Aina unelmat ei toteudu

Vajaa vuosi sitten oli kulunut kolme viikkoa suolitukoksesta ja sen jälkeinen euforinen elämänhalu oli muuttunut tosiasioiden tajuamiseen ja realismiin. Aloin ymmärtää, että todennäköisesti joutuisin luopumaan yhdestä mun tärkeimmästä unelmasta. 

   Mä en tarvinnut asian tajuamiseen ja ymmärtämiseen lääkäriä - joskus pitkäaikaissairaana on tarpeeksi kyvykäs ymmärtämään asioita, jotka eivät millään tavalla edes liity perussairauteen. Lääkärin sijaan mä tarvitsin ihmistä, jolle sanoa ääneen tämä ymmärtämäni asia. 

Mä oisin voinut sanoa sen jollekin ihan toiselle tyypille. Oon välillä miettinyt, oisko mun pitänytkin. Mutta mä en halunnut, että toinen lähtee liiaksi mukaan mun panikointiin tai suruun. En halunnut kuulla, että mieti nyt vielä. En halunnut myöskään huolestuttaa liikaa. 

   Enkä erityisesti halunnut sääliä. 

   Mä kerroin asiasta ensimmäisenä mun miespuoliselle ystävälle. Paikassa, jossa sanoja ei pääse karkuun. Autossa, kun toinen oli heittämässä mua luotansa juna-asemalle. Väsyneenä iltapäivänä, jolloin sanomattomat asiat painaa sydäntä niin paljon, että ne tekee mieli vain huutaa ulos. Eikä ihme, sillä tämä asia meni niin syvälle mun naiseuteen, ettei paremmasta väliä. Asia myös tuntui ja tuntuu edelleen joltain niin negatiiviselta, ettei sille edes ole sanoja. Silti mun oli sanottava se ääneen, tehtävä siitä itselleni totta ja todellista.

”Mä oon tullut siihen tulokseen, että niiden mun mahassa olevien kiinnikkeiden vuoksi mun ei ole järkevää koskaan yrittää saada omaa lasta. Se ois tosi riskialtista.”

Toinen oli ehkä kaksi sekuntia hiljaa. Sitten se totesi varsin lohdullisen asian. Mietin, miten se osaakin vastaanottaa mun elämän tuskat niin hyvin ja löytää paremmat sanat kuin ehkä yksikään muu. Se ei panikoinut, käskenyt miettimään, huolestunut eikä säälinyt. Pahoillaan se toki saattoi olla, mutta tiesin, ettei toinen tulisi valvomaan öitään mua surkutellen. Viimeisenä totesin, etten ole kertonut asiasta oikeastaan kenellekään, enkä todennäköisesti ole hetkeen kertomassakaan. En ollut siihen vielä valmis. Mun ei tarvinnut kuulla toisen suusta mitään luottaakseni, ettei asia leviä eteenpäin. Vaikka siis oonkin jälkikäteen miettinyt, oisko mun pitänyt kertoa asiasta ekana jollekin toiselle, en saamani vastaanoton vuoksi osaa katua valintaani hetkeäkään. Se oli just sellainen, mitä tarvitsin.

Mä en halunnut jäädä asiaan kiinni liiaksi, joten painoin sen taka-alalle. Kunnes mun oli alkuvuonna palattava sen äärelle uudemman kerran. Useampi lääkäri nimittäin laittoi mut miettimään, haluanko mä tulevaisuudessa omia lapsia. Kukaan ei pystynyt sanomaan varmaksi, miten vatsassani oleva iso arpimassa vaikuttaisi raskauteen. Saattaisin saada suolitukoksen, mutta yhtä hyvin voisin selviytyä ilman sitä. Mikään ei ollut varmaa. Asia olisi luonnollisesti mun päätösvallan alla.

   Ylianalysoivana ihmisenä tulin siihen tulokseen, että mun on tehtävä lopullinen päätös asiasta. Muuten stressi saisi musta ylivallan. 

Niinpä mä päätin, ettei minusta koskaan tule biologista äitiä. 

Mä en ole asian kanssa vielä sinut ja ok. En tiedä, oonko koskaan. Mutta mä opettelen elämään sen kanssa. Samaan aikaan opettelen lohduttamaan muita. Vakuuttelen, että musta ei tarvitse olla huolissaan. Ja kyllä, päätökseni on lopullinen. Ei, en lohduttaudu ajatukseen siitä, että oon vielä nuori. Sillä todennäköisyyksiä relevantimpi kysymys on, oonko valmiiksi riskiodottajien ryhmään kuuluvana valmis ottamaan vielä senkin riskin, että voin saada suolitukoksen raskausaikana. En helvetissä ole. Sellaisen riskin ottaminen olisi ehdottoman väärin lasta kohtaan.

   Ja kyllä, olen puhunut asiasta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

   Mä oon kuitenkin aina halunnut äidiksi. Oon halunnut sitä enemmän kuin yhtäkään haaveammattia tai nykyistä työtäni. Kun ala-asteella muut sanoivat tulevansa isoina päiväkodin tädeiksi, partureiksi ja lääkäreiksi, mä sanoin haluavani äidiksi ja vasta sen jälkeen joksikin muuksi - ja nekin ammattitoiveet liittyivät tavalla tai toisella lapsiin ja nuoriin. Kun olin yläasteikäinen, harmittelin, ettei mulla ollut poikaystävää eikä teiniäitiys ollut yhteiskunnassamme tavoiteltavana pidetty asia - vaikka muodissa se toki saattoi olla. AMK-aikana en voinut pitää silmiäni erossa kaikista ihanista vauvan- ja lastenvaatteista. Kuinka monta kertaa olisinkaan halunnut ostaa koko Ylivieskan Kärkkäisen lastenvaateosaston tyhjäksi, jos se olisi ollut vähäisessä määrinkään järkevää. Kaverit pyörittelivät päitään mun hulluudelle.

   Onneksi en ostanut.

   Onneksi jo noin kymmenvuotiaana päähäni syttyi hassulta tuntunut haave. Mun kalenterin ja päiväkirjan välimallissa oli sellainen aukeama, johon sai kirjoittaa tulevaisuuden haaveitaan ylös. Mä kirjoitin tuon haaveeni sinne, muistaakseni kolmanneksi tai neljänneksi. Sitten tein kalenteripäivikseni ohjeen mukaan ja liimasin aukeaman sivut kiinni toisiinsa. Ehkä vuoden kuluttua tuosta kalenteripäivis lensi paperin- ja pahvinkeräykseen haaveet mukanaan. Muut kirjoittamani haaveet olen autuaasti unohtanut, mutta tuota kolmannen tai neljännen kohdan haavetta en.

Haluaisin adoptoida isona lapsen.

Adoptio on kai tuntunut musta aina varsin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Olin ehkä 22-vuotias ammattikorkeakouluopiskelija, kun latasin kännykkääni laskurin. Se laski päiviä 25-vuotissynttäreihini. Adoption alaikärajaan. 

   Mä oon ollut kohta puoli vuotta 25.

   Tänään naistenpäivä tuntuu erilaisemmalta kuin yksikään aiempi. Oon kuluneiden muutaman kuukauden aikana kysynyt arvoani naisena monesti. Vaikka tänä päivänä on vaihtoehtonsa, naiseuteni koki ehkä suurimman mahdollisen kolauksen. Varsinkin, kun IP:stä johtuen en voi antaa munasolujani edes luovutukseen. En voi siis tehdä ketään toista onnelliseksi, vaikka itse olen kokenut muutamankin onnettoman hetken.

   Ja toisaalta, vaikka pyörittelisin asiaa miten päin tahansa, lopputulos on silti se, että kaikesta huolimatta olen silti nainen. Nyt tämän koko naisen pitää vain saada kalibroitua omat naiseuden arvonsa uuteen asentoon. Siihen voi mennä hetki, mutta uskon, että joku päivä huomaan onnistuneeni.

Samalla tiedän, ettei mulla ole enää yhtäkään hyvää tekosytä olla laittamatta elämäni fasiliteetteja siihen kuntoon, että voin ottaa yhteyttä Pelastakaa lasten adoptioneuvontaan.

Mun suurin haaveeni ja unelmani tulee aina olemaan äitiys.

~ Roosa ~

Sulle, jäärä

Mun yhdellä lähimmistä ystävistä on tänään merkittävä päivä, joten halusin julkaista hänelle tekstin omanlaisena pienenä muistamisena tehdystä työstä. En tiiä, luetko Sä koskaan tätä tai odotitko Sä tällaista, mutta tässä olisi - ole hyvä!

Tänään olisi sitten se päivä - vihdoinkin! Oon niin onnellinen sun puolesta. Sä teit pirusti hommia ja turhautumisen täyteisiä päiviä on varmasti näihin vuosiin mahtunut. Puhumattakaan viimeisimmistä parista kuukaudesta (tai muutamasta viikosta). Välillä mut valtasi epäilys, pakko myöntää. Mutta mä en missään vaiheessa kadottanut sitä pientä ääntä mun sisällä, joka sanoi, että sä kyllä pystyt siihen. Ja niin sä pystyitkin. Aika mieletön suoritus! Erityisesti se sun loppuvaiheen päättäväisyys, kun sait oikeen vaihteen päälle...ei vitsit kuin upeeta sitä oli seurata. Silloin mä viimeistään tiesin, että valmista tulee. Sillä siinä pakersi se sama ihminen, joka päätti, et hän haluu prätkän ja hän haluu vaihtoon. Päätöksensä jälkeen se tyyppi hommas prätkän ja lensi myös 3 kuukaudeks Atlantin toiselle puolelle. Ja tänään se sama tyyppi on valmistunut. Koska se päätti niin. En voi kuin hymyillä.

Mä olen sanonut tän varmaan tuhannesti, mutta mä toivon, ettet pidä tätä sanahelinänä.

Mä oon kiitollinen sinusta.

