Ei-toivotut muistomerkit

Sanon usein toisen miettiessä ja synkistellessä omaan ihoon tullutta nirhaumaa, arpea tai muuta jälkeä, että älä anna sen masentaa, arvet kertoo vaan elämästä. Uusien lääkärien ja hoitajien tai kaverin kaverien nähdessä mahani ison leikkausarven jaksan kertoa uudestaan ja uudestaan tarinan arpeni takana. Ja joka kerta päätän tarinani sanoihin mutta se on aika vähän siitä, että mä sain jäädä henkiin. Näin mä aattelenkin ja kuljen tulevinakin kesinä rohkeasti bikineissä - kuten tein myös viime uutena vuotena paljuseurani kanssa, josta tunsin entuudestaan vain muutaman tyypin.
   Mutta sitten tulee niitä päiviä, kuten viime viikkoiset. Päiviä, jolloin joudun omasta tahdostani ja lääkärin suosituksesta hankkimaan itselleni lisää taistelumerkkejä kroppaani. Kyllä, puhun luomenpoisto-operaatioista, joita itselleni on kertynyt 19. ikävuoden jälkeen neljä. Niistä jokainen on ollut aiheellinen ja todennäköisesti myös viime viikkoinen poistunut luomi osoittautuu vaarattomaksi. Toivon, että myös pari muuta poistolistalla olevaa luomeani saavat patologilta hyvät lausunnot. 
   Vaikka pohjimmiltaan ajattelen, että arvet kertoo vain elämästä, luomenpoistoista aiheutuneet arvet harmittavat välistä ja kovaa. Enemmän kuin koko mahani kahtia jakava leikkausarpi. Nuo pienet arvet kun laittavat pohtimaan, miksei tuo yksi iso arpi riittänyt. Enkö joutunut silloin elo- ja syyskuussa 2010 pelkäämään tarpeeksi ja ymmärtämään tarpeeksi paljon sisäisestä kauneudesta 16-vuotiaaksi? Eikö minulla saisi olla oikeutta muuten arvettomaan kehoon? 
   Hyvä ystäväni ja sielunsiskoni Epa käy usein näitä keskusteluja kanssani. Hän on oikeastaan ainoa, jolla on kokemusta tästä asiasta, jopa paljon enemmän kuin itselläni. Hän sanoitti hirveän hyvin sen, miksi oman kropan jäljet tuntuvat välistä tosi ärsyttäviltä ja masentavilta. Se johtuu siitä, että on muutenkin jo valmiiksi tutkimuskohde. Kun on tottunut verikokeisiin, oireidensa kertomiseen itsenäisesti hoitohenkilökunnalle, kokeillut ja löytänyt sopivat lääkitykset ja selvinnyt monesta henkisesti ja fyysisesti kivuliaasta tilanteesta, tuntuu vääryydeltä saada niistä ikuiset muistutukset matkaan mukaan. Yksi tai kaksi arveksi kutsuttua muistomerkkiä ei itseäni haittaa, mutta asia on eri, kun niitä kertyy useampia. 
   Ja vaikka arvistaan ei ole selitysvastuussa kellekään, ihmiset kaipaavat niitä. Selityksiä. Välillä he eivät ajattele kaipaavansa, mutta jälkeenpäin kiittävät, että varoitin. Säikähdys olisi muuten ollut ehkä liian suuri. Täysin virheetön vartalo on harvinaisuus, mutta tarpeeksi poikkeava voi hämmentää ja pelottaa.

  

Maailma sisältää liian paljon kauneusihanteita, joita onneksi yritetään silloin tällöin kunnolla ravistella alas. Sitä pitäisi tehdä ehdottomasti enemmän ja useammin. En tiedä kylläkään, miten. Jos tietäisin, en kirjoittaisi tätä postausta nyt.

   Ehkä itselleenkin pitää antaa aikaa. En ehkä koskaan tule katsomaan pikkuisia selkääni ja kylkeäni koristavia arpia yhtä rakastavasti kuin moninkertaisesti isompaa, napani kiertävää arpea. Mutta joku päivä toivon katsovani niitä hyväksyvästi. Että siinä te nyt olette ja se on ok. Lähdetään salille, että jaksan kantaa kehoani ja teitä hyvinvoivana jatkossakin.

   Toivottavasti myös tulevaisuuden maailma on kaikenmuotoisten vartaloiden lisäksi avoin ja hyväksyvä myös kaikenkokoisille arville. Terkuin nainen, joka jätti lapsuudesta tutut napapaidat viime kesänä kauppaan, vaikka ne bikinit omistaakin.  

Ehkä ois kuitenkin pitänyt olla jättämättä?

~ Roosa ~

Se, mitä kaikki muut jo rakastivat

Hammasleikkauksen jälkeen vaikein harjoiteltava ja sisäistettävä asia ei ollut vieläkin tarkempi hampaiden puhdistus tai pehmeämpi ruokavalio. Tuohon olin osannut varautua henkisesti tosi hyvin jo etukäteen - ja moneen muuhunkin juttuun. Selittämiseen (jota oon joutunut tekemään harvinaisen vähän), eväisiin kouluruoan sijaan yhden kuukauden ajan, paranemisjatkeiden löystymiseen ja siitä johtuviin muutamiin ekstrakäynteihin hammaspolilla. R- ja s-painotteisten sanojen tarkempaan artikulointiin. Epäonnistuneeseen artikulointiin. Uuden mustan huumorin osa-alueen valloittamiseen. Olin valmistautunut kaikkeen ja vähän ylikin.
   Yhden asian opetteluun täysin nollasta en ollut varautunut sen sijaan ollenkaan.
   Hymyilemiseen.

