. 
Niin ja muutenkin jos tarttee apua, niin koska vaan voi soittaa. 
Kuitti on muovikassissa.
Niin ja suklaan hintaa ei tartte maksaa takaisin, se on LAHJA. 
Tsemppiä!

8.40

Kotia kohti hakemaan koulureppu selkään ennen kuin kimppakyyti noukkii mut kouluun. 

8.50 

Kämpillä. Täh, puol tuntia aikaa ennen lähtöä kouluun?

9.20

Kouluun!

9.45-17.10
Koulussa

Ajatuskulku suunnilleen tämä:

Kuka on keksinyt tällaset tappokoulupäivät? 
Vois päivittää Instan.
Kuka keksi laittaa tentin (jonka sijasta teen esseen) keskelle koulupäivää, jolloin mulle tulee typerä hyppäri?
Milloin koulu loppuu? Joko saa ruokaa? 
Ruokaa, haluan ruokaa!
Jee, nyt saa ruokaa! 
Joko vois olla kahvitauko?
Ai että, ootteks jo lukeneet, että Juha Tapio tulee akkarikeikalle Ylivieskaan huhtikuussa? 
Mitä, tilasitte jo liput?! Siinä viidessä minuutissa, kun mä olin luokan ulkopuolella? 
No, täytyy soittaa äidille ja kysyä, haluisko se tulla tänne huhtikuussa viikonlopuksi ja mentäs sit sen kanssa Juhiksen keikalle. 
Tai sit veikkakin vois kyl innostua. 
Vihdoinkin kahvia, tuuks sää?
No hyvä, mennääs sit!
Otaks sä kans koko setin, niinkö kahvin ja pullan?
Hyvä, mä myös! 
Nyt mä soitan kyllä sille äidille. 
Ai oikeesti, oisit valmis tuleen tänne silloin? 
Mahtavaa, tilaan ne liput...paitsi etten tilaakaan, kun pankkitunnukset on kotona. Hitto!
 No, toivottavasti ne liput ei tässä päivän aikana lopu kesken. 
Jes vika tunti...
Kello ei kyllä liiku ikinä eteenpäin. 
Oikeesti, vielä puol tuntia? 
Tää on niin tuttuu juttuu jo, vähän turhauttaa. 
On se kumma kun tulee kouluun, niin on pimeetä ja kun lähtee koulusta, niin on pimeetä.
 Joko nyt? 
No nyt, vihdoin 8 tuntia lusittu!

17.50

Kotona. Nopeasti tilaamaan Juhiksen liput Ylivieskan Akustiikkaan huhtikuulle.  
Mies ja kitara -yhdistelmä...se vain on koettava! Huh, vielä on paikkoja jäljellä!

18.25

NYT RUOKAA! 
Roosan keittiö tarjoaa tänään edellispäiväistä uunilohta ja salaattia. Ei jaksa enää alkaa keittää makaronia.

19.10

Jos mä otan vain nopeet päikkärit, korkeintaan tunnin mittaset? Silloin ehtis lukee vielä tunnin tenttiin ennen yöunille menemistä.

20.30

Muistan etäisesti heränneeni herätyskellon soittoon.

22.00

Herään oikeasti ja tajuan, ettei siitä tenttiin lukemisesta tainnutkaan tulla tänään mitään. 

22.15

Koska tenttiin lukeminen jäi vain haaveeksi ja ei viitsisi kuitenkaan jatkaa suoraan yöunille, päätän tiskata päivän tiskit.

22.45

Ai niin se blogi! No ei tätä sitä my day -postausta enää ehdi väsäämään, kiitos päiväunien. Pitääpä keksiä jotain muuta...

23.30

"Ehdota postausaihetta!" -blogiteksti julkaistu ja linkattu myös blogin Facebook-sivulle. 

23.50

Jaa, no eiköhän sitä olisi jo iltatoimien ja yöunien paikka tähän aikaan vuorokaudesta. Läppäri kiinni ja kohti tapaamista Nukkumatin kanssa.

Tällainen maanantai erilaisine juonenkänteineen mulla. Entäs teillä? Ja mitä ootte mieltä - pitäiskö tää olla vakiona blogin postausten joukossa esim. kerran kuukaudessa?

~ Roosa ~

PS. Ehdotelkaahan enemmänkin postaustoiveita tämän postauksen kommentteihin! 

Lisäksi kysymyksiä mun perheenjäsenille muhun/vammaani/perheeseemme liittyen saa heitellä tänne!

Luukku 3: Kun teipistä tuli kaveri

"Me tahdotaan vain leikkiä, se on meidän duuni, anna lisää teippiä!"  