Miltei kahteen ja puoleen vuoteen mahtuu aika paljon. Hymyä, naurua, tuhansia kilometrejä valtateitä sekä vähän mertakin, valtavan mielenkiintoisia ja älyä vaativia keskusteluja. Satoja turhia infoja ja kuvia whatsappissa. Mutta myöskin hampaiden kiristelyä ja salamoita, kun kaks jäärää ottaa yhteen tai käsittää tahtomattaan asioita väärin. Onneksi me saakelin jäärät ollaan kuitenkin haluttu pyrkiä niiden tilanteiden jälkeen sovintoon ja jatkamaan tätä omituista ystävyyttä eteenpäin. Kyllä me molemmat varmasti muistetaan ne tilanteet, jolloin paloi päreet. Mutta oon kiitollinen siitä, että ei liikoja niitä muistella, vaan ollaan opittu ja jatkettu siitä, mihin jäätiin.
   Oon kiitollinen myöskin siitä, että oot jakanut mulle paljon elämästäsi - onnen ja ärsytyksen hetkistä, huolista, unelmista, pohdintaa aiheuttavista jutuista ja ihan arkisista asioista. Mutta erityisesti niistä hetkistä, jotka on satuttaneet sua. En varmastikaan tiedä kaikkea susta, sillä sanot ehkä viideosan siitä, mitä sun päässä liikkuu. Mutta sen mä tiedän, että oon onnekas, kun oon saanut kuulla kaikista noista edellisistä. Sulla on ollut valitettavan rankkaa ihmissuhteissasi. Sut on nähty väärin hyvin pienestä pitäen. Yhden samantyylistä tarinaa kantavan läheisenä voin vain kuvitella, kuinka rankkaa se on ollut. En allekirjoita tai oikeuta tokikaan kaikkia sun tekoja, mutta oon koko meidän tuntemisen ajan ajatellut, että kunpa ihmiset näkis sut siinä valossa, missä mä nään sut. Että ne näkis sen ihmisen, joka on kaiken sen vitsin vääntämisen, tietynlaisen ehdottomuuden ja saamattomuuden alla. Kiitos, että mä oon saanut. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, sillä mäkin näin sut aluksi väärin (ja meni pitkään, ennen kuin annoin sen itelleni anteeksi). Kiitos, että annoit silti mahdollisuuden - ja oot antanut aika monta senkin jälkeen. Joskus aika lähtömetreillä kertoessasi vääryyksistä, joita oot kohdannut, sä sanoit myös jotenkin näin (muutin vähän, koska blogi on kuitenkin julkinen) "mä ajattelin, että siellä, sitten siellä, siellä ja siellä...muttei missään". Mä toivon, että mä oon voinut olla ainakin yksi poikkeus sääntöön. Yksi positiivinen muisto sieltä yhdestä paikasta, joka jäi myös elämään kaiken jälkeenkin - vaikka sä sanoit pelkääväsi muuta. Mutta kuten mä sanoin - me ollaan pelattu hyvin niitten pelikorttien varassa, mitä meillä on ollut. Se ei jäänyt Suksariin.

   Tiiäkkö mistä mä pidän tässä meidän kahden omituisessa ystävyydessä eniten?
   Siitä ehdottomasta rehellisyydestä, joka meidän välillä on ollut alusta asti. Oot ensimmäinen, jonka kanssa ei oo käynyt niin, että joku mun tahoton moka tulee esille muutaman vuoden päästä ja sitten juttu paisuu niin isoks pullataikinaks, ettei siitä vaan selvitä. Okei, nyt mä itken täällä...mutta mä aattelin niin pitkään, että mä oon vaan sellanen magneetti, joka kerää vaan tollasii ihmisii ympärilleen (tähän ei siis lasketa Epaa). Ja narsisteja. Sen takia mä myös silloin 2017 alussa mietin pitkään, annanko mä sulle mahdollisuuden. Mä olin just selvinnyt yhden ikävän tapauksen jäljiltä, enkä halunnut tippuu uudestaan. Mutta mä en onneksi tippunut, vaan opin taas luottamaan siihen, että hyviä ihmisiä on oikeasti olemassa. Myös mua varten. 

   Mä oon siis voinut luottaa siihen, että se, mitä sä sanot, on sun rehellinen mielipide. Sä et mielistele - sanot suoraan myös mun heikoista kohdista. Vaikka se sattuiskin. Ja jos mä mietinkin, että painaaks sun mieltäs joku, mä voin luottaa siihen, että sä kyllä kerrot ajallas. Kuten voin luottaa siihenkin, että jos vahingossa loukkaan tai meen liian pitkälle, sä annat kuulua. Sama tietysti toisinpäin - kerron rehellisesti ja ajallani sekä ilmoitan, jos raja ylitettiin. Mutta luulenpa, että sä tiedät osan siitä 3/5:sta, mitä jätän välillä sanomatta tai myöhempään hetkeen. Se on välillä pelottavaa, koska niin monelta pystyn kätkemään kaiken haluamani. Mutta sä näät mun naamasta, milloin mun tekis mieli ojentaa sua keittiön(kaappien) siisteydestä ja milloin mua jännittää jokin. Viimeisimmän sä tiedät kyllä ilman katsekontaktiakin - ja kuinka monen sadan tai tuhannen kilometrin päästä tahansa. Hirmu pelottavaa, mutta toisaalta - myös helpottavaa. En tiiä, miten sä teet sen, mutta hyvä et teet.
   Sun kanssa mä oon oppinut, etten mä ookaan niin hyvä, kuin luulin. Me molemmat vihataan turhaa draamaa, mutta huomaan aiheuttavani sitä tässä ihmissuhteessa. Suurimmaksi osaksi vain minä. Hups ja anteeks. Sekä kiitti ko siedät.
   Välillä mä pyöritän liian isoja rattaita päässäni ja opettelen pysäyttään niitä. Että sä pidät tätä ystävyyttä hengissä huvin vuoks. Vaikkei se oo totta, sun rehellisyys huomioiden. Kyllä mun yks pahimmista peloista on menettää sut - varsinkin oman ajattelemattomuuden takia. Oon jopa sanonut sun äidilles, että jos tulee päivä, ettet sä oo enää mun ystävä mun käytöksen takia, en anna sitä itelleni koskaan anteeksi. Enkä antaiskaan. En silti vois koskaan pitää sua pakolla mun ystävänä - jos sä haluaisit lähtee, sä saisit. Ja sun pitäiskin. Onneksi tiiän, että ainakin tällä hetkellä se on turha pelko. Toivon myös, ettei se koskaan toteudu.

Silloin tällöin mä mietin, unohtuuko ne kaikki hauskat sanavalinnat ja "meidän jutut", mitä luotiin vuoden 2017 aikana. Eikä siinä mitään - se ois aika inhimillistä. Ainahan voi keksiä uusia. Mutta välillä on hauska huomata, että saat mut nousemaan sohvalta 300 km päästä sanomalla että minuutin päästä whatsapp-keskustelussa on kuva tyhjästä sohvasta. Tai että mä saan tilaisuuden sanoa "ota buranaa ja panadolii". Onhan noita. Sä muistat yllättävän paljon niin unohtelevaksi luonteeksi. Ja yllätät joka kerta, kun muistat - sillä mä olin miltei unohtanut.
   Pidän siitä tavasta, miten sä tsemppaat mua unelmieni saavuttamisessa. Tai kun luulen, etten pysty, sä sanot, että kyllä mä pystyn. Ja sanot sen niin monta kertaa, et uskon itsekin. Tsemppaamisesta esimerkkinä ihan vaikka esimerkkinä tää tän viikkoinen unelma. Uskon, että mä oon osannut tsempata kans sua. Ei sais olettaa, tiedän. Mutta luulenpa, etten oo hirveen hukassa tän ajatuksen suhteen. On aika hienoo, et vastavuoroisesti tsempataan toisiamme tavoitteidemme kanssa, vaikka ne poikkeis toisistaan täysin tai ei ymmärrettäs niistä juuri mitään. Eikä tarttekaan. Sen ymmärtäminen, et mikä toiselle on tärkeetä, sen sijaan on älyttömän tarpeellista ja tärkeetä. En mä liiemmin pitänyt siitä, et lähdit vaihtoon, vieläpä niin kauas. Pelkäsin, et sulle käy jotain. Vaikka tiesin, et se sama vois käydä täällä Suomessakin. Mutta mä tiesin, et se on sulle tärkee juttu, niin totta helvetissä mä tsemppasin sua lähtemään. Ja olihan se näin jälkikäteen ajateltuna tosi kannattava juttu.
   Oon vuosien saatossa myös saanut huomata, että sä kyllä osaat ton aitähin myös suomeks. Joka kerta se saa aidon hymyn mun kasvoille. Siks kai sä sanot niin harvoin sen - ettei nyt mielensäpahoittaja aiheuttais liikaa iloo, eiku. Vaikken mä aina kuule sitä silloin kun olis kiva, mä tiiän, että sä sanot sen kyllä silloin, kun on oikeesti aihetta. Ja silloin, kun ois kiva kuulla, mutten kuule, oon tatuoinut ne yllättävät aidon hymyn aikaansaavat hetket mun verkkokalvolle.
  Jokainen tarvis yhden ystävän, jonka kanssa jutella tekstiilipesureista tai muusta hyvin randomista tai hyvin tavallisesta pitkään ja suurella mielenkiinnolla. Tai joka ottaa toisen perheen niin hyvin huomioon. Kattelen aina hymyssä suin ja suurella ylpeydellä sitä, miten sä huomioit koko mun perheen aina kun näät niitä - erityisesti ne pienimmät. Sä oot älyttömän hyvä kasvattaja ja se ei oo ainoastaan koulutuksen ansiota. Kyllä sulla on siihen myös luontaisia kykyjä.
   Jokainen tarviis myös ihmisen, joka kuuntelee, muttei jatka sitä asioiden atomeiks purkamista, johon toinen haluais lähteä. Mulla on onneks elämässäni ihmisii, jotka jaksaa käydä mun kanssa elämääni kohahduttaneita tapahtumia vaihe vaiheelta ja eri näkökulmista läpi niin monta kertaa kuin tarvii. Ja sitten on onneksi sinä, joka kyllä kuuntelee, mutta sitten käskee lopettamaan hössöttämisen ja panikoinnin. Ja joka joko tietoisesti tai tiedostamatta keskittyy mun naurattamiseen seuraavat pari päivää. Ootkin varmaan ainoa ihminen, joka saa mut paniikissakin nauramaan. En voi kuin arvostaa. Kun mä makasin TAYSis Acutassa enkä tiennyt (eikä kukaan tiennyt), mitä tapahtuu seuraavaks ja miten käy, luin sun viestin ja olisin nauranut, jos olisin voinut. Sen sijaan hymyilin aika leveesti. Vaikka jälkikäteen oon ajatellut, että jos Psalmi 23 ois ollut sun vika viesti mulle, ois se ollut aika lohdullinen. Sillä hetkellä kuitenkin hymyilytti, sillä en aikonut just siinä kohtaa kuolla. Seuraavinakin päivinä kätkit huolesi mun voinnista kysymyksiin, jotka oli muotoiltu mitä hauskimmilla tavoilla. Kuka toinen mut ois saanut siinä härdellissä oikeesti hymyileen? Tuskin kukaan muu kuin sinä.