Olen lapsuudesta saakka hymyillyt huulet tiiviisti, mutta nätisti yhdessä. 90% hymyistäni on ollut sellaisia. Hyvin harvassa ovat olleet ne kerrat, kun hampaat ovat otetuissa kuvissa loistaneet. Vaikka elämästäni lähes 9 vuotta mulla on ollut kitalaessani irroitettava silta ja siinä tekohampaat puuttuvien tilalla, en ole hymyillyt niin, että hammasrivistöni näkyisi. En, vaikka tuon sillan avulla hymyni on näyttänyt luonnolliselta ja täydelliseltä.
   Vasta leikkauksen jälkeen olen alanut pikku hiljaa ymmärtää, kuinka iso asia ja kuinka yllättävän suurena minäkuvan alentajana nuo (puuttuvat) hampaat ovat minulle olleet. Järkyttävän iso asia. 
   Olen kyllä kuullut äidiltä, kuinka onnellinen olin alakouluikäisenä, kun sain sen ensimmäisen sillan suuhuni (niitähän tehtiin vuosien saatossa monta). Olin siitä iki-onnellinen monen päivän ajan. Yhtä hyvin äitini muistaa sen päivän, kun pienet ja piikikkäät alaetuhampaani päällystettiin. Yhtäkkiä ne piikikkäät rautahampaani näyttivät samanlaisilta kuin kaikkien muidenkin hampaat. Olin niin onnellinen ja muistan itsekin riemuinneeni asiasta ääneen ystävilleni ja jopa opettajallenikin. "Katso, mitä mulle hammaslääkärissä tehtiin!" Muistan luokanopettajani hymyn ja sanat "Roosa, jos ja kun sulle pystytään tekemään siellä hammaslääkärissä noin kaunis hymy, minua ei haittaa, vaikka joutuisit olemaan sen vuoksi joka viikko pois koulusta." 
   Oli aikoja, jolloin tuo kitalaessa oleva silta jouduttiin heittämään roskikseen yhä uusien ja uusien oikomisproggisten tieltä. Muistan kuinka häpesin lukiossa sen puolen vuoden ajan, kun minulla oli jälleen telaketjut suussa. Yritin tehdä aikesta vain hauskaa huumorin avulla: "Nyt saatte sitten ihastella näitä ässiä ja ärriä¨." Salaa minua kuitenkin itketti. Mutta itkua seurasi aina ilo, sillä sain kuin sainkin uuden sillan yo-juhliin. Ja taas olin niin tyytyväinen hammasrivistööni.
   Siltikin hampaani ovat olleet minun sokea pisteeni. Asia, jota olen tiedostamattani hävennyt monta vuotta. Ehkä se tiedostamattomuus on johtunut siitä, että olen tiennyt kaiken olevan väliaikaista - joku päivä minulla on kauniit hampaat, sellaiset kuin kaikilla muillakin. En ole siis kiinnittänyt tai edes halunnut kiinnittää noihin minäkuvani alentajiin - hampaisiini - mitään huomiota. Olen keskittynyt aina vain positiiviseen, eli tulevaan.
   Hammasleikkauksen myötä tämä koko asia avautui minulle aivan täysin ja aivan uudella tavalla. Vaikka leikkauspelossa eläminen ja sen käsitteleminen joka päivä enemmän tai vähemmän (sekä yksin että psykologin kanssa) oli rankkaa, kantoi se myös hedelmää - parantuminen ja turvotuksen laatu ja sen poistuminen sekä harvahammasrivistön kanssa sinuiksi tuleminen kävi ennätyksellisen kivuttomasti ja erityisen nopeasti. Kaikki oli ja on ollut äärimmäisen helppoa - sen voin huoletta sanoa näin reilut 4 kk leikkauksesta. 

Koska harvahammasrivistö ei muodostunutkaan minulle möröksi vaan jopa kunniavieraaksi, halusin (ja haluan) tallentaa tämän ajan tarkkaan. Sekä sanoin, mutta erityisesti kuvin. Ja kuvien ottamisen kautta tämä nollasta opeteltava asia on avautunut minulle, suorastaan hypännyt silmille. 

Hymyileminen. Tai paremmin sanottuna hammashymy. Minä en ole juuri koskaan ennen hymyillyt sillä tavalla. Suu kiinni -hymyileminen on ollut niin automaatio ja selkärangasta tuleva asia itselleni jo ihan pikkutytöstä lähtien, että siitä itsensä poiskitkeminen on ollut melkoista hommaa. On pitänyt oikeasti miettiä, miten hymyillä. Mikä on minulle luonnollinen hymy, mikä on tekohymyä? Kumpi on nätimpi, suu kiinni vai sittenkin legot esillä?
   Tässä asiassa ei ole auttanut muuta kuin treenata - hymyillä, hymyillä ja vielä kerran hymyillä. Nauraa, hymyillä ja hymyillä ja nauraa. Joka päivä uudestaan. 
   In real life kaikki onkin mennyt hyvin. Oon aika huumorisorttinen ihminen, joten hymyily ja nauraminen on mennyt siltä kantilta suht kivuttomasti. Kerroin muille koulutusalamme opiskelijolle harvahampaitteni syyn jo syksyn ensimmäisinä koulupäivinä, enkä sen koommin ole miettinyt tai murehtinut asiaa. Tietysti ekoina viikkoina koulussa mietin, kehtaanko nauraa tällä suulla ja sen sisällöllä täysin häpeilemättä ja avoimesti, mutta se jäi niihin viikkoihin. Enää en ole miettinyt, vaan hymyillyt, nauranut ja elänyt normaaliin malliin. Lisäksi olen saanut kuulla niin tutuilta kuin hieman tuntemattomammiltakin ihmisiltä, ettei hammaspuutoksiin juuri kiinnitä huomiota - ei välttämättä edes toisenkaan juttelukerran jälkeen. Oon tässä neljän kuukauden aikana nähnyt, kuinka se menee oikeesti niin, että persoona ja sydän ratkaisee, ei mikään muu.
   Mutta valokuvat taas...voi että niissä olemista on harjoiteltu ja vähän ehkä jännitettykin! Mutta enemmän kyllä harjoiteltu. Ei ole ollut helppoa kuvia muokatessa miettiä, onko toi se mun uus hymy vai ei. Onko toi luonnollinen hymy vai ei? Vai pitäisikö sittenkin jatkaa hampaat piilossa hymyillen tätä kuvausurakkaa eteenpäin?

  
Mä kuitenkin päätin hyvin alkuvaiheessa, etten jatka. Tietenkään en voi ennen implanttihampaiden kiinnittämistä ja virallisen lopputuloksen näkemistä tietää, mikä on se mun lopullinen "uusi hymy" tai luonnollinen sellainen. Sen näen vasta loppukeväästä vikan hammaspolikäynnin jälkeen (joka on muuten 4.4.). Mutta silti mä olen sitä hammashymyilemistä vaan kameran edessä jatkanut ja harjoitellut kerta toisensa jälkeen. Sillä en ole jaksanut pitkittää tätä treeniä hampaiden saapumiseen saakka. Haluan uskoa, että mun hymy vain täydentyy hampaiden laiton jälkeen, ei muutu. Mun suuhun tulee hampaita eikä se sinänsä muuta mun hymyäni, vaan ainoastaan sen yksityiskohtia.
   Tämä hymy-asia on siis ollut aika haastavakin taival, johon en ollenkaan osannut varautua leikkausaikaa odotellessani tai leikkaukseen mennessäni. Tämä on tullut päin näköä vasta leikkauksen jälkeen ja saanut mut ymmärtämään sen, kuinka paljon mun erilaiset ja puuttuvat hampaat ovat ennen leikkausta mun minäkuvaan ja itetuntoonkin vaikuttaneet.