Näin kuuluu yksi Ipanapa-lastenlaulu. Tuo kappale soi päässäni ekan kerran kesällä ja nyt viimeksi syksyllä, kun teippailin jalkaani kinesioteipillä sateenkaariväreihin. Miksi? Se paljastuu vihdoin nyt blogin joulukalenterin kolmannesta luukusta!

Kaikki alkoi siitä, kun kevättalvella kiinnitin ekaa kertaa huomiota vasemman CP-jalkani jalkaterän asentoon. Tai oikeastaan siihen, miten paino jakautuu ja varautuu jalkaterässäni. Ja sehän jakautui aivan väärällä tavalla. 
   Painon tulisi jakautua ja varautua jalassa tasaisesti sääriluuta ympäröiville lihaksille, kantapäälle, pikkuvarpaalle ja isovarpaalle. Mulla tuo paino varautui vasemmassa jalassani ainoastaan varpaille, saaden ne aivan kippuraan ylikuormittumisesta. Päätin jäädä vielä hetkeksi tarkkailemaan tilannetta ja suunnittelin ottavani asian puheeksi tukipohjallisteknikkoni kanssa seuraavan kerran, kun tapaisimme. Näin teinkin, kun tapasimme hänen kanssaan toukokuussa uusien tukipohjallisten tekemisen merkeissä. Ajattelin, josko hän voisi korjata asian tekemällä minulle vähän erilaisemmat pohjalliset. Teknikkoni ymmärsi heti yhdestä lauseesta ja jalkaterääni vilkaisemalla, mistä oli kyse. Samantien hän myös kertoi, ettei asiaa voisi valitettavasti korjata tukipohjallisilla. Tarvitsisin jykevämmän nilkkatuen kävelemisen ja nilkan tueksi. Tuo nilkkatuki korjaisi jalkani asentoa niin, että paino alkaisi taas seistessäni ja kävellessäni varautua enemmän sääriluun lihaksistolle varpaitten sijaan.
 

Tukipohjallisteknikkoni on joskus takavuosina aiemminkin ehdottanut minulle tuota nilkkatukea, mutta olen kauniisti kieltäytynyt. Se kun ei ole maailman esteettisimmän näköinen kapistus. Niinpä hän heti jatkoikin lausettaan: "Tiedän kyllä Roosa, ettet sinä hirveästi sen ulkonäöstä pidä, mutta..." - pidemmälle hän ei ehtinyt, kun ilmaisin, että enää ei esteettisyysasiat minua paina eikä vaivaa. Jalkaterän tilanteelle olisi parempi tehdä jotain heti, eikä 20 vuoden päästä. Nyt jää ulkonäköseikat toissijaisiksi asioiksi, sillä mieluummin valitsen kipujen ja vaivojen ennaltaehkäisyn kuin niistä kärsimisen. 
   Lupasin teknikolleni, että palaisin hänen vastaanotolleen syksyn tai talven aikana. Heti, kun saisin maksusitoumuksen tk:lta tuohon parintonnin nilkkatukeen. Itse en sitä pystyisi itselleni kustantamaan ja toisaalta tiesin, että minulla olisi tuohon oikeus saada tuohon apuvälineeseen maksusitoumus. Ensin minun pitäisi vain odottaa fysioterapeuttini kesäloman päättymistä.
   Eipä mennyt kuin kuukausi, niin vasemman jalan isovarpaaseeni alkoi sattua. Oli heinäkuu ja fysioterapeuttini lomalla. Vasemman isovarpaani vieressä on iso vaivasenluu, joka saa varpaan kääntymään väärään asentoon. Kipu ei lähtenyt levolla ja paheni rasituksessa. Ihmisen on kuitenkin vaikeaa elää ottamatta vuorokauden aikana yhtäkään askelta. Niinpä kaivoin jostain kätköstä kinesioteippiä, joka on maailmanlaajuisesti suosittu ihmeteippi vaivaan jos toiseenkin. Sitä käytetään niin urheilu- ja rasitusvammojen hoitamisessa kuin ennaltaehkäisyssäkin. Teippi on hengittävää ja pehmeää materiaalia, joka kestää suihkun ja saunankin. Sopiva käyttöaika on noin 4-5 päivää putkeen, jonka jälkeen on hyvä pitää parin päivän tauko. Teippi ei tunnu oikeastaan miltään, se on kuin toinen iho, mutta silti äärimmäisen tehokasta! Ja sitä on saatavana vieläpä niin kivoissa väreissä: pinkkinä, turkoosina ja limenä. Jos haluut lukea tarkemmin kinesioteipistä, sen käyttötarkoituksesta ja vaikutuksista niin klikkaapa itsesti tänne! 