   Mut kaikesta hauskuudestasi huolimatta - kyllähän sä välillä oot ärsyttävä. Mutta niin oon määkin. Tässä ystävyydessä en olekaan ainoastaan oppinut, missä mun pitää petrata. Oon oppinut myös enemmän kuin kenenkään muun ystäväni kohdalla sitä hyväksyntää, että ne ärsyttävätkin piirteet on vaan osa sua ja mun omat mua. Ystävyydessä pitää antaa tilaa molempien keskeneräisyydelle. Välillä sitä kutsutaan sietämiseksi.
   Kiitos kun esimerkiks siedät sitä, et kyläillessäni sun luona mä en vaan osaa jättää sun keittiötä rauhaan ja muutenkin liikun rätti kädessä ympäri sun kämppää. Lohdutukseksi - teen niin kaikkien muidenkin luona. Ne muut tosin mäkättää siitä edelleen, oot vissiin ainoa, joka on päättänyt olla puuttumatta asiaan. Oot vissiin tajunnut, ettei marmatus muuttais asiaa, joten parempi antaa olla. Tai sit jotain muuta. Joka tapauksessa - kiitos.
   En silti vaihtais. En mun älyttömiä sanoja, joiden ei ois pitänyt ikinä tulla ulos suusta. En sun saamattomuuttas. En yhtään automatkaa, joiden aikana ollaan puhuttu tai oltu rauhassa puhumatta. Enkä yhtään viestii, jotka sä lähetit sun päivällä ja mä luin ne mun aamulla. Jokainen niistä hymyilytti. Sinä aikana mietin, että jos me selvittiin 8000 kilometristä, selvitään aika monesta muustakin. Enkä mä ehkä vaihtais yhtään riitaakaan. Sillä niistä on opittu ja ollaan tilanteessa, jossa tunnetaan toisemme ja meidän trigger-pisteet yhä paremmin.
  Me ei olla enää niitä suksarilaisii, jotka paitaperseili sen vuoden. Se aika oli kieltämättä hauskaa ja ainutlaatuista, muttei se ois voinut jatkuu ikuisuuksia. Vaikka välillä ikävöinkin sitä aikaa. Mutta pidän valtavasti myös tästä vaiheesta, jossa molemmilla on työt ja typerii sekä turhii viestejä puhelimessa, mutta välistä myös paljon asiaa. Jotka ottaa kiintopisteitä muutaman kuukauden päähän - joilla on aina joku juttu, jota yhdessä odottaa.
   Odotan myös innolla ja mielenkiinnolla tätä uutta ja tulevaa vaihetta, kun molemmat on saavuttaneet saman tavoitteen. Toivon, että sä jatkossakin haastat mut ja järjestät mun varalle asioita, joissa joudun ylittämään itseni. Oon oppinut itsestäni näiden muutaman vuoden aikana enemmän asioita kuin 10 vuoden aikana yhteensä. Ilman sua en ois oppinut - ja kehittynyt. Mennyt epämukavuusalueille niin useasti ja huomannut selviäväni. Sä oot saanut mun päähän sen oman tahtotilan, että vaikka jännittäis tai tuntuis epämukavalta, tulta päin vain! Kiitos - ja tää tulee myös niiltä monilta ihmisiltä, jotka sitä ei aiemmin osanneet tai uskaltaneet tehdä.
  Toivon myös totisesti, et jatkat sitä brutaalirehellisyyttäs, joka on satuttavan tarkkanäköistä mutta kasvattavaa. Et oo suotta kasvatuksen ammattilainen.

En päätä tätä sanoihin vittusaatanaperkelejumalauta. Päätän tän näin:

ONNEA ja kiitos et oot. Sillä vaikka me ei koskaan samaan suuntaan kuljettukaan, nyt mä tiedän, miksi elää kannattaa.

~ Roose ~

Henkinen hylkimisreaktio

Haluaisin kirjoittaa näiden kivojen uusien kuvien (kiitos veikka!) joukkoon jotain kevyttä ja ihanaa. Jotain siihen tyyliin, että mulle kuuluu hyvää, elämä hymyilee ja sitä rataa. Mutta se ei olisi totta.

   Tai olisi siinä määrin, että ulkoisesti kaikki on hyvin. Elämän peruspalikat ovat kasassa: hampaat on suussa, uudet pohjalliset Respectalle menon päässä, kesätyöt luistaa ja kohta meitsi pääsee myös pitkästä aikaa rippileirille! Samaan hengenvetoon voin iloita veljen yo-papereista ja muistella lämpimän iloisia juhlia, joita asian kunniaksi vietimme tovi sitten. Veli muutti myös pian lakkiaistensa jälkeen ensimmäiseen omaan vuokra-asuntoonsa ja minunkin AMK-paperini ovat muutaman kymmenen opintopisteen päässä. Lokakuu on täällä pian, ja silloin voin tuulettaa todistus kourassa, jos Luoja suo.

   Ei siis moittimista näissä olosuhteissa. Mitä nyt en kesätöitten takia pääse oikein kunnon visiittiä omalle kämpälleni Ylivieskaan tekemään, mikä tietää porukoilla majoittumista tämän kesän ajan. Mutta se on hetkittäistä. Ja oikeastaan suuri onni, sillä ollakseni rehellinen...en pysty tällä hetkellä asumaan yksin.

   Ja ollakseni vielä rehellisempi - noiden kuvien takana on hyvin hukassa oleva ihminen. Mieli joka toinen tunti maassa oleva, elämää epäröiden katsova ja henkistä vuoristorataa kierros toisensa jälkeen viilettävä tyyppi. 

Minä.

   Niin kuin aluksi totesin, elämäni peruspalaset ovat tosi hyvin kohdillaan. Tietysti asiat voisivat olla aina paremminkin, mutta näin hyvin mulla ei ole mennyt sitten hetkeen. Ja se onkin mulle tosi iso kriisi - niin ironiselta kuin se kuulostaakin. Myös yhtäkkinen onni voi olla kova kolaus ja todellinen umpikuja.

   Suurin syy tähän alakuloon ja epätoivoisuuteen löytyy siitä isosta elämäni palasesta, joka viimein naksahti kohdilleen - suustani. Hampaistani. Niistä täydellisistä valkoisista lampaistani, joista olen enemmän kuin kiitollinen jokaikinen päivä. Joiden avulla pystyn taas syömään lempikarkkejani, pureskelemaan kovempiakin vihanneksia (raakaa porkkanaa lukuunottamatta) - tekemään ylipäätään kaikkea, josta olen vain unelmoinut.

Kun on elänyt parikymmentä vuotta hammashoitojen kanssa ja itseltäkin salaa erilaisia hampaitaan häveten, ei voi kuin tottua elämäänsä. Tottua niihin maisemiin, jota 9-tie tarjoaa Jämsä-Jyväskylä-välillä. Tottua hammaslääkärihuoneiden tuoksuun ja erilaisiin omituisiin nimityksiin, joita löytyy niin instrumenteille kuin suun mitoillekin.

   Sitä tottuu, että matka on kesken. Minussa on jokin asia, joka on aina enemmän tai vähemmän kesken. Enemmän tai vähemmän vialla. Ja vaikka se suun sisältö olisikin joka kerran jälkeen taas askeleen verran valmiimpi ja vähemmän vialla, on vaikeaa ymmärtää, että joku päivä voi oikeasti myös olla valmis. Ehjä, kaunis ja onnellinen. Valmis jatkamaan elämää huolettomammin kuin koskaan aiemmin. Elämään elämäänsä lähes täysin samalla tavalla kuin muutkin valtaväestön ihmiset.

   Tiesin, että endorfiini häviää ja tylsyys iskee - jopa kriisi omasta itsestä. Henkinen hylkimisreaktio kuuluu erään hammaslääkärin mukaan jokaisen implanttipotilaan elämään. En siis yllättynyt tavallisuuden tunteesta jo kahden viikon jälkeen, en tylsyydestä enkä oikeastaan hyvän elämän -kriisistänikään. Yllätyin sen sijaan siitä, kuinka voimakkaana tuo kriisi elämääni tuli - paljon paljon voimakkaampana kuin uskoinkaan.

   Ensin oli vain huonoja iltoja synkkine ajatuksineen. Sitten ei pystynyt menemään kävelylenkille yksin - ei edes luurit korvilla. Sitten oli vaikeiden iltojen lisäksi vaikeita aamuja. Lopulta myös hetkiä ja pidempiä tunteja, jolloin tuntui, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ja ne itsetuhoisat ajatukset - kyllä. Niitä vastaan minun on tarvinnut taistella toukokuulta lähtien. Joka päivä, joskus enemmän ja joskus vähän vähemmän. Minun on todellakin joka päivä ollut pakko etsiä se jokin asia, jonka vuoksi jaksaa.