Tietysti loppukeväästä hampaat suuhun ehkä saatuani ymmärrän, että tämä luutumisjaksokin vaikutti muhun ja minäkuvaani. Ehkä äärimmäisen paljonkin. Mutta tällä hetkellä tämä vaihe on saanut mut tuntemaan kiitollisuutta ja ylpeyttä samaan aikaan. Kiitollisuutta siitä, että suomalainen lääketiede ja kirurgia ovat tosi korkealla tasolla. Niin korkealla tasolla, että saan ne hampaat, joista mulle on puhuttu ja joista olen vuosia uneksinut hiljaa mielessäni. Aina kun on sattunut, olen ajatellut, että joku päivä saan niin upean palkkion kaikesta tästä kivusta ja buranamäärästä, että se palkkio on kaikkea sitä kipua arvokkaampaa. Sinä päivänä en voisi olla kiitollisempi.
   Ja ylpeyttä taas siitä syystä, että olen kulkenut melkoisen matkan tänne ja maalisuora on melkein näkyvissä. Tähän marathoniin on mahtunut niin paljon kaikenlaista, että uskallan ja kehtaan olla jo nyt ylpeä itsestäni.    
   Sekä erityisesti hymystäni. Sillä lopulta mä opin kääntämään luvut 90% ja 10% toisinpäin. Jättämään suu supussa hymyilemisen vähemmälle ja antamaan vuoron hampailleni, olivatpa sitten harvassa tai eivät. 

   

Tänään minä rakastuin hymyyni - siihen hammasversioonkin. Juuri siihen hymyyn, jota kaikki muut ovat rakastaneet jo vuosia. Tänään oli vihdoin minun vuoroni.

~ Roosa ~

Joulupyhien pukeutumisesta...

 Joulu on ainakin itselle sitä aikaa vuodesta, jolloin haluaa laittaa vähän parempaa kangasta päällensä. Jotain vähemmän nukkaista, vähemmän kulahtanutta ja enemmän uutta kuin iänikuisen vanhaa sekä rikkinäistä.
   Toisaalta joulu on myös haasteellisen pukeutumisen aikaa. Ei millään lailla vamman kannalta - vaan vain ja ainoastaan ruokapöydän antimien vuoksi. Viitsiikö sitä edes yrittää singuttaa makkarankuorta yllensä, mikäli se näyttää jo parin ruokalautasellisen ja jälkkärin jälkeen kolme kiloa liian pieneltä? 
   Aattona otin tuon makkarankuori-riskin ja pistin ylleni harmaan trikoomekkoni, mikä tuli esiteltyä alkusyksystä Edelleen kaunis -postauksessa ja löytyipä se myös yltäni Katternön haastattelusta. Tuolla täysin samalla leggarit-mekko-kaulakoru -yhdistelmällä kuljinkin koko jouluaaton lävitse. 
   Joulupäivänä mielessäni oli kuitenkin vain ja ainoastaan kaksi kriteeriä asulleni. 

1. Väljyys
2. Pehmeys

Jouluaamun kirkkoon ängin jalkaani unenpöpperöisenä farkut ja ensimmäisen siistimmän paidan, mikä käteeni sattui. Takaisin kotiin päästyäni vaatteet kuitenkin lähti suoraan vaihtoon. Väljyys ja pehmeys tuli  saavutettua täydellisesti muistaakseni AMK:n ekana talvena löytämästäni KappAhlin alennusneulemekolla ja Joulupukin tuomilla ihaillä pöllövilliksillä. Sama koru kaulaan kuin aattonakin ja kyllä taas mahtuu ruokaa vatsalaukkuun - ja vaikka toinen Roosa neulemekon sisään. Sillä kyllä - tuo neulemekko oli niin väljä ja venyvä, että sinne olisi mahtunut sisään itseni lisäksi vielä molemmat siskonikin. En käsitä, miksen ole käyttänyt tuota mekkoa jo aiemmin!

Joulupyhät on mun muun laittautumisen kannalta aika perinteisiä - aattona jaksaa panostaa meikkiin luomivärejä ja huulikiiltoja (joskus huulipuniakin) myöten. Joulupäivänäkin yleensä meikkaan ainakin kevyesti. Joskus jopa yhtä paljon kuin aattona, riippuu tosi paljon fiiliksestä. Mutta parin viime vuoden aikana olen jo tapanina ollut täysin au naturel -tuulella meikin suhteen. Aattoa varten tein tänä vuonna myös pinkkeihin hiuksiini kikkaroita ja juhlafiilis nousi muun asustuksen kautta entisestään. Joulupäivä ja tapaninpäivä menivätkin sitten jo varmalla ponnarimeiningillä. Tuo hutaisuponnari ja päiväunien jälkeinen ajoittain väsynyt katse eivät ehkä anna täyttä oikeutta asustukselleni ja sen juhlavuudelle, mutta kai nyt jokainen tietää, että jouluna kuuluu myös hölläillä! :D
   Pahoittelut myös muutaman kuvan (jos toisenkin) laadusta, sain veljeni aika kovalla maanittelulla muutamaksi minuutiksi kuvaushommiin. Loppuiltapäivä ja kodin hehkulamppuvalaistus eivät myöskään ole paras valokuvauksen lähtökohta. Ei edes kuvankäsittelyn jälkeen. Mutta mennään niillä, mitä on annettu. Yritän saada sisareni tai vaikkapa Epan mulle kuvaajaksi vielä tässä joululomalla, sillä Merjan ja mun kuvailukeikat taitavat olla taputeltu erinäisistä syistä. En niitä lähde sen enempiä availemaan. Yrtiän myös itsekin muistaa tuon HD-kamerani olemassaolon vähän useammin ja innostua jälleen kerran sen kanssa kuvailemisesta!

Tässä siis jo vähän toivottuakin asu-postausta. Pitäisikö näitäkin laittaa useammin tulemaan? Kertokaahan, niin yritän järjestää asian! Se kun on varsin usein kiinni siitä, onko erillinen kuvaaja saatavissa ja kuvausmaisema sekä sen valoitus kameran puolella. Mutta jos toivetta asukuville on enemmänkin, toki yritän näitä teille lisää tehtailla! :)

~ Roosa ~

Ps. Seuraavassa postauksessa vähän kuvia lapsuudenkotini jouluasusta! ;)

Edelleen kaunis

 Sinä aamuna, kun ajelimme isin kanssa Jyväskylään tikinpoistoon, tajusin oikeasti selvinneeni leikkauksesta hengissä. Hymyilin. 