Teippasin varpaani ensin entisen fysioterapeuttini opettamalla taktiikalla. Sitten klikkailin itseni googleen ja etsin muita mahdollisia teippaustaktiikoita. Löysin tämän sivuston ja sieltä ohjeen vaivasenluun teippaamiseen eri taktiikalla. Oli tehokkaampi tapa. Koska itselläni on luonnostaan myös nilkka vasemmassa jalassa väärässä asennossa CP:n takia, päätin testata nilkan vakauttamiseen keksittyä teippaustaktiikkaa. Tuollaisella hoidolla pärjäsin heinäkuun akuuttivaiheen yli. Kävin varmuuden vuoksi myös otattamassa magneettikuvat jalastani, sillä tuon edellä mainitun vaivasenluun takia vasemman isovarpaani tyviniveleen on kehittynyt alkava nivelrikko. Se ei onneksi ollut pahentunut parin vuoden takaisesta tilanteesta.
   Tuli syksy ja otin jalkateräni vaivan puheeksi fysioterapeuttini kanssa. Hän tutki vasemman jalkani tilanteen, vertasi sitä oikeaan (terveeseen) jalkaani ja otti kaikenlaisia mittoja. Hän oli sitä mieltä, ettei hyvältä näytä. Jotain korjaavaa olisi jalkani suhteen tehtävä. Kerroin, että Respectalla teknikkoni olisi valmis tekemään minulle nilkkatuen vaivaani mittojeni mukaisesti. Tarvitsisin vain fysiterapeuttini maksusitoumussuosituksen tuohon nilkkatukeen, josta minulla oli esittää myös kuva fyssarilleni. Fysioterapeuttini teki suosituksen tuohon nilkkatukeen ja liitti hakemukseen myös havainnollistavat kuvat jalkaterieni tilanteesta sekä kuvan teknikkoni minulle kaavailemasta nilkkatuesta. Jäimme odottamaan kuntoutustyöryhmän päätöstä nilkkatuen suhteen.
   Meni syyskuu ja tuli lokakuun loppu. Selvisi, että oli tullut pieni informaatiokatko. Kukaan ei ollut muistanut ilmoittaa minulle, että kuntoutustyöryhmä oli päättänyt haluavansa vielä teknikkonikin lausunnon tuon nilkkatuen tarpeesta. Vasta sitten he tekisivät lopullisen päätöksen maksusitoumuksen suhteen. Tämä selvisi minulle vasta, kun näin yhdellä fysioterapiakäynnillä asiasta vastaavaa henkilöä. Asia ei olisi siis koskaan selvinnyt, ellen olisi (taas) lähtenyt itse huutelemaan asioitteni perään. Pasmat olivat jotenkin niin sekaisin moisesta, että unohdin jopa kysyä, eikö heille ollut tullut mieleen soittaa minulle. Minulla olisi ollut antaa heille jo teknikkoni lausunto, jos he olisivat heti kuntoutustyöryhmän kokoontumisen jälkeen soittaneet minulle ja pyytäneet sitä. Mutta no, olin pääni sisällä jopa niin hämilläni tästä, että nauratti ja itketti samaan aikaan. Onneksi tuli jälleen itse kysyttyä asioitteni perään!
   Lähetin teknikolleni pyynnön tehdä lausunto nilkkatuen myöntämisen puolesta. Pyysin myös, josko hän voisi lähettää sen suoraan tk:een, niin pystyisimme mahdollisesti jo ennen joulua tai heti alkuvuonna tapaamaan tuen tekemisen merkeissä. Näin hän myös teki. Pari päivää sitten sain myönteisen päätöksen - minulle myönnettiin maksusitoumus tuohon nilkkatukeen! Ensi viikolla soittelen teknikolleni ja varaan hänelle ajan tuen tekemistä varten.

 Kuva otettu puhelimella muutama päivä syksyn teippausoperaation jälkeen. Tuolloin varvas ei enää teipissä & lonkan teippas ei näy.