Jos mietitään aikaa taaksepäin, olen elänyt kohta kaksi vuotta peläten. Peläten hammasleikkausta, peläten uutta annettua hammasleikkausaikaa, kun ensimmäinen yritys peruuntuikin flunssani takia. Kävin koko pelkäämisprosessini uudestaan lävitse reilussa kahdessa kuukaudessa. Menin pelon kanssa leikkaukseen. Heräsin leikkauksesta ja ei vienyt aikaakaan kun päähäni ilmestyi uusi kysymys - jos en kuollut hammasleikkaukseen, milloin minä sitten kuolen? Vaikka todellisuudessa tiesin herääväni leikkauksesta, olin myös niin valmistautunut pahimpaan (mutta epätodennäköisimpään), joten herääminen shokeerasi omalla tavallaan.

   Aika harvahampaana ei kulunut yhtään helpommin tai pelottomammin. Meni kuukausi ennen kuin uskalsin syödä edes pehmeää rieskaa miettimättä, irtoaako jokin parenemisjatke nyt vai ei. Piti olla koko ajan varuillaan, vaikkei sitä välttämättä itse niissä hetkissä tajunnutkaan. Mutta minä varoin ja minä pelkäsin. Mitä? Loppupeleissä ja pohjimmiltaan sitä, että kuolisin ennen kuin saisin implantit suuhuni. Koska siinä tapauksessa olisin ollut vain tuhlaus tälle yhteiskunnalle - kymmeniä, jopa satoja tuhansia hukkaan heitettyjä euroja. 

   Kun ns. "viimeinen vaihe" ja ravaaminen Jyväskylässä alkoi, minä päätin vain mennä läpi. Vaikka päällään seisten. Minulla oli 7 aikaa Jyväskylään aikavälillä 6.2.-4.4.2017. Se tiesi sitä, että elin juna- ja linja-automatkasta toiseen, käyden niiden välissä koulua sen verran, minkä vain ehdin. Elämässäni ei ollut muuta kuin koulu ja hampaat, sillä muuhun ei ollut aikaa. Minä laitoin monen asan tietoisesti ja tiedostamatta pauselle. Ja kun olin painanut pausea, asetin ravihevosen laput silmilleni ja vain juoksin. Katsomatta sivulle tai taakseni. Niiden sijaan katsoin vain eteenpäin, kohti maalia - vaikken edes tiennyt, mitä siellä minua konkreettisesti odottaa. Ja samalla toivoin, etten kuolisi ennen hampaideni saamista.

   Ei minulla ollut aikaa tai jaksamista miettiä kaiken keskellä, mitä nyt tulee tapahtumaan. Tai toki minä tiesin, että hampaathan sieltä hammaslääkäristä keväällä kotiin kannetaan. Mutta millaiset, sitä en tiennyt. Enkä tiedä, halusinko tietääkään. Vaikka lopputulos oli parhain mahdollinen, psyykeeni ei olisi jaksanut liikoja pohdintoja hampaiden istuvuudesta suussani ja muusta elämästäni hampaiden jälkeen. Minulle riitti, että selvisin junamatkasta toiseen ja sain aina takaisin Ylivieskaan päästyäni yliviivata lapusta yhden hammaslääkärikäynnin. Taas askel lähempänä maalia.

   Enkä minä syytä itseäni siitä, etten miettinyt joka neljän tunnin junamatkalla tulevia hampaitani. Ihmismieli on rajallinen, mitä tulee isoihin elämänmullistuksiin. Yleensä ihminen vain paahtaa läpi vaikeiden aikojen kuin mikäkin robotti. Ja vasta kaikesta selvittyään tapahtuu se pysähtyminen ja romahtaminen. Tässä asiassa ihmismieleni toimi juuri ohjekirjan mukaan. Kun viimein oli aikaa hengähtää ja todeta, että elämähän on mallillaan, minä romahdin.

Olen sulkenut oven hammasprojektilleni, päivittäiselle koulunkäynnille ja pian myös opiskelijaelämälle. Olen myös ymmärtänyt, että kaiken tämän keskellä olen  myös puristanut opinnäytetyöni toiminnallisen osuuden testaamista vailla olevaan kuntoon. Pian olen valmis kasvatuksen ammattilainen, jonka hampaista ei voi nähdä merkkiäkään hurjista hammaspuutoksista. Olen monessakin mielessä vapaa ja se jos mikä, on jälleen pelottavaa.

   Tältäkö siis tuntuu olla hampaiden ja monen muunkin asian suhteen "normaali" ja "terve"? Joutuvatko muut perusterveet ikäiseni elämään tällaisessa epävarmuudessa koko ajan, kun loppuelämä on vain elämistä ja uusien ovien ja polkujen avaamista vaille valmis? Niitä polkuja pitkin tallaamista, joista ei tiedä, minne ne vievät - mutta joiden kulkuun on vain pakko luottaa?

   Kuka se Roosa on tämän kaiken alla? Mitä se Roosa haluaa olla? Ainakin jotain paljon enemmän kuin uudet hampaansa, joita edelleen joutuu ensimmäisinä esittelemään muille. Ja ainakaan tämän uuden Roosan ei tarvitsisi tai kuuluisi pelätä koko ajan. 

Nyt moni varmaan haluaisi kirjoittaa kommenttiboxiin jotain sen tyylistä kuin "sä oot vahva, kyllä sä tämänkin läpi menet!" Varmaan menenkin, niin kuin kaikkien edellistenkin pettymysten ja kolausten jälkeen. Nyt en ehkä juokse, mutta astelen askel kerrallaan myös tämän polun päähänsä. Niin minä teen ja olen heikkoudenkin keskellä vahva. Sillä mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla olisi? Mitä muita vaihtoehtoja minulla on ennenkään elämässäni ollut, kuin olla vahva? Ei mitään. Minun on aina pitänyt olla vahva. Ja se tekee elämästäni jopa raadollista aina silloin tällöin. Koska ilmeisesti otsassani on permanenttitussilla kirjoitettu kirjaimet V, A, H, V ja A, on myös välillä kipeää pudottaa ne kulissit alas ja pyytää ihmisiä näkemään minut heikkona. Ja kyllähän minä siihenkin saan luvan. Harmillisen usein loppukaneetit ovat vain luokkaa "mutta kyllä sä sieltä taas nouset, koska sä vaan meet kaiken läpi. Sä kun oot vaan niin vahva."

   Jos joku sana voi olla leima, niin vahva. Pyydän teitä käyttämään sitä harkiten, rakkaat lukijat. Ja jos lukijoissani on joku nuoristani tai työtovereistani, ei hätää. Olen jo hakenut nöyrästi apua tähän isoon kriisiini samalta psykologilta kuin ennen hammasleikkaustakin. Hänelle on nyt varattu aika heinäkuun alkuun - en siis voi kuin vaan taas kiittää hammaslääkäriäni lähetteestä. Tutun psykologin kanssa voin avata näitä solmuja paremmin ja syvemmältä kuin yksinäni. Sekä tietysti  löytää avaimia tähän omanlaiseensa vaiheeseen johon liittyy sekä luopumisen tuskaa että tulevaisuuden pelkoa. Ja erityisesti epävarmuuden sietämistä.

   Lisäksi minä saan suureksi onnekseni tehdä tällä hetkellä työtä, jota rakastan. Se jo itsessään on minulle syy, miksi jaksaa ja minkä voimalla selviän ensimmäiseen psykologin tapaamiskertaan. Työstä ei tietenkään voi ikinä tehdä itsellensä elämää, muuten käy hullusti. Tällä hetkellä työ toimii kuitenkin itselleni eräänlaisena pelastuksena ja pelastusrenkaana, jonka avulla voin päästä rantaan. Ja rantaan päästyäni voin jatkaa matkaani turvaten jälleen omien jalkojeni kantavuuteen. 

Täältä suunta ei ole kuin ylös ja valoon!

~ Roosa ~

Elämänsuunnan pohdintoja

Olen miettinyt viime aikoina paljon tulevaa hammasleikkausta. Joka päivä ja useaan otteeseen. Samaan aikaan olen yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä: auttanut ystävää häävalmisteluissa, kutsunut toisen kylään, leiponut, siivonnut, käynyt parturissa, sopinut Merjan kanssa kuvailupäivästä, lueskellut mielekästä kirjaa ja käynyt veljen kanssa geokätköilemässä. En haluaisi antaa ajatuksilleni liikaa aikaa - varsinkaan, kun aivoni ovat tällä hetkellä erittäin herkässä tilassa kaikelle yliprosessoinnille ja ylireagoinnille.
   Leikkaus-ajatusten sekaan on kuitenkin tupsahtanut yllättäen kysymyksiä tulevaisuudestani. Elämästäni valmistumisen jälkeen. Millaista se on? Missä asun tai työskentelen? Minkä sairaanhoitopiirin kirjoille hoitopaperini siirtyvät? Millaista elämää ylipäätään haluan elää?