Myöhemmin samana päivänä menin parturiin. Olin odottanut sinne pääsyä parin viikon ajan. Matkalla totesin äidille olevani aika ylpeä itsestäni. Ja niin onnellinen. 

Hymyilin ja sain idean.

 Seuraavana päivänä laitoin hiukseni, meikkasin pitkästä aikaa, puin ylleni kauniin mekon ja annoin veljelleni 5 euroa. Sain tusinan kuvia muokattavaksi vastalahjaksi. Eräästä niistä tuli uusi profiilikuvani Facebookiin pitkällä tekstimäärällä varustettuna.

Hymyilin.

 

 "Roosa, vaikkei sulla olis yhtään hammasta, oot silti esimerkki rohkeudesta ja kauneudesta." 

Yksi minulle sataneista kommenteista. Katsoin sitä ja pyyhin silmäkulmiani. 
Enkä edelleenkään voinut lakata hymyilemästä.

Koska minäkin pidin itseäni edelleen kauniina.

~ Roosa ~

Tukkafriikillä on asiaa

Mulle ei yleisesti ottaen ole juurikaan väliä, mitä muut on mieltä mun kävelytyylistä, vaatteista, hiuksista tai mistään muustakaan. Ja mitä on erityisesti hiuksiin tullut, mä oon ollut aina kokeilunhaluinen. Hiustyylejä on riittänyt pitkistä luonnonkiharoista, polkkatukkaan ja sivusiiliin saakka. Oon aina ollut täysin mun hiusmallien takana ja tottunut siihen, et saan vähän negatiivissävytteistäkin kommenttia hiuksistani. Mut oon kuitenkin saanut myös  niin paljon enemmän kehuja ja "wau"-efektejä, et en oo edes jaksanut antaa arvoa toisenlaisille mielipiteille.
   Nyt kuitenkin ärsyttää enemmän kuin koskaan.
   Ennen lähtöäni Jämsästä Ylivieskaan kävin jälleen luottoparturillani. Sillä, jolle voi antaa ohjeeks "tee, miten näät parhaaks" ja lopputulokseen ei voi olla kuin tyytyväinen. En oikeesti halua ajatella, mitä sitten, kun hän jää eläkkeelle.
   Olimme muutama kuukausi takaperin yhdessä pohtineet, olisiko taas aika kokeilla jotakin uutta. Koska tuolloin oli toukokuu, luulin, että hammasleikkaus kutsuu ja halusin odottaa vielä hetken. Lyhyemmillä hiuksilla saattaisin näyttää tuntemattomimpien silmiin sairaammalta kuin olisinkaan. Parturini oli samaa mieltä ja päätimme odottaa, että leikkaus olisi ohitse ja kasvojen turvotus laskenut.
   No niin kuin tiedätte, leikkaus peruuntui. Minulla oli polttava halu leikkauttaa itselleni todella, todella lyhyt tukka, samoin parturillani. Mietimmekin maanantaina, mitä tehdä. Olisin edelleen halunnut siilitukan, mutta leikkaus on vasta tulossa. Olin jo sanomassa, et mennään sillä samalla vielä muutaman kerran, kun parturini ehdottikin, josko minulle leikattaisiin ananas-tukka. Se saattaisi auttaa hetken aikaa lyhyen tukan ikävään. Ja jokainen varmasti tajuaisi kadulla minut nähdessäni, ettei hiuksieni pituudella ja kasvojeni turvotuksella olisi mitään tekemistä keskenään. 

Minä olin aivan innoissani. Todellakin leikataan sellainen tukka mulle! Ja niin leikattiin. Olin myyty. Olin niin onnellinen hiusteni helppohoitoisuudesta. Siitä, että päälaen hiukset voisi jättää vapaasti laineilevalle leijonanharjalle hieman hiusvahaa apuna käyttäen. Ja bad hair dayn iskiessä hiukset saisi kätevästi ponnarille tai miniletille. Kuinka mahtavaa!
    Osasin odottaa, että tämä hiusmallini jakaisi ihmisten mielipiteet selkeämmin kuin koskaan ennen. Jotkut rakastaisivat ja jotkut eivät voisi todellakaan ymmärtää. Se on ok. Mutta se, kuinka paljon mua on muutaman päivän ajan tuijotettu...en todellakaan osannut odottaa moista. Mun hiuksia ei oo koskaan tuijotettu - ainakaan niin selkeästi ja omituisesti kuin nyt.
   Mummot ja papat ymmärrän. He ovat eläneet siinä maailmassa, jossa tytöillä on pitkät hiukset ja pojilla lyhyet. Piste. Mutta se, kuinka monet ihmiset lapsista keski-ikäisiin ovat tuijottaneet muutaman sekunnin liian pitkään ja liian omituisesti, kääntyneet katsomaan uudemman kerran minua ja hiuksiani jopa autonratista....huhhuh! 
   Ei sekään vielä mitään. Mutta se, kuinka kaupan kassa hämmästyy jutellessani hänelle ystävällisesti, on naurettavaa. Että eihän se ollutkaan mikään hirveä anarkisti, joka maksoi ruokaostokset minun kassallani. Sehän on tosi ystävällinen tyyppi, joka muistaa käyttää Plussa- tai S-etukorttiaan ja maksaa mukisematta ostoksensa ilman ongelmia. Oikeasti.
   Asun toki alueella, missä uskonto on tosi vahvasti osana ihmisten elämää. Se varmasti vaikuttaa siihen, että on naisen lyhyt tukka on outo näky. Ymmärrän. Mutta se, millainen hiustyyli ihmisellä on, ei kerro automaattisesti ihmisen luonteesta yhtään mitään.  Tai uskonnollisuudesta. Tai varsinkaan muuttuneesta luonteesta. Minä olen edelleen sama ihminen kuin pidemmänkin tukan kanssa. Hiustyylini muuttui, en minä.