Heinäkuisen särkyjakson jälkeen minun on tarvinnut turvautua kinesioteippiin vain kerran. Se oli lokakuun loppupuolta. Ensin taisi kipeytyä jälleen kerran vasen isovarvas. Teippasin sen. Samalta istumalta teippasin myös nilkan. Kipu lähti, mutta siirtyi polveen. Se oli itse asiassa aika luonnollista, sillä vasen CP-jalka on väärässä asennossa ihan kokonaisuudessaan. Virheasento lähtee liikkeelle alunperin lonkasta ja saa niin polven, nilkan kuin koko jalkaterän vaivasenluineen kaikkineen väärään asentoon. Niinpä löydettyäni polven teippausohjeen ylempänä linkkaamaltani sivulta ja hoidettuani polveni oikeaan asentoon, sain pian etsiä lonkallekin teippausohjetta samaiselta sivustolta. Löysin ja teippasin. 
   Ja lopputuloksen nähtyäni nauroin. Jalkani oli lonkasta varpaaseen saakka kirkuvan turkoosin ja pinkin sekoitusta. Eihän se hirveän kauniilta näyttänyt, mutta ainakin mun jalka mätsäs väritykseltään täydellisesti eteiseni räsymattoon. ;) 

Kivutkin häipyivät viikon kuluessa ja nyt toivotaan, että selviäisin ilman teippileikkejä siihen saakka, kunnes mulla on tuo tuskaisen alustustyön vaatinut nilkkatuki jalassani! 

~ Roosa ~

Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Opetus

Nouskaa ja nostakaa kätenne, te olette vahvoja, noin!

 Nouskaa ja näyttäkää itsenne, te olette kauniita, noin!

- Happoradio, Olette kauniita

Sinä olit ihmeellinen ihminen. Tuskin tulen löytämään mistään toista kaltaistasi ja tuskin tulee löytämään kukaan muukaan, joka sinut tunsi. Se, miten olit aina niin avoin ja rohkea, ihmetytti minua suuresti – ja ihmetyttää edelleen. Miten suhtauduit maailmaan aina mielenkiinnolla ja miten ajattelit, että kaikki unelmat oli tehty saavutettaviksi – ne pienimmätkin. Se, miten elit elämää joka hetki niin täysillä. Ja se, miten osasit olla aina niin läsnä. Ihailen sinua suuresti – niin kuin varmasti moni muukin.
   Vastaus näihin kaikkiin löytyy motostasi: Jokainen päivä pitää elää täysillä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin loppu tulee. Sitä sinä halusit meidänkin, ystäviesi, rakkaittesi, noudattavan. Meidän piti vannoa sinulle, että eläisimme juuri mottosi mukaan, kuin viimeistä päivää. Ei saanut miettiä, miltä minä nyt näytän ja kuulostan, vaan piti olla rohkeasti oma itsensä. Se oli sinun tapasi elää ja se myös näkyi sinusta: räiskyit elämäniloa. Teit juuri niin kuin tahdoit, et niin kuin muut halusivat. Sinulla oli unelmia, joita kohti kurkotit. Sinä saavutit niitä. Elämä ei ollut tehty kaduttavaksi, katua ehtisi sitten myöhemminkin. 
   Merkityksesi meille läheisillesi oli valtava. Teit huonostakin päivästä paremman naurullasi ja läsnäolollasi. Seurassasi ei tarvinnut miettiä, kuunteletko varmasti vai annatko kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sinä osasit todella olla läsnä – siitä katsekontaktista ei voinut erehtyä. Ja jos johonkin asiaan kysyttiin mielipidettä, niin sinulta löytyi aina näkökanta asiaan kuin asiaan. Toit näkemyksesi rohkeasti kaikkien tietoon pelkäämättä leimautumista.
   En tiedä, mistä rohkeutesi olit perinyt. Joskus se tuntui jopa uhkarohkeudelta tai vähintään pähkähulluudelta. Jos joku porukasta sai hullulta kuulostavan idean, se joku olit sinä. Yleensä ideasi toteutettiin. Kun keksit, että halusit esiintyä kevätjuhlassa muutaman ystävän kanssa, niin sinä ja ystäväsi esiinnyitte. Tuskin olisitte esiintyneet, jollet olisi ollut niin varma ja rohkea ja sanonut unelmaasi ääneen. Joku olisi saattanut salaa siitä haaveilla, mutta ilman sinua se olisi voinut jäädä tekemättä. Miten paljon rohkeutta voikaan mahtua yhteen tyttöön?
   Näen edelleen sieluni silmillä sinun juoksevan lukiomme aulassa porukasta porukkaan punaiset hiukset hulmuten. Sinä tulit toimeen kaikkien kanssa. Kaikki ihmiset olivat sinulle yhtä arvokkaita. Tietysti sinulla oli pari sydänystävää, mutta eikö kaikilla ole? Kuitenkin se, miten vähän se näkyi ulospäin, on uskomatonta.
   Meillä kahdella oli omat sopimuksemme. Yksi niistä oli se, että kun toinen tarvitsi toista, toinen tuli ja auttoi niin hyvin kuin osasi. Aina silloin kun tarvitset – se oli meidän sanaton lupauksemme.
   Sinä olit myös tärkeässä roolissa elämässäni yläkouluaikana, kun minua kiusattiin. Sinä loit minulle uskoa siihen, että minä olen hyvä, minä kelpaan. Kiusaajat olivat tyhmiä, kun eivät sitä tajunneet. Eikä minun kannustaminen loppunut yläkouluaikaan – myös synkkinä lukiopäivinä annoit onnenpotkuja takapuoleen ja sanoit, että usko vain itseesi, olet kaunis ja upea nainen. Unelmoi ja luota itseesi, niin saavutat mitä vain. Ilman niitä neuvoja tuskin olisin tällainen kuin nyt olen. Toivottavasti myös minä osasin olla sinulle avuksi jollain tavalla.
   Miten voimmekaan kuvailla sitä kiitollisuuden määrää sinua kohtaan? Sanat eivät tunnu riittävän sitä kertomaan. Sinä teit meistä rohkeita, vahvoja ja iloisia ihmisiä. Elämänhaluisia ihmisiä.