Hoitopapereiden siirtäminen sairaanhoitopiiristä toisen alueelle on omanlaisensa prosessi. Jämsästä Ylivieskaan muuttaessani toimivien hoitosuhteiden muodostumiseen meni puoli vuotta. Se oli aika stressaavaa aikaa, kun piti vain odotella. Ja odottelun jälkeen soitella ja varmistaa, että hommat ovat kuosissa. Tiedän päässeeni silti helpolla ja ilman suurempia ongelmia. Odotteluaika olisi voinut olla pidempikin. 
   Nuorisotyö on minun juttuni, se näkemys on vain vahvistunut nyt kakkosvuonna Rauskilla. Tulevaisuuden työnkuvakin on sellainen, joka sopii minulle: mitä todennäköisemmin työajatonta työtä, jossa jokainen päivä on omanlaisensa. Hommat eivät varmasti lopu kesken ja haasteita riittää, kiitos tämän jatkuvan muutoksen, jonka keskellä elämme. Se mahdollisuus olla nuorille turvallinen aikuinen, johon luottaa, siintää mielessäni kristallinkirkkaana ja tavoittelemisen arvoisena. Se tieto siitä, ettei ole yhtä oikeaa tapaa toimia ja tehdä nuorille ja nuorten kanssa. Työtä voi, saa ja pitääkin tehdä juuri omalla persoonallisella tavallaan. Kyllä, unelmoin vain siitä päivästä, jolloin AMK:n paperit ovat kourassa ja pääsen unelma-alani töihin. 
   Tuo päivä väijyy kuitenkin vääjäämättä kohti. Itse asiassa vuoden kuluttua mun ei tarvitse ravata enää päivittäin Rauskilla, sillä lähiopetuksemme päättyy ensi vuoden maaliskuussa. Jo vuoden kuluttua olen vapaa jopa muuttamaan pois Ylivieskasta, sillä tehtävälistalla on enää opinnäytetyö. Sekin on jo tällä hetkellä hyvän matkaa menossa kohti määränpäätään. Hurjaa. Se, että vuoden päästä mulla pitäisi olla edes jonkinlainen käsitys siitä, mihin mä sitä elämääni alan rakentamaan. Sillä sellaista ei minulla todellakaan ole.

Ajatukset valmistumisesta yhdistettynä vamman hoitoon saavat aikaan kimurantteja kysymyksiä. Ihanteellisintahan olisi saada vakiduuni jostain päin Suomea, mieluusti Keski-Suomen tai Pirkanmaan alueelta. Mutta vakiduuni tuntuu tänä päivänä lähinnä vitsiltä - varsinkin nuorisotyön puolella. Mitähän mä sit teen? Muutan joka vuosi uuteen paikkaan ja elämäni on yhtä papereiden siirtelyä paikasta A paikkaan B, paikan D kautta? Ei kiitos. Elämä työttömänä? Ei kiitos. Ajokortittomana? Ei kiitos, mut valitettavasti kyllä - juuri sitä. Hyvästi siis mahdollisuus työskennellä paikkakunnalla A ja asua paikkakunnalla B. 
   Tiedän, että näistä ei saisi turhia stressata - yleensä elämällä on tapana yllättää ja lopulta kaikki asiat kyllä järjestyvät. Silti minulla on näin monivammaisena mielestäni oikeus ja jonkin sortin velvollisuus miettiä tulevaisuuden kuvioitani. Ylipäätään elämääni ja sen suuntaa. Mitä mä teen, jos työkuviot ei alakaan muovautua minulle suotuisiksi?
   Olen miettinyt paljon sijais- tai adoptiovanhemmaksi ryhtymistä. Ihan totta. Kyllä, näin 21-vuotiaana voi pohtia tosissaan tällaistakin vaihtoehtoa. Niin kuin kaikista läheisimmät tietävät, olen äärimmäisen perhekeskeinen ja viihdyn niin paljon paremmin kotona arkirutiinieni parissa kuin extempore-reissuilla tien päällä. Haaveilen räsymatoista, pyökinvärisestä arkkupöydästä, kynttilöistä ja villasukista hyvän tv-ohjelman äärellä. En ulkomaanmatkoista ja hulppeasta omaisuudesta sijoitusasuntoineen. Koti ja vanhemmuus ovat olleet mulle seiskaluokkalaisesta asti se tärkein ja tavoiteltavin asia elämässä. Jos en mitään muuta tässä elämässä saavuttaisikaan, ne minä haluan kokea ja elää todeksi.
   Toki valmistumisen jälkeen mulle jää muutama vuosi kulutettavaksi - adoptioprosessiin saa ryhtyä vasta 25-vuotiaana. Nuo pari vuotta, jotka jäävät valmistumisen ja tuon "ikärajan" väliin, ovat elämäni mahdollisuus. Elämän ja Taivaan mahdollisuus näyttää, että asiat järjestyvät kyllä. Enempää en tuhlattavaksi anna. 

Sillä mulla on oikeus onneeni. Niin kuin jokaisella meistä tämän taivaan alla.

~ Roosa ~

Kuoren alla muhun sattuu

Oon kuullu niin monta kertaa elämäni aikana lauseen "Sä oot vahva, sä et luovuta ikinä." Mutta entä jos en olekaan? Entä jos mun tekisi mieli luovuttaa - antaa periksi, osua pöydän kulmaan ja hajota niin pieniksi pirstaleiksi, ettei mua voitaisi ikinä saada enää ehjäksi.
   Sillä mä en enää jaksa.
   Tässä on tapahtunut niin paljon. Kaikkea. Mutta eniten tässä on tapahtunut yhden ihmissuhteen osalta. Mieli riitelee sen suhteen, antaako vielä aikaa ja mahdollisuuksia vai heittääkö koko helahoito vasten kiviseinää ja kävellä pois. Kyyneleet silmissä, mutta kuitenkin...pois.
   Olen pettynyt itseeni. Miksi se, minkä luulen kestävän, kuihtuu aina pois? Eikö mulla ole oikeutta onneen? Miksi annan toisten satuttaa itseäni? Miksi just mä vedän sellaisia ihmisiä puoleeni...oi miksi?
   Just nyt mä haluaisin tehdä vaihtokaupat mun ja jonkun toisen ihmisen elämän kanssa. Välittämättä niistä kahden viikon mokkasiineista. Just nyt mä oon kyllästynyt olemaan minä: jatkuviin pettymyksiin, yksinäisyyteen oman pään sisällä, vammaisuuteenkin. Tällaisina päivinä sitä toivoisi olevansa edes terve.
   En oikeasti tiedä, jaksanko nousta ylös ja milloin sellainen ihme tapahtuu. Mun on hirveen vaikeaa nähdä onnellista tulevaisuutta ja loppua mulle. Sillä mä ryssin aina kaiken. Ehkä mun täytyy tyytyä olemaan hyvä frendi, loistokuuntelija toisten murheille ja sitä rataa. Eikä haaveilla koskaan enemmästä. Ei ikinä.
   Ainoa syy, miksi jaksan nousta aamuisin ylös sängystä, on koulu ja opinnäytetyö. Niissä mä onnistun, niissä mä aion loistaa. Mun opparista tulee menestys, ihan varmasti tulee. Sille mä annan kaikkeni.
   Mutta pidemmälle tulevaisuuteeni en näe. Täytyy vain toivoa, että olen löytänyt jonkun merkityksen elämälleni siihen mennessä, kun valmistun. Elämällä ois suunta. Koska ei tällaisessa pimeässä märeikössä jaksa kukaan rämpiä. Oikeasti.

Jos näkisit kuoren taa, näkisitkö sen, minkä itse näen?

Jos luulitte, että oon vahva, erehdyitte. Mä olen samanlainen haavoittuvainen ihminen kuin te kaikki siellä ruutujenne takana. Ja just nyt muhun sattuu vähän liikaa noustakseni pystyyn uudemman kerran. Saanhan hetkeksi jäädä tänne kuopan pohjalle istumaan? Eihän mun oo pakko näytellä vahvaa neiti aurinkoista? Koska mä en vaan yksinkertaisesti jaksa.

~ Roosa ~

Toivepostaus: Rakkaudesta kirjoittamiseen

Ensinnäkin, kiitos teille lukijoille kaikista ihanista kommenteista kirjoitustaitooni littyen - olen todella otettu! Jopa niinkin otettu, että olen niistä ihan hämilläni...välillä kun tuntuu, et mä nyt vaan oon tämmöinen pöytälaatikkokirjoittaja...KIITOS!
   Sanat on mulle todella tärkeitä, niiden kanssa leikittely intohimo. Vanhemmat ei tainneet todellakaan tietää, millainen papupata ja paperinkuluttaja musta tuleekaan, kun kesällä -95 ensimmäisen sanani sanoin vain 7 kuukauden ikäisenä. Ei, vaikka se olikin hyvin vaatimattomasti "krrrrja" (kirja). Kertokoot jotain siitä, millaista roolia nuo opukset jo tuolloin elämässäni esittivät.

  Se, että olen lukenut pienestä pitäen (ja paljon), on varmasti vaikuttanut siihen, että tätä saatte tätä blogia lukea. Erilaiset kirjat ja monien kirjailijoiden tyylit kirjoittaa taitavia, mielenkiintoisesti eteneviä teoksia ovat inspiroineet mua todella paljon. Että ai hitsi, ton voi sanoa myös noin. Vau, en oo tajunnutkaan tollasen lauserakenteen iskevyyttä. Tän nappaan itelleni käyttöön kanssa. Ei ole sellaista kirjagenreä, jota en lukisi (okei, scifi ei ihan iske). En siis osaa sanoa tasan tarkkaan, millaisista kirjoista pidän erityisesti. Kirjat ja tarinat ovat arvostettavia jo sinällään. Jos jotain esimerkkejä pitäisi kuitenkin antaa, niin katson suuresti ja nöyrästi ylöspäin muun muassa Anna-Leena Härköstä, Riikka Pulkkista, Cecelia Ahernia ja Torey Haydenia. Rauhassa levätköön koko lapsuuteni saduillaan turvannut Astrid Lindgren sekä tietysti Tove Jansson, jonka aikuisille suunnatut novellit ja romaanit tarvitsisivat ehdottomasti enemmän kunnioitusta.
   Kuitenkin kaikista eniten haluan kiittää vanhempiani. On selvää, että monestakin asiasta, mutta tässä yhteydessä siitä, että minulle on luettu, luettu ja vielä kerran luettu. Vauvasta lähtien. Usein myös se kuuluisa vielä yksi sivu. Luettujen satujen toistomäärästä kertokoot jotain se, että osasin kymmenet eri sadut ulkoa jo parin-kolmen vuoden ikäisenä. Sukulaiset luuli mun oppineen lukemaan, kun omassa huoneessani "luin" itselleni ääneen kirjoja. Ehei, meikä veteli ulkomuistista kertomukset kannesta kanteen. :D  
   Olen viime aikoina törmännyt moneen uutiseen, joissa vanhempia kehotetaan lukemaan lapsilleen enemmän iltasatuja tässä teknologian ympäröivässä maailmassa. Olen itsekin tutkijoiden kanssa yhtä peloissani siitä, mitä tapahtuu, jos lapset jää ilman vanhempien lukemia satuja. Oikeastaan pitäisikin sanoa näin: ilman vanhempieni lukemia satuja en olisi koskaan päätynyt kirjoittamaan blogia. Se on aika rohkeasti sanottu, tiedän. Allekirjoitan sen silti vähintäänkin samalla rohkeudella. Sadut ovat opettaneet luovuutta, kehittäneet mielikuvitusta, tuoneet turvaa ja antaneet uskoa ihmeisiin. Hirveästi en voi luvata vielä toiveissa eläville tuleville lapsilleni. Mutta sen voin luvata, että jos minua lapsella tai useammalla joskus siunataan, ilman satuja ja tarinoita he eivät tule jäämään.