Oon joskus kertonut, että oon se tyyppi, joka kyllästyy hiustyyliinsä puolessa vuodessa. Sitten alkaa mietiskelytyö, ja viimeistään vuoden kuluttua mallin vaihtamisesta on pakko testata jotain täysin uutta. Eli värjätä hiukset toisella värillä tai antaa parturilleni täysin vapaat kädet. Nyt oli viimeisimmän aika.
  En itse allekirjoita omalla kohdallani sitä lausetta, että pitkät hiukset on naisen kruunu. Mulle ei enää ikinä tule pitkiä hiuksia, jotka hiostaa ja ovat täysin yhtä hamppua. Koska sellainen tukkani olisi pitkänä. Polkkatukka on se maksimipituus, jossa mut voidaan hiuksineni nähdä. Mä voin olla naisellinen lyhyissäkin hiuksissa. Ja jos totta puhutaan, mä en koskaan ole ollut mikään prinsessa. Enkä kyllä poikatyttökään - mä oon ollut Roosa.
   Hiukset on sitä laatua, et ne kasvaa kyllä takaisin ajallaan. Mulla vielä ennätysvauhtia. Siks en oo koskaan pelännyt kokeilla uutta. Äidilläni oli todella pitkään lyhyet hiukset, joiden väri ja malli vaihtuvat myös määräajoin. Lapsuudessani en koskaan nähnyt Suomineitoa letteineen laittamassa ruokaa tai leikkimässä meidän lasten kanssa. Se on varmasti vaikuttanut siihen, että seiskaluokasta eteenpäin hiusteni pituus ja malli lyhenivät määrätietoisesti askel kerrallaan.Wanhoja varten kasvatin hiuksiani vain sen verran, että niihin sai kiinnitettyä hiuslisäkkeen. Pian tanssien jälkeen halusin polkkatukasta eroon. Vain kasvattaakseni sellaisen uudestaan parin vuoden päästä.
   Oon siis tukkafriikki. Mä voin mennä kouluun ja kauppaan meikittäkin (varsinkin kesähelteillä), mut hiukset tulee olla ojennuksessa. Tämänkään postauksen kuvissa mulla ei ole yhtään pakkelia naamassa. Mut kun mulla on hiukset hyvin, mulla on heti hyvä fiilis. En satsaa vaatteisiin, pistän nekin rahat hiuksiin. En tietystikään kulje missään rikkinäisissä ja nuhjaantuneissa vaatteissa ympäri kyliä, niin ei pidä käsittää. Mut jos mä mietin kaupan alerekillä, et ostanko tän paidan vai laitanko nekin rahat säästöön seuraavaa hiustenvärjäystä varten, mä totean omistavani liikaa paitoja ja poistun kaupasta. Mulla ei ole persoonallista vaatetyyliä, mulla persoonallinen hiustyyli. Pystyn paremmin ilmaisemaan itteeni hiusten avulla.
   Tää nykyinen tukka kuvastaa entistä avoimemmin sitä, et mulla on se rohkeempikin puoli. Oon tosi avulias ja ystävällinen, jopa äärettömän epäitsekäs...mut oon myös hulluttelija. Se jää monelta puolitutulta näkemättä. En pelkää tarttua haasteisiin. Jos mä päätän jotakin, teen sen myös. Seison jokasien sanani sekä tekoni takana. Oon myös aina satasella mukana kaikista hulluimmissakin jutuissa. Oon määrätietoinen, mutta en koskaan unohda huumoria. Hassuttelen ja nauran ekana omille mokilleni. Oon lempeä ja todella kärsivällinen, mutta oon tarvittaessa tosi räväkkäkin ihminen.

Oon ollut kaikkea tuota jo ennen nykyisiä hiuksiani. Ja oon tuota kaikkea myös nyt ja tulevaisuudessa. Myös sitten, kun joskus kasvatan itselleni polkkatukan takaisin. Kyllä senkin aika vielä joskus tulee. Ihan varmasti.
   Toivottavasti löysitte tästä tekstistä pointin tai toisenkin. Sulla saa olla just sellaset hiukset kuin sulla on, ja niin saa olla muillakin. Ja ei, muuttunut hiustyyli ei läheskään aina kerro siitä, että ihminen on muuttunut myös luonteeltaan. Tämä postaus ei ollut myöskään henkilökohtainen hyökkäys ketään toista ihmistä vastaan. Todennäköisesti mua katsellaan vielä jonkin aikaa omituisesti, mutta nyt kun sain nämä tähän purettua, voin jatkaa matkaani vähät välittämättä muiden katseista. Ja olla tosi onnellinen siitä, minkänäköinen tyyppi kattelee mua nyt peilistä.
  Halusin tietysti myös kertoa, minkänäköinen tyyppi täällä ruudun toisella puolella nyt kirjoittelee ja rauhoitella, et luonne ei muuttunut miksikään parin tunnin operaation aikana. Älkää siis hätääntykö! 

Niin ja kyllä, edelleen mun on tarkoitus valmistua kirkon nuorisotyönohjaajaksi. ;)

~ Roosa ~

  

Vamma osana arkea: Hampaat

Hampaista olenkin nyt lähestyvän leikkauksen johdosta kirjoitellut enemmänkin ja varmasti postauksia tulee tästä aiheesta pukkaamaan jatkossakin. Tässä postauksessa leikkauksen vaiheiden selventämisen sijaan kerron faktat mun hampaistosta ja esittelen luontaisen hammasvarustukseni, lisähampaat tarjoavan sillan/levyrakenteen sekä öisin käytössä olevan purentakiskon, joka estää narskuttelun. Osa tiedoista on varmasti tuttua, mutta on uuttakin tietoa joukossa - erityisesti kaiken selventävät kuvat.

Eli hampaita mulla on luonnostaan parisenkymmentä. Puuttuvia hampaita paljon, huonokuntoisia paljon, hyväkuntoisia pari, maitohampaita runsaasti ja rautahampaita vähemmistö. Tästä johtuu virhepurenta - huonosta hammaskalustosta (sekä CP-vamman tuomasta toispuolisuudesta).
   Lapsesta lähtien mua on hoidettu Jyväskylän keskussairaalassa, se on ollut siunaus. Alkuperäissuunnitelma oli saada uudet hampaat ensin 18 vuotiaana, sitten yo-juhliin, mutta lopulta suunnitelma siirtyi vajaalla viidellä vuodella eteenpäin. Kunnes mun terveydentilan takia päätettiin, että yritetään tehdä leikkaus toukokuussa 2016. Jos toinen leikkaus tarvitaan, tehdään se sitten mun opintojen jälkeen.
   Erikoishammashoitoja on takana siis jo parikymmentä vuotta. Niihin on mahtunut useita oikomishoitoja, monta laatikollista muotteja, ainakin 6 eri raudat, yöoikomista, irronneita rautoja, röntgen-kuvia, valokuvia, itkua, tuskaa, kyyneleitä, mutta myös kivoja ja tsemppaajia lääkäreitä sekä hoitajia. Hassua olla jo viimeisillä metreillä.
   Hammaskäyntejä oli lapsuudessa lähes kuukausittain. Sitten ne harvenivat lähinnä kontrolliskäynneiksi, jolloin odotettiin joko kasvua tai jotain muuta, jotta voitaisiin taas välissä oikoa. Nyt käyntejä on ollut muutama puoleen vuoteen, kontrollikäyntejä nekin. Joulukuusta toukokuuhun ja siitä eteenpäin käydäänkin taas useammin Jyväskylässä. Katsotaan, katsotaan. Nyt te sitten mietitte, paljonko hammashoidot mulle maksavat. Koska kuulun jo perussairauteni johdosta erikoissairaanhoidon piiriin, maksu on poliklinikkamaksun verran. Tällä hetkellä poliklinikkamaksut huitelevat n. 33 eurossa. Se on vähäinen maksu siihen nähden, mitä kaikkia kalliita erikoishoitoja mulle tehdään. Röntgenkuvat, oikomishoidot, muottien ottamiset yms. ovat oikeasti tosi kallista lystiä. Hallelujah, että erikoissairaanhoito on keksitty!