Kiitos siitä.

 Allekirjoitan edelleen.

~ Roosa ~

// Aiempi osa löytyy täältä.

Minä lupasin tehdä sinusta kuuluisan: Kohtaaminen

...Koska Sinä annoit minulle niin paljon. Ja nyt, kun olen päättänyt jättää opparin laakereilleen hetkeksi ja keskittyä vain omaan hyvinvointiini leikkaukseen saakka, on aika. Olen kertonut kerran vuoteen menehtyneestä ystävästäni yhden postauksen verran, mutta maininnut hänet useita kertoja siellä täällä. Koska hän vain on vaikuttanut niin paljon siihen, mitä olen nyt, miten ajattelen ja toimin elämässäni. 

   Silloin kun tämä rakas sielunsiskoni nukkui pois, lupasin hänelle jotain. Lupasin, ettei hän jää unholaan - teen hänestä vielä kuuluisan. Omalla tavallani. Nyt on kulunut tarpeeksi monta vuotta, että uskallan lähteä avaamaan niitä arkistojani, muistojani ja arpiani, jotka ovat tällentuneet yhdelle Word-tiedostolle reilun neljän vuoden aikana. Niitä kertyy varmasti vielä ajan saatossa lisää.

   Tiedän, ettei koko maailma lue tätä pientä blogiani. Mutta minä lupasin. Ystäväni ei jättänyt ikinä lupauksiaan täyttämättä, joten minunkin on pidettävä omani. Näyttääkseni Sinulle, ystäväni, mutta ennen kaikkea näyttääkseni itselleni. Jotain, en tiedä tarkalleen vielä mitä. 

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta

 Ei raudasta tai puusta

 Miten tyttöjä tehdään

 No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu

- PMMP, Tytöt

Sain kuulla sinusta ensimmäistä kertaa silloiselta ystävältäni. Oli viidennen luokan kevät vuonna 2006. Hän kertoi, että tulisit luokallemme seuraavana syksynä, kun muuttaisit paikkakunnallemme perheesi kanssa. Olisit kuulemma iloinen ja ihana ihminen. Kaikki huomioonottava ja hauska.

   Koko luokka tiesi tulostasi jo keväällä, ja odotimme kaikki sinua innokkaasti. Sain kuitenkin olla ensimmäisiä, jotka asiasta tiesivät. Ei kai kukaan sinusta olisi tietänytkään ennen syksyä, ellei ystäväni olisi tuntenut sinua, ellet olisi ollut tuttavaperheen lapsi. Luulen, että ystävälläni oli syynsä kertoa minulle sinusta ensimmäisten joukossa. Sen syyn nimi oli epilepsia. Sairaus, jota minä olin kantanut mukanani jo nelivuotiaasta saakka. Sairaus, joka oli ollut unten mailla jo parin vuoden ajan, mutta joka saattoi herätä koska tahansa. Sairaus, joka oli yhtä olennainen osa minua kuin vihreät silmäni.