Kun opin ykkösluokalla oikeasti lukemaan...no, sittenhän mä en muuta tehnytkään. Lukukortit sun muut täyttyivät altayksikön ja lisää luettuja sivuja ja kirjoja lenteli plakkariin. Kirjat ovat siis kuuluneet elämääni aina - toisten tai itseni lukemana. Ja niistä mä olen ammentanut, niistä mä olen poiminut ja oppinut. Ajatellut, että joku päivä minäkin haluan laittaa ihmisten mielikuvituksen laukkaamaan, luoda herkkiä ja ainutlaatuisia mielen maisemia - mutta ennen kaikkea herättää ajatuksia ja tunteita.

   Mitään kirjoituskursseja en ole käynyt. Mä olen vain kirjoittanut. Antanut kynän tai näppiksen viedä, ajattelematta sen kummemmin. Mielikuvitus on aina ollut rikas. Niinpä monet tarinavihot täyttyivät ennätystahtia koulussa kirjoitustunneilla, eikä koskaan tarvinnut miettiä kauaa tarinaa tai sen aihetta. Ekaa kirjaakin aloin kirjoittaa ekaluokkalaisena, Niko-karhusta ja Anna-apinasta. Siihen, niin kuin myöhemmin moniin muihinkin kirjan puolikkaisiini syntyi viha-rakkaussuhde. Kaikki kirjantyngät ovat tallessa tikulla ja salainen haave on, että joku päivä saisin jonkun niistä julkaistua. Hartaasti toivoisin, että se olisi Vahvemmat yhdessä. Se on tietysti ja itseoikeutetusti se tarina, jonka kirjoittamiseen on liittynyt eniten tulta, verta ja kyyneliä. ;)
   Päiväkirjoja on vuosien saatossa tullut kirjoitettua enemmän ja vähemmän. Erityisesti yläkouluaika on taltioitunut pariinkin eri päiväkirjaan. Kirjoittaminen oli yksi niistä asioista, jotka pitivät minut silloin hengissä.
Eka blogi tuli perustettua juuri tuolloin yläkouluaikana blogit.fi-alustalle. Sieltä siirryin hetkeksi Vuodatukseen ja lopulta tänne Bloggeriin. Nuo blogit.fi:n ja Vuodatuksen aikaiset blogit olivat enemmän sellaisia päiväkirjapainoitteisia yläkoulutyttösen kerrontoja päivien kulusta. Blogit.fi:n blogi kertoi myös paljon elämisestä kiusaamisen kanssa. Muissa blogeissa tuo asia on toki ollut mukana, muttei enää pääroolissa. Bloggerin eka blogi Näissä kengissä oli sillisalaatti vähän joka asiaa, mutta siellä nostin vammaisuuden ekaa kertaa kunnolla esille. Jossain vaiheessa halusin, että vammaisuudesta tulisi koko blogin kantava teema. Päätin aloittaa puhtaalta pöydältä - ja niin syntyi ensin Kaiken takana on nainen ja lopulta Kokonainen.
   Tulevaisuuden suhteen on toki haaveita. Olisi hieno päästä jollekin alustalle kirjoittamaan. Että joku kaupallisempi taho uskoisi ja näkisi kirjoituksissani saman kuin te, ja lopulta pääsisin oman blogini kanssa osaksi jotakin yhteisöä. Itsehän luen paljon muiden blogeja ja etsin niistä inspiraatiota. Pääosin myönnän lukevani paljon mammablogeja. En etsi kiillotettua pintaa vaan tarinoita rosoisen elävästä elämästä. Niitä on moni mammablogi pullollaan. Etenkin vammaisperheen vanhempien kirjoittamat blogit on lähellä sydäntä, ihmekös tuo. Mulle saa myös aina linkata hyviä, elämänläheisiä blogeja (aiheesta tai toisesta) kommenttiboxiin. :) Ja jos muita haaveita sivutaan, niin suuri unelmani on omistaa talo, jossa olisi yksi huone pelkästään kirjoja varten! <3

 
Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen tähän, mitä minulla nyt on: blogiin ja niihin tarinantynkiin muistitikulla. En kirjoita tällä hetkellä päiväkirjaa, sillä tämä blogi toimii aika hyvin sellaisena. Mutta loppuvuodesta aloitin kyllä eräänlaisen päiväkirjanomaisen kirjoitusprojektin, jonka tarkoituksena olisi tehdä syväluotaava tutkimusretki omaan itseeni. Yksi kirjoitus viikkoa kohden (noin suurin piirtein, ei se niin tarkkaa ole..) ja tämän vuoden lopussa toivottavasti koen olemani voimaantunut ja taas vähän enemmän sinut itseni ja luonteeni kanssa. Tästä projektista tulen teille lähiaikoina kertomaan enemmänkin. 

Tämä on minun tarinani kirjoittamisen ja sanojen maailmassa. Koskaan minusta ei tule täydellistä kirjoittajaa, puhumattakaan siitä, että tämän kanssa tulisi valmiiksi. Haluan jatkossakin kokeilla ja revitellä sanoilla sekä lauserakenteilla. Samalla haluan tietysti herättää ajatuksia valituista aiheista. Tuoda uusia näkökulmia. Liikuttaa, mutta ennen kaikkea luoda uskoa elämään ja sen rosoiseen kauneuteen. Sillä sanoissa on potentiaalia kaikkeen mahdolliseen...ja mahdottomaankin.

~ Roosa ~ 

   

   

Romahduksen jälkeen blogin pariin

Viime postauksen jälkeen ajattelin keskittyä loppuviikon opiskeluun ja palata sitten viikonloppuna kirjoittelemaan, olisihan mulla silloin mm. Jämsä-viikonloppu. Siitä saisi varmaan hyvin juttua aikaiseksi. Sitten kuitenkin tapahtui sitä ja tätä, joka sai pakan ei pelkästään sekaisin, vaan leviämään hallitsemattomaksi.

   Kerron kyllä kohtaamistani vaikeuksista, mutta en ole se, joka vuodattaa heti kaiken blogiin. Varsinkin viime viikkoina mun on tarvinnut selvittää ja käsitellä asiat ensin itse, ennen kuin olen voinut edes ajatella kertovani niistä mitään täällä.

   Välillä kysyn itseltäni, miksi ne ongelmat kaatuu niskaan aina yhtä aikaa? Miksei niiden välillä ole juuri koskaan sellaista tyyntä ja seesteistä aikaa, jolloin kaikki sujuu normaalisti? Mutta ei, jotenkin se vaan menee niin, että ne tulevat perätysten omilla vuoronumeroillaan paikalle lakisääteisistä kahvitauoista välittämättä.

    En oikeastaan muista, mikä tapahtui ensiksi. Se taisi olla se hammaspolin juttu. Kävin siellä OYSissa neurologilla leukojen ja päänsäryn tilanteen vuoksi. Oikeastaan vastaus oli se, minkä tiesinkin: uutta lääkitystä ei voida näillä lääkemäärillä aloittaa - varsinkin kun mun maksa-arvot on vähän koholla. Ei hälyyttävän paljon, mutta kuitenkin. Nyt oonkin pistäny Norflexin ja Voltarenin pannaan, yritän selvitä lämpö/kylmähoidolla päänsäryt lävitse. Tähän mennessä ihan hyvällä tuloksella - pakollisten lääkkeiden lisäksi kipulääkkeitä ei juuri mene. Mutta siis...neurologi käski olla edelleen yhteydessä Jyväskylään hammaspolille näissä särkyjutuissa.

    Varasin heti soittoajan mun hammaslääkärille, sain sen parin päivän päähän. Siinä puhelun aikana tuli semmoinen pommi, jota en ikinä ois uskonu kuulevani: 100%:sta varmuutta siitä, että mun hammashoidot vietäis loppuun Jyväskylässä ei ole. Vaikka 2014 tuli se päätös, että asiakas voi valita itse hoitopaikkansa, niin nyt oli kyse laskutusongelmista, kun kuitenkin asun eri shp:n alueella. Tuo päätös oli tullut 2 viikkoa ennen tuota puhelua, mutta mulle ei oltu ilmoitettu mitään! Oli siis ehdottoman hyvä, että varasin tästä mitään tietämättä sen soittoajan (!) - milloin mä muuten olisin saanut tästä kuulla? No, Jyväskylästä laitettiin sitten OYSille maksusitoumus, että mun hoidot jatkuisi Jyväskylässä. Hammaslääkäri kirjoitteli mm. protetiikasta ja hoitosuunnitelmista.