Nyt sitten näihin "apuvälineisiin". Kun puhun sillasta, tarkoitan muottieni mukaan tehtyä levykettä, joihin on kiinnitetty kaksi tekohammasta, jotka korvaavat puuttuvat yläkakkoseni (vasemman puoleinen). Se kiinnittyy kätevästi ja helposti suuhun metallisten pidikkeiden avulla. Laittaminen/poistaminen on tosi helppoa, eikä levy tunnu suussa mitenkään. Nyt mua vaan jännittää, kestääkö toinen yläkolmoseni siihen asti, kunnes korvaava hammasimplantti saadaan paikoilleen. Se kun on maitohammas ja kovasti kulunut. Paljoa kulutusvaraa ei ole jäljellä tuon sillan kiinnityksen kannalta. Hampaiden kulumisenkin kannalta tuleva leikkaus on välttävä.
   Läpinäkyvä muovirakenteinen purentakisko (kuvassa oikealla) on myös muottieni mukaan tehty. Siinä on koloset ylähampaille ja illalla teenkin vaihdon. Pistän tekarit muovirasiaan ja vaihdan tilalle tuon purentakiskon. Kisko siis kiinnittyy ylähampaisiin ja jättää alahampaani rauhaan yöksi. Rauhaisaa tosin yöllä ei niillä ole, mikäli katson tarkemmin purentakiskoani - olen melkoinen työmyyrä öisin. Hammaslääkärikäyntien välissä saan purtua ihan kunnon jäljet purukiskoon, niin että akryyliä saa lisätä kiskoon taas reippaasti. Kulumavaraa saa jättää mulle aina ihan kunnolla - hampaani kyllä hoitavat homman seuraavaan kertaan mennessä!  ;) Omalla tavallaan surullista, mutta huumoria on oltava mukana jottei ihan masennuta!

Kun mulla näitä erinäisiä "hampaiston apuvälineitä" on, vaativat ne tietysti omanlaisensa hoidon. Levykkeen ja purukiskon voi pestä ihan perukäsisaippualla aamuin illoin. Itse asiassa hammastahna & -harja ovat näille tosi huono vaihtoehto - ne eivät poista bakteereja tarpeeksi ja naarmuttavat. Lisäksi on suositeltavaa, että levyke & purukisko tehopuhdistettaisiin kerran viikkoon Corega tabs -puhditustableteilla. Kojeet mukiin, lämmintä vettä ja tabletti sekaan. Odota hetki ja puhdasta tulee! Noina hetkinä sitä tuntee ittensä kyllä ihan mummoksi. Coregaa kun tosiaan käytetään vain tekohampaille yms. Mutta ei se kyllä ikää katso, vaan käyttäjää. Mä oon kakskyt vee ja omistan omanlaisensa tekarit. 
   Täytyy kyllä myöntää, etten ole täydellinen hoito-ohjeiden noudattaja. Pesen kyllä kojeeni aamuin illoin saippualla tai Fairylla, mutta sitä Coregaa tulee käytettyä ehkä pari kertaa kuussa. Pitäis ottaa itseään niskasta kiinni tässä jutussa. Pitäis kehitellä itelle joku selkeä viikonpäivä, milloin noita puhdistustabletteja käyttää. Silloin ehkä homma luonnistuisi paremmin. 
   Laitan tarkoituksella kuvat lisähampaiden (rakkaalla lapsella on monta nimeä, ootteko huomanneet? ;) ) kanssa ja ilman tänne postauksen loppuun. Tosiaan, hyväksyn "oikean" hammasvarustukseni ja tekohampaani, olenhan niistä teille avoimesti kertonut. Harva on kuitenkaan nähnyt mua ilman tekohampaita. Se on mulle jotenkin arka ja tosi henkilökohtainen asia. Ajattelin pitää tämän koko hammaskaluston kuvaamisen-jutun mun omana, kunnes leikkaukset ovat ohitse (jota pelkään ihan järjettömästi, crazyä vai mitä?) ja uudet hampaat on suussa. Halusin kuitenkin jakaa nämä kuvat teille ja tuoda tämän osan esille vammastani. Tuntuu, että koko teksti on täynnä virheitä ja takeltelee hirveesti, kun mua on jännittää niin älyttömästi julkaista nämä seuraavat kuvat. Tämä siis vaati suunnatonta rohkeutta. Toivon, että osaatte arvostaa. 

 

Tässä minä siis olen. Jotenkin haluan nähdä itseni kauniina - olipa hampaita tai ei. Toivon, että hahmotan sen kauneuden vielä joskus kokonaan. 

~ Roosa ~

  

Vamma osana arkea: Kenkävalintoja ja pohjallisten teettämistä

Pidempään blogiani lukeneet ja etenkin edeltävää lukeneet tietävät, että jos jonkun materian ostamista ja sovittamista inhoan, niin kenkien. Kenkävalinnat tuovat ehkä konkreettisimmin vammani esiin lääkkeiden syönnin lisäksi.
   Uusien kenkien ostamisen tullessa ajankohtaiseksi (tarkoitan nyt lähinnä päivittäisessä käytössä olevia kenkiä, esim. tennarit, lenkkarit, talvikengät...) kenkien pitää täyttää ainakin seuraavat kriteerit, jotta ostamista tai edes sovittamista voi harkita:

A) Tukevuus. Jos kengät saa taitettua viiiteen kertaan ympäri tai kymmenelle korkkiruuville, voi ne huoletta ohittaa. Kengät eivät saa kuitenkaan olla ihan tönköt ja muovautumattomat. Jos kenkä taipuu vähän kummallekin sivulle yrittäessä kääntää sitä korkkiruuville, jämäkkyys on juuri passeli.