   Kun kuulin, että sinullakin on epilepsia, minuun syttyi toivon kipinä. Toivoin yhtäkkiä niin kovasti, että meistä tuli ystävät ja saisin lähelleni ihmisen, joka ymmärtäisi tätä sairautta paremmin kuin muut ”terveet” ihmiset. Sain enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

   Syksyllä sinä sitten saavuit. Ensimmäinen asia, jonka sinusta muistan, on hymyilevät kasvosi. Näytit hymyilevän koko kehollasi, kasvoista varpaisiin asti. Kaikki luokkalaiseni, minä mukaan lukien, halusivat tutustua sinuun. Ehkä hieman kilpailimmekin sinusta, mutta sinä otit meidät kaikki omaksesi, et tehnyt eroa välillämme. Epilepsia ei tehnyt sinusta hyljeksittävää ja vammaista ihmistä. Luokka oli tottunut epilepsiaan jo reilun viiden vuoden aikana minun kanssani. Olin kertonut jo alakoulun ensimmäisinä päivinä epilepsiastani (ja muista sairauksistani) luokan edessä ääni väristen ja vähitellen minut oltiin hyväksytty luokan joukkoon täysivaltaisena jäsenenä. Olin tasoittanut sinulle tien valmiiksi. Kuulin jälkeenpäin, että se oli sinulle mielettömän merkittävä asia. Tiedätkö mitä? Tein sen enemmän kuin mielelläni.

   Vihdoinkin pääsin tutustumaan sinuun. Muistan, kun sanoin sinulle: ”Hei, mun nimi on Roosa ja tiedätkö mitä? Minullakin on epilepsia.” Siitä hetkestä lähtien välillemme syntyi aivan erityinen yhteys, vaikka emme jutelletkaan päivittäin. Pystyimme aina jatkamaan siitä, mihin olimme jääneet. Välillä puhuimme epilepsiasta, välillä jostain aivan muusta. Me molemmat olimme sitä mieltä, ettei sairaus saanut kaataa koko maailmaa – sinä joka olit sairastanut epilepsiaa noin vuoden ja minä, joka oli sairastanut sitä kahdeksan vuoden ajan. Elämää oli epilepsiasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi.

   Sinä syksynä minä sain vierelleni sielunsiskon, jonka kanssa sain taivaltaa tätä elämää eteenpäin kuuden upean vuoden ajan. Ja siitä, jos mistä, olen enemmän kuin kiitollinen.

Näitä postauksia julkaisen silloin tällöin, kun siltä tuntuu. Nyt tuntui siltä, että oli ensimmäisen kirjoituksen aika.

~ Roosa ~

Surusilmä - tarina, jonka olin jo melkein unohtanut

Kaivoin eilisiltana hetken mielijohteesta yläkouluajan kirjoitelmavihkot esille sängynaluslaatikosta. Halusin muistella, mitä kaikkea olinkaan rustaillut ja tarinoinut 13-14 vuoden ikäisenä tyttönä. Jonkin sortin yllätyksekseni olen käsitellyt kerta toisensa perään hyvin rankkoja asioita: ystävien menettämistä, sairauksia ja kuolemaa. Lähes jokaikisessä tarinassa. En oikein löytänyt sille syytä - elin kyllä rankkaa elämänvaihetta, muttei siihen kuulunut yhtään kuolemaa. Kai minä sitten vain näin asiat omalla tavallani, ken tietää.

   Yhden tarinan toivoin löytyvän noista sinikantisista vihkoistani. Löysinkin sen. Muistan nähneeni kasiluokalla televisiohaastattelun, jossa joku julkkis kertoi yläasteikäisenä kirjoittaneensa erään tarinan. Tarinan idea säväytti. Vaikka tiesin jollain tavalla rikkovani tekijänoikeuksia, halusin yrittää kirjoittaa samanlaisen tarinan omalla käsikirjoituksellani. Niin minä kirjoitinkin. Ja tuo kirjoittamani tarina sai minut eilen hämmentyneeksi, mutta ehkä kuitenkin positiivisella tavalla. Miten 14-vuotias Roosa on osannut tuolloin käsitellä sellaista aihetta niin...tuollaisella tavalla? 

   Jos haluat tietää, millaisen tarinan minä sitten kirjoitin, voit lukea sen alta.

  

Taas ne puhuvat minusta. Kyllä minä tiedän sen. Eivät ne muuten sulkisi minua tänne typerään huoneeseen. Minuthan on helppo eristää, kun en pääse edes ilman apua ylös sängystä.
   Minun pitäisi unohtaa, keksiä jotain uutta ajateltavaa. Aloittaa ehkä uusi harrastus tai jotain. Siitä se Liisa äidille ja isälle puhuu. 
   Olisihan se helppoa, jos tämä johtuisi vain ja ainoastaan jaloistani. Mutta tässä on paljon muutakin. Ihmiset, jotka saisivat minut onnelliseksi, ovat nyt poissa. 