   Joku pieni ääni käski mun kuitenkin soittaa OYSin hammaspolille ja varmistaa, että maksusitoumus olisi tullut perille. Halusin myös itse perustella, miksi mun on hyvä jatkaa hoidot loppuun Jyväskylässä. No, maksusitoumus oli lähetetty jo hyvän aikaa sitten, mutta OYSissa ei tiedetty asiasta mitään!! Siellä vaan ihmeteltiin, että mikä ihmeen maksusitoumus, ei sellaisia tarvita. Hoitajat ja ylilääkäri olivat ihan päät pyörällä. Koska oli iltapäivä, en voinut soittaa enää Jyväskylän päähän. Se menisi aamuun.

   Silloin se pato murtui - olin täysin loppu. Tuona selvittely- ja jännitysaikana oli myös koulu/luokkamurheita niskassa: hieman kiristynyt ilmapiiri luokan kesken ja kasa ryhmätöitä, joiden suoritusajankohdat polttelivat hermoja. Neljän-viiden aikuisen ihmisen aikataulut on joskus aika hankala saada yksiin. Lisätään tähän vielä tutorointikiireet, omat tenttiin lukemiset sun muut opiskelun aikataulutukset. Pää ei vain kestänyt.

   Musta tuntui, ettei mikään mun elämässä ole kestävää tai pysyvää. Hammashoidot, joita olin pitänyt mun hoidon pysyvimpänä kulmakivenä, koulujutut ja aikataulut, jotka muuttuivat jatkuvasti, stressi siitä, miten ehdin käydä loput fyssarikerrat täyteen, saanko 15 kertaa ensi vuodelle (entä pohjalliset?), omien ystävien pahoinvointi...mihin mä pystyisin mun elämässä luottamaan? En jaksanut olla vammainen. Olin kyllästynyt sellaisena elämiseen...mieleeni tulivat vain koulutoverit, joilla ei ollut tietoakaan tällaisista ongelmista omissa elämissään. Olin kateellinen heille: he saivat elää miten halusivat, he eivät tienneetkään mistään isoista lääkemaksuista, fysioterapiakäynneistä, puhumattakaan pitkäkestoisista hammashoidoista ja niihin liittyvästä menettämisen pelosta. He eivät tienneet, miten paljon aikaa vamman hoitaminen vie - kun he nukkuivat päikkäreitään, tekivät kouluhommiaan tai tapailivat muita ystäviään, minä soittelin puheluita, täytin vammaistukihakemuksia, kävin fysioterapiassa tai muuten vain stressasin vammajuttuja. Luotan ajatukseen "jokaiselle niin paljon kuin jaksaa kantaa". Tuona hetkenä suorastaan huusin, kuka tässä on tehnyt laskelmointivirheen - en mä oikeesti jaksa! Monet olisivat mulle varmaan sanoneet, että itke nyt kunnolla, se helpottaa. Mutta kun mä en voinut edes itkeä...siitä saa migreenin ja noidankehä olisi ollut valmis.

    No, onneksi soitin tuona romahdusiltana ystävälleni. Hän pyysi kylään, laittoi kynteni, teki iltapalaa, katselimme Pocahontasta ja juttelimme. Se oli juuri sellainen irtiotto, mitä kipeästi kaipasinkin. Hetkeen ei tarvinnut miettiä kaikkia elämäni epävarmuustekijöitä, vaan sain vain olla - keskittyä johonkin ihan muuhun.

   Seuraavana aamuna soitin Jyväskylään, jossa ihmeteltiin, miten maksusitoumus ei ollut mennyt perille. Asia laitettiin siellä uudelleen tarkempaan käsittelyyn ja minun käskettiin olla murehtimatta - tulisin vain seuraavalle polikäynnille lokakuun lopussa. He hoitaisivat sen maksusitoumuksen.

   Nää stressinaiheet saattaa kuullostaa tällein mustaksi valkoiselle kirjoitettuna pieniltä ja mitättömiltä. Hammashoidot ja koulujutut, kyllähän ne kestää. En voi kuitenkaan avata noita koulujuttuja enempää, kyseessä on muitakin ihmisiä kuin pelkästään minä itse. Mua on stressannut ja itkettänyt todella paljon ja blogin kirjoittaminen on ollut tässä tilanteessa viimeisimpänä mielessä.

   Nyt - romahduksen jälkeen - haluan sokeasti luottaa, että tuo hammashoitojuttu kääntyy minun edukseni ja hoidot jatkuu loppuun Jyväskylässä. Kun noi leikkauskuviotkin toukokuulle oli alustavasti lyöty lukkoon ja olin aikatauluttanut  koulujuttunikin leikkauksen mukaan. En jaksaisi uusia hoitokuvioita, uutta paikkaa, uusia ihmisiä ja epävarmuutta siitä, milloin leikkaus voidaan toteuttaa OYSissa. Heidän henkilökuntansa pätevyyttä en epäile, mutta luottamuksen muodostaminen vie minulta vuosia. Varsinkin kun pelko leikkausta kohtaan on takaraivossa valmiiksi. Mun hoitokuviot on muuton takia vaihtuneet muutenkin ja ainut pysyvä on ollut Jyväskylän hammashoidot. En kestä ajatusta ilman niitä.

Siksi olen päättänyt, että päätös on positiivinen ja maksukuviot selvenee. Jos näin ei ole, sitten valitetaan. Mutta sitäkään ei mietitä nyt, vaan pidän peukkuja, että valittamiseen ei tarvitse ryhtyä. Pidättehän tekin?

~ Roosa ~

Viikon biisi: Kaunis, rietas, onnellinen

Tästä alkaapi tällainen biisi-postaussarja, jossa jokaisessa esittelen yhden biisin, joka on mua jotenkin erityisesti koskettanut. Kerron ja avaan myös enemmän tai vähemmän sitä, miksi kukin biisi on muhun kolahtanut ja mitä biisi mulle merkitsee. Tässäpä siis biisi nro. 1!

Sä oot kerran jo nähnyt, miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut, ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa
Niin mä voin luvata, et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja nyt, kun tanssitaan

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa
 

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
 

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen

Mun elämä on aina ollut milloin vamman ja milloin minkäkin asian vuoksi jonkin sortin taistelua. Taistelua, jossa uskoa omaan itseensä, elämään, muihin ihmisiin ja parempaan tulevaisuuteen on koeteltu. Joskus vähän kovemmalla kädellä, kuin ikinä olisi uskonut.

    Vajaa viisi vuotta sitten olin kahteen otteeseen erittäin kriittisissä ja äkillisissä suolistoleikkauksissa, joista hengen lähtö ei ollut kaukana. Melkeinpä katselin kuolemaa silmästä silmään. Kiitoksia yläkertaan päin on lähtenyt sen jälkeen useasti siitä, että olen vielä taivaltamassa elämänpolkujani eteenpäin. Maailma eikä elämäni romahtanut leikkauspöydälle muutamia vuosia sitten. Se on ihme. Enemmän kuitenkin noista elämääni muuttaneista leikkauksista tulen kertomaan syksyllä "vuosipäivän" koittaessa.

   Yläasteaika oli melkein kokonaan yhtä kiusaamishelvettiä. Yläasteen loppuaikoina ja lukion kahtena ensimmäisenä vuotena kaveerasin yhden mua muutamaa vuotta vanhemman tytön kanssa. Meillä oli aluksi oikeinkin mukavaa - ajattelin, että nyt mä olen viimein löytänyt sen todellisen sydänystävän. Aluksi meillä olikin oikein mukavaa ja ihanaa. Mutta sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä minulle annettiin sallittujen ja kiellettyjen puheenaiheiden lista. Puhuin tai olin puhumatta, tein tai olin tekemättä, aina kaikki oli väärin. Mitään en tehnyt oikein. Syy ei koskaan ollut toisessa, vain minussa. Minulla oli väärät mielipiteet, kaikki vääryys johtui minusta. Minut tallottiin tyystin jalkoihin, minun ylitseni ajettiin törkeästi. Narsistiystävyydestä toipuminen ei ollut helppoa, jouduin käymään ammattiauttajan luona keskustelemassa asista useampaan otteeseen. Vaikka jäinkin kiusaamisen ja narsistiystävyyden jälkeen raatona tien poskeen makaamaan, lopulta kuitenkin nousin, nostin pääni, pyyhin pölyt vaatteistani ja jatkoin eteenpäin. En kääntynyt kertaakaan taakse katsomaan. Enkä ole katunut.

   Ystäväni kuoli traagisesti epilepsiaan. Samaan tautiin, kuin mitä itse sairastan. Tein valtavan surutyön, enkä koskaan lakkaa ikävöimästä häntä. Mutta pahimman yli olen pässyt. Enää ei itketä niin usein, vaikka välillä ikävä tuleekin ja lyö. 

   Kaikkien näiden jälkeen on ollut vaikeaa uskoa, että olen kaunis, rietas, puhumattakaan onnellinen. Että nyt olisin vapaa tekemään ihan mitä tahansa. Mutta silti olen mennyt eturiviin bailaamaan Maata Näkyvissä -festareilla, Suomipop-festareilla, Himosareenalla jne. ja tunkenut ne tyhmät ajatukset syvälle pääkopan perukoille, en ole antanut niille valtaa. Kerta kerralta se on ollut helpompaa.

   Nyt voin jo sanoa, että pidän itsestäni. Olen kaunis. Olen vapaa tekemään mitä tahdon. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka hullulta näytän bileissä ja keikoilla bailatessa. Se, että ronskisti tiputtaa alussa niin hyvältä näyttäneen ystävyyden lattialle ja katsoo sen pirstoutuvan, ei pilaa loppuelämää. Se saattaa sattua aluksi (ja sattuukin), mutta se loppujen lopuksi kannattaa. Jokainen on sen arvoinen.  Kukaan ei saa talloa toista jalkoihinsa.