B) Mahtuuko tukipohjalliset? Tai ennen kaikkea - mahtuuko kengät jalkaan tämän jälkeen? Yleensä kenkien osto on aikamoista säätämistä kenkien alkuperäisten pohjallisten ja mun tukipohjallisten kanssa. Milloin täytyy ottaa alkuperäiset pois, milloin tukipohjalliset mahtuvat hyvin alkuperäisten päälle. Ennen vaikeuksia tuotti se, että pohjalliset oli liimattu kenkiin kiinni, niin sitten piti vetää mututuntumalla kaupassa, että nää on kyllä sopivat sitten, kun kotona saa otettua alkuperäiset pohjalliset veke. Nykyään annan paljon peukkuja sille, että pohjallisia ei enää juuri liimailla. Näin saa jo kaupassa soviteltua sekä kanssa ja ilman. Ei sitten tartte lähteä arvuuttelemaan, uskaltaako ostaa ja luottaa, että pienen fiksauksen jälkeen kenkien sopivan...

C) Nouseeko kanta? Tää on seuraava suuri kysymys, jos ollaan päästy edellisistä mannekiini-vaiheeseen saakka. Mulla kanta ei juuri saisi nousta. Se on ensinnäkin musta aina tuntunut keljulta ja mahdollisimman oikeanlaisen kävelyn turvaamiseksi olisi hyvä, että kantapäät pysyy turvallisesti kenkien sisällä. 

D) Estetiikka. Oishan se kiva, että kengät ois kivan näköiset ja mun tyyliset.

E) Hinta. Niin no....jos nyt kuitenkin unohdetaan!

Mun kenkien hinta liikkuu siinä satasen hujakoilla. Se tuntuu varmasti hurjalta niistä, joille kaupassa käy lähes mitkä popot vaan. Ja kyllä se vaan on niin, että laatu, kauneus ja halpa hinta ei mahdu samaan kategoriaan. 90 euroa mun tennareista olisi jo halpa hinta. Aika monta kertaa tulee ostettua tutustua liikkeestä Jämsästä, joten saadaan tingattua hintaa vähän alaspäin siihen satasen tietämille. Myyjät kun tietää mun taustat, ettei tää neiti mitä tahansa kenkiä voi käyttää! Yleensä nää tällaiset joka päivä käytössä olevat kenkulit menee mulla kaksi vuotta, kunnes on aika vaihtaa uusiin. Sit jos muutamalla lauseella ballerinoista yms. juhlakengistä, joita tulee käytettyä lähinnä kesäisin lyhyillä matkoilla ja juhlissa: tärkeintä on mahdollisimman hyvä tukevuus ja ettei kanta nouse. Pohjallisia en noissa käytä, joten tärkeää ois, ettei askel töksähtelis koko ajan ja et kengät pysyis jalassa. Hinta on yleensä 40-70 euroa.

 
Tänä keväänä tuli aika uusien tennarien. Noiden edellä mainitsemieni kriteerien vuoksi voitte ymmärtää, millaista tuskaa koen kenkäostoksista. Nykyään kenkäsilmä on kyllä kehittynyt sen verran, että jo vilkaisusta voi nähdä, kannattaako edes sovittaa. Onhan se silti semmonen pala kurkussa, kun tietää, et kaverit vois valita noi noi ja noi ja minä en voi edes harkita.
   Kuitenkin päätin tällä kerralla repäistä ja tilata netistä. Tammikuusa näin Tove Jansson -keräilylehdestä, millaiset Muumit 70-v juhlavuoden tennarit on tulossa myyntiin. Siis aivan ihanat! Olihan ne saatava. Jotenkin kun näin kuvan lehdessä ja vielä myöhemmin nettikaupassa, tiesin, että kenkä täyttää kaikki hyvän kengän kriteerit. Hintakin oli vain sen 100 euroa. Kahdesta kuosistakin oli helppo valita mun makuun olevat kengät. Ainoaa päänvaivaa aiheutti koko. Kenkäkokomuuntimella sitten päädyin 7 kokoon eli suomeksi numeroon 39. Koko mietitytti siis pohjallisten puolesta. Mahtuuko päälle vai ilman? Onko siltikin liian ahtaat jos alkuperäiset pohjalliset ois? Kuitenkin mulla oli jonkinlainen luotto, että kyllä se on se 7. Porukat tilasi nimpparilahjaksi ja iskä toi mukanaan hakiessaan mut Jämsään. Vedin heti jalkaan ja avot - täydelliset kaikin puolin, kuin tehty mulle!

Keskiviikkona eli itse asiassa eilen kävin Respectassa hakemassa mun uudet tukipohjalliset, jotka täytyy uusia vuosittain. Tunnen olevani etuoikeutettu kun oon saanut asioida siellä pienestä pitäen. Soitin maksusitoumuksen saatuani heti mun teknikolle, joka sanoi, että voi tehdä ne päällystystä vaille valmiiksi ilman mua, jos malli on edelleen sama. Olihan se. Teknikko sitten soitteli viime viikon lopulla, että pohjalliset ois valmiina sovitettavaksi, milloin voisin tulla? Mulla oli eiliselle hammaslääkärikäynti Jyväskylään, joten ehdotin onnistuisko silloin. Joukolla oli aamupäivä työhallityöskentelyä, mutta sanoi, että voisi sumplia asiat sillein, että voisin tulla 10.30 maissa sovitteleen. Näin mun ei tarttis tehdä uutta reissua vain pohjallisten takia. Kun menin sitten vastaanottoon ja ilmoitin, kenelle ois aika, tuntematon työntekijä toteaa koneelle katsomatta: "Joo, sähän oot Roosa?" Olin vähän hämmästyksissäni, mutta nyökyttelin sit siinä. Odottelin pohjallisten hienosäätöä teknikkoni työhuoneessa puolisen tuntia, sitten sovituskävely - jälleen kerran just eikä melkein. Siis sopivat kuin nenä päähän. Juteltiin vähän aikaa kuulumisista. Sitten hyvästely. Poistuessani vielä moikkaan sitä vuosien aikana tutuksi tullutta vastaanoton naista. Hän hymyilee ja moikkaa takaisin, ennen kuin astun ulos sateeseen. Voinko olla kiitollisempi? 