- Vera, äiti raottaa ovea ja katsoo minua säälivillä silmillään. 
- Mene pois.
- Mutta Vera, äiti yrittää vielä kerran.
- Mene! 
- Vera on vain väsynyt. Yrittäkää vähän myöhemmin, Liisa tulee ja laittaa tipan käteeni.
Hän katsoo minua ruskeilla nappisilmillään ja hymyilee.
- Kohta olosi on taas parempi, hän taputtaa lempeästi tipatonta kättäni ja häipyy.
Minua alkaa todellakin väsyttää. Hiljaisuus ja typerät, värittömät seinät tekevät oloni vielä unettavammaksi. Silti oloni pahenee sekunti sekunnilta. 
   Annan itseni vajota hiljalleen pimeyteen.

- Hei, älä! huudan niin kovaa kuin osaan.
Silmäni räpsähtävät auki. Tummat varjot ympäröivät minua ja allani on jotain kosteaa, märkää.
   Huomaan makaavani järven rannalla, kuusten ja pensaikkojen ympäröimänä. 
- Tuo järvi, sanon hiljaa, lähes ääneti. 
Järvi on tutun oloinen. Sen päällä kelluvat lumpeenkukat ja reunoja kiertävät osmankäämit muistuttavat jostain. Sellaisesta, jota en muista.
   Tuolla se on. Se valo, joka minut herätti. Ihan kuin se kutsuisi minua.
   Minun on pakko mennä. Jos en mene, voin menettää jotakin.
   Mutta minä en pääse ylös ilman apua.
   - Kyllä sinä pääset, ääni kuuluu jostain kaukaa. Se on tuttu ja turvallinen.
Ihme kyllä, pystyn kävelemään. Onkohan tämä joku Taivas? Askeleeni tuntuvat keveiltä. Liikkuminen ei tee kipeää, vaikka viimeisimmistä askeleistani on jo vuosia.
- Täältä se jostain tuli, astun leveähkölle kärrypolulle, jota reunustavat ylväät kuuset.
   - Vera, metsästä astuu pieni poika rähjääntynyt paita yllään.
Ei, tämä on jotain unta. Pakko olla. Nipistän itseäni varmuuden vuoksi, mutta silti hän seisoo edessäni. 
- Luka?
Poika hymyilee ja tarttuu käteeni. Vedän sen kuitenkin kauhuissani pois. Lukahan on kuollut.
- Vera, älä pelkää. Minähän se vain olen, Luka.
Tartun vastahakoisesti hänen pieneen käteensä, joka on - ihme kyllä - lämmin. 
   Alamme kävellä leveää kärrypolkua eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Vain musta korppi lentelee yksinäisenä taivaalla.
- Onko tämä Taivas? kysyn hiljaa Lukalta ja käännän katseeni hänen lapsenkasvoihinsa. 
Hän on ensin hiljaa tovin, mutta vastaa:
- Jos sinä haluat.
- Mutta Vera, hän sanoo äkkiä.
- Niin?
- Sinä olet surullinen. Haluan, että olet onnellinen. Olit paras sisko ikinä.
Edessämme alkaa virrara puro ja Luka istahtaa. Istahdan Lukan viereen, joka alkaa uittaa jalkojaan purossa.
- Sinä et vastannut, hän inttää eikä jätä minua rauhaan.
Etsin oikeita sanoja. Miten voisin selittää asian kuolleelle veljelleni?
- Luka, hmm...ensin lähti Akseli, sitten Daniela ja kaiken kukkuraksi Amelia ja...sinä, pyyhkäsen kyyneleet kasvoiltani ja yritän koota itseni. Luka odottaa. - Ihan kuin kaikki jättäisivät minut yksin. 
- Ei se niin ole! Kaikki he rakastivat sinua ja rakastavat edelleen. Heidän aikansa vain kului umpeen, täyttyi.
- Mutta miksi kaikki lähtivät niin äkkiä? Sille täytyy olla jokin selitys!
- En tiedä. Ehkä Herra vain katsoi sinun unelmiesi täyttyvän näin.
- Unelmieni?! Mitkä unelmat?!
Luka vetää minut hellään syleilyyn. Haluaisin vetäytyä pois, mutta se vain tuottaisi tuskaa Lukalle. Hän haluaa vain auttaa minua.
   Korppi alkaa laulaa surulauluansa oksalla. Pystyn samaistumaan siihen. Edes tuo korppi on kokenut jotain samaa kuin minä.
- Onneksi tuo korppi on kokenut saman, huokaisen puoliääneen. 
- Niinhän se onkin, Luka nauraa ja vislaa.
Korppi lennähtää puunoksalta viereemme ja raakkuu. Olen aivan ihmeissäni. Mitä nyt tapahtuu?
   Korppi alkaa muuttua. Ensin häipyy musta väri, sitten sen muoto muuttuu. Hitaasti siipien paikalle tulevat ihmisen kädet ja jalkojen paikalle ihmisen paikalle jalat. Tunnistan hänet suureksi yllätyksekseni ystäväkseni. Taas kuollut läheiseni seisoo edessäni. 
- Daniela?
Tyttö nauraa ja tanssittaa minua hänen kanssaan. Tietysti hän on Daniela.
   Äkkiä hän pysähtyy. Hän katsoo minua tutkiskellen. Lopulta hän saa sanotuksi:
- Kerro kaikki.
Kiipeämme vuorelle, jossa on vielä kosteampaa kuin puron varrella. Daniela istahtaa kielekkeelle ja minä teen samoin. 
- Jos kaikki johtuisikin vain jaloistani, ei olisi näin vaikeaa. En kävisi hoitamassa mielenterveyttäni sairaalassa tai en kokisi tavallisten askareiden hoitamista ylivoimaiseksi. Mutta...
- Oletko varma? Daniela keskeyttää. - Sanoit aina, että kuolema kuuluu elämään. 
- Mutta nyt on toisin. Mieli muuttuu. 
- Tietysti. Mutta oletko miettinyt, miksi sinä et kuollut? Miksi vain minä kuolin? Tai miksi kaikki muut rakkaat läheisesi poistuivat, mutta sinä jäit?
- Ei sillä ole väliä, sanon ja nypin roskia samalla paidastani.
- On sillä! Daniela yrittää kääntää pääni. Turhaan, minähän en taivu. 
Hän huokaisee. Tiesin voittavani.
   Kumpikaan ei sano sanaakaan. Aika kuluu. Katson vaivihkaa Danielaa kulmieni alta. Hän näyttää jotenkin oudolta, mietteliäältä.
   Huokaisen. Ennen rakastin hiljaisuutta. Lukan metelöidessä pienenä oli hyvä päästä välillä rauhoittumaan. Nykyään hiljaisuus on kuin vihollinen, joka kietoo minut ympärilleen ja haluaisi tukehduttaa.
   Luka...missä hän on? Minne hän meni?
- Luka! huudan niin kovaa kuin voin. - LUKA!
Huutoni kaikuu takaisin.
- Hän taisi jo lähteä. Hän teki jo paljon vuoksesi, Daniela hymyilee. - Tule, mennään!