   Kaikkien noiden negatiivisten asioiden jälkeen minulla ei ole mitään menetettävää. Tai hävettävää. Vihdoinkin on minun vuoroni elää ja uskoltaa. Ja minä uskallan. Juuri nyt en näe rajoituskylttejä edessäni, ylipäätään mitään kauheaa ja masentavaa. Tie on avoin ja tilava kulkea. Niin ja lopulta tiedän, että kaikista tulevistakin haasteista ja vaikeuksista tullaan selviämään. Oikealla asenteella.

Iloa ja onnea ensi viikolle!

~ Roosa ~

Dreams come true!

Maanantaina 30.6. oli riparin viimeisen kokonaisen päivän aamu ja olin jo aikasta väsynyt. Meillä oli aamujumis menossa ja yhtäkkiä kuului piippaus - joku oli unohtanut pistää puhelimen äänettömälle. Se joku olin minä - hups! 
   Jumiksen jälkeen kaivoin kännykän taskusta ja aattelin, että yksi kaveri varmaan laittoi viestiä. Mutta se olikin äiti ja mikä ihana uutinen! Mut oli hyväksytty opiskelemaan Ylivieskaan Centria-ammattikorkeaan yhteisöpedagogiksi. Kaupan päälle saisin 60 op:n kirkon nuorisotyöntekijän tutkinnon. Väsymys haihtui kyllä varsin ripeästi, täytyy myöntää!
  Mä olin ihan satavarma et en pääsisi opiskelemaan sinne Ylivieskaan. Olin varma, että pääsisin jollekin varasijalle ja kaikki ottais paikkansa vastaan ja sinne menisi sekin yrittäminen. Joutuisin lähtemään Joensuuhun opiskelemaan teologiaa vuodeksi (pääsin siis sinnekin) ja hakisin taas vuoden kuluttua uudestaan. Mutta ei, mä todellakin pääsin reippaasti ja heitämällä sisään! Oon niin onnellinen tästä!
   Mä oon varma, että koko mun opiskelemaan pääsy ja välivuosi oli pelkkää johdatusta. Kun mulletuli selväksi viime kesänä, että välivuosi kutsuu, olin varma, että tässä täytyy olla joku suunnitelma pohjalla. Joku on päättänyt mun puolesta, miten tää menee. Koin upean vuoden alakoululla ja hyvinkin vauhdikkaan kesäkuun. Opettelin yksin elämistä ja talouden pitoa ihan hyvin tuloksin. Elämän- ja oppimisentäyteinen vuosi päättyi upeasti tietoon siitä, että 25. elokuuta minua odottavat opinnot Pohjanmaalla ihanassa ja tiiviissä ympäristössä. 
   Johdatus ei avaudu ehkä pelkästään tämän perusteella. Se, mikä tuntuu johdatukselta, on se, miten edes päädyin hakemaan Centriaan opiskelemaan. En ollut kuullut juuri mitään kyseisestä oppilaitoksesta. Oon nyt kolmen vuoden ajan tiennyt haluavani kirkon viran sekä jonkin maallisen tutkinnon kaupan päälle. Putkiajattelulla tulin siihen tulokseen, että DIAK on mun juttu. Tänä vuonna noita paikkoja olisi ollut vain Järvenpäässä. Järvenpään opiskelijoiden tilanne on onneton noin asumisen kannalta - ei opiskelija-asuntoyhtiöitä, ei mitään. Todellinen umpikuja mulle, viisilapsisen perheen esikoiselle. Itkin ja purin hammasta, etten saa sitä tutkintoo, minkä haluaisin. Siten yhtenä iltana pään päälle syttyi lamppu. Muistin, että yksi meidän vanha srk-nuori oli mainostanut Centriaa hyvänä oppilaitoksena ja muistaakseni sillä oli jotain tekemistä myös kirkon viran kanssa. Googlettelin ja hakuvalinnat selkiytyivät - juuri Centriaan mä halusin. Ja pääsykokeissa tiesin yhä selvämmin, että juuri sinne mä haluan. Halusin, haluan ja pääsin.
   Mikä sitten on yhteisöpedagogi. Yhteisöpedagogiksi opiskelevat saavat laajan humanistisen ja kasvatusalan koulutuksen. Opintojen kesto on 3,5 vuotta eli 210 opintopistettä. Yhteisöpadagogit ovat turvaamassa yhteisöjen hyvää oloa ja järjestämässä toimintaa, jotta mahdollisimman moni voisi kokea olevansa tärkeä osa yhteiskuntaa. Yhteisöpedagogi pyrkii siis estämään syrjäytymistä. Työ keskittyy etenkin lapsiin ja nuoriin, mutta myös perheisiin ja erilaisiin työyhteisöihin. Yhteisöpedagogi voi työskennellä päiväkodissa, nuorisokodilla, koulukodissa, järjestää TYKY-päiviä yrityksille ja työyhteisöille, järjestää vapaa-ajan toimintaa...jne.

Heinäkuu onkin lomailukuukauden ohessa myös järjestelykuukausi. Irtisanomisia, muuttoilmoituksia, hakemuksia, tilauksia...toivottavasti muistan kaiken ja ehdin päivittämään blogiakin! 

~ Roosa ~

Niistä pääsykokeista

Lupailin postausta pääsykokeisiin valmistautumisesta. No, tässä tulee.

Ennakkomateriaali mulla on vain Joensuun teologia-linjalle - Augustinus. Nimi varmaan kertoo aika tappavan hyvin siitä, mistä moinen opus kertoo. Kyllä, Augustinuksesta. Kirja ei ollut niin filosofinen kuin alkujaan pelkäsin, mutta haastavuutta ei voi kieltää. Viime vuonna kirjana oli Jeesus (älkää kysykö, kuka näitä kirjojen nimiä keksii), joka oli paljon helpompi, sillä filosointi puuttui. Tietysti nyt ehkä tiesinkin aiheesta jotain viime vuonna itsekin ;) Joka tapauksessa oon nyt lukenut Augustinuksen kahteen otteeseen ja tehnyt muistiinpanot. Vielä olisi 5 päivää pääsykokeisiin, joista kolmena ehdin vielä hyvin kertailla. Huomenna ei juurikaan aikoja ole eikä myöskään lauantaina, kiitos ylioppilasjuhlien, jotka antavat syyn heittää koko kirjan muistiinpanoineen unholaan hetkeksi.
   Mulla oli hyvä lukuaikataulu ja pysyin siinä hyvin muistiinpanojen teko vaiheeseen saakka. Aliarvioin tyystin, kuinka paljon aikaa niiden tekemiseen kuluu. Ja kuinka paljon aikaa kuluu töissä, kuinka raskasta loppukevät on töissä tolleen kiireen ja henkisen puolen kannalta, kuinka paljon aikaa kuluu kotitöissä, mikä on mahdollinen migreeniriski ja että sitä vapaa-aikaakin olisi hyvä jäädä. Luppoaikaa tuntui olevan liikaa, enkä saanut aikaiseksi mitään. Pahempi migreenijakso osui just silloin, kun muistinpanoja aloin tekemään ja töissä oli tosi kiireistä. Usea päivä kului töiden jälkeen sängyssä maaten ja harmitellen, että taas menee niitä kalliita tunteja hukkaan. Joten sain vasta tänään muistiinpanot loppuun. Niiden tekeminen kesti 3 viikkoa ja sivuja tossa pokkarissa on 212.
   En oo hirveen tyytyväinen tulokseeni. Suunnittelin lukevani opuksen kolmeen kertaan ja muistiinpanit päälle. Nyt taitaa jäädä lukukerrat kahteen ja loput tehokkaat työskentelypäivät menevät muistiinpanoja lukiessa. Onneksi tein nistä aika tarkat, joten toivon, että tämä pelastaa minut.
   Toisaalta yritän turvautua siihen, että tää on mun kakkoshakutoive. Pääasiassa haluan Centriaan yhteisöpedagogiksi ja kirkon alaa opiskelemaan. Jos pääsen teologi-linjalle, hakisin joka tapauksessa ensi keväänä uudestaan AMK-opintoihin. Ja viime keväänä mä en ollut töissä, mulla oli aikaa kuin roskaa. Hmmh...selityksen makua, mutta silti.
   Pääsykokeissa yritän parhaani. Se saa riittää. Nyt mä kuitenkin tiedän, mitä ja missä tapahtuu ja mulla on oletuksia, mitä pääsykoekirjasta saatettaisiin kysyä. Nämä kolme työpäivää pääsykoekiran parissa mä tuun käyttämään mahdollisimman tehokkaasti hyödyksi. Luen muistiinpanoja ja ne kohdat, jotka tuntuu olevan unholassa, luen vielä uudelleen. Yritän pitää jalat maassa ja pään kylmänä.

Ylivieskaan Centriaan mä en hirveesti voi valmistautua. Pääsykoekutsun mukana tuli ennakkolomake, joka piti täyttää. Siinä kysyttiin koulutuksen lisäksi vahvuuksista, mahdollisista srk-toimista (joita mulla onneksi riittää) jne. Kokeessa tulee olemaan persoonallisuuteen ja motivaatioon liittyviä testejä, ryhmätehtävä, aineistokoe ja haastattelu. Menen Ylivieskaan päästäkseni sinne. Huomaatteko eron? Joensuuhun mä yritän päästä, muttei maailma kaadu, jos en pääsekään. Pettymys taas on suuri, jos en pääse Centriaan sisälle. Priorisointia on täällä päässä harrastettu. ;) Aioin siis Ylivieskan pääsykokeissa antaa kaikkeni. Näyttää, kuinka paljon mä sinne haluan päästä! Mutta samalla muistaa olla oma itseni. Sillä pääsee kuuleman mukaan pitkälle :)

Tällaista settiä. Tuntuu, että sain kirjoitetuksi kaiken ja siltikään en mitään - yleistä pääsykokeisiin valmistautuvalle? No, nyt viimeinen vaihde silmään, ensi viikolla tähän aikaan oon palannut Ylivieskasta ja pääsykokeet on mun osalta taputeltu. Pitäkää peukkuja!

~ Roosa ~