Se, että on n. 15 vuotta ollut sama teknikko, auttaa hirveästi. Kun Jouko on päässyt tekeen mulle pohjalliset siitä lähtien, kun oon ollu pikkutyttö, niin yhteistyö on kehittynyt tosi hyväksi ja lämpimäksi. Kun pohjallisten sovituksessa jostain kohti on painanut ja tuntunut epämukavalta, kukaan muu ei ole voinut sanoa mun puolesta, että ei oo hyvät ja mistä pitää säätää. Mun on pitänyt itse kertoa, noin 5 veestä lähtien. Kukaan muu kuin Jouko ei tiedä, kuinka mulla on herkkä tunto vasemmassa jalassa, miten helposti se kutiaa, jos pohjalliset joudutaan tekemän alusta alkaen kipsimallista mun jalkaan muokaten. Kuinka se jalan säpsähtely ja liikkuminen ei oo tahallista, että mä yritän se estää. Joten Jouko todellakin on tiennyt, mistä kohdista pitää jalasta kiinni yms., että työnjälki on mahdollisimman hyvää. Vaikka nyt ei enää tarvi kuin sovittaa ja hakea pohjalliset, niin silti jutellaan aina kuulumiset ja voin mennä Respectalle hyvillä mielin. Se ei oo sellaista pakkopullaa. Kyllä se asiakastyytyväisyys koostuu niin pienistä jutuista - esimerkiksi siitä, että sut tunnetaan jo vastaanotossa. ;)

Kuvissa siis uudet kengät, jotka SneakersnStaffin ja Karhun yhteistyötä. Kengät voi ostaa tällä tai Pikku Myy-kuosilla ainakin Beyond Storesta tai heidän verkkokaupastaan. En saanut heti korkkaamattomina kenkiä kuvattua, joten harmittaa, että kuvissa jo vähän likaa näkyvissä, vaikka käyttökertoja takana ehkä vain 5. Ehkä se näkyy vain tarkan bloggaajan eli itseni silmään! Pohjallisista myös kuvia (sori noi välit kuvien alla, en tiedä, mitä Blogger sekoilee). Vasemmassa pohjallisessa ne muokkaukset hemijalkaan. Eli erityisesti vasemman jalan sisäsyrjän holvi pitää olla  hyvin tuettu, sitten vielä vaivaseluun takia erottelu pottuvarpaan ja muiden varpaiden väliin. Lisäksi neljä varvasta tollasen "hyllyn" päällä. Viimeisenä keskellä jalkapohjaa tollanen pallura (en osaa näitä hienosti nimetä :D ), joka ohjaa jalkaa vielä oikeampaan asentoon. Oikeassa pohjallisessa ei oo mitään säätöjä, se on lähinnä tehty vain pariksi vasemmalle, että ois samantuntuiset pohjalliset. 

Anteeksi kilometripostaus, mutta musta nää kenkä- ja pohjallisjutut oli järkevää ujuttaa yhteen. Ne kun liittyy niin kiinteästi toisiinsa. Tajusin puolessa välissä, että tästä tulee älypitkä, mut en sit enää jaksanut eritellä omiin postauksiin. Kiitos, jos jaksoit lukea!

~ Roosa ~

Taistelua teräsvillaa vastaan

IP:stä johtuen minulla on karheat ja kiillottomat hiukset - ja erittäin taipuisat! Takkuisuus on myös minulle erittäin tuttua, etenkin suihkun jäljiltä. On myös hassua huomata, kuinka hiukseni ovat päältä kuin teräsvillaa - karheata ja pikkuista säkkärää - ja alhaalta sileät kuin mitkä.
   Joudun siis käyttämään paljon kosteuttavaa shampoota vuorotellen värjätyille hiuksille sopivan shampoon kanssa. Käytän myös huuhdeltavaa että hiuksiin jätettävää hoitoainetta. Joskus hiuksiin jätettävän hoitoaineen korvaa hiusöljy. Ja koska olen sortunut hiusten värjäämiseen, käytän myös muutaman kerran kuussa hiusnaamiota.
   Nyt varmaankin kuulostaa siltä, että pesen hiuksiani todella usein ja läträän kaiken maailman aineilla. Itse asiassa pesen hiukseni vain 2-3 kertaa viikossa. Osittain, siksi, että haluan suojata hiusteni väriä ja näin pidentää värjäämisväliä. Mutta myös osittain siksi, etten vain jaksa pestä niitä päivittäin. Olen myös kuullut, ettei hiuksille tee hyvää jokapäiväinen peseminen.
   Aamuisin laitan hiukseni kuosiin joko muotovaahdon tai hiusvahan avulla. Lakkaa käytän myös. Viikonloppuisin kuitenkin pyrin olemaan sekä kasvoiltani että hiuksiltani luonnollinen eli tänäänkin on menty ihan au naturel -meinigillä.

   Eilen olin Jyväskylässä tapaamassa ystäviäni, jotka siellä tällä hetkellä opiskelevat. Täältä kotipuolesta mukaani kaveriporukan tapaamiseen lähti lapsuudenystäväni. Lähdimme jo kympin junalla, jotta ehtisimme vähän kiertelemään kaupoilla ennen yhtä, joilloin olimme viidestään sopineet treffit matkakeskukselle.
   Minunhan ei pitänyt mitään ostaa. Rahaa oli tarkoitus kuluttaa vain siis syömiseen. Noh, en mä bubjetista paljoa luistanutkaan - kai. Perustelen kuitenkin ostoksiani tarpeellisuudella. Kevääksi ja kesäksi mun oli pakko saada uusia sukkiksia ja leggareita ja Seppälässä olikin osta 3 maksa 2 -tarjous meneillään. Kuitenkin ostos, minkä nostan ihan kuvan kanssa tähän postaukseen esille, on kyseinen kapistus:

                                 

Kuulin reilu vuosi sitten harjasta nimeltä Tangle Teezer. Eli siis harja, jossa on erittäin joustavat harjakset, eikä edes takkutukan harjaamisen pitäisi sattua. Myös hiuksia ei pitäisi lähteä niin paljon, kun käyttää kyseistä harjaa. No, tämä pehko on niin paksu, että eroa ei huomaa, lähteekö päästäni päivittäin 100 vai 300 hiusta. Lähinnä ostin harjan takkutukkaani ajatellen.
   Ja miksikäs en olisi ostanut kun Sokoksella oli ihana Late Lammas - Tangle Teezer! Muutaman euron jouduin maksamaan Late Lammas -lisää verrattuna tavallisiin Teezereihin, mutta kukapa ei haluaisi maksaa vähän enemmän, kun kyseessä on kuitenkin Late Lammas?!
   Eilen hiusten pesun jälkeen harja pääsikin heti testiin. Täällä ei hiustenpesusta selvitä ilman takkuja, joten harja pääsi heti koetukselle. Positiivinen yllätys tuli koettua, sillä ei sattunut yhtään ja takut hävisivät humps vaan tämän harjan käsittelyssä. Harjalla on mielestäni myös siloittava vaikutus, sillä pientä kikkaraa ei muodustunutkaan päällimmäiseen hiuskerrokseen ollenkaan. No, ei hätää, tänään se oli jo palannut piristämään päivääni...
   Uskon kuitenkin jo yhden käyttökerran jälkeen, että harja oli joka euron arvoinen ja tulee pelastamaan minut vielä monelta kyyneleeltä ja hampaiden kiristykseltä. Suosittelen!

~ Roosa ~