Kävelemme pienellä metsäpolulla kämmekköjen keskellä. Aurinko tulee esiin pilven takaa ja häikäisee.
- Vera, Daniela aloittaa tutulla äänensävyllä. - Muistatko Dianan?
- Siis luokanopettajamme? Muistan toki.
- Muistat sitten varmaan hänen opetuksensa?
Nyökyttelen. Mutta miten Diana tähän liittyy?
- Hän opetti, että suru kuuluu elämään. Ja suru tapahtuu vain sille, joka jaksaa sen kantaa, Daniela tuijottaa minua silmiin.
 - Sinä jaksat sen kantaa.
   Metsä loppuu ja edessämme on se sama järvi, jonka rannalta heräsin. 
   Alan pikku hiljaa tajuta. Että elämän täytyy voittaa. Tiedän, miksi minä jäin henkiin.
   Kumarrun veden ylle. En näe siellä enää surullista takkutukkaa, näen onnellisen ihmisen. 
   - Daniela, aloitan vielä.
- Kysy. 
- Onko tämä Taivas? 
Daniela alkaa nauraa helisevää nauruaan. Olinkin kaivannut sitä.
- Mitä tämän perusteella luulet? hän saa sanotuksi. - Mutta minun täytyy mennä. Yksi juttu vielä.
- Sano pois.
- Muistatko, mitä Diana sanoi sinulle lähtiessään?
Hymyilen. Minä muistan, mutta annan ystäväni sanoa sen.
- Luota itseesi. Osaat jo paljon asioita.
Sitten Daniela lähtee sanaa sanomatta, ja minä jään rantaan hymy huulillani.
   En ole ollut ikinä näin onnellinen. 

 Olen onneksi kehittynyt noista vuosista kirjoittajana aika paljon. Enkä ole onneksi jättänyt kirjoitusharrastustani, vaikka sille onkin aikaa yhä vähenevässä määrin. Kuitenkin jossain tuolla on se päivä, kun mä painan lähetä-nappia. Jossain tuolla on se päivä, kun muistitikkuni kätkemät sanat eivät ole enää salaisia. Jossain tuolla on se päivä, kun ne näkevät päivänvalon. 

~ Roosa